Jouluaaton aatto, jo!
Mä oon saapunut tänne vanhemmille. Umpipuhki ja niskat jumissa - hernerokkasumun takia Helsinki-Turku väliin kului aikaa kolmisen tuntia, keskinopeuden ollessa sellaset 50-60 km/h, motarillakin. Hyi perse, että oli kenkkua ajaa. Täällä jouluhysteriaa mutsilla as usual, mutta se nyt kuuluu asiaan. Huomen tarttee rykästä jouluostoksille, ne ei oo edistynyt alkutekijöitä pidemmälle. Tarvii toivoa, että valtaosa ihmisistä ei shoppailis enää huomenna, ettei tarvis jaksaa sitä ryysistä. Ympfh.
Ei-painajaisia on ne kaikki ihanat ruuantuoksut, joita täällä jo leijailee - mä keski-ikäistyn kyllä kovaa vauhtia, kun en millään malttais odottaa, että pääsis jo jouluherkkujen ääreen. Ja ei-painajainen oli myös aamupäivä tänään, kun yllätyksenä mut eilen illalla kutsuttiin kaakaolle. Kukas muu kuin Umpikujamies oli palannut Suomen kamaralle (se teki duunia Amerikassa pari kuukautta tässä syksyllä) ja halus toivotella jouluja. Ihan kivaa ja pisti hymyilyttämään, vaikkei mein keissistä koskaan mitään tullutkaan / olis tullutkaan. Emmä siis kuitenkaan ihan yksin ollut sitä mieltä, että jotain kipinää sillon syyskuussa oli. Vaiks en mä kyl sitä epäillytkään.
Nyt alkakoon joulunvietto. Palataan taas sitte muutama kinkkukilo raskaampana keventämään tänne kaikki mitä on tarvis.
Täältä Joulutunnelmaa kaikille! Hei heiluta sun joulukinkkua!
sunnuntai 23. joulukuuta 2007
perjantai 21. joulukuuta 2007
Vittuuuuuh!
Vanne meinaa kiristää päätä. Vittu-vittu-paska-saatana-perkele ja niin edelleen, saanette kiinni punasesta langasta tostakin. Miten voi samasta asiasta niin monta kertaa vittuuntuakin - eiköhän sillon kantsis tehdä asialle jotain.
*ajattelee-rauhan-ajatuksia-ja-yrittää-saada-verenpaineet-normileveleille-takasin-ja-niin-VITTU-edelleen*
Ei onnistu.
*ajattelee-rauhan-ajatuksia-ja-yrittää-saada-verenpaineet-normileveleille-takasin-ja-niin-VITTU-edelleen*
Ei onnistu.
Back In The Loop
Who are you? Friend or foe?
Now leave your sorrows all behind
This ain't enough, hanging tough
Now you must make up your mind
We can't stay down, we have to leave
There is no place for us to hide, so this is it
You've been warned now either join or step aside
Cause I'm back
Back! Cause I'm back.....Back!
Snap out of it now
We're back in the loop and it's time to move on
We're aiming for all or nothing now
We're back in the loop and it's time to go on
For us it is all or nothing now
E-Type: Back In The Loop
Jep, takasin.
Kaksi ja puoli kuukautta onkin blogi, tai ainakin sen pitäjä ollut lepotauolla, ja vähäsen kait harkinnan alla, että jatkaako ylipäätään vai ei. Sellasesta mun ajatusten purkupaikasta, jonka tän oli tarkotus olla, uhkasi tulla ase ja sodankäynnin väline ja se alkoi tuntumaan kauheen liian ahdistavalta, kaikkine tekstieni sensurointeine päivineen, vaikka toki sen itse ihan mahdollistin. Hengähdystauko oli siis ihan paikallaan. Nyt on tekstit palautettu paikalleen ja vanha meininki jatkukoon.
Vaikka tänne ei ole siis uutisoitu elämän koukeroista, eipä se tarkoita, ettei niitä ole. Onpa. Lyhyt updatetiivistelmä on paikallaan, niin pääsee sitten taas jatkamaan vähän reaaliaikasemmilla häppeningeillä ja tunteilla ja emotioilla tästä eteenpäin.
Pähkinänkuoressa tähän aikaan on mahtunut työntekoa vaihtelevalla menestyksellä. Toi vaihteleva menestys taas tarkottaa sitä, että on kai oikeesti uskottava se, että mun moraalinen selkäranka just ton työnteon suhteen on aika kumia - venyy ja paukkuu. Omaa lomaa saikun muodossa on pidetty luvattoman paljon, syystä että juhlat on jäänyt viikonlopuilta päälle - prkl, pitääköhän tässä huolestua siitäkin, että mä olen sukuni rasitteitten mukaan alkkis as well? Jonkunlainen tuurijuoppo ihan takuulla kyllä... No, duuni on kyllä edellä mainitusta huolimatta vahvasti hallussa, ja työtarjous uuteenkin tupsahti, mikä tietty on ihan bueno uutinen. Joskin ahdistaakin vähäsen - pitääks sitä hei niinku ihan aikuisten oikeesti tiätsä ruveta aikuiseksi tälleen kolmikymppisenä ja tehdä tollasia sitouttavia päätöksiä. Huihui.
Terveys on reistannut tässä oikeestikin, eikä pelkästään niissä selityksissä sivulla seitsemän pomon suuntaan kaikkien poissaolojen takia. Sen takia kai mulla edelleen on työpaikka. Otetaan paskasta siis irti vähän iloakin - kait noi poissaolot saigoniin vedoten vois tolleenkin ittelleen perustella, jos on oikeen vaikea kattoa peiliin. Polvileikkaus voi olla edessä, mutta se ei oo varmaa vielä. Vuodenvaihteen jälkeen pitäis helpottaa, kun uudet hoidot alkaa - looking very much forward to it.
Pollan terveyskin meinas sanoa sopimuksensa irti sellasen pikkusen nervous breakdownin muodossa. Riippuen niin monesta asiasta, jotka tiedostan ja ehkä sellasistakin, joita en tiedosta. Ilman laitoshoitoa on kuitenkin selvitty sen suhteen vielä. :P
Ihmissuhteet elää nekin tietty mun messissä elämäänsä. Se mun inana frendi, jonka dogi oli sillon alkusyksystä täällä majotuksessa palas yhteen sen miehensä kanssa sitten kuitenkin ja on saanut vauvansa - pieni tyttö. Jälkimmäinen asia tuo palan kurkkuun. Mutsin ja mun välit on hirveen "mielenkiintoset" for time being. Se kun veti melkein ranteet auki Guilt Tripin kourissa, kun kuuli, että tuli se romahdus. Syyttää siis kovin monesta asiasta itteensä. Voihan se olla oikeessakin, olen mäkin sitä monesta asiasta vuosien varrella mielessäni ja sanoissanikin syyttänyt. Se kohtelee mua nyt ihan selkeesti silkkihansikkain, mutta niin teen kyllä nyt sitten mäkin sinne suuntaan, kun tuntuu syylliseltä, että siitä tuntuu syylliseltä... Freak Show.
Ja tän blogin päähenkilöksi miltei "kuin itsestään" noussut Äksä, se on jo ihan hitsautunut kiinni muhun. Mun ystävä. Sen se on nyt niin moneen kertaan jo näyttänyt, että kaikki ne epäilykset sen suhteen, ne on huuhtoutunut matkan varrelle. Pitäis kai kaikki koukerot ja niitä kiertäneet ihmiset tuntien sanoa, että toistaiseksi all is good, mutta mä sanon kyllä ihan uhmallanikin, että nyt ja tästä eteenpäin.
Siinä kait tärkeimmät, palataan menneisyyteen jos on tarvis enempi sitten joskus. Nyt just alkaa olla jo joulunodotusta ilmassa. Mä kyllä tykkään niistä joulunpyhistä, mutta inhoan tätä joulunalusaikaa hysterioineen. Yleensä kyllä on enempikin angstia ilmassa näinä aikoina. Tästä joulusta tuleekin hiukka erilainen. Äksä ja mä vietetään se yhdessä. Ja koska mun family lähtee myös aina siitä olettamuksesta, että mä vietän sen niitten kanssa, se tarkoittaa sitten sitä, että Äksä viettää sitä mun kotikotona mein kanssa. Ja sitten vieraillaan senkin porukoilla, kunnes karataan omille teille.
Katotaan kuinka jeesusjuhlan käy, kun itse perkele* saapuu mestoille. ;)
*edelliseen postaukseen lokakuulta viitaten.
Now leave your sorrows all behind
This ain't enough, hanging tough
Now you must make up your mind
We can't stay down, we have to leave
There is no place for us to hide, so this is it
You've been warned now either join or step aside
Cause I'm back
Back! Cause I'm back.....Back!
Snap out of it now
We're back in the loop and it's time to move on
We're aiming for all or nothing now
We're back in the loop and it's time to go on
For us it is all or nothing now
E-Type: Back In The Loop
Jep, takasin.
Kaksi ja puoli kuukautta onkin blogi, tai ainakin sen pitäjä ollut lepotauolla, ja vähäsen kait harkinnan alla, että jatkaako ylipäätään vai ei. Sellasesta mun ajatusten purkupaikasta, jonka tän oli tarkotus olla, uhkasi tulla ase ja sodankäynnin väline ja se alkoi tuntumaan kauheen liian ahdistavalta, kaikkine tekstieni sensurointeine päivineen, vaikka toki sen itse ihan mahdollistin. Hengähdystauko oli siis ihan paikallaan. Nyt on tekstit palautettu paikalleen ja vanha meininki jatkukoon.
Vaikka tänne ei ole siis uutisoitu elämän koukeroista, eipä se tarkoita, ettei niitä ole. Onpa. Lyhyt updatetiivistelmä on paikallaan, niin pääsee sitten taas jatkamaan vähän reaaliaikasemmilla häppeningeillä ja tunteilla ja emotioilla tästä eteenpäin.
Pähkinänkuoressa tähän aikaan on mahtunut työntekoa vaihtelevalla menestyksellä. Toi vaihteleva menestys taas tarkottaa sitä, että on kai oikeesti uskottava se, että mun moraalinen selkäranka just ton työnteon suhteen on aika kumia - venyy ja paukkuu. Omaa lomaa saikun muodossa on pidetty luvattoman paljon, syystä että juhlat on jäänyt viikonlopuilta päälle - prkl, pitääköhän tässä huolestua siitäkin, että mä olen sukuni rasitteitten mukaan alkkis as well? Jonkunlainen tuurijuoppo ihan takuulla kyllä... No, duuni on kyllä edellä mainitusta huolimatta vahvasti hallussa, ja työtarjous uuteenkin tupsahti, mikä tietty on ihan bueno uutinen. Joskin ahdistaakin vähäsen - pitääks sitä hei niinku ihan aikuisten oikeesti tiätsä ruveta aikuiseksi tälleen kolmikymppisenä ja tehdä tollasia sitouttavia päätöksiä. Huihui.
Terveys on reistannut tässä oikeestikin, eikä pelkästään niissä selityksissä sivulla seitsemän pomon suuntaan kaikkien poissaolojen takia. Sen takia kai mulla edelleen on työpaikka. Otetaan paskasta siis irti vähän iloakin - kait noi poissaolot saigoniin vedoten vois tolleenkin ittelleen perustella, jos on oikeen vaikea kattoa peiliin. Polvileikkaus voi olla edessä, mutta se ei oo varmaa vielä. Vuodenvaihteen jälkeen pitäis helpottaa, kun uudet hoidot alkaa - looking very much forward to it.
Pollan terveyskin meinas sanoa sopimuksensa irti sellasen pikkusen nervous breakdownin muodossa. Riippuen niin monesta asiasta, jotka tiedostan ja ehkä sellasistakin, joita en tiedosta. Ilman laitoshoitoa on kuitenkin selvitty sen suhteen vielä. :P
Ihmissuhteet elää nekin tietty mun messissä elämäänsä. Se mun inana frendi, jonka dogi oli sillon alkusyksystä täällä majotuksessa palas yhteen sen miehensä kanssa sitten kuitenkin ja on saanut vauvansa - pieni tyttö. Jälkimmäinen asia tuo palan kurkkuun. Mutsin ja mun välit on hirveen "mielenkiintoset" for time being. Se kun veti melkein ranteet auki Guilt Tripin kourissa, kun kuuli, että tuli se romahdus. Syyttää siis kovin monesta asiasta itteensä. Voihan se olla oikeessakin, olen mäkin sitä monesta asiasta vuosien varrella mielessäni ja sanoissanikin syyttänyt. Se kohtelee mua nyt ihan selkeesti silkkihansikkain, mutta niin teen kyllä nyt sitten mäkin sinne suuntaan, kun tuntuu syylliseltä, että siitä tuntuu syylliseltä... Freak Show.
Ja tän blogin päähenkilöksi miltei "kuin itsestään" noussut Äksä, se on jo ihan hitsautunut kiinni muhun. Mun ystävä. Sen se on nyt niin moneen kertaan jo näyttänyt, että kaikki ne epäilykset sen suhteen, ne on huuhtoutunut matkan varrelle. Pitäis kai kaikki koukerot ja niitä kiertäneet ihmiset tuntien sanoa, että toistaiseksi all is good, mutta mä sanon kyllä ihan uhmallanikin, että nyt ja tästä eteenpäin.
Siinä kait tärkeimmät, palataan menneisyyteen jos on tarvis enempi sitten joskus. Nyt just alkaa olla jo joulunodotusta ilmassa. Mä kyllä tykkään niistä joulunpyhistä, mutta inhoan tätä joulunalusaikaa hysterioineen. Yleensä kyllä on enempikin angstia ilmassa näinä aikoina. Tästä joulusta tuleekin hiukka erilainen. Äksä ja mä vietetään se yhdessä. Ja koska mun family lähtee myös aina siitä olettamuksesta, että mä vietän sen niitten kanssa, se tarkoittaa sitten sitä, että Äksä viettää sitä mun kotikotona mein kanssa. Ja sitten vieraillaan senkin porukoilla, kunnes karataan omille teille.
Katotaan kuinka jeesusjuhlan käy, kun itse perkele* saapuu mestoille. ;)
*edelliseen postaukseen lokakuulta viitaten.
keskiviikko 3. lokakuuta 2007
Rakkautta, rakkautta vain?
Oma elämä on aika pausenapin takana, kutakuinkin tylsää arkea vaan, mutta just nyt tuntuu, että se on voi olla ihan hyväkin juttu, kun on sivusta seurannut, miten muiden elämät räiskyy. En mä sellasta haluaisikaan. Sanotaan sitä sitten pelkuruudeksi multa tai miksi vaan. Ehkäpä se onkin vaan järkevää, että sillon tällön vähän säästelee itteensä kaikkein kovimmilta kierroksilta - en mä sellasia edes kestäis. Ja en tiedä, pitäiskö kestääkään.
Yksi ihmissuhde (Äksän), jonka kuvioissa olen ollut tiiviisti jossen en nyt suoranaisesti mukana niin aitiopaikalla seuraajana, koska ollaan oltu enempi tai vähempi, kaikesta huolimatta ja niin edelleen, niinkuin täältä on ollut luettavissakin, tekemisissä frendeinä. Voi olla vähän typerää edes kirjottaa toisten ihmisten asioista mun blogiini, vaikkei nää edes suoranaisesti mulle kuulu, mutta aion nyt uhallanikin tehdä niin, koska aika paljon ajatuksia herättää näköjään mussakin, kun mulle tärkeetä tyyppiä on viety kuin pässiä narussa. Voi sitä muittenkin virheistä varmaan oppia. Ainakin toivon niin. Jos ei muuta, niin sitä jollakin tapaa kirkastuu entisestään se, että mitä sitä jonkun tulevaisuuden kulman takana venaavalta parisuhteeltaan toivoo ja haluaa, ja ennen kaikkea se, mitä siltä EI halua.
Kirjotin joskus keväällä mun kelauksiani ihmissuhteista ja nää aatokset kyllä on tässä tota myllytystä sivusta seuratessa kirkastunut potenssiin sata. Voi olisipas toi kristallinkirkas ihannekuva sitte joskus mulle sellanen johtotähti, joka auttais onnistumaan, kun sopiva targetti pöllähtää mun eteen! Keep my fingers crossed.
Surettaa ja kauhistuttaa, näin sivullisenakin, millasta Rakkaus-sanan raiskausta jotkut ihmiset ihmissuhteissaan tekee. Ja jos ei tee sitä tahallaan, niin eivät kyllä sitten ainakaan omaa pienintäkään käsitystä siitä, että mitä tarkottaa, kun rakastaa. Ei se riitä, että sitä hokee ja vakuuttaa sanoissaan. Sen pitäis näkyä sitten teoissakin. Ei rakkaus ole kulissi, se on sisältö.
No tai siis, voin lopettaa hymistelyn, Äksän suhteestahan tässä oli kyse, ja siis toi edellinen, se koski sitten sitä sen Tyttistä. Tai ex-sellasta. Juu, I know, oon aika vaarallisilla vesillä, kun ulkopuolisena arvioin muitten ihmissuhteita, niin kaikki aina on, jotka ei niitä itse elä, mutta sanotaan nyt tässä heti, että tottakai tajuan, että pakko siihen on olla mahtunut monta hienoa hetkeä ja paljon sellasta, jota ei ulkopuolisena voi edes tajutakaan. Of course. Vaikka tässä asemassa koko tänä aikana noita kuvioita seuranneena ja keskusteluja Äksän ja jopa kertaalleen sen Tyttiksenkin kanssa käyneenä (nii-i, kelatkaa!), on aika helppo toisaalta myös sanoa, että told you so. Yhdellä tavalla sivusta on kirkkaampikin nähdä, kun ei ole niillä tunteilla kiinni siinä jutussa ite.
Tolla edellä tehdyllä disclaimerilla en siis lainkaan edes ota esille niitä positiivisia asioita siinä suhteessa. Tietty niitä oli, ei kai sitä suhdetta muuten olis ollut. Paskat vaan kaatu keittäjänsä niskaan ja peitti alleen sen kaiken kauniin.
Tämäkö rakkautta? Suhde oli koko kesän On/Off parin viikon - kuukauden sykleissä, koska aina konfliktien kohdalla Tyttis pakkasi laukut ja lähti. Hylkäsi koko jutun, hylkäsi Äksän. Hylkäsi ensin asettaen kiristyvää kontrollia Äksän tekemisille, koska ilman mitään syytä Äksään ei ollut luottoa ollenkaan, niinä aikoina kun suhde oli On. Johon kuului kesän edetessä esimerkiksi sitten se, että mä olin ns. Kieltolistalla. Asia, josta henkilökohtaisesti voisin jopa olla ko. henkilölle tuohtunut, jos jaksais ja viittis, sen yhden yön jälkeen, kun yritin niitten välejä paikkailla puhumalla ihan vilpittömästi sen suhteen puolesta, vaikka se tarkotti sillä samasella hetkellä aika rajua ittensä ja fiiliksiensä sivuunpistämistä. Mutta niinhän ystävät on valmiita tekemään. Joten thanks for the trust vaan! Sellasenaan tollanen käytös on ihan käsittämätöntä ihmiseltä, joka tuntee Äksän varmasti parhaiten maailmassa ja jonka sen takia, jos väittää rakastavansa, pitäisi tietää, että sen todellakin olisi ollut helppo luottaa. Rakkaus on just luottamusta.
Mä tajuisin vielä sen, että ihmiset saattaa suhteen alussa myrskyillä ja hakea rajojaan ja paikkaansa toistensa suhteen riidoin ja yhteenotoin, jos ne asiat tapeltaisiin kerralla läpi, selvitettäisiin ja sitten jos niikseen tulee, niin uusi riita sitten jostain muusta asiasta. Nää vaan kiersi aina samaa kehää, aina samoista syistä, eikä voi sanoa, että tilanne olisi selkiytynyt vaan paheni vaan. Viimesinkin konflikti oli ihan samoilla kaavoilla, ja sen seurauksena ei oo enää vaikeeta ollenkaan hahmottaa, ettei tossa ollut sitä kovasti sanallisesti vakuutettua rakkautta koskaan olemassakaan.
Tyttiksen toimesta Äksä mustamaalattiin ihan hirviöihmiseksi koko sen lähipiirille. Niillä on nyt olemassa mielipide siitä, HYVIN negatiivinen ja vihamielinen, vaikka kukaan niistä ei ollut koskaan edes tavannut / nähnyt / puhunut Äksän kanssa, ikinä. Eli ihan Tyttiksen muodostaman mielikuvan varassa ne suurinpiirtein vihaa Äksää. Joka toisessa lauseessa Tyttis sitten tässä ton viimesen yhteenoton jälkeen vakuuttaa sanoillaan sitä, että rakastaa Äksää eniten maailmassa koskaan ikinä, ja joka toisessa lauseessa kertoo, että yhtälö on mahdoton seurustelun jatkumiselle, koska kaikki muut hänen elämässään on sitä mieltä, että Äksä on monsteri. Nii, kenen vika? Kuka tekee noin ihmiselle, jota väittää rakastavansa, että toisella suulla levittää sitä mitä suurinta paskahuttua ja toisella suulla sitten niin kovasti muka rakastaa? On kai omasta mielestään vielä suuri ihminen, kun kuitenkin pystyy tollasta karmeutta rakastamaan... Jep jep.
Mustamaalaus nimittäin tuotti tulosta ihan kympillä; kun Äksä ja Tyttis oli nähty yhdessä autoilemassa ton yhteenoton jälkeen, niin iso pyörä pyörähti, ja sopassa on mukana Tyttiksen ex, joka uhkaa huoltajuuskiistalla, jos Tyttis on tekemisissä Äksän kanssa, ja äiti, joka nyt epäilee jokaista sanaa Tyttiksen suusta, koska se oli sinne suuntaan valehdellut, ettei enää ole Äksän kanssa tekemisissä. Joo, senhän oli pakko, koska sehän on niin hirvee... Ihan kauhee kalabaliikki ja ei, suhteen jatkuminen ei todellakaan ole enää mitenkään mahdollista, ton ulkopuolisten kuohunnan takia, jos sitä nyt joku sais päähänsä vielä yrittää. Surkeinta sitten vielä kaiken lopuksi on, että edelleen, Äksä on niin syyllinen, kaikkeen, edelleen, vain ja ainoastaan. Tyttiksen virallisen version mukaan siis.
Nii. Rakkautta, no matter what? Ehdollista rakkautta, ehkä. Mutta rakkaus ja ehdot, ei ne mahdu samaan lauseeseen.
Yksi ihmissuhde (Äksän), jonka kuvioissa olen ollut tiiviisti jossen en nyt suoranaisesti mukana niin aitiopaikalla seuraajana, koska ollaan oltu enempi tai vähempi, kaikesta huolimatta ja niin edelleen, niinkuin täältä on ollut luettavissakin, tekemisissä frendeinä. Voi olla vähän typerää edes kirjottaa toisten ihmisten asioista mun blogiini, vaikkei nää edes suoranaisesti mulle kuulu, mutta aion nyt uhallanikin tehdä niin, koska aika paljon ajatuksia herättää näköjään mussakin, kun mulle tärkeetä tyyppiä on viety kuin pässiä narussa. Voi sitä muittenkin virheistä varmaan oppia. Ainakin toivon niin. Jos ei muuta, niin sitä jollakin tapaa kirkastuu entisestään se, että mitä sitä jonkun tulevaisuuden kulman takana venaavalta parisuhteeltaan toivoo ja haluaa, ja ennen kaikkea se, mitä siltä EI halua.
Kirjotin joskus keväällä mun kelauksiani ihmissuhteista ja nää aatokset kyllä on tässä tota myllytystä sivusta seuratessa kirkastunut potenssiin sata. Voi olisipas toi kristallinkirkas ihannekuva sitte joskus mulle sellanen johtotähti, joka auttais onnistumaan, kun sopiva targetti pöllähtää mun eteen! Keep my fingers crossed.
Surettaa ja kauhistuttaa, näin sivullisenakin, millasta Rakkaus-sanan raiskausta jotkut ihmiset ihmissuhteissaan tekee. Ja jos ei tee sitä tahallaan, niin eivät kyllä sitten ainakaan omaa pienintäkään käsitystä siitä, että mitä tarkottaa, kun rakastaa. Ei se riitä, että sitä hokee ja vakuuttaa sanoissaan. Sen pitäis näkyä sitten teoissakin. Ei rakkaus ole kulissi, se on sisältö.
No tai siis, voin lopettaa hymistelyn, Äksän suhteestahan tässä oli kyse, ja siis toi edellinen, se koski sitten sitä sen Tyttistä. Tai ex-sellasta. Juu, I know, oon aika vaarallisilla vesillä, kun ulkopuolisena arvioin muitten ihmissuhteita, niin kaikki aina on, jotka ei niitä itse elä, mutta sanotaan nyt tässä heti, että tottakai tajuan, että pakko siihen on olla mahtunut monta hienoa hetkeä ja paljon sellasta, jota ei ulkopuolisena voi edes tajutakaan. Of course. Vaikka tässä asemassa koko tänä aikana noita kuvioita seuranneena ja keskusteluja Äksän ja jopa kertaalleen sen Tyttiksenkin kanssa käyneenä (nii-i, kelatkaa!), on aika helppo toisaalta myös sanoa, että told you so. Yhdellä tavalla sivusta on kirkkaampikin nähdä, kun ei ole niillä tunteilla kiinni siinä jutussa ite.
Tolla edellä tehdyllä disclaimerilla en siis lainkaan edes ota esille niitä positiivisia asioita siinä suhteessa. Tietty niitä oli, ei kai sitä suhdetta muuten olis ollut. Paskat vaan kaatu keittäjänsä niskaan ja peitti alleen sen kaiken kauniin.
Tämäkö rakkautta? Suhde oli koko kesän On/Off parin viikon - kuukauden sykleissä, koska aina konfliktien kohdalla Tyttis pakkasi laukut ja lähti. Hylkäsi koko jutun, hylkäsi Äksän. Hylkäsi ensin asettaen kiristyvää kontrollia Äksän tekemisille, koska ilman mitään syytä Äksään ei ollut luottoa ollenkaan, niinä aikoina kun suhde oli On. Johon kuului kesän edetessä esimerkiksi sitten se, että mä olin ns. Kieltolistalla. Asia, josta henkilökohtaisesti voisin jopa olla ko. henkilölle tuohtunut, jos jaksais ja viittis, sen yhden yön jälkeen, kun yritin niitten välejä paikkailla puhumalla ihan vilpittömästi sen suhteen puolesta, vaikka se tarkotti sillä samasella hetkellä aika rajua ittensä ja fiiliksiensä sivuunpistämistä. Mutta niinhän ystävät on valmiita tekemään. Joten thanks for the trust vaan! Sellasenaan tollanen käytös on ihan käsittämätöntä ihmiseltä, joka tuntee Äksän varmasti parhaiten maailmassa ja jonka sen takia, jos väittää rakastavansa, pitäisi tietää, että sen todellakin olisi ollut helppo luottaa. Rakkaus on just luottamusta.
Mä tajuisin vielä sen, että ihmiset saattaa suhteen alussa myrskyillä ja hakea rajojaan ja paikkaansa toistensa suhteen riidoin ja yhteenotoin, jos ne asiat tapeltaisiin kerralla läpi, selvitettäisiin ja sitten jos niikseen tulee, niin uusi riita sitten jostain muusta asiasta. Nää vaan kiersi aina samaa kehää, aina samoista syistä, eikä voi sanoa, että tilanne olisi selkiytynyt vaan paheni vaan. Viimesinkin konflikti oli ihan samoilla kaavoilla, ja sen seurauksena ei oo enää vaikeeta ollenkaan hahmottaa, ettei tossa ollut sitä kovasti sanallisesti vakuutettua rakkautta koskaan olemassakaan.
Tyttiksen toimesta Äksä mustamaalattiin ihan hirviöihmiseksi koko sen lähipiirille. Niillä on nyt olemassa mielipide siitä, HYVIN negatiivinen ja vihamielinen, vaikka kukaan niistä ei ollut koskaan edes tavannut / nähnyt / puhunut Äksän kanssa, ikinä. Eli ihan Tyttiksen muodostaman mielikuvan varassa ne suurinpiirtein vihaa Äksää. Joka toisessa lauseessa Tyttis sitten tässä ton viimesen yhteenoton jälkeen vakuuttaa sanoillaan sitä, että rakastaa Äksää eniten maailmassa koskaan ikinä, ja joka toisessa lauseessa kertoo, että yhtälö on mahdoton seurustelun jatkumiselle, koska kaikki muut hänen elämässään on sitä mieltä, että Äksä on monsteri. Nii, kenen vika? Kuka tekee noin ihmiselle, jota väittää rakastavansa, että toisella suulla levittää sitä mitä suurinta paskahuttua ja toisella suulla sitten niin kovasti muka rakastaa? On kai omasta mielestään vielä suuri ihminen, kun kuitenkin pystyy tollasta karmeutta rakastamaan... Jep jep.
Mustamaalaus nimittäin tuotti tulosta ihan kympillä; kun Äksä ja Tyttis oli nähty yhdessä autoilemassa ton yhteenoton jälkeen, niin iso pyörä pyörähti, ja sopassa on mukana Tyttiksen ex, joka uhkaa huoltajuuskiistalla, jos Tyttis on tekemisissä Äksän kanssa, ja äiti, joka nyt epäilee jokaista sanaa Tyttiksen suusta, koska se oli sinne suuntaan valehdellut, ettei enää ole Äksän kanssa tekemisissä. Joo, senhän oli pakko, koska sehän on niin hirvee... Ihan kauhee kalabaliikki ja ei, suhteen jatkuminen ei todellakaan ole enää mitenkään mahdollista, ton ulkopuolisten kuohunnan takia, jos sitä nyt joku sais päähänsä vielä yrittää. Surkeinta sitten vielä kaiken lopuksi on, että edelleen, Äksä on niin syyllinen, kaikkeen, edelleen, vain ja ainoastaan. Tyttiksen virallisen version mukaan siis.
Nii. Rakkautta, no matter what? Ehdollista rakkautta, ehkä. Mutta rakkaus ja ehdot, ei ne mahdu samaan lauseeseen.
perjantai 28. syyskuuta 2007
Did you?
It's not the tree that forsakes the flower
But the flower that forsakes the tree
Someday I'll learn to love these scars
Still fresh from the red-hot blade of your words
How blind can you be, don't you see
that the gambler lost all he does not have
Did you ever hear what I told you
Did you ever read what I wrote you
Did you ever listen to what we played
Did you ever let in what the world said
Did we get this far just to feel your hate
Did we play to become only pawns in the game
How blind can you be, don't you see
You chose the long road but we'll be waiting
Bye bye beautiful
(Nightwish - Bye Bye Beautiful)
Se olis kaikkein viisainta tai kaikkein tyhmintä sanoa byebye. Ja se tekis mut joko onnellisemmaksi (ajan kanssa ainakin) tai hirveen onnettomaksi pitkäksi aikaa.
Mutta paskaako edes pohdin, ei oo ees mun kädessä. Senkin vois tietty muuttaa.
Voi kyynel.
But the flower that forsakes the tree
Someday I'll learn to love these scars
Still fresh from the red-hot blade of your words
How blind can you be, don't you see
that the gambler lost all he does not have
Did you ever hear what I told you
Did you ever read what I wrote you
Did you ever listen to what we played
Did you ever let in what the world said
Did we get this far just to feel your hate
Did we play to become only pawns in the game
How blind can you be, don't you see
You chose the long road but we'll be waiting
Bye bye beautiful
(Nightwish - Bye Bye Beautiful)
Se olis kaikkein viisainta tai kaikkein tyhmintä sanoa byebye. Ja se tekis mut joko onnellisemmaksi (ajan kanssa ainakin) tai hirveen onnettomaksi pitkäksi aikaa.
Mutta paskaako edes pohdin, ei oo ees mun kädessä. Senkin vois tietty muuttaa.
Voi kyynel.
keskiviikko 26. syyskuuta 2007
Reality bites
Pitkä viikonloppu takana, joka meni reissussa Englannissa. Oli kivaa, tsirp-tsirp-tsirputtelin vailla huolen häivää hymy huulessa koko ajan, tuttujen ja tuntemattomien kanssa ympäri maailmaa kanssa sosialisoiden, pikkupöhnässä almost all the time.
Nyt kotona taas ja korttitalo on kai romahtamispisteessä. Mä en saa öisin nukutuksi, päivät olen koomaväsynyt, en syö just ollenkaan, kun ruoka takertuu kurkkuun ja paino putoo (mikä sinällään ei tietty ole mikään huono juttu, onhan tossa ympärillä tota laardia, jonka sietääkin lähteä, mutta ei tällanen mitään terveellistä ole), polvi on paskana ja kipee, itkettää koko ajan, sydämessä on ihan kuin olis joku rytmihäiriö, kun tuntuu kuin se sillon tällön tasasesti ottais parit extraläpätykset.
Ja kaiken lisäksi tappelen, otan yhteen tai olen muuten vaan välit pausella melkein kaikkien ihmisten kanssa mun elämässä. Sellastenkin, joitten kanssa oon ajatellut, että konfliktin aikaansaaminen ei ole edes mahdollista. Ihan samasta syystä vieläpä. Kun oon kertonut, että joku juttu ei tunnu mun mielestä kympiltä, vituttaa, ärsyttää ja sen sellasta. Kun en ookaan pelannut ihan samalla tavalla mukana, kuin kaikki on aina tottunut, että mä teen, kuten oon aina tehnyt. Nyt mä olen The Bad Guy, kun otan kantaa oman itseni puolesta. I guess I am not supposed to. Mun omasta (tietty hyvin subjektiivisesta) mielestä mä en ees ole ollut mitenkään härski, ilkeä tai whatever.
Väärinymmärretty olo. Tai sitte en osaa olla objektiivinen ollenkaan, ja oon vaan marttyyri.
"I'm just a soul whose intentions are good. Oh Lord, please don't let me be misunderstood."
Nyt kotona taas ja korttitalo on kai romahtamispisteessä. Mä en saa öisin nukutuksi, päivät olen koomaväsynyt, en syö just ollenkaan, kun ruoka takertuu kurkkuun ja paino putoo (mikä sinällään ei tietty ole mikään huono juttu, onhan tossa ympärillä tota laardia, jonka sietääkin lähteä, mutta ei tällanen mitään terveellistä ole), polvi on paskana ja kipee, itkettää koko ajan, sydämessä on ihan kuin olis joku rytmihäiriö, kun tuntuu kuin se sillon tällön tasasesti ottais parit extraläpätykset.
Ja kaiken lisäksi tappelen, otan yhteen tai olen muuten vaan välit pausella melkein kaikkien ihmisten kanssa mun elämässä. Sellastenkin, joitten kanssa oon ajatellut, että konfliktin aikaansaaminen ei ole edes mahdollista. Ihan samasta syystä vieläpä. Kun oon kertonut, että joku juttu ei tunnu mun mielestä kympiltä, vituttaa, ärsyttää ja sen sellasta. Kun en ookaan pelannut ihan samalla tavalla mukana, kuin kaikki on aina tottunut, että mä teen, kuten oon aina tehnyt. Nyt mä olen The Bad Guy, kun otan kantaa oman itseni puolesta. I guess I am not supposed to. Mun omasta (tietty hyvin subjektiivisesta) mielestä mä en ees ole ollut mitenkään härski, ilkeä tai whatever.
Väärinymmärretty olo. Tai sitte en osaa olla objektiivinen ollenkaan, ja oon vaan marttyyri.
"I'm just a soul whose intentions are good. Oh Lord, please don't let me be misunderstood."
maanantai 17. syyskuuta 2007
Rakkiriepu
Dogi, jota ei sen isäntä ikinä kehu tai taputa. Ja silti se heiluttaa sille isännälleen häntää. Tai onks se niin, että se heiluttaa sitä häntää juuri siks. Whatever, mutta mä luulen tietäväni, miltä tollasesta koirasta tuntuu. Not necessarily a nice feeling. Tarttee taputella omaa enempi.
Ittekseni mun tarttee miettiä, että
a) kehuja kerjätäksenikö mä heilutan häntää?
b) tarviinko mä niitä kehuja, vaikka mä heilutan häntää, jos ite tiiän oman "erinomaisuuteni"?
c) kannattaako ylipäätään heiluttaa häntää?
Blääh. Mun Sielun Peilikin on särki, ja toisessa silmässä verenpurkautuma, joka on ilmestynyt siihen out of nowhere baarireissun aikana. Karseen näkönen. "No en oo saanut hittiä, eikä oo tapahtunut mitään..."
Pikkusta henkistä töyssyä lukuunottamatta, that is. Paskaakin paskempi maanantai.
Ittekseni mun tarttee miettiä, että
a) kehuja kerjätäksenikö mä heilutan häntää?
b) tarviinko mä niitä kehuja, vaikka mä heilutan häntää, jos ite tiiän oman "erinomaisuuteni"?
c) kannattaako ylipäätään heiluttaa häntää?
Blääh. Mun Sielun Peilikin on särki, ja toisessa silmässä verenpurkautuma, joka on ilmestynyt siihen out of nowhere baarireissun aikana. Karseen näkönen. "No en oo saanut hittiä, eikä oo tapahtunut mitään..."
Pikkusta henkistä töyssyä lukuunottamatta, that is. Paskaakin paskempi maanantai.
torstai 13. syyskuuta 2007
Nix
Hyvää ruokaa, punkkua, kiinnostavaa keskustelua, naurua, ihana ihminen, silmänruokaa, halipus-läheisyyttä.
Ja aivot, jotka raks-raks-raksuttaa sitä kuviota, joka tekee yhtälöstä "on yhtä kuin epätosi" -lopputuleman. Tietoisuus, joka tekee sen, että en vaan ollut kympillä mukana, liian varuillani, liikaa shittiä siinä välissä, vaikka ei koko aihetta edes sivuttu.
Treffit Umpikujamiehen kanssa siis.
Maybe in other life.
Ja aivot, jotka raks-raks-raksuttaa sitä kuviota, joka tekee yhtälöstä "on yhtä kuin epätosi" -lopputuleman. Tietoisuus, joka tekee sen, että en vaan ollut kympillä mukana, liian varuillani, liikaa shittiä siinä välissä, vaikka ei koko aihetta edes sivuttu.
Treffit Umpikujamiehen kanssa siis.
Maybe in other life.
torstai 6. syyskuuta 2007
It's raining men
Mun koneellekin ne jo tunkeutuu. Läppäri on ollut yhdistettynä uusien kuvioitten myötä muuhunkin kuin tuttuun ja turvalliseen koti-WLANiin, ja sinne on ilmestynyt päivän aikana folderit SharedDocs on Jukka ja SharedDocs on Teemu (ja siis konetta ei oo käyttänyt kukaan muu kuin mä). Mitvit? Kuka perkeleen Jukka ja Teemu, ja mitä helevettiä ne tekee mun tietsikalla? Tarkottaaks toi sitä, että joku yrittää haxoroida itteensä mun koneelle? Hmm. Mun tietoturvatoimet oli yhtä kuin heittää ne roskakoriin ja tyhjentää se, mutta kaipa tosta täytyy joltakin kysyä, että whatta fuck.
Joo. Äidin puhelun lopuksi sanoma "Pidä ittestäs huolta" sai itkun kurkkuun for no reason. Mä yritän.
Joo. Äidin puhelun lopuksi sanoma "Pidä ittestäs huolta" sai itkun kurkkuun for no reason. Mä yritän.
tiistai 4. syyskuuta 2007
Roskakori
Anonyymi -H- kirjoitti viime postaukseen kommentin, että no way mä saa pelastaa itteeni, eli siis pelkuroida. Parempi kokea ja tuntea, kuin peruuttaa kaikesta pois.
Joo, ihan mun ajatuksia. Allekirjoitan. Periaatteessa. Mä vaan jotenkin näen tässä hommassa niin paljon sellasia aineksia, että mä olen taas ennen pitkää tilanteessa, jossa mun korvaan kaadetaan tunnehuttua, joka ei edes koske mua. Ja kuuntelen sitä, koska mä kiinnyn ihmisiin, jotka pääsee mua lähelle, ja luulen sillä auttavani ja osoittavani, että se toinen on tärkeä. Ja samalla oletan tietty, että olen sille toisellekin tärkeä, myös jotenkin muuten kuin vaan sinä fiilisroskiksena. Sille en voi mitään, enkä halua voidakaan. Samoja aineksia, kuin Äksäkuviossa. Jossa otin henkisesti aika kovaa turpaan. Syystä ja syyttä, ihan sama se, mutta turpaan. Tärähti sen verran, että mä kokoilen itteeni sen jäljiltä, jotta tärinät lakkais. Lakkais tuntumasta surulliselta ja pahalta.
En siis tiedä, uskallanko TAAS laittaa itteeni niin alttiiksi tolle kaikelle. Koska chances are so big, että just noin se tulee menemään. Plussapalleroina vielä sitten kaikenlaisia kaveriporukkahankauksia, joita tosta jutusta vois myös aiheutua. Plop plop.
No mutta, enhän mä nyt tietty ihan lälläri ole. Kyllä me jo ollaan treffit sovittu. Katotaan sitte, pikkuhiljaa.
Iso kerros taas vaan sitä teflonia pintaan. Vaikka ei millään jaksaiskaan.
Joo, ihan mun ajatuksia. Allekirjoitan. Periaatteessa. Mä vaan jotenkin näen tässä hommassa niin paljon sellasia aineksia, että mä olen taas ennen pitkää tilanteessa, jossa mun korvaan kaadetaan tunnehuttua, joka ei edes koske mua. Ja kuuntelen sitä, koska mä kiinnyn ihmisiin, jotka pääsee mua lähelle, ja luulen sillä auttavani ja osoittavani, että se toinen on tärkeä. Ja samalla oletan tietty, että olen sille toisellekin tärkeä, myös jotenkin muuten kuin vaan sinä fiilisroskiksena. Sille en voi mitään, enkä halua voidakaan. Samoja aineksia, kuin Äksäkuviossa. Jossa otin henkisesti aika kovaa turpaan. Syystä ja syyttä, ihan sama se, mutta turpaan. Tärähti sen verran, että mä kokoilen itteeni sen jäljiltä, jotta tärinät lakkais. Lakkais tuntumasta surulliselta ja pahalta.
En siis tiedä, uskallanko TAAS laittaa itteeni niin alttiiksi tolle kaikelle. Koska chances are so big, että just noin se tulee menemään. Plussapalleroina vielä sitten kaikenlaisia kaveriporukkahankauksia, joita tosta jutusta vois myös aiheutua. Plop plop.
No mutta, enhän mä nyt tietty ihan lälläri ole. Kyllä me jo ollaan treffit sovittu. Katotaan sitte, pikkuhiljaa.
Iso kerros taas vaan sitä teflonia pintaan. Vaikka ei millään jaksaiskaan.
sunnuntai 2. syyskuuta 2007
Umpikujamies
Jep jep. Once again.
Tällasessa krapula-apatiassa tuntuu melkein musertavalta. Onko mussa joku magneetti, joka vetää tunnesekamelskamiehiä puoleensa?
Hauska ilta eilen siis, puolituttujen tai melkein kavereitten, whatever, bilebändin 10-vuotisjuhlakeikka. Mieletöntä meininkiä, hauskaa oli, nauratti ja itketti, kaljaa tuli juotua enempi taas kuin olis ollut tarvis jii än ee. Olis lopettanut siihen ja jättänyt ne jatkot välistä. Ei olis apatiamuserruspuserruksia, pikkunen krapula vaan.
No mutta, jatkoille siis tietenkin oli mentävä, kuka sitä nyt hauskan illan pystyy jättämään kesken sillon, kun kannat on katossa ja on eniten hubaa? No en mä ainakaan. Siitä jatkojen fiksaamisesta ton miehen luokse tää säätö sitten lähti. Olenhan mä ton miehen tavannut ennenkin, mutta ei ennen oo mitään sparkseja ilmestyny meidän välille. Toisaalta, jompikumpi on seurustellut aina kun ollaan törmätty. Mutta nyt sitten kipinöi. Mä ja se, kaks känniääliötä, yritettiin soittaa takseja ja kikateltiin kaikenlaiselle typerälle jutulle. Syksy on tullut, ihan selkeesti, huomas tolleen aamuyöstä, oli kylmä! Kun hytisin siinä, otettiin mut kainaloon lämmittelyn verukkeella. Ja every now and then, jäätiin toistemme silmiin kines. Sellasta kaikkea pientä ja söpöä.
Jatkoilla niitä tuijotuksia, kahdenkeskisiä tupakkatuokioita, pieniä kosketuksia. Kotiutumisen hetkellä pieni suukko ja sylihetki. Ovella vielä ottaa olkapäästä kiinni, kun muut jo ahtaa itteensä takseihin, ja antaa kunnon suudelman... Tää kaikki silleen huomaamattomasti, koska kuten alussa kerroin, kyseessä on tunnesekamelskamies, ja sen ex-tyttöystävä yli kymmenen vuoden ajalta oli myös messissä jatkoilla. Joka ex-statuksestaan huolimatta ei kestä nähdä mitään uusia juttuja tolla tyypillä. Joka vetikin pienet kriisit ihan vaan siitä, että se tajus, että mein välillä meinaa tapahtua jotain. Ex-tyttöystävä, jonka kanssa se hengaa "kaverina", ja nää tyypit keskenään sotkee kaikki uudet ihmissuhdekuviot toisiltansa, koska eivät pääse toisistaan irti. Tai halua irrottaa. Ulkopuolisin silmin tarkasteltuna, ihan täydellisesti toisilleen sopiva pari, tällä kertaa ei edes ilkeällä mielellä tarkotettuna. Match Made In Heaven. Jotka ei tota menoa kyllä mitään muuta elämäänsä saakaan/haluakaan.
This is the Dead End I was talking about. Oli mitä kipinöitä tahansa, tuomittu epäonnistumaan. En edes ajatellut yrittää mitään sen enempää, mutta se piru oli onkinut mun numeron jostain ja pisti tekstaria pari tuntia sitten. NYT olis se tilaisuus pelastaa ittensä ennenkuin taas sattuu ja menee liian vaikeeks. Niih. Pelastanko?
Tällasessa krapula-apatiassa tuntuu melkein musertavalta. Onko mussa joku magneetti, joka vetää tunnesekamelskamiehiä puoleensa?
Hauska ilta eilen siis, puolituttujen tai melkein kavereitten, whatever, bilebändin 10-vuotisjuhlakeikka. Mieletöntä meininkiä, hauskaa oli, nauratti ja itketti, kaljaa tuli juotua enempi taas kuin olis ollut tarvis jii än ee. Olis lopettanut siihen ja jättänyt ne jatkot välistä. Ei olis apatiamuserruspuserruksia, pikkunen krapula vaan.
No mutta, jatkoille siis tietenkin oli mentävä, kuka sitä nyt hauskan illan pystyy jättämään kesken sillon, kun kannat on katossa ja on eniten hubaa? No en mä ainakaan. Siitä jatkojen fiksaamisesta ton miehen luokse tää säätö sitten lähti. Olenhan mä ton miehen tavannut ennenkin, mutta ei ennen oo mitään sparkseja ilmestyny meidän välille. Toisaalta, jompikumpi on seurustellut aina kun ollaan törmätty. Mutta nyt sitten kipinöi. Mä ja se, kaks känniääliötä, yritettiin soittaa takseja ja kikateltiin kaikenlaiselle typerälle jutulle. Syksy on tullut, ihan selkeesti, huomas tolleen aamuyöstä, oli kylmä! Kun hytisin siinä, otettiin mut kainaloon lämmittelyn verukkeella. Ja every now and then, jäätiin toistemme silmiin kines. Sellasta kaikkea pientä ja söpöä.
Jatkoilla niitä tuijotuksia, kahdenkeskisiä tupakkatuokioita, pieniä kosketuksia. Kotiutumisen hetkellä pieni suukko ja sylihetki. Ovella vielä ottaa olkapäästä kiinni, kun muut jo ahtaa itteensä takseihin, ja antaa kunnon suudelman... Tää kaikki silleen huomaamattomasti, koska kuten alussa kerroin, kyseessä on tunnesekamelskamies, ja sen ex-tyttöystävä yli kymmenen vuoden ajalta oli myös messissä jatkoilla. Joka ex-statuksestaan huolimatta ei kestä nähdä mitään uusia juttuja tolla tyypillä. Joka vetikin pienet kriisit ihan vaan siitä, että se tajus, että mein välillä meinaa tapahtua jotain. Ex-tyttöystävä, jonka kanssa se hengaa "kaverina", ja nää tyypit keskenään sotkee kaikki uudet ihmissuhdekuviot toisiltansa, koska eivät pääse toisistaan irti. Tai halua irrottaa. Ulkopuolisin silmin tarkasteltuna, ihan täydellisesti toisilleen sopiva pari, tällä kertaa ei edes ilkeällä mielellä tarkotettuna. Match Made In Heaven. Jotka ei tota menoa kyllä mitään muuta elämäänsä saakaan/haluakaan.
This is the Dead End I was talking about. Oli mitä kipinöitä tahansa, tuomittu epäonnistumaan. En edes ajatellut yrittää mitään sen enempää, mutta se piru oli onkinut mun numeron jostain ja pisti tekstaria pari tuntia sitten. NYT olis se tilaisuus pelastaa ittensä ennenkuin taas sattuu ja menee liian vaikeeks. Niih. Pelastanko?
lauantai 1. syyskuuta 2007
Raakuus ja Tyhmyys. I hate you guys.
Piti kai bloggeroida oman pään pulputuksista. Torstai-illan Silminnäkijä-dokkarin jälkeen ajatukset, inho, raivo ja kaikki maailman negatiiviset tunteet on ollut kuitenkin jossain ihan muualla.
Koiratappelut. Laittomat koiratappelut. Laittomat koiratappelut SUOMESSA. Saatana. Se oli ihan järkkyä katteltavaa. Linkissä dokkari BBC:n sivuilta, ja tekstiä miten se tehtiin. Ihan tosi jees, että suomalaiset on lisänneet yhden sulan hattuunsa, että missä ne on hyviä. Tappelukoirien kasvattamisessa.
Miten ihminen VOI tehdä niin koiralle? Koiralle, joka on sille omistajalleen lojaali, vaikka se olis millanen kuspää. Lukekaa vaikkapa alla olevasta linkistä, miten taistelukoiraa valmennetaan ja ennen kaikkea käsitellään taistelun aikana. "Good boy". Mä oksennan. (Noi on muuten webarkistosivut just sen suomalaisen pittikasvattajan kotareille, joka dokumentissa myi koiran sinne Irlantiin. Sivuille ei ole kuulemma suomalaisista ippiksistä päässyt enää aikoihin...) http://web.archive.org/web/20040815013035/www.dunkelkennels.com/keeps.html Noi tyypit ainakin niitä on. Kusipäitä. Vihaan.
Ittekin on syyllistynyt joskus purkamaan omaa huonoa päiväänsä omaan koiraansa räyhäämällä syyttä ja sen sellasta. Senkin jälkeen on huono omatunto. Miten noi monsterit nukkuu yönsä, en tajua.
Ja Suomen oikeuslaitoksen tuntien, noi tyypit tuskin saa edes kummallisia sanktioita noista hommistaan. Eri olisi, jos todisteita olis saatu laittomasta vedonlyönnistä. Taas kerran, raha on number one prioriteetti. Valinnaisia kirosanoja tähänkin.
Samaan syssyyn jotkut idarit eläinaktivistit meni tekemään sen turkistarhaiskun Pohjanmaalla, 2500 minkkiä free to roam.
Oikeesti, joskus mä ihan aidosti toivoisin, että armomurhat olis Suomessa laillisia. Kun ihmiset menee liian raaoiksi ja liian tyhmiksi, vaikkapa.
Koiratappelut. Laittomat koiratappelut. Laittomat koiratappelut SUOMESSA. Saatana. Se oli ihan järkkyä katteltavaa. Linkissä dokkari BBC:n sivuilta, ja tekstiä miten se tehtiin. Ihan tosi jees, että suomalaiset on lisänneet yhden sulan hattuunsa, että missä ne on hyviä. Tappelukoirien kasvattamisessa. Miten ihminen VOI tehdä niin koiralle? Koiralle, joka on sille omistajalleen lojaali, vaikka se olis millanen kuspää. Lukekaa vaikkapa alla olevasta linkistä, miten taistelukoiraa valmennetaan ja ennen kaikkea käsitellään taistelun aikana. "Good boy". Mä oksennan. (Noi on muuten webarkistosivut just sen suomalaisen pittikasvattajan kotareille, joka dokumentissa myi koiran sinne Irlantiin. Sivuille ei ole kuulemma suomalaisista ippiksistä päässyt enää aikoihin...) http://web.archive.org/web/20040815013035/www.dunkelkennels.com/keeps.html Noi tyypit ainakin niitä on. Kusipäitä. Vihaan.
Ittekin on syyllistynyt joskus purkamaan omaa huonoa päiväänsä omaan koiraansa räyhäämällä syyttä ja sen sellasta. Senkin jälkeen on huono omatunto. Miten noi monsterit nukkuu yönsä, en tajua.
Ja Suomen oikeuslaitoksen tuntien, noi tyypit tuskin saa edes kummallisia sanktioita noista hommistaan. Eri olisi, jos todisteita olis saatu laittomasta vedonlyönnistä. Taas kerran, raha on number one prioriteetti. Valinnaisia kirosanoja tähänkin.
Samaan syssyyn jotkut idarit eläinaktivistit meni tekemään sen turkistarhaiskun Pohjanmaalla, 2500 minkkiä free to roam.
Oikeesti, joskus mä ihan aidosti toivoisin, että armomurhat olis Suomessa laillisia. Kun ihmiset menee liian raaoiksi ja liian tyhmiksi, vaikkapa.
torstai 30. elokuuta 2007
Rare or just plain stupid?
Vai ei kumpaakaan? Ihan tavallista? Naiivia? Vai mitä?
Siis se, että ystävän puolesta haluaa tehdä asioita. Auttaa, tukea, olla olemassa, kunnioittaa ja tykätä ja hyväksyä just sellasena kuin ne on, mitä tahansa, kun on tarvis ja siihen pystyy? Eikö ystävät ole juuri sitä varten? Eikö se just ole ystävyyden "määritelmä"? Eikö se ole just SE JUTTU, joka erottaa ystävät pinnallisemmista tuttavista, niistä joilla ei oikeasti ole niin väliä?
Mä olen aina ajatellut asian noin ja yrittänyt mun ystäville, niille harvoille oikeille sellasille, toimia sen mukaan. Taas sellasta Action Speaks Louder Than Words -meininkiä. Tekeekö se sitten musta tyhmän, naiivin, jopa läheisriippuvaisen tai jotakin sellasta? Tekeekö se musta marttyyrin, että ajattelen myös, että Mun Ystävät ajattelisi asioista samalla tavalla, ja toimisi sen mukaan?
Ihmetyttää, koska "Mun Ystävyyttä" (TM), ei ole tulkittu parissakaan otteessa viime aikoina lainkaan noilla spekseillä, joita mä tossa luettelin. Onko tää maailma oikeesti niin itsekkäitä ihmisiä täynnä, että ystävyys onkin jotain ihan muuta? Kulutushyödyke ja huvi, ilman sen syvällisempää sisältöä? Tai jopa niin, että ystävyyden tekojen motiiveiksi laitetaan jotain Iivil -juttuja, että niillä olisi joku tarve loppujen lopuksi vahingoittaa sitä, johon ne kohdistuu?
Pettymyksiä ja ihmetyksiä.
Siis se, että ystävän puolesta haluaa tehdä asioita. Auttaa, tukea, olla olemassa, kunnioittaa ja tykätä ja hyväksyä just sellasena kuin ne on, mitä tahansa, kun on tarvis ja siihen pystyy? Eikö ystävät ole juuri sitä varten? Eikö se just ole ystävyyden "määritelmä"? Eikö se ole just SE JUTTU, joka erottaa ystävät pinnallisemmista tuttavista, niistä joilla ei oikeasti ole niin väliä?
Mä olen aina ajatellut asian noin ja yrittänyt mun ystäville, niille harvoille oikeille sellasille, toimia sen mukaan. Taas sellasta Action Speaks Louder Than Words -meininkiä. Tekeekö se sitten musta tyhmän, naiivin, jopa läheisriippuvaisen tai jotakin sellasta? Tekeekö se musta marttyyrin, että ajattelen myös, että Mun Ystävät ajattelisi asioista samalla tavalla, ja toimisi sen mukaan?
Ihmetyttää, koska "Mun Ystävyyttä" (TM), ei ole tulkittu parissakaan otteessa viime aikoina lainkaan noilla spekseillä, joita mä tossa luettelin. Onko tää maailma oikeesti niin itsekkäitä ihmisiä täynnä, että ystävyys onkin jotain ihan muuta? Kulutushyödyke ja huvi, ilman sen syvällisempää sisältöä? Tai jopa niin, että ystävyyden tekojen motiiveiksi laitetaan jotain Iivil -juttuja, että niillä olisi joku tarve loppujen lopuksi vahingoittaa sitä, johon ne kohdistuu?
Pettymyksiä ja ihmetyksiä.
keskiviikko 29. elokuuta 2007
Mind Your Own Business - NOT!!!
"Sillä minulle on annettu kaikki valta, taivaassa ja maan päällä..."
Jostain muistin syövereistä tuli tollanen raamatullinen tai mikä lie sitaatti mieleen. Sopii vaan jotenkin niin hyvin kuvaamaan tätä epätodellista fiilistä siitä, että miten jotkut ihmiset kokee, että mulla olis ylipaljon vaikutusvaltaa niitten omissa sotkuissa. Ja ennenkuin joku ajattelee, että mä ajattelisin ittestäni tolla tavalla, niin en todellakaan. Quite the contrary. Siksi tässä taas aika absurdeissa ja suoraan sanottuna vittuuntuneissakin fiiliksissä kirjotellaan.
Se mun frendini joutui sellasen surullisen tilanteen eteen, että sen oli pakko luopua kahdesta koirastaan, koska sen raskaus ja raskas stressi eronsa kuvioissa teki sen allergiseksi. Ihmisen, jolla on aina ollut koiria, ja joka lääkärinkin arvion mukaan voisi olla kykeneväinen niitä taas pitämään, kunhan sen elimistö pääsee tosta prässistä tasapainoisempaan tilaan, joutui tekemään sen raskaan ratkaisun, että tässä elämäntilanteessa koirien on pakko mennä.
Kummallekin koiralle löytyi kivanoloiset uudet kodit, nuoremmalle kasvattajansa luota, ja vanhemmalle lapsellisesta koiraperheestä, jotka kuulostivat kauhean perehtyneiltä ja valistuneilta ja innostuneilta ja niin edelleen. Vanhemman osalta siihen kuulostamiseen se jäi; parin vuorokauden "sopeutumisen" jälkeen perheen äiti oli jo päätynyt siihen, että ei tule mitään, liian vaikeeta, kun koira ei sillä silmänräpäyksellä sopeutunutkaan täysin uuteen kotiinsa. Ja sen lisäksi heittäytyi hysteeriseksi; koirasta on päästävä eroon NYT, se ei voi olla siinä huushollissa enää hetkeäkään, koska hän ei vaan jaksa, ei yhtään mitään. No kiva. Paljastui sitten, että ehkä ton totaalisen jaksamattomuuden ja tälleen elukkaihmisen näkökulmasta täysin käsittämättömän lyhytjännitteiseen käytökseen oli syynä perheen omat sotkut, On/Off -suhde mieheen, jolle näinä päivinä oli syntynyt syrjähypystä alkunsa saanut lapsi jonnekin. Joo, sinällään kai ymmärrettävää, että ihminen on sekasin tollasissa kuvioissa ja voi muu jaksaminen olla vähän koetuksella. Mutta vituttaa kyllä frendin puolesta, että se tuli sotkettua tohon vasten tahtoaan kolmanneksi osapuoleksi. Ja sen koiran puolesta tietty erityisesti. Jep, elämä on, niin kaikille meille joskus, mutta onko liikaa vaadittu, että aikuinen ihminen omaisi sen verran objektiivista arviointikykyä oman elämäntilanteensa ja jaksamisensa suhteen, että ei vittu tekisi tollasia pitkäjännitteisyyttä vaativia päätöksiä kuten ottaa kodinvaihtajakoira, jos tietää, että muu elämä on ihan riekaleina? Ja sitten tarjoaa selitykseksi kaikelle, että en vaan tajunnut, että vois olla niin vaikeeta, kun on muutenkin niin vaikeeta. Kädet pystyyn. Itku ja vinku. Kyrsii tollaset muiden elämää sotkevat muka-uhrit, vaikka tää nyt ei ollut edes se tapaus, johon viittasin tossa alotuksessa. (Vaikka kyllä omastakin elämästä tollaselle löytyis vastinetta, mutta ei siitä nyt.)
Takasin asiaan. Koira siis piti saada sieltä uudesta paikastaan pois HETI. Frendi pohti päänsä puhki, että mikä olisi parasta koiran kannalta. Koska se ihan oikeesti joutuu luopumaan koirasta kuitenkin, ei tuntunut jotenkin ihan kymppi-idealta hakea sitä sille kotiin ja taas joutua pistämään se eteenpäin heti, kunhan uusi, toivottavasti parempi koti löytyisi. Vois pistää koiran päätä aika tehokkaasti sekasin, varsinkin kun se on elämässään jo muutenkin kaikenlaiseen joutunut sopeutumaan (eikä ole mikään vahvahermoisin tapaus, toim. huom.). No, hädässä ystävä tunnetaan, I would (still) like to think, ja koska mulla on mahdollista ja olen sille koiralle jotenkuten tuttukin, niin mä tarjouduin sen ottamaan väliaikaisesti mun luokse, kunnes uusi koti löytyis. Vois olla parempi vaihtoehto, vaikka en mitenkään innosta hihkuen sitä luokseni kyllä halunnutkaan, koska se nyt ei vaan ole mun mielipiteen mukaan mikään ylimukava koira, ja sellasta rotua vielä, jota en ikinä haluais ittelleni - kiinanharjakoira. Kääpiökoirat is not my cup of tea, varsinaisesti... Mutta mitäs noista, väliaikaista se olisikin, ja hyvin mä sen hoitaisin, of course. Käytäntö vaan meinasi muodostua ongelmaksi; mulla ei ole autoa, se hysteerinen ämmä ei suostunut sitä sitten kuitenkaan kuljettamaan esimerkiksi mun luokse, ja koira oli siis Porin tienoilla ja mä Helsingissä.
Ratkasuksi sitten tuli se, että lainasin frendin eksän autoa ja ajelin sen hakemaan. six hours back and forth, just ollaan tultu himaan. Sille eksällekin a) koirien hyvinvointi oli vielä tärkeä asia ja b) se ei sillä autolla just nyt mitään tee, koska se puhalsi korttinsa kuivumaan tässä kesällä. Sitten kun olin siis tänään omista duuneistani valmis, kävin sen luona hakemassa auton. Se halus näyttää autosta jotain juttuja ("Joo, oon ajanut dieselillä ennenkin." "Jeps, tarttee hehkuttaa." Ja sen sellasta.) ja istuttiin siinä sitten autossa joku tovi sen kanssa. Juteltiin koirankin tilanteesta, miten koko homma sucks, ja niin edelleen. Se oli about se keskustelun taso, jossa mä ajattelin, että pitäydytäänkin. Mä olen ton mun frendin tuntenut paremmin vuoden alusta, ja tavannut ton sen eksän kaksi vai kolme kertaa, hyvin pikaseen. Joten meidän nyt voidaan sanoa olevan toisillemme ihan totaalisen vieraita tyyppejä, vaikka tietty frendin kautta toinen toisistamme tiesimmekin kaikenlaista.
Mut mut. Mulle sitten avauduttiín. Pähkinänkuoressa, että se oli vähän pettynyt, ettei musta ollut kuulunut mitään. Mä olin hetken aikaan ihan suu auki, ja kysyin että ai niinku sulle vai? Just niin, vaikka tossa viime syksynä (muistutus, mä en edes tuntenut mun frendiä sillon kuin päällisin puolin) kun heidän suhteensa olisi vielä ehkä ollut pelastettavissa, mun olis pitänyt tajuta, että mun frendi on muuttunut oudoksi ja se johtuu siitä, ettei kotona ole kommunikaatiota. J-jep. Että psykologisesti ajateltuna se olis ehkä saanut hänetkin tajuamaan omat virheensä ja korjaamaan ne. Niin että häneltä ei olisi viety ihan kaikkea. Ja että, jos mulle vielä joskus tarjoutuu tilaisuus, niin mun tulis muistaa puuttua muitten parisuhteisiin E-NEM-MÄN ja A-JOIS-SA, jos niinku haluaisin tehdä asiat paremmin ja olla parempi ihminen ja ystävä. Mind your own business - NOT. No joo, en ajatellut. Yritin siinä selvittää mun lojaaliuksista mun frendiä kohtaan vs. tää sen eksä ja sitäkin, että enpä olis syksyllä voinut oikein voinut puuttuakaan, kun ei ollut hajuakaan sen suhteen kuvioista ylipäätään ja että, mä nyt en vaan puutu sellasiin asioihin, jotka ei mulle kuulu, enkä ite näkis sitä mitenkään normaalina tai toivottavana toimintatapana, jos joku käytännössä katsoen ventovieras tekis niin mulle päin vastaavasssa tilanteessa. Sen jätin sanomatta, että enpä usko, että mun sanoilla olisi ollut sen enempi edes ollut painoarvoa tilannetta mihinkään muuttamaan, ihmiselle, jolla on noin selkeästi tarve sysätä omista mokistaan vastuuta muiden niskaan. Mitä se olis tajunnut, jos sille olis sanonut, muodossa missä tahansa, että hei asshole, et voi jatkaa noin, tai menetät sun naisen. Silmillehän se olis tullut!
Fläsäreitä tuli väkisinkin tosta tilanteesta irti päästyäni Äksän ja sen tyttiksen väännöistä, joissa muakin on syytetty sitten taas siitä, että mä puutun liikaa, vaikutan liikaa. Voi ei hei, mitä mä nyt sitten oikein teen, puutun enempi vai vähempi, kenen sanomaa mä kuuntelen?! Kun selvää on näköjään ainakin se, että mulla on ihan törkeesti valtaa vaikuttaa. En ees tienny.
Vai tehtäiskö ihan niin, että jokainen kantakoon omista tekemisistään ihan ite ne vastuunsa, eikä kuvittele jonkun muun tekemisten vaikuttavan sellasiin juttuihin, jotka ihan ite saa aikaan? Jooko?
Jostain muistin syövereistä tuli tollanen raamatullinen tai mikä lie sitaatti mieleen. Sopii vaan jotenkin niin hyvin kuvaamaan tätä epätodellista fiilistä siitä, että miten jotkut ihmiset kokee, että mulla olis ylipaljon vaikutusvaltaa niitten omissa sotkuissa. Ja ennenkuin joku ajattelee, että mä ajattelisin ittestäni tolla tavalla, niin en todellakaan. Quite the contrary. Siksi tässä taas aika absurdeissa ja suoraan sanottuna vittuuntuneissakin fiiliksissä kirjotellaan.
Se mun frendini joutui sellasen surullisen tilanteen eteen, että sen oli pakko luopua kahdesta koirastaan, koska sen raskaus ja raskas stressi eronsa kuvioissa teki sen allergiseksi. Ihmisen, jolla on aina ollut koiria, ja joka lääkärinkin arvion mukaan voisi olla kykeneväinen niitä taas pitämään, kunhan sen elimistö pääsee tosta prässistä tasapainoisempaan tilaan, joutui tekemään sen raskaan ratkaisun, että tässä elämäntilanteessa koirien on pakko mennä.
Kummallekin koiralle löytyi kivanoloiset uudet kodit, nuoremmalle kasvattajansa luota, ja vanhemmalle lapsellisesta koiraperheestä, jotka kuulostivat kauhean perehtyneiltä ja valistuneilta ja innostuneilta ja niin edelleen. Vanhemman osalta siihen kuulostamiseen se jäi; parin vuorokauden "sopeutumisen" jälkeen perheen äiti oli jo päätynyt siihen, että ei tule mitään, liian vaikeeta, kun koira ei sillä silmänräpäyksellä sopeutunutkaan täysin uuteen kotiinsa. Ja sen lisäksi heittäytyi hysteeriseksi; koirasta on päästävä eroon NYT, se ei voi olla siinä huushollissa enää hetkeäkään, koska hän ei vaan jaksa, ei yhtään mitään. No kiva. Paljastui sitten, että ehkä ton totaalisen jaksamattomuuden ja tälleen elukkaihmisen näkökulmasta täysin käsittämättömän lyhytjännitteiseen käytökseen oli syynä perheen omat sotkut, On/Off -suhde mieheen, jolle näinä päivinä oli syntynyt syrjähypystä alkunsa saanut lapsi jonnekin. Joo, sinällään kai ymmärrettävää, että ihminen on sekasin tollasissa kuvioissa ja voi muu jaksaminen olla vähän koetuksella. Mutta vituttaa kyllä frendin puolesta, että se tuli sotkettua tohon vasten tahtoaan kolmanneksi osapuoleksi. Ja sen koiran puolesta tietty erityisesti. Jep, elämä on, niin kaikille meille joskus, mutta onko liikaa vaadittu, että aikuinen ihminen omaisi sen verran objektiivista arviointikykyä oman elämäntilanteensa ja jaksamisensa suhteen, että ei vittu tekisi tollasia pitkäjännitteisyyttä vaativia päätöksiä kuten ottaa kodinvaihtajakoira, jos tietää, että muu elämä on ihan riekaleina? Ja sitten tarjoaa selitykseksi kaikelle, että en vaan tajunnut, että vois olla niin vaikeeta, kun on muutenkin niin vaikeeta. Kädet pystyyn. Itku ja vinku. Kyrsii tollaset muiden elämää sotkevat muka-uhrit, vaikka tää nyt ei ollut edes se tapaus, johon viittasin tossa alotuksessa. (Vaikka kyllä omastakin elämästä tollaselle löytyis vastinetta, mutta ei siitä nyt.)
Takasin asiaan. Koira siis piti saada sieltä uudesta paikastaan pois HETI. Frendi pohti päänsä puhki, että mikä olisi parasta koiran kannalta. Koska se ihan oikeesti joutuu luopumaan koirasta kuitenkin, ei tuntunut jotenkin ihan kymppi-idealta hakea sitä sille kotiin ja taas joutua pistämään se eteenpäin heti, kunhan uusi, toivottavasti parempi koti löytyisi. Vois pistää koiran päätä aika tehokkaasti sekasin, varsinkin kun se on elämässään jo muutenkin kaikenlaiseen joutunut sopeutumaan (eikä ole mikään vahvahermoisin tapaus, toim. huom.). No, hädässä ystävä tunnetaan, I would (still) like to think, ja koska mulla on mahdollista ja olen sille koiralle jotenkuten tuttukin, niin mä tarjouduin sen ottamaan väliaikaisesti mun luokse, kunnes uusi koti löytyis. Vois olla parempi vaihtoehto, vaikka en mitenkään innosta hihkuen sitä luokseni kyllä halunnutkaan, koska se nyt ei vaan ole mun mielipiteen mukaan mikään ylimukava koira, ja sellasta rotua vielä, jota en ikinä haluais ittelleni - kiinanharjakoira. Kääpiökoirat is not my cup of tea, varsinaisesti... Mutta mitäs noista, väliaikaista se olisikin, ja hyvin mä sen hoitaisin, of course. Käytäntö vaan meinasi muodostua ongelmaksi; mulla ei ole autoa, se hysteerinen ämmä ei suostunut sitä sitten kuitenkaan kuljettamaan esimerkiksi mun luokse, ja koira oli siis Porin tienoilla ja mä Helsingissä.
Ratkasuksi sitten tuli se, että lainasin frendin eksän autoa ja ajelin sen hakemaan. six hours back and forth, just ollaan tultu himaan. Sille eksällekin a) koirien hyvinvointi oli vielä tärkeä asia ja b) se ei sillä autolla just nyt mitään tee, koska se puhalsi korttinsa kuivumaan tässä kesällä. Sitten kun olin siis tänään omista duuneistani valmis, kävin sen luona hakemassa auton. Se halus näyttää autosta jotain juttuja ("Joo, oon ajanut dieselillä ennenkin." "Jeps, tarttee hehkuttaa." Ja sen sellasta.) ja istuttiin siinä sitten autossa joku tovi sen kanssa. Juteltiin koirankin tilanteesta, miten koko homma sucks, ja niin edelleen. Se oli about se keskustelun taso, jossa mä ajattelin, että pitäydytäänkin. Mä olen ton mun frendin tuntenut paremmin vuoden alusta, ja tavannut ton sen eksän kaksi vai kolme kertaa, hyvin pikaseen. Joten meidän nyt voidaan sanoa olevan toisillemme ihan totaalisen vieraita tyyppejä, vaikka tietty frendin kautta toinen toisistamme tiesimmekin kaikenlaista.
Mut mut. Mulle sitten avauduttiín. Pähkinänkuoressa, että se oli vähän pettynyt, ettei musta ollut kuulunut mitään. Mä olin hetken aikaan ihan suu auki, ja kysyin että ai niinku sulle vai? Just niin, vaikka tossa viime syksynä (muistutus, mä en edes tuntenut mun frendiä sillon kuin päällisin puolin) kun heidän suhteensa olisi vielä ehkä ollut pelastettavissa, mun olis pitänyt tajuta, että mun frendi on muuttunut oudoksi ja se johtuu siitä, ettei kotona ole kommunikaatiota. J-jep. Että psykologisesti ajateltuna se olis ehkä saanut hänetkin tajuamaan omat virheensä ja korjaamaan ne. Niin että häneltä ei olisi viety ihan kaikkea. Ja että, jos mulle vielä joskus tarjoutuu tilaisuus, niin mun tulis muistaa puuttua muitten parisuhteisiin E-NEM-MÄN ja A-JOIS-SA, jos niinku haluaisin tehdä asiat paremmin ja olla parempi ihminen ja ystävä. Mind your own business - NOT. No joo, en ajatellut. Yritin siinä selvittää mun lojaaliuksista mun frendiä kohtaan vs. tää sen eksä ja sitäkin, että enpä olis syksyllä voinut oikein voinut puuttuakaan, kun ei ollut hajuakaan sen suhteen kuvioista ylipäätään ja että, mä nyt en vaan puutu sellasiin asioihin, jotka ei mulle kuulu, enkä ite näkis sitä mitenkään normaalina tai toivottavana toimintatapana, jos joku käytännössä katsoen ventovieras tekis niin mulle päin vastaavasssa tilanteessa. Sen jätin sanomatta, että enpä usko, että mun sanoilla olisi ollut sen enempi edes ollut painoarvoa tilannetta mihinkään muuttamaan, ihmiselle, jolla on noin selkeästi tarve sysätä omista mokistaan vastuuta muiden niskaan. Mitä se olis tajunnut, jos sille olis sanonut, muodossa missä tahansa, että hei asshole, et voi jatkaa noin, tai menetät sun naisen. Silmillehän se olis tullut!
Fläsäreitä tuli väkisinkin tosta tilanteesta irti päästyäni Äksän ja sen tyttiksen väännöistä, joissa muakin on syytetty sitten taas siitä, että mä puutun liikaa, vaikutan liikaa. Voi ei hei, mitä mä nyt sitten oikein teen, puutun enempi vai vähempi, kenen sanomaa mä kuuntelen?! Kun selvää on näköjään ainakin se, että mulla on ihan törkeesti valtaa vaikuttaa. En ees tienny.
Vai tehtäiskö ihan niin, että jokainen kantakoon omista tekemisistään ihan ite ne vastuunsa, eikä kuvittele jonkun muun tekemisten vaikuttavan sellasiin juttuihin, jotka ihan ite saa aikaan? Jooko?
perjantai 17. elokuuta 2007
Unohdettuja viisauksia
Ajellessa kuulin pitkästä aikaa alla olevan "biisin".
Pakko laittaa sanat tänne kokonaisuudessaan, ja varmaan printata jääkaapin oveenkin.
Viisauksia.
Everybody's Free
(to wear sunscreen)
Ladies and Gentlemen of the class of '97... wear sunscreen.
If I could offer you only one tip for the future, sunscreen would be IT.
The long term benefits of sunscreen have been proved by scientists whereas the rest of my advice has no basis more reliable than my own meandering experience.
I will dispense this advice now.
Enjoy the power and beauty of your youth. Never mind. You will not understand the power and beauty of your youth until they have faded. But trust me, in 20 years you'll look back at photos of yourself and recall in a way you can't grasp now how much possibility lay before you and how fabulous you really looked.
You are NOT as fat as you imagine.
Don't worry about the future; or worry, but know that worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubblegum. The real troubles in your life are apt to be things that never crossed your worried mind; the kind that blindside you at 4pm on some idle Tuesday.
Do one thing every day that scares you.
Sing.
Don't be reckless with other people's hearts, don't put up with people who are reckless with yours.
Floss.
Don't waste your time on jealousy; sometimes you're ahead, sometimes you're behind. The race is long, and in the end, it's only with yourself.
Remember compliments you receive, forget the insults; if you succeed in doing this, tell me how.
Keep your old love letters, throw away your old bank statements.
Stretch.
Don't feel guilty if you don't know what you want to do with your life. The most interesting people I know didn't know at 22 what they wanted to do with their lives, some of the most interesting 40 year olds I know still don't.
Get plenty of calcium.
Be kind to your knees, you'll miss them when they're gone.
Maybe you'll marry, maybe you won't, maybe you'll have children, maybe you won't, maybe you'll divorce at 40, maybe you'll dance the funky chicken on your 75th wedding anniversary. Whatever you do, don't congratulate yourself too much or berate yourself, either. Your choices are half chance, so are everybody else's. Enjoy your body, use it every way you can. Don't be afraid of it, or what other people think of it, it's the greatest instrument you'll ever own.
Dance. Even if you have nowhere to do it but in your own living room.
Read the directions, even if you don't follow them.
Do NOT read beauty magazines, they will only make you feel ugly.
Get to know your parents, you never know when they'll be gone for good.
Be nice to your siblings; they are your best link to your past and the people most likely to stick with you in the future.
Understand that friends come and go, but for the precious few you should hold on. Work hard to bridge the gaps in geography in lifestyle because the older you get, the more you need the people you knew when you were young.
Live in New York City once, but leave before it makes you hard; live in Northern California once, but leave before it makes you soft.
Travel.
Accept certain inalienable truths, prices will rise, politicians will philander, you too will get old, and when you do you'll fantasize that when you were young prices were reasonable, politicians were noble and children respected their elders.
Respect your elders.
Don't expect anyone else to support you. Maybe you have a trust fund, maybe you'll have a wealthy spouse; but you never know when either one might run out.
Don't mess too much with your hair, or by the time you're 40, it will look 85.
Be careful whose advice you buy, but, be patient with those who supply it. Advice is a form of nostalgia, dispensing it is a way of fishing the past from the disposal, wiping it off, painting over the ugly parts and recycling it for more than it's worth.
But trust me on the sunscreen.
(Baz Luhrmann - Everybody's Free (to wear sunscreen)
Pakko laittaa sanat tänne kokonaisuudessaan, ja varmaan printata jääkaapin oveenkin.
Viisauksia.
Everybody's Free
(to wear sunscreen)
Ladies and Gentlemen of the class of '97... wear sunscreen.
If I could offer you only one tip for the future, sunscreen would be IT.
The long term benefits of sunscreen have been proved by scientists whereas the rest of my advice has no basis more reliable than my own meandering experience.
I will dispense this advice now.
Enjoy the power and beauty of your youth. Never mind. You will not understand the power and beauty of your youth until they have faded. But trust me, in 20 years you'll look back at photos of yourself and recall in a way you can't grasp now how much possibility lay before you and how fabulous you really looked.
You are NOT as fat as you imagine.
Don't worry about the future; or worry, but know that worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubblegum. The real troubles in your life are apt to be things that never crossed your worried mind; the kind that blindside you at 4pm on some idle Tuesday.
Do one thing every day that scares you.
Sing.
Don't be reckless with other people's hearts, don't put up with people who are reckless with yours.
Floss.
Don't waste your time on jealousy; sometimes you're ahead, sometimes you're behind. The race is long, and in the end, it's only with yourself.
Remember compliments you receive, forget the insults; if you succeed in doing this, tell me how.
Keep your old love letters, throw away your old bank statements.
Stretch.
Don't feel guilty if you don't know what you want to do with your life. The most interesting people I know didn't know at 22 what they wanted to do with their lives, some of the most interesting 40 year olds I know still don't.
Get plenty of calcium.
Be kind to your knees, you'll miss them when they're gone.
Maybe you'll marry, maybe you won't, maybe you'll have children, maybe you won't, maybe you'll divorce at 40, maybe you'll dance the funky chicken on your 75th wedding anniversary. Whatever you do, don't congratulate yourself too much or berate yourself, either. Your choices are half chance, so are everybody else's. Enjoy your body, use it every way you can. Don't be afraid of it, or what other people think of it, it's the greatest instrument you'll ever own.
Dance. Even if you have nowhere to do it but in your own living room.
Read the directions, even if you don't follow them.
Do NOT read beauty magazines, they will only make you feel ugly.
Get to know your parents, you never know when they'll be gone for good.
Be nice to your siblings; they are your best link to your past and the people most likely to stick with you in the future.
Understand that friends come and go, but for the precious few you should hold on. Work hard to bridge the gaps in geography in lifestyle because the older you get, the more you need the people you knew when you were young.
Live in New York City once, but leave before it makes you hard; live in Northern California once, but leave before it makes you soft.
Travel.
Accept certain inalienable truths, prices will rise, politicians will philander, you too will get old, and when you do you'll fantasize that when you were young prices were reasonable, politicians were noble and children respected their elders.
Respect your elders.
Don't expect anyone else to support you. Maybe you have a trust fund, maybe you'll have a wealthy spouse; but you never know when either one might run out.
Don't mess too much with your hair, or by the time you're 40, it will look 85.
Be careful whose advice you buy, but, be patient with those who supply it. Advice is a form of nostalgia, dispensing it is a way of fishing the past from the disposal, wiping it off, painting over the ugly parts and recycling it for more than it's worth.
But trust me on the sunscreen.
(Baz Luhrmann - Everybody's Free (to wear sunscreen)
Writer's Block
Heheh, ylennetään itteensä nyt vähäsen otsikon kera.
Kamalasti olis kirjotettavaa, purettavaa, ajateltavaa ja niin edelleen, mutta se ei vaan tule ulos. Ei millään. Liian kaaos kai, ei saa kiinni siitä punasesta langasta niin, että joku muukin mun ajatuksenvirtaa tajuais. Kaaos, koska mun on pakko tehdä ryhtiliikeitä monessakin asiassa mun laiffissa. Tää paskarinki, jota oon kiertänyt viime ajat, uhkaa hajottaa mut palasiksi. Mä taidan sittenkin sätkynukkeilla.
Huomenna on iskän 60-vuotisjuhlat. Jotka mutsin sanojen mukaan järjestetään juhlakalun alkuperäisestä vastustuksesta huolimatta, koska "Ne saattaa olla sen elintavat huomioon ottaen sen viimeset juhlat". Aika karua, mutta voi olla kyllä valitettavasti tottakin. Alkoholisti mikä alkoholisti. No, onneksi juhlittava tuntuu nyt kuitenkin olevan ihan hyvillään, että juhlat järjestetään.
Kaikesta huolimatta, mä aion ainakin juhlia mun isiä ihan kybällä. Daddy's Girl ollu aina.
Blogin pariin sitten näitten pippaloitten jälkeen. Kirjottaminenhan helpottaa, ehkäpä siis vaan paras alkaa vuodattamaan.
Kamalasti olis kirjotettavaa, purettavaa, ajateltavaa ja niin edelleen, mutta se ei vaan tule ulos. Ei millään. Liian kaaos kai, ei saa kiinni siitä punasesta langasta niin, että joku muukin mun ajatuksenvirtaa tajuais. Kaaos, koska mun on pakko tehdä ryhtiliikeitä monessakin asiassa mun laiffissa. Tää paskarinki, jota oon kiertänyt viime ajat, uhkaa hajottaa mut palasiksi. Mä taidan sittenkin sätkynukkeilla.
Huomenna on iskän 60-vuotisjuhlat. Jotka mutsin sanojen mukaan järjestetään juhlakalun alkuperäisestä vastustuksesta huolimatta, koska "Ne saattaa olla sen elintavat huomioon ottaen sen viimeset juhlat". Aika karua, mutta voi olla kyllä valitettavasti tottakin. Alkoholisti mikä alkoholisti. No, onneksi juhlittava tuntuu nyt kuitenkin olevan ihan hyvillään, että juhlat järjestetään.
Kaikesta huolimatta, mä aion ainakin juhlia mun isiä ihan kybällä. Daddy's Girl ollu aina.
Blogin pariin sitten näitten pippaloitten jälkeen. Kirjottaminenhan helpottaa, ehkäpä siis vaan paras alkaa vuodattamaan.
keskiviikko 1. elokuuta 2007
Hei hei, mitä kuuluu...
...sä kysyt ja kaikki on ok
No hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu
(Apulanta: Mitä Kuuluu)
Arokettu kyseli, että mitä kuuluu, kun ei mitään kuulu. No vaikka mitä taas.
Story of my life:
22.1.2007 Mä istun reilun viiden tunnin matkustamisen jälkeen eksän pihalla yli 20 asteen pakkasessa lumisateessa. Se ei päästä mua sisälle, vaikka olikin luvannut, että vielä kerran puhuttais kunnolla, joko asiat halki tai sitte edes erottais ns. face to face. Pari tunnin jälkeen mä sitten vaan matkustin turtana, niin kylmästä kuin henkisestä kolhustakin takasin himaan, sen samat reilu viisi tuntia.
25.7.2007 Mä istun Äksän kämpän ulkopuolella rappusilla venaamassa sellaset kolme tuntia, että se tulee baarista kotiin. Saadakseni sieltä mun kamat ja nukkuakseni yön yli. Istun siinä, koska me ei mahduttu samaan baariin samana iltana. Se suuttu. Mun moka. Siinä istuskellessani en voi kuitenkaan välttyä siltäkin ajatukselta, että mitä vittua mä teen väärin, kun päädyn näköjään tolleen miesten ovien taakse istuskelemaan. Varhaisaikuinen Littlebigwoman ei olis kyllä ikinä uskonut, että mitä sen vanhempi versio elämässään oikeen duunaa.
No se siitä. Ja siitä lisää joskus. Hengissä ollaan, se on kai pääasia.
No hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu
(Apulanta: Mitä Kuuluu)
Arokettu kyseli, että mitä kuuluu, kun ei mitään kuulu. No vaikka mitä taas.
Story of my life:
22.1.2007 Mä istun reilun viiden tunnin matkustamisen jälkeen eksän pihalla yli 20 asteen pakkasessa lumisateessa. Se ei päästä mua sisälle, vaikka olikin luvannut, että vielä kerran puhuttais kunnolla, joko asiat halki tai sitte edes erottais ns. face to face. Pari tunnin jälkeen mä sitten vaan matkustin turtana, niin kylmästä kuin henkisestä kolhustakin takasin himaan, sen samat reilu viisi tuntia.
25.7.2007 Mä istun Äksän kämpän ulkopuolella rappusilla venaamassa sellaset kolme tuntia, että se tulee baarista kotiin. Saadakseni sieltä mun kamat ja nukkuakseni yön yli. Istun siinä, koska me ei mahduttu samaan baariin samana iltana. Se suuttu. Mun moka. Siinä istuskellessani en voi kuitenkaan välttyä siltäkin ajatukselta, että mitä vittua mä teen väärin, kun päädyn näköjään tolleen miesten ovien taakse istuskelemaan. Varhaisaikuinen Littlebigwoman ei olis kyllä ikinä uskonut, että mitä sen vanhempi versio elämässään oikeen duunaa.
No se siitä. Ja siitä lisää joskus. Hengissä ollaan, se on kai pääasia.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2007
Kylmä rinki
Pitkästä aikaa.
Pari päivää sitten istuin bussissa surkeena ja kipeenä, palaamassa kotiin saatuani kortisonipiikkejä (joiden saaminen tällä kertaa sattui ihan perkeleesti) vähän sinne sun tänne. Dösään nousi mies (ihan ok mies vielä kaiken lisäksi!), joka katsoi silmiin, ja katsoi toisenkin kerran. Mä katsoin takasin ja ihme pikku sävärit meni selkää pitkin. Tuntui melkein, että tärähdin ihan näkyvästikin. Sitten mä hannasin ja käänsin katseen, yleissurkeeseen olooni vedoten ja se siitä. Sivusilmällä huomasin, että mies vilkuili vielä ulkoa, kun se jäi pari pysäkkiä aikasemmin kyydistä kuin mä.
Bloggaamisen arvoista? No ei varsinaisesti todellakaan, eihän tossa edes mitään tapahtunut! Se vaan jotenkin hellitti hiukka sitä kylmää rinkiä Äksään liittyen mun sydämen ympärillä, joka aina silloin tällöin puristaa ja ilmottaa olemassaolostaan. Maailmassa ON miehiä, jotka aiheuttaa väristyksiä, johtuu ne sitten mistä vaan, vaikka olenkin niin tiiviisti Äksän kanssa tekemisissä. Tilanteena kun se on sellanen tietoinen riski -homma, still, ettei mikään rupee tuntumaan miltään ja niin edelleen, kun se on, frendistatuksestaan huolimatta, edelleen muutenkin niin vaarallisen vetoava to me. Mihin se nyt toisaalta olis muuttunutkaan. Se on se, mikä vähän kylmää, aina joskus.
Toisaalta ihan turhaan tollasia rinkejä edes fiilistelen, kun on yllä ylipäätään niin epäintressit deittailuihin ja mieskuvioihin. Ei vaan jaksa nähdä edes vaivaa ja ei ne itteksensä tule kuitenkaan, jos kulkee turuilla ja toreilla sulkeutuneena omaan itseensä. Epäintressit sitten taas, ehkä ne johtuu osaksi siitä kylmästä ringistä. Kun tarttee olla tällanen liian ehdoton tunteissaan, niin tavallaanhan sitä kai sitten tekee jonkunlaista toipumista Äksä-ihastuksesta, vaikkei se juttuna koskaan ottanut sillä levelillä kunnolla tuulta allensa. Osaksi sitten taas ne epäintressit johtuu, no kaikesta muusta mitä elämässä tapahtuu ja ei tapahdu.
Äksän suhteen, ehkä parempi niin. Mun puolelta näistä edellä olevista pohdinnoista huolimatta kun on kuitenkin sellanen ajatus, että se juna meni jo. Ja koska siitä on tullut hirveen tärkeä ihminen ja Ystävä, isolla yyllä, ja meillä on ollut hauskempaa ja läheisempää kuin ehkä koskaan ennen, kaikista ympärillä tapahtuneista kuvioista huolimatta, niin tollasta ei ihan helpolla lähtisi enää riskeeraamaan just minkään takia, ei ainakaan tällanen pelkuri kuin minä.
Ei ole muuten ihan pelkästään helppoa suhtautua siihenkään, että se sama ihminen, jonka sulkeutuneisuudesta ja muureista ja sen sellasista, olen kitissyt koko pitkän kevään ja jolle päin naamaa annoin niitten takia niinkin kauniin "hellittelynimen" kuin arrogantti kusipää ja sulkeutunut simpukka etc., jakaakin niin paljon. Ja onkin oikeesti niin lämpöinen ihminen. Tai no, ei se nyt vaikeeta ole, mutta sellasta, johon vielä kiinnittää huomiota kuitenkin, kun koko tää homma nyt on ollut olemassa kokonaisuudessaan vaan kolme kuukautta. (Miten tollaseen aikaan voikin mahtua niin vitusti käänteitä? No ei käy tylsäks ainakaan...) Väkisinkin sitä muistaa vielä senkin, kun joka sana, jolla nyt oli vähäisinkin merkitys, piti kaivaa kauheen aggren kera mun puolelta. Melkein naurattaa, millanen silloin olin. But how was I to know.
Pari päivää sitten istuin bussissa surkeena ja kipeenä, palaamassa kotiin saatuani kortisonipiikkejä (joiden saaminen tällä kertaa sattui ihan perkeleesti) vähän sinne sun tänne. Dösään nousi mies (ihan ok mies vielä kaiken lisäksi!), joka katsoi silmiin, ja katsoi toisenkin kerran. Mä katsoin takasin ja ihme pikku sävärit meni selkää pitkin. Tuntui melkein, että tärähdin ihan näkyvästikin. Sitten mä hannasin ja käänsin katseen, yleissurkeeseen olooni vedoten ja se siitä. Sivusilmällä huomasin, että mies vilkuili vielä ulkoa, kun se jäi pari pysäkkiä aikasemmin kyydistä kuin mä.
Bloggaamisen arvoista? No ei varsinaisesti todellakaan, eihän tossa edes mitään tapahtunut! Se vaan jotenkin hellitti hiukka sitä kylmää rinkiä Äksään liittyen mun sydämen ympärillä, joka aina silloin tällöin puristaa ja ilmottaa olemassaolostaan. Maailmassa ON miehiä, jotka aiheuttaa väristyksiä, johtuu ne sitten mistä vaan, vaikka olenkin niin tiiviisti Äksän kanssa tekemisissä. Tilanteena kun se on sellanen tietoinen riski -homma, still, ettei mikään rupee tuntumaan miltään ja niin edelleen, kun se on, frendistatuksestaan huolimatta, edelleen muutenkin niin vaarallisen vetoava to me. Mihin se nyt toisaalta olis muuttunutkaan. Se on se, mikä vähän kylmää, aina joskus.
Toisaalta ihan turhaan tollasia rinkejä edes fiilistelen, kun on yllä ylipäätään niin epäintressit deittailuihin ja mieskuvioihin. Ei vaan jaksa nähdä edes vaivaa ja ei ne itteksensä tule kuitenkaan, jos kulkee turuilla ja toreilla sulkeutuneena omaan itseensä. Epäintressit sitten taas, ehkä ne johtuu osaksi siitä kylmästä ringistä. Kun tarttee olla tällanen liian ehdoton tunteissaan, niin tavallaanhan sitä kai sitten tekee jonkunlaista toipumista Äksä-ihastuksesta, vaikkei se juttuna koskaan ottanut sillä levelillä kunnolla tuulta allensa. Osaksi sitten taas ne epäintressit johtuu, no kaikesta muusta mitä elämässä tapahtuu ja ei tapahdu.
Äksän suhteen, ehkä parempi niin. Mun puolelta näistä edellä olevista pohdinnoista huolimatta kun on kuitenkin sellanen ajatus, että se juna meni jo. Ja koska siitä on tullut hirveen tärkeä ihminen ja Ystävä, isolla yyllä, ja meillä on ollut hauskempaa ja läheisempää kuin ehkä koskaan ennen, kaikista ympärillä tapahtuneista kuvioista huolimatta, niin tollasta ei ihan helpolla lähtisi enää riskeeraamaan just minkään takia, ei ainakaan tällanen pelkuri kuin minä.
Ei ole muuten ihan pelkästään helppoa suhtautua siihenkään, että se sama ihminen, jonka sulkeutuneisuudesta ja muureista ja sen sellasista, olen kitissyt koko pitkän kevään ja jolle päin naamaa annoin niitten takia niinkin kauniin "hellittelynimen" kuin arrogantti kusipää ja sulkeutunut simpukka etc., jakaakin niin paljon. Ja onkin oikeesti niin lämpöinen ihminen. Tai no, ei se nyt vaikeeta ole, mutta sellasta, johon vielä kiinnittää huomiota kuitenkin, kun koko tää homma nyt on ollut olemassa kokonaisuudessaan vaan kolme kuukautta. (Miten tollaseen aikaan voikin mahtua niin vitusti käänteitä? No ei käy tylsäks ainakaan...) Väkisinkin sitä muistaa vielä senkin, kun joka sana, jolla nyt oli vähäisinkin merkitys, piti kaivaa kauheen aggren kera mun puolelta. Melkein naurattaa, millanen silloin olin. But how was I to know.
maanantai 2. heinäkuuta 2007
Parhautta
Onni ja tyytyväisyys elämässä koostuu ihan pienistä asioista. Kuten kiva viikonloppu, aurinkoa, ystäviä livenä ja puhelimessa, hyvää ruokaa, skumppaa ja mansikoita, keskusteluja, lepakoita kesäyössä (ihan elukkasellasia, vaikka Helsingissä olikin Pride menneenä viikonloppuna ;D), onnellinen pieni koira. Kaikkia tollasia juttuja.
Kun ton edellä olevan tajuu ja ennen kaikkia yrittää aina muistaa, se olis varmaan se avain siihen, että voisi ja osaisi olla tyytyväinen siihen mitä on ja siihen mitä oma elämä on. Ei pitäis tuijotella niihin juttuihin, jotka voisi olla paremminkin. Aina kaikilla sellasia on, taatusti. Vaan löytää ne asiat, jotka on hyvin ja olla niistä onnellinen ihan täysin siemauksin.
Mulle iskee kyllä selvästi aina joku haikeusmoodi päälle, kun on ollut ihan parhaushetkiä, ja sitten koittaa taas arki. At this very moment hiukka jopa ahdistaa edessä oleva keskustelu mutsin kanssa, jolle siemenet kylvettiin jo perjantaina. Mun rakkaista rakkain mutsi. Jonka kanssa en osaa kommunikoida ollenkaan. Mutta sitten se on käyty ja toivottavasti voin edes osittain päästää irti näistä ahdistuksista siihen liittyen. Eli siis taas, positiivinen puoli, kultareuna pilvessä.
Rohkeutta vaan. Ei ole mun elämässä kyllä oikeen kuulunut tohon vahvuusarsenaaliin, mutta kai sitäkin voi kasvattaa. Edes yrittää. Ei pistetä enää päätä puskaan, vaikka se hetken oliskin se helpompi vaihtoehto.
Kun ton edellä olevan tajuu ja ennen kaikkia yrittää aina muistaa, se olis varmaan se avain siihen, että voisi ja osaisi olla tyytyväinen siihen mitä on ja siihen mitä oma elämä on. Ei pitäis tuijotella niihin juttuihin, jotka voisi olla paremminkin. Aina kaikilla sellasia on, taatusti. Vaan löytää ne asiat, jotka on hyvin ja olla niistä onnellinen ihan täysin siemauksin.
Mulle iskee kyllä selvästi aina joku haikeusmoodi päälle, kun on ollut ihan parhaushetkiä, ja sitten koittaa taas arki. At this very moment hiukka jopa ahdistaa edessä oleva keskustelu mutsin kanssa, jolle siemenet kylvettiin jo perjantaina. Mun rakkaista rakkain mutsi. Jonka kanssa en osaa kommunikoida ollenkaan. Mutta sitten se on käyty ja toivottavasti voin edes osittain päästää irti näistä ahdistuksista siihen liittyen. Eli siis taas, positiivinen puoli, kultareuna pilvessä.
Rohkeutta vaan. Ei ole mun elämässä kyllä oikeen kuulunut tohon vahvuusarsenaaliin, mutta kai sitäkin voi kasvattaa. Edes yrittää. Ei pistetä enää päätä puskaan, vaikka se hetken oliskin se helpompi vaihtoehto.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2007
Rainy Days
Mä oon down. En tiedä, että miksi. Tuntuu, että on tyytymätön kaikkeen, vaikkei pitäis olla mitään syytä. Surullinen, vaikkei ole mitään syytä. Yksinäinen, vaikka nytkin on ihmisiä seurana. Turhautunut itseeni, vaikkei mulla just nyt ole mitään syytä ruoskia itteeni mistään.
Blääh. Ehkä se on vaan tää sadesää.
Blääh. Ehkä se on vaan tää sadesää.
Oikeesti!
Mä olen aina näköjään ylimyöhässä raportoimassa juhlien tapahtumista, niinkuin nyt esmes tästä juhannuksesta. Ei vanha toivu enää nopeaan, jossei muuta niin aivot ainakin surisee väsymyksestä ja krapulasta niin tyhjää, ettei sellasta bloggausta kannata edes tehdä, joka sillä kapasiteetilla syntyis. No joo, jos nyt kannattaa muutenkaan, en tiedä, mutta ei nyt mennä tollaseen liian syvälliseen pohdintaan blogin pitämisen mielekkyydestä; To be or not to be, that is the question...
Juhannusta siis juhlistettiin ja ihan silleen reippaastikin. Perjantaina koko päivä ja pikkutunneille meni. Lauantaina iltapäivästä jatkui sunnuntaiaamulle seitsemän kieppeille. Sunnuntai meni jo ihan ilman kemiallista avustusta a'la alkoholi, mutta yön valvoin silti. Sunnuntai-illalla kävin eka frendin uudella kämpällä ja siellä tuli juubailtua usean tunnin verran ja yöllä vielä päästin luovuuteni valloilleen ja väsäsin mutsille sellasen mainoksen, jossa olin luvannut sitä auttaa. Nukkumaan klo 8 aamulla, pariksi tuntia. Univelkaa tuli siis kerättyä. Viime yö sentään nukuttu suhteellisen normaalimittaisena, ja alkaa taas henki palata tähän raatoon.
Mutta siihen juhannukseen... Aika huisi. Sisälsi yhden "sovitun yllätyksen", ja sitten yhden ihan sellasenkin, että hetkeksi joutui aivot rapid forwardille päästäkseni tilanteen tasalle. Sellanen leuka loksahtaa auki -hetki, vaikka onneksi kai vaan tuntu siltä, en mä muistaakseni oikeesti jäänyt suu auki toljottamaan. Mutta tylsyys tappaa, yllätykset piristää ja kyllä nämäkin juhannukseen sisältyneet oli vaan positiivisia sellasia, monellakin tapaa. Mä tiedän nyt, että Äksä ja mä, me ollaan ihan OIKEESTI ystäviä. Makes me smile.
Aatto kului maalaismaisemassa, aurinko paistoi täysii koko päivän ja sen seurauksena tarttui väriä pintaan, ruoka oli grillissä laitettuna ja ulkona syötynä ylihyvää, kalja maistui, maalaiskylän kokko roihusi, hyttysiäkään ei juuri ollut, löylyt oli hyvät keskellä yötä ja seura oli kivaa. Suomalaiskansallinen idylli kesänyön juhlaan, tosin ilman vesielementtiä, mutta eipä tarvinnut kokeilla hukkumista! Buenoa oli. Päivän aikana varmistui myös se "sovittu yllätys" juhannukselle. Eli että Äksä oli jopa ihan tosissaan sen kanssa, josta oli ollut edeltävänä viikolla juttua, että josko kävisin sitäkin moikkaamassa juhannuksen aikana. Yllätykseksi sen laskin suunnittelusta huolimatta, koska noissa tapaamiskuvioissa on kuitenkin ollut sellasta "pientä" epävarmuusmomenttia olemassa aina ihan siihen asti, kunnes seison sen oven takana sovitusti. Joten hiukan kai vieläkin pidin sitä ei-niin-varmana kutsuna. Ehkä nyt vois pikkuhiljaa karistaa nekin omat epäilykset aina noista ja ruveta luottamaan enempi, ittekin.
Ne epävarmuudet pitkälle johtui taatusti myös niistä Äksän säädöistä omassa elämässään, mitä haluaa ja mitä ei, ja mitä on valmis vaikkapa mulle myöntämään ja kertomaan, ja mitä ei. Kun palattiin yhteyksiin, mä sain vihdoin niitä vastauksia. Just niitä, mitä osasin odottaakin. Just niitä, jotka jo toisaalta tiesin olemassaoleviksikin. Äksä on varattu mies nyt. Out of my reach siinä mielessä, mutta kai mä oon sitten kieroutunut, kun ei tuntunut pahalta kuulla vahvistusta niille aavistuksille, vaan päinvastoin. Luottamus tuntuu vieläkin paremmalta. En mä nyt tietenkään ihan kiveä ole ja voi siksi väittää, ettei tunnu missään, tietty tuntuu. Mutta kun ei tollasiin asioihin voi kuitenkaan vaikuttaa, niin ei niitä vastaan kannata kapinoidakaan. Asiat menee just niinku niiden pitää. (Lainalause Äksältä, jolla se yritti sammuttaa mun kapinaa omasta tajuamistyhjiöstäni kerta toisensa jälkeen. Kaipa siinä oikeesti on totuuttakin. Riippuu vähän miten asiaa ajattelee.)
Oli kuitenkin ihan ylikivaa, kun se sitten varmistui, että ihan oikeesti tavattais. Olishan se hauska nähdä, pitkästä aikaa. Yli kuukausi oli kulunut aikaa, kun viimeksi nähtiin, melkein jo meinaa unohtaa, että miltä se toinen näyttääkään. Niin paljon kaikkea on tapahtunut tässä välissä. Oli ihan ikäväkin. Se ei oikein käynyt selville, että tiesikö se Äksän tyttis, että olen menossa vai ei, mutta toisaalta, ei sillä ollut mulle sellasta väliäkään. Tiesi tai ei, se oli Äksän asia, ja ei vaikuttanut mun motiiveihin mennä millään tavalla. Mä menisin sinne sinä ystävänä. Vaikka tietenkin, jos mut sinne salaisuutena roudattaisiin, niin kertoishan se tietty jotain Äksän ajatuksenkulusta, mutta aattelin, että se selvii sitte ajallaan. Mä menisin, koska mut oli kutsuttu, halusin mennä ja piste. Hiukka itsekkyyttä tähän kaikkeen ymmärtämiseenkin, perkele! ;)
Lauantaina päivällä sitten kun pää taas kesti ajelua ja oma-arvion mukaan olis läpäissyt mahdolliset poliisien asettamat puhallusansatkin, lähdin reissamaan juhannuskohteesta A juhannuskohteeseen B. Eli Äksälle. Soitin autoa parkkeeratessani, että mä oon perillä. Se lupas laittaa ulko-oven raolleen, että pääsen sisään, oli partsilla ottamassa arskaa. Ja mä kuljin onnellisen tietämättömänä kohti sitä suurta yllätystä. Eteiseen tultuani huomasin tietty heti, että jaa, jotkut naisen kengät. Mä aattelin pika-ajatuksena, että ne oli Äksän mutsin. Se oli sanonut, että sen vanhemmat saattaa olla tulossa käymään. Mutta eipä. Ne oli Äksän tyttöystävän.
Se oli aika jännä hetki, kun se kiipes! Se totaalinen leuanloksahtamishetki. Kodak Moment. Niitä ilmeitä puolin ja toisin olis ollut hauska tallentaa. Äksä ja tyttis tulee parvekkeelta tervehtimään. Mä katon Äksää ja melkein repeen nauramaan; saatanan kuspää, se kävelyttää mut kertomatta tota etukäteen tollaseen omaan psykologiseen kokeeseensa, ja taatusti olin arvioinnin kohteena, että miten mä hanskaan tilanteen! Se tekee sellasen katseen päästä varpaisiin, arvioivan, että okei, tolta toi näytti. Tyttis katsoo kanssa pitkään ja arvioivasti; toi on se tyyppi, josta Äksä ei voinutkaan päästää irti. Ollaan me toisistamme fotoja puolin ja toisin nähty, joten tunnistaminen oli helppoa, mutta arvioiminen, sehän tapahtuu tietty vasta kasvokkain kohdattaessa. Lopuksi, tietenkin, mä katoin myös takasin tyttöystävää ihan samalla meinigillä kuin arvelen sen kattelleen mua. Ne pari sekuntia kun toi tapahtui, tuntui ihan pysähtyneiltä, ennen kuin avattiin suut ja ruvettiin juttelemaan ja tervehtimään ja esittäytymään ja niin edelleen. Kerkes mennä pieni sellanenkin ajatus, että jaaha, voi ei, mitä jos en tuu ollenkaan ton tytön kanssa toimeen, ne hetket kun vietetään yhdessä. Tarkoittamatta mitään pahaa tällä, niin sehän nyt ei ollut se mun ystävä, enkä ollut odottanut viettäväni juhannuspäivää sen seurassa ja en saanut edes valita, että halusinko tehdä niin. Varsinkaan jos ei oltais tultu edes toimeen. Ja tietty ajattelin, että jaahas, mites tää tilanne lähtee tästä sitten kehittymään, olenko mä jotain selityksiä johonkin suuntaan velkaa ja niin edelleen. Aivoatomit sinkoili hetken aika lujaa, kopina vaan kuului kun ne törmäili aivokoppaan. Kunnes, henkinen syväänhengittäminen ja tajuaminen, että ainoa mitä taas pystyn on kattomaan, mitä tulee. En mun tarvi enkä mä pysty mitenkään tilannetta ittekseni ottamaan haltuuni.
Tyttöystävä oli hirveen mukava ja sen kanssa oli ihan helppo hengata siihen nähden, että tilanne olis voinut olla aika vaivaannuttavakin. Se tietää kyllä mun ja Äksän säätöhistoriasta ja olishan se voinut olla mua kohtaan erilainenkin. Vittumainen bitch ja sen sellasta. Se olis ollut kai ihan inhimillistä. Pointsit siitä sille, ettei ollut. Toisaalta, ei kai Äksä nyt huonoa naista ittelleen olis valinnutkaan! Kun kohtaamistilanteen tuomat ajatuskaaokset oli selkiytyneet mun aivoissa, niin mä olin hirveen tyytyväinen siihen, että mä tulin kylään Äksälle silleen, että sen tyttöystäväkin siitä tiesi ja että jopa tapasin sen. Olishan se pidemmän päälle ihan mahdotonkin olla sellanen ihan oikee frendi Äksän kanssa, jos mua olis ollut millään tavalla tarve piilotella. Avoimet kortit on aina parempi. Koska mikään uhka Äksän parisuhteelle en aio todellakaan olla. Ei sovi mun pirtaan.
Mulla on nykyään hyvin ehdottomat ajatukset pettämisestä. Paitsi että tiedän, että en tule ketään ikinä ite pettämään, niin myös se on ihan selkeetä, ettei mun kanssa petetä ketään. Ei syynä ole varsinaisesti edes se teko sinällään ja se luottamuksenpettäminen, joka on aika kokonaisvaltaista tollasissa tilanteissa parisuhteen toista osapuolta kohtaan, että mä siitä jotenkin kokisin niin huonoa omaatuntoa, jos olisin se kolmas tyyppi pettämiskuviossa. Siis potisin tunnontuskia, tietty, mutta niin mä poden monesta muustakin asiasta mun elämässä, ei ne riitä pelkästään mun periaatteitten perustaksi. Se on vaan jotenkin niin pelkurimaista käytöstä siltä ihmiseltä, joka pettää, että en tajua sellasta ollenkaan. Parisuhteessa täytyy mun ajatuskuvion mukaan olla jo jotain pahasti vialla, jos edes ajattelee pettämisajatuksia. Sellasessa tilanteessa, vanhat voi hoitaa alta pois ensin, jos sellaseen on tarvetta. Sen verran täytyy olla selkärankaa. Sen verran vahvasti sitä multa tässä asiassa löytyy, että mä en tule ikinä sekoamaan mihinkään kolmas pyörä -kuvioihin, jos vaan suinkin tiedän sellasen olemassaolosta. Miksi mä toisaalta edes olisin halukas hommailemaan mitään ihmisen kanssa, joka millä verukkeella tai muka-syyllä tahansa olis valmis käyttäytymään niin pelkurina? Se olisi mun mielestä yhdellä tavalla itsensä ja oman arvonsa myymistäkin. Se on aika hauska, että niin monessa muussa ihmismielen heikkoudessa mulla löytyy ymmärrystä vaikka muille jakaa, mutta tässä asiassa ei ollenkaan. No, kai jotain ylivahvoja periaatteita sentään täytyy mullakin olla!
Edellinen eksyi kertomuksesta vähän sivuun ja oli tollasta yleistä pohdintaa. Vaikka tietenkin, olihan noihin aatoksiin liittyvät asiat varmaan muodossa tai toisessa ihan jokasen osapuolen päässä ainakin kävässyt tässäkin tilanteessa, kaikki sellaset ainesosat oli tässä sopassa ihan koossa kuitenkin. Tyttis joutui jossain vaiheessa iltaa lähtemään yötöihin ja me jäätiin Äksän kanssa kahdestaan jatkamaan iltaa. Juteltiin ja juopoteltiin ja kävästiin juhannustyhjässä kaupungissa baareilemassa ja palattiin taas kämpille puhumaan ja valvomaan saman pöydän ääreen aina about aamuseiskaan asti. En mä nyt tietenkään ole niin On/Off -ihminen, että mä olisin vaan päätöksen voimalla pystynyt kokonaan sulkemaan pois ne ihastusfiilikset Äksää kohtaan, jotka on ollut niin vahvasti ilmassa kuitenkin since I got to know him. Pikku halipulakyyneleetkin tuli siinä yön mittaan valutettua, vaikka ne ei ollut edes mitenkään personoitu Äksää koskeviksi, enkä mä edes kertonut sille oikeestaan koko sitä ajatuskuviota mistä ne kyyneleet siihen poskelle ilmesty. Mutta nämähän on just niitä mun valintaan liittyviä suvantokohtia, jotka mä joko kestän tai en, jos haluan Äksän kanssa olla se ystävä. Ja kyllä mä kestänkin, nyt kun tiedän, että sellanen olen. VIHDOINKIN kun tiedän, että sellanen olen. Oikeesti.
Mulla ittelle jäi oikein hyvät fiilikset juhannuksesta. Siksi vähäsen hämmästyttää, että sen frendin, jonka kanssa sunnuntaina puhuttiin pitkälle yöhön, ja muun muassa kertasin näitä mun juhannuksen tapahtumia sille, mielestä tää kuvio oli ihan outo ja kamala ja kauhean paljon negatiivisempi ja hirveämpi, kuin miten mä ollenkaan osaan ite ajatella siitä. Mun mielestä ollaan pelkästään plussan puolella kuitenkin, en mä osaa siitä muutenkaan ajatella. Se vähän pistää pohdituttamaan, koska sillä on yleensä ihan hyviä pointteja, jotka auttaa mua eteenpäin. Monta kertaa me kelataan ihan yhteen asioista ja mä arvostan sen ajatuksia. Makes me wonder, että näkeekö se nyt jotain sellasta mussa, jota mä ite en kykene havaitsemaan? Teenkö mä ittestäni jotenkin säälittävän?
Nääh. Tuskin.
Juhannusta siis juhlistettiin ja ihan silleen reippaastikin. Perjantaina koko päivä ja pikkutunneille meni. Lauantaina iltapäivästä jatkui sunnuntaiaamulle seitsemän kieppeille. Sunnuntai meni jo ihan ilman kemiallista avustusta a'la alkoholi, mutta yön valvoin silti. Sunnuntai-illalla kävin eka frendin uudella kämpällä ja siellä tuli juubailtua usean tunnin verran ja yöllä vielä päästin luovuuteni valloilleen ja väsäsin mutsille sellasen mainoksen, jossa olin luvannut sitä auttaa. Nukkumaan klo 8 aamulla, pariksi tuntia. Univelkaa tuli siis kerättyä. Viime yö sentään nukuttu suhteellisen normaalimittaisena, ja alkaa taas henki palata tähän raatoon.
Mutta siihen juhannukseen... Aika huisi. Sisälsi yhden "sovitun yllätyksen", ja sitten yhden ihan sellasenkin, että hetkeksi joutui aivot rapid forwardille päästäkseni tilanteen tasalle. Sellanen leuka loksahtaa auki -hetki, vaikka onneksi kai vaan tuntu siltä, en mä muistaakseni oikeesti jäänyt suu auki toljottamaan. Mutta tylsyys tappaa, yllätykset piristää ja kyllä nämäkin juhannukseen sisältyneet oli vaan positiivisia sellasia, monellakin tapaa. Mä tiedän nyt, että Äksä ja mä, me ollaan ihan OIKEESTI ystäviä. Makes me smile.
Aatto kului maalaismaisemassa, aurinko paistoi täysii koko päivän ja sen seurauksena tarttui väriä pintaan, ruoka oli grillissä laitettuna ja ulkona syötynä ylihyvää, kalja maistui, maalaiskylän kokko roihusi, hyttysiäkään ei juuri ollut, löylyt oli hyvät keskellä yötä ja seura oli kivaa. Suomalaiskansallinen idylli kesänyön juhlaan, tosin ilman vesielementtiä, mutta eipä tarvinnut kokeilla hukkumista! Buenoa oli. Päivän aikana varmistui myös se "sovittu yllätys" juhannukselle. Eli että Äksä oli jopa ihan tosissaan sen kanssa, josta oli ollut edeltävänä viikolla juttua, että josko kävisin sitäkin moikkaamassa juhannuksen aikana. Yllätykseksi sen laskin suunnittelusta huolimatta, koska noissa tapaamiskuvioissa on kuitenkin ollut sellasta "pientä" epävarmuusmomenttia olemassa aina ihan siihen asti, kunnes seison sen oven takana sovitusti. Joten hiukan kai vieläkin pidin sitä ei-niin-varmana kutsuna. Ehkä nyt vois pikkuhiljaa karistaa nekin omat epäilykset aina noista ja ruveta luottamaan enempi, ittekin.
Ne epävarmuudet pitkälle johtui taatusti myös niistä Äksän säädöistä omassa elämässään, mitä haluaa ja mitä ei, ja mitä on valmis vaikkapa mulle myöntämään ja kertomaan, ja mitä ei. Kun palattiin yhteyksiin, mä sain vihdoin niitä vastauksia. Just niitä, mitä osasin odottaakin. Just niitä, jotka jo toisaalta tiesin olemassaoleviksikin. Äksä on varattu mies nyt. Out of my reach siinä mielessä, mutta kai mä oon sitten kieroutunut, kun ei tuntunut pahalta kuulla vahvistusta niille aavistuksille, vaan päinvastoin. Luottamus tuntuu vieläkin paremmalta. En mä nyt tietenkään ihan kiveä ole ja voi siksi väittää, ettei tunnu missään, tietty tuntuu. Mutta kun ei tollasiin asioihin voi kuitenkaan vaikuttaa, niin ei niitä vastaan kannata kapinoidakaan. Asiat menee just niinku niiden pitää. (Lainalause Äksältä, jolla se yritti sammuttaa mun kapinaa omasta tajuamistyhjiöstäni kerta toisensa jälkeen. Kaipa siinä oikeesti on totuuttakin. Riippuu vähän miten asiaa ajattelee.)
Oli kuitenkin ihan ylikivaa, kun se sitten varmistui, että ihan oikeesti tavattais. Olishan se hauska nähdä, pitkästä aikaa. Yli kuukausi oli kulunut aikaa, kun viimeksi nähtiin, melkein jo meinaa unohtaa, että miltä se toinen näyttääkään. Niin paljon kaikkea on tapahtunut tässä välissä. Oli ihan ikäväkin. Se ei oikein käynyt selville, että tiesikö se Äksän tyttis, että olen menossa vai ei, mutta toisaalta, ei sillä ollut mulle sellasta väliäkään. Tiesi tai ei, se oli Äksän asia, ja ei vaikuttanut mun motiiveihin mennä millään tavalla. Mä menisin sinne sinä ystävänä. Vaikka tietenkin, jos mut sinne salaisuutena roudattaisiin, niin kertoishan se tietty jotain Äksän ajatuksenkulusta, mutta aattelin, että se selvii sitte ajallaan. Mä menisin, koska mut oli kutsuttu, halusin mennä ja piste. Hiukka itsekkyyttä tähän kaikkeen ymmärtämiseenkin, perkele! ;)
Lauantaina päivällä sitten kun pää taas kesti ajelua ja oma-arvion mukaan olis läpäissyt mahdolliset poliisien asettamat puhallusansatkin, lähdin reissamaan juhannuskohteesta A juhannuskohteeseen B. Eli Äksälle. Soitin autoa parkkeeratessani, että mä oon perillä. Se lupas laittaa ulko-oven raolleen, että pääsen sisään, oli partsilla ottamassa arskaa. Ja mä kuljin onnellisen tietämättömänä kohti sitä suurta yllätystä. Eteiseen tultuani huomasin tietty heti, että jaa, jotkut naisen kengät. Mä aattelin pika-ajatuksena, että ne oli Äksän mutsin. Se oli sanonut, että sen vanhemmat saattaa olla tulossa käymään. Mutta eipä. Ne oli Äksän tyttöystävän.
Se oli aika jännä hetki, kun se kiipes! Se totaalinen leuanloksahtamishetki. Kodak Moment. Niitä ilmeitä puolin ja toisin olis ollut hauska tallentaa. Äksä ja tyttis tulee parvekkeelta tervehtimään. Mä katon Äksää ja melkein repeen nauramaan; saatanan kuspää, se kävelyttää mut kertomatta tota etukäteen tollaseen omaan psykologiseen kokeeseensa, ja taatusti olin arvioinnin kohteena, että miten mä hanskaan tilanteen! Se tekee sellasen katseen päästä varpaisiin, arvioivan, että okei, tolta toi näytti. Tyttis katsoo kanssa pitkään ja arvioivasti; toi on se tyyppi, josta Äksä ei voinutkaan päästää irti. Ollaan me toisistamme fotoja puolin ja toisin nähty, joten tunnistaminen oli helppoa, mutta arvioiminen, sehän tapahtuu tietty vasta kasvokkain kohdattaessa. Lopuksi, tietenkin, mä katoin myös takasin tyttöystävää ihan samalla meinigillä kuin arvelen sen kattelleen mua. Ne pari sekuntia kun toi tapahtui, tuntui ihan pysähtyneiltä, ennen kuin avattiin suut ja ruvettiin juttelemaan ja tervehtimään ja esittäytymään ja niin edelleen. Kerkes mennä pieni sellanenkin ajatus, että jaaha, voi ei, mitä jos en tuu ollenkaan ton tytön kanssa toimeen, ne hetket kun vietetään yhdessä. Tarkoittamatta mitään pahaa tällä, niin sehän nyt ei ollut se mun ystävä, enkä ollut odottanut viettäväni juhannuspäivää sen seurassa ja en saanut edes valita, että halusinko tehdä niin. Varsinkaan jos ei oltais tultu edes toimeen. Ja tietty ajattelin, että jaahas, mites tää tilanne lähtee tästä sitten kehittymään, olenko mä jotain selityksiä johonkin suuntaan velkaa ja niin edelleen. Aivoatomit sinkoili hetken aika lujaa, kopina vaan kuului kun ne törmäili aivokoppaan. Kunnes, henkinen syväänhengittäminen ja tajuaminen, että ainoa mitä taas pystyn on kattomaan, mitä tulee. En mun tarvi enkä mä pysty mitenkään tilannetta ittekseni ottamaan haltuuni.
Tyttöystävä oli hirveen mukava ja sen kanssa oli ihan helppo hengata siihen nähden, että tilanne olis voinut olla aika vaivaannuttavakin. Se tietää kyllä mun ja Äksän säätöhistoriasta ja olishan se voinut olla mua kohtaan erilainenkin. Vittumainen bitch ja sen sellasta. Se olis ollut kai ihan inhimillistä. Pointsit siitä sille, ettei ollut. Toisaalta, ei kai Äksä nyt huonoa naista ittelleen olis valinnutkaan! Kun kohtaamistilanteen tuomat ajatuskaaokset oli selkiytyneet mun aivoissa, niin mä olin hirveen tyytyväinen siihen, että mä tulin kylään Äksälle silleen, että sen tyttöystäväkin siitä tiesi ja että jopa tapasin sen. Olishan se pidemmän päälle ihan mahdotonkin olla sellanen ihan oikee frendi Äksän kanssa, jos mua olis ollut millään tavalla tarve piilotella. Avoimet kortit on aina parempi. Koska mikään uhka Äksän parisuhteelle en aio todellakaan olla. Ei sovi mun pirtaan.
Mulla on nykyään hyvin ehdottomat ajatukset pettämisestä. Paitsi että tiedän, että en tule ketään ikinä ite pettämään, niin myös se on ihan selkeetä, ettei mun kanssa petetä ketään. Ei syynä ole varsinaisesti edes se teko sinällään ja se luottamuksenpettäminen, joka on aika kokonaisvaltaista tollasissa tilanteissa parisuhteen toista osapuolta kohtaan, että mä siitä jotenkin kokisin niin huonoa omaatuntoa, jos olisin se kolmas tyyppi pettämiskuviossa. Siis potisin tunnontuskia, tietty, mutta niin mä poden monesta muustakin asiasta mun elämässä, ei ne riitä pelkästään mun periaatteitten perustaksi. Se on vaan jotenkin niin pelkurimaista käytöstä siltä ihmiseltä, joka pettää, että en tajua sellasta ollenkaan. Parisuhteessa täytyy mun ajatuskuvion mukaan olla jo jotain pahasti vialla, jos edes ajattelee pettämisajatuksia. Sellasessa tilanteessa, vanhat voi hoitaa alta pois ensin, jos sellaseen on tarvetta. Sen verran täytyy olla selkärankaa. Sen verran vahvasti sitä multa tässä asiassa löytyy, että mä en tule ikinä sekoamaan mihinkään kolmas pyörä -kuvioihin, jos vaan suinkin tiedän sellasen olemassaolosta. Miksi mä toisaalta edes olisin halukas hommailemaan mitään ihmisen kanssa, joka millä verukkeella tai muka-syyllä tahansa olis valmis käyttäytymään niin pelkurina? Se olisi mun mielestä yhdellä tavalla itsensä ja oman arvonsa myymistäkin. Se on aika hauska, että niin monessa muussa ihmismielen heikkoudessa mulla löytyy ymmärrystä vaikka muille jakaa, mutta tässä asiassa ei ollenkaan. No, kai jotain ylivahvoja periaatteita sentään täytyy mullakin olla!
Edellinen eksyi kertomuksesta vähän sivuun ja oli tollasta yleistä pohdintaa. Vaikka tietenkin, olihan noihin aatoksiin liittyvät asiat varmaan muodossa tai toisessa ihan jokasen osapuolen päässä ainakin kävässyt tässäkin tilanteessa, kaikki sellaset ainesosat oli tässä sopassa ihan koossa kuitenkin. Tyttis joutui jossain vaiheessa iltaa lähtemään yötöihin ja me jäätiin Äksän kanssa kahdestaan jatkamaan iltaa. Juteltiin ja juopoteltiin ja kävästiin juhannustyhjässä kaupungissa baareilemassa ja palattiin taas kämpille puhumaan ja valvomaan saman pöydän ääreen aina about aamuseiskaan asti. En mä nyt tietenkään ole niin On/Off -ihminen, että mä olisin vaan päätöksen voimalla pystynyt kokonaan sulkemaan pois ne ihastusfiilikset Äksää kohtaan, jotka on ollut niin vahvasti ilmassa kuitenkin since I got to know him. Pikku halipulakyyneleetkin tuli siinä yön mittaan valutettua, vaikka ne ei ollut edes mitenkään personoitu Äksää koskeviksi, enkä mä edes kertonut sille oikeestaan koko sitä ajatuskuviota mistä ne kyyneleet siihen poskelle ilmesty. Mutta nämähän on just niitä mun valintaan liittyviä suvantokohtia, jotka mä joko kestän tai en, jos haluan Äksän kanssa olla se ystävä. Ja kyllä mä kestänkin, nyt kun tiedän, että sellanen olen. VIHDOINKIN kun tiedän, että sellanen olen. Oikeesti.
Mulla ittelle jäi oikein hyvät fiilikset juhannuksesta. Siksi vähäsen hämmästyttää, että sen frendin, jonka kanssa sunnuntaina puhuttiin pitkälle yöhön, ja muun muassa kertasin näitä mun juhannuksen tapahtumia sille, mielestä tää kuvio oli ihan outo ja kamala ja kauhean paljon negatiivisempi ja hirveämpi, kuin miten mä ollenkaan osaan ite ajatella siitä. Mun mielestä ollaan pelkästään plussan puolella kuitenkin, en mä osaa siitä muutenkaan ajatella. Se vähän pistää pohdituttamaan, koska sillä on yleensä ihan hyviä pointteja, jotka auttaa mua eteenpäin. Monta kertaa me kelataan ihan yhteen asioista ja mä arvostan sen ajatuksia. Makes me wonder, että näkeekö se nyt jotain sellasta mussa, jota mä ite en kykene havaitsemaan? Teenkö mä ittestäni jotenkin säälittävän?
Nääh. Tuskin.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2007
Tyhjää täynnä
Ei ole tulossa pentuja. Tänään röntgenläpivalaisu vahvisti epäilykseni siitä. Tyhjää täynnä. Tai itseasiassa, paskaa ja suolikaasuja. Höh. Harmittaa.
Edelläoleva tarkoittaa siis sitä, että Juhannussuunnitelmat varmistuivat siihen suuntaan, että sitä vietetään juhlistaen. Muutenhan se oli varattu noitten pentujen maailmaantulolle. Ei toisaalta ihan paska vaihtoehto sekään, ilmatkin tuntuu taas paranevan. Grillailua ja juopottelua kivassa seurassa ja toivottavasti arskakin viihtyy messissä. Ei mitään megabiletystä taatusti, eikä pelkoakaan mistään juhannusheiloista, mutta ihan ok. Kivaa, että olin kuitenkin saanut kutsuja pariinkiin osoitteeseen, kun ite olen ollut niin epäaktiivi, etten ole suonut ajatustakaan ton pakkojuhlan suuntaan. Back up pläniksi, jossei ookaan kiinni koiran kätilönä, niinkuin nyt sitten kävikin.
Pikkutriviaa juhannukseen liittyen mun ajatuksenjuoksusta taas; kun erottiin Eksän kanssa, niin ihan ensimmäisten ajatusten joukossa mulla surisi niinkin syvällinen juttu, kuin että mitä mä teen sitten juhannuksena! Tammikuussa. Se vaan aina oli sellanen "meidän juhla", mökkeiltiin viisi jussia putkeen aina sen vanhempien mökillä. Ekaa kertaa tavattiin face to face just juhannuksena. Ja vaikka muina aikoina meni miten päin helvettiä tahansa, niin sillon ei riidelty koskaan. Muuten sitten kyllä senkin edestä. Tai no... Mutta ei kuitenkaan mitään ylivakavaa! ;)
Päivän naurut aiheutti joku hiukan enempikin viinaksia nauttinut mies, jopa ehkä sellanen pro eli elämäntapajuoppo, joka aikansa käveli mun ja mun dogin takana tossa iltalenkillä ja mumisi jotain ittekseen. Kunnes huikkas mulle, että "Sun ja sun koiran reva heiluu ihan samaan tahtiin!" Hyvä vai huono asia, en tiedä. Mutta mun koira heiluttaa ainaski söpösti pebaa kun se kulkee, joten mä tulkitsen ton ittellenikin ansioksi! :D
Oh won't you take me home tonight
Oh down beside your red fire light
Oh and you give it all you got
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round
(Queen - Fat Bottomed Girls)
Edelläoleva tarkoittaa siis sitä, että Juhannussuunnitelmat varmistuivat siihen suuntaan, että sitä vietetään juhlistaen. Muutenhan se oli varattu noitten pentujen maailmaantulolle. Ei toisaalta ihan paska vaihtoehto sekään, ilmatkin tuntuu taas paranevan. Grillailua ja juopottelua kivassa seurassa ja toivottavasti arskakin viihtyy messissä. Ei mitään megabiletystä taatusti, eikä pelkoakaan mistään juhannusheiloista, mutta ihan ok. Kivaa, että olin kuitenkin saanut kutsuja pariinkiin osoitteeseen, kun ite olen ollut niin epäaktiivi, etten ole suonut ajatustakaan ton pakkojuhlan suuntaan. Back up pläniksi, jossei ookaan kiinni koiran kätilönä, niinkuin nyt sitten kävikin.
Pikkutriviaa juhannukseen liittyen mun ajatuksenjuoksusta taas; kun erottiin Eksän kanssa, niin ihan ensimmäisten ajatusten joukossa mulla surisi niinkin syvällinen juttu, kuin että mitä mä teen sitten juhannuksena! Tammikuussa. Se vaan aina oli sellanen "meidän juhla", mökkeiltiin viisi jussia putkeen aina sen vanhempien mökillä. Ekaa kertaa tavattiin face to face just juhannuksena. Ja vaikka muina aikoina meni miten päin helvettiä tahansa, niin sillon ei riidelty koskaan. Muuten sitten kyllä senkin edestä. Tai no... Mutta ei kuitenkaan mitään ylivakavaa! ;)
Päivän naurut aiheutti joku hiukan enempikin viinaksia nauttinut mies, jopa ehkä sellanen pro eli elämäntapajuoppo, joka aikansa käveli mun ja mun dogin takana tossa iltalenkillä ja mumisi jotain ittekseen. Kunnes huikkas mulle, että "Sun ja sun koiran reva heiluu ihan samaan tahtiin!" Hyvä vai huono asia, en tiedä. Mutta mun koira heiluttaa ainaski söpösti pebaa kun se kulkee, joten mä tulkitsen ton ittellenikin ansioksi! :D
Oh won't you take me home tonight
Oh down beside your red fire light
Oh and you give it all you got
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round
(Queen - Fat Bottomed Girls)
Balancing Act
Tuli noista kaikista viime aikoina käydyistä itsetutkiskeluista mieleen, että jos kovin muuttaa omaa ajelutapaansa erilaisten tilanteitten ja tuntemusten myötä, niin onko siinä vaarassa menettää itseytensä loppuviimeksi? Jos modaa ja mukautuu liikaa? Teenkö mä niin? Otan liikaa omalle kontolleni muitten takia, käännän liikaa asioita itteäni vastaan ja mun heikkouksiksi, saamatta aina ihan yhtä paljon takasin päin?
Kyllä kai tässä aika tarkkana saa olla ja kuulostella itseänsä, että oikeesti kyse on positiivisesta. Kasvusta ja sellasesta. Ettei mene ihan sätkynukkeiluksi. Toisaalta mulla on aika pieni tarve enää nykyään yrittää miellyttää ketään muuta kuin itteeni. Silleen hyvällä tavalla, että mä olen mä, ja kelpaan tai en kelpaa sellasena kuin olen. Liikaa siihen takertuminen on tietty vaan ääliömäistä, kyllä sen on kestettävä tarkastelua ja peiliin katsomista sillon tällön.
No, niin kauan kuin tasapainossa pysyy, kaikki on paremmin kuin hyvin. Mutta se vaatii raakaa rehellisyyttä ittellensä.
Jatketaan tunnustelua.
Kyllä kai tässä aika tarkkana saa olla ja kuulostella itseänsä, että oikeesti kyse on positiivisesta. Kasvusta ja sellasesta. Ettei mene ihan sätkynukkeiluksi. Toisaalta mulla on aika pieni tarve enää nykyään yrittää miellyttää ketään muuta kuin itteeni. Silleen hyvällä tavalla, että mä olen mä, ja kelpaan tai en kelpaa sellasena kuin olen. Liikaa siihen takertuminen on tietty vaan ääliömäistä, kyllä sen on kestettävä tarkastelua ja peiliin katsomista sillon tällön.
No, niin kauan kuin tasapainossa pysyy, kaikki on paremmin kuin hyvin. Mutta se vaatii raakaa rehellisyyttä ittellensä.
Jatketaan tunnustelua.
tiistai 19. kesäkuuta 2007
Tunnustelua
Kuulin tänään, että Eksä on muuttanut yhteen sen ämmelinsä kanssa, joka oli osasyynä meidän eroon. Joka tietty johti tunnusteluihin, että miltäs toi uutinen musta tuntuu, tuntuuko miltään. Ei tunnu. Tai no, kai se jotain aatoksia aiheuttaa, kun siitä tarttee oma bloggauskin kirjottaa, mutta ei mitään pistoja sydänalassa tai katkeruutta tai surua.
Ihmetystä ehkä vähäsen, vieläkin. Toi nainen on niin kovin erilainen kuin mitä mä olen ja jotenkin on vieläkin vaikeeta hahmottaa, että mitä ihmettä Eksä voi siinä nähdä, jos ja kun se meidän yhdessäolon aikana vakuutteli, että mä olen sille jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi ikinä korvata mikään. No tietenkin suhteillessa ja rakastuneena ja sitoutuneena sanotaan asioita, jotka tilanteen muuttuessa voivat menettää merkityksensä, ja niin niitten toisaalta pitääkin, jotta voi mennä eteenpäin. Mutta silti. En tajua, mutta toisaalta, ei se ole enää mun asia tajutakaan.
Meidän erosta on nyt kulunut aikaa viisi kuukautta, Eksän erosta vähäsen pitempään. Sehän eros musta jo ennen kuin mä edes tiesin sitä. Meillä oli etäsuhde at that point, siksi toi on ylipäätään mahdollista. Ei pystynyt paskahousu edes mulle sitä kertomaan. Tässä kun istun ja mietin taas noita asioita, niin edelleen ihmetyttää tämän toipilasajan lyhyys mulla. Ehkä se pari-kolme kuukautta totaalista rypemistä sen asian kanssa, ehkä se teki tehtävänsä. Tai sitten; Eksä ei mulle niin tärkeä ollutkaan?
Siinä eron yhteydessä tapahtuneessa "kommunikoinnissa" (lainausmerkeissä, koska ei sitä ihan kouluesimerkiksi sellasesta voi ottaa, perkele) Eksä syytti mua muun muassa siitä, että mä vaan halusin omistaa sen, leikkiä sen kanssa ja hallita. Kivenkovaan väitin sille, että se on väärässä, ihan metsässä. Ja itselleni myös, enhän mä puhu paskaa! Muttaaaa... Ehkä sen sanoissa oli jotain tottakin. Kaikista olemassaolevista lieventävistä asianhaaroista huolimatta mä saatoin olla sitä kohtaan kusipää ja ilkeä ja kylmä ja halveksiva ja määräilevä ja välinpitämätön ja itsekäs ja ja ja, tossa eroa edeltäneenä syksynä, ja sitten kun se meni, niin ehkäpä se mun suuri tuska johtui just jostain lelun menetys -fiiliksistä ja kontrollin menettämisestä. Osaltaan ehkä ainakin. Ja ehkä mä käyttäydyin kuten käyttäydyin, koska ehkäpä mäkään en oikeesti enää ollut siinä suhteessa mitenkään niin vakuuttunut, että tää on se, vaikka en niitä ajatuksia ollut ajatellutkaan. Ehkä siksi mä siitä niin nopeesti pääsin ylikin?
Näin asian käsitelleenä ja sen yli päässeenä on helppo nähdä, että ei se suhde ollut lainkaan sellainen, kuitenkaan, jonka oikeasti olisin halunnut. Siihen vain jäi kiinni ja siksi ajatteli, että tää on hyvä mulle. Eksässä ihmisenä oli paljon asioita, joista tykkään edelleen, mutta myös juttuja, jotka eivät olleet niin ok. Kuin myös toisinpäin. Ajateltuna tälleen jälkeenpäin, noi asiat olisi taatusti hajottaneet meidän suhteen jossain vaiheessa joka tapauksessa. Mä olin liian rikkonainen ihminen vielä siihen suhteeseen mennessäni, ja ne kuviot jäi osittain päälle. Niitä olis ollut ihan mahdoton muuttaakaan, luulisin. Ja Eksä, sekin on rikkonainen ihminen. Kaksi heikkoa takertui toisiinsa ja tuki toisiaan, muka, vaikka kyse taisi olla enempi molemminpuolisesta hyväksikäytöstä. Hukkuva laiva.
Joten siis, kiitos Eksä, sä taisit tehdä mulle kuitenkin palveluksen, kun teit ton päätöksen, otit ton askeleen. Onnea uudelle suhteelle ja avopuolisolle. Se on hyväksi sulle, sä et oikein pärjää hyvin yksin asuen. Ja sä olet kyllä kaikesta huolimatta ansainnut onnea elämääsi. Mikä mä olen sitä kyseenalaistamaan.
Ihmetystä ehkä vähäsen, vieläkin. Toi nainen on niin kovin erilainen kuin mitä mä olen ja jotenkin on vieläkin vaikeeta hahmottaa, että mitä ihmettä Eksä voi siinä nähdä, jos ja kun se meidän yhdessäolon aikana vakuutteli, että mä olen sille jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi ikinä korvata mikään. No tietenkin suhteillessa ja rakastuneena ja sitoutuneena sanotaan asioita, jotka tilanteen muuttuessa voivat menettää merkityksensä, ja niin niitten toisaalta pitääkin, jotta voi mennä eteenpäin. Mutta silti. En tajua, mutta toisaalta, ei se ole enää mun asia tajutakaan.
Meidän erosta on nyt kulunut aikaa viisi kuukautta, Eksän erosta vähäsen pitempään. Sehän eros musta jo ennen kuin mä edes tiesin sitä. Meillä oli etäsuhde at that point, siksi toi on ylipäätään mahdollista. Ei pystynyt paskahousu edes mulle sitä kertomaan. Tässä kun istun ja mietin taas noita asioita, niin edelleen ihmetyttää tämän toipilasajan lyhyys mulla. Ehkä se pari-kolme kuukautta totaalista rypemistä sen asian kanssa, ehkä se teki tehtävänsä. Tai sitten; Eksä ei mulle niin tärkeä ollutkaan?
Siinä eron yhteydessä tapahtuneessa "kommunikoinnissa" (lainausmerkeissä, koska ei sitä ihan kouluesimerkiksi sellasesta voi ottaa, perkele) Eksä syytti mua muun muassa siitä, että mä vaan halusin omistaa sen, leikkiä sen kanssa ja hallita. Kivenkovaan väitin sille, että se on väärässä, ihan metsässä. Ja itselleni myös, enhän mä puhu paskaa! Muttaaaa... Ehkä sen sanoissa oli jotain tottakin. Kaikista olemassaolevista lieventävistä asianhaaroista huolimatta mä saatoin olla sitä kohtaan kusipää ja ilkeä ja kylmä ja halveksiva ja määräilevä ja välinpitämätön ja itsekäs ja ja ja, tossa eroa edeltäneenä syksynä, ja sitten kun se meni, niin ehkäpä se mun suuri tuska johtui just jostain lelun menetys -fiiliksistä ja kontrollin menettämisestä. Osaltaan ehkä ainakin. Ja ehkä mä käyttäydyin kuten käyttäydyin, koska ehkäpä mäkään en oikeesti enää ollut siinä suhteessa mitenkään niin vakuuttunut, että tää on se, vaikka en niitä ajatuksia ollut ajatellutkaan. Ehkä siksi mä siitä niin nopeesti pääsin ylikin?
Näin asian käsitelleenä ja sen yli päässeenä on helppo nähdä, että ei se suhde ollut lainkaan sellainen, kuitenkaan, jonka oikeasti olisin halunnut. Siihen vain jäi kiinni ja siksi ajatteli, että tää on hyvä mulle. Eksässä ihmisenä oli paljon asioita, joista tykkään edelleen, mutta myös juttuja, jotka eivät olleet niin ok. Kuin myös toisinpäin. Ajateltuna tälleen jälkeenpäin, noi asiat olisi taatusti hajottaneet meidän suhteen jossain vaiheessa joka tapauksessa. Mä olin liian rikkonainen ihminen vielä siihen suhteeseen mennessäni, ja ne kuviot jäi osittain päälle. Niitä olis ollut ihan mahdoton muuttaakaan, luulisin. Ja Eksä, sekin on rikkonainen ihminen. Kaksi heikkoa takertui toisiinsa ja tuki toisiaan, muka, vaikka kyse taisi olla enempi molemminpuolisesta hyväksikäytöstä. Hukkuva laiva.
Joten siis, kiitos Eksä, sä taisit tehdä mulle kuitenkin palveluksen, kun teit ton päätöksen, otit ton askeleen. Onnea uudelle suhteelle ja avopuolisolle. Se on hyväksi sulle, sä et oikein pärjää hyvin yksin asuen. Ja sä olet kyllä kaikesta huolimatta ansainnut onnea elämääsi. Mikä mä olen sitä kyseenalaistamaan.
maanantai 18. kesäkuuta 2007
Tehosekoitin
Kuinkahan kauan tää mun aivohuttu voi kiehua tällasella paineella ennen kuin oikeesti poksahtaa?
Alkuvuoden kiehutti Eksä ja ero sekä kaikki siinä lieveilmiönä heränneet eksistentiaaliset kriisiajatukset. Kevään tai siis maalis-huhtikuun vaihteesta on sitten kiehuttanut Äksä, kuten blogistakin on ollut luettavissa.
Kesähän alkoi sillä, että tapahtumien summana mun ja Äksän tiet erkanivat. Siihen loppui aivohutun keitto? No niinhän sitä vois luulla. Niinhän siitä olis ihan järkevääkin ehkä ajatella.
Mutta ei. Tuntui aivan helvetin pahalta. Koska se tarina meidän välillä nyt on ollut mun katsantokannan mukaan ihan seko ja liian monimutkainen jokatapauksessa melkein koko sen eliniän, niin tietty mietin niitä muutamia itkuja asian takia tuhertaessani, että miksi tollanen a) suht' vähän aikaa tuntemani ihminen ja b) vitun vaikea ihminen aiheuttaa sellasia surufiiliksiä ylipäätään. Tällä alkoi kova päänsisällön screenaus järki vs. tunteet -meiningillä.
Pieni fact file tapahtumista vois ehkä olla paikallaan, jotta kaikki pysyy kutakuinkin kärryillä mun ajatuskuvioissa, jos se nyt ylipäätään on mahdollistakaan. Muthan oli kategorisoitu Äksän toimesta ystäväksi (with a twist). Hetken sain olla uskottu ja koska olin tosta tyypistä oppinut tietämään asioita em. statuksen takia, niin olin hyvin otettu siitä, että muhun luotettiin. Tiesin, ettei se ollut mikään itsestäänselvyys, kaukana siitä. Siksi se oli iso ja arvokas juttu mulle. Siinä määrin, että olin ihan valmis pistämään itteni likoon ja tiesin pystyväni siihen, niistä mahdollisista pettymyksistä huolimatta, joita mulle voisi tulla matkan varrella johtuen siitä, että mähän olin myös aika lätkässä Äksään, silleen, juu nou. Tietoinen valinta, koska ittekin olen hyvin kranttu ihmisten suhteen, joita haluan elämässäni pitää ja päästää lähelle, ja Äksä oli just sitä, mikä läpäisi seulan.
Luottamus ja avoimuus mun suuntaan otti vähän hittiä niistä about viikon aikana tapahtuneista tapahtumista, siihen tapaamiseen liittyen. Ja siihen, että Äksän elämässä oli (on) myös toinen ihminen, ilmeisen tärkeä ja merkityksellinen. Mä sain kehitettyä (taas vaihteeksi!) pienen henkilökohtaisen kriisin siitä, että oli vaikea tyytyä niihin hataranoloisiin murusiin, jota Äksän suunnalta oli tarjolla sillä hetkellä, kun oli jo kertaalleen päässyt niin lähelle toista. Kunnon SAK-meininkiä, saavutetuista eduista ei luovuta, ja niin edelleen. Kapinaa ja napinaa. Barrikaadeille toverit! Kuin orava, joka säksättää häntä puuhkassa puun oksalla ihan kriisissä, kun se on sinne ajettu, mäkin olin Äksän kimpussa. Ihan vitun rasittava varmaan. Vaikka tietenkin mä pystyin ittelleni ja muka Äksällekin tivaamistani perustelemaan ihan aukottomasti, niinhän mä aina! Patistin sitä tekemään ratkaisuja, lähinnä sinne toiseen suuntaan, kattois ne kortit ja niin edelleen, ja päästäis mut roikkumasta tilanteesta muuta kuin ystävänä. Pysyisin sinä kyllä tai poistuisin kokonaan kuvioista, jos se olisi tarpeen. Sillä tajusinhan mä senkin, että ei mun olemassaolo tilanteitten muuttuessa välttämättä olisi mikään ihan yksinkertainen tai haluttava juttu, kun en kuitenkaan ole mikään pelkkä frendi koko ajan ollut. Adrenaliinit suusta vaahdoten yritin Äksää saada tajuumaan mun pointtia ja toivomusta ja että sillä oli mun mielestä kuitenkin velvollisuuksia mua kohtaan sen verran... Haha. Aika vähän siltä sain mitään konkreettista, se taas vaihteeksi luikerteli. Mutta (valitettavasti?) mä olen aika hyvä tajuumaan asioita, joten ainakin jollakin tasolla hahmotin kyllä tilanteen silti. Ja siitä sitten tietty seurasi "pienoinen" vitutus, että miksei se voinut sitten asioista kertoa ihan niinkuin ne olikin, kun tarjosin sille vastaukset ihan valmiina, kyllä tai ei, rasti ruutuun -vastausvaihtoehtoina. Siinä aikani päätä seinään hakatessa pääsin kuitenkin jonkunlaiseen harmoniaan itteni kanssa siinä, että enhän mä kuitenkaan voi ketään pakottaa uskoutumaan mulle tai ajattelemaan asioista niillä ajatuskuvioilla, joilla mä juttuja kelasin, joten sellanen hiljanen päätös oli tehtynä, että kattellaan sitten vaan. Eihän mulla ollut oikeestaan muuta vaihtoehtoakaan, jossen halunnut heivata Äksää kokonaan mäkeen mun laiffista. Keskitytään omiin juttuihin, vaikka ne tuntuikin sillä hetkellä oikeestaan vähän pienemmiltä merkitykseltään, kun olis halunnut jonkun ratkasun tohon Äksäkuvioon, joka poltti päällimmäisenä. Sen mielenrauhan takia. Mutta ottakoon Äksä yhteyttä, sitten taas kun sillä on asiaa, ja niin edelleen, en pushaa sitä sen enempää. Päätin pystyä elämään ilman niitä sen vastauksiakin, vaikka vähän tiukkaa meinas tehdäkin.
Tällasta siis siinä kesäkuun ekan viikonlopun alla. Perjantaina lähdin Turkuun, nollauskännit ja kohellus. Lauantain tein töitä krapulassa aamusta iltaan. Pääsin nukkumaan joskus yhden aikoihin yöllä, jolloin huomasin, että Äksä oli yrittänyt soittaa ja soitin sille takasin. Se oli lyhyt puhelu, se sanoi soittavansa takasin about vartin päästä, mutta mä nukahdin uupumustani jo kauan ennen kuin se oli kulunut. Eikä se kyllä ollut soittanutkaan. Sunnuntaina aamusta viideltä ylös, koska oli mun harrastuksen ja oikeastaan elämäntapanikin vuoden The Tapahtuma ja sinne oli pakko suunnistaa. Matkalla sinne pistin Äksälle jotain tekstaria, että olis kiva jutella jossain vaiheessa sen kanssa. Sille olisi ollut tarve vuodattaa niitä tuntemuksia, joita se irtonumero siinä perjantaina sai mussa aikaseksi. Koska se oli yöllä kännissä, niin tiesin tietty, että ei se hereillä vielä siihen aikaan aamusta olisi, mutta mä aattelin, että puhutaan joskus sitten, illemmalla, kun on harrastukset harrastettu.
Tosta harrastuksesta. Mähän olen siis koirankasvattaja, pienessä mittakaavassa, ja sen lisäksi yhdistysaktiivi. Viime aikoina mulla on ollut kyllästymisen fiiliksiä koko hommaan ja oon kysellyt itteltäni, että koenko mä kaiken sen vielä mielekkääksi asiaksi. Sellaseksi, jonka eteen tekee kaikkea sitä duunia ja tekee priorisointiakin elämässään. Esimerkiksi Eksää pistin ihan sujuvasti sivuun mun harrastustoiminnan tieltä tasaisin väliajoin. Se oli hirveän itsekästä multa ja oli iso syy meidän eroonkin, se mun itsekkyys. Kun noita ajatuksia ja syyllisyydentuntoa tapahtuneesta joutui kelaamaan eron jälkeen, niin edelleenkin tuntuu, että vaaka voi olla vähän miinuksen puolella, että kiinnostaako edelleen aidosti homma vai ei. Mutta toisaalta tiedän myös, että tää voi yhtä hyvin olla vaan vaihe, joka menee ohi. Ja kun olen sen kautta saanut niin paljon positiivistakin mun elämään, ystäviä, sisältöä, onnistumisia ja iloisia hetkiä, niin en ole vielä ihan valmis pistämään hyllyllekään tätä. Menen mieluummin vähän säästöliekillä hetken aikaa ja kattelen miltä alkaa näyttämään ajan kanssa. Toisaalta noi "virat", kasvattajana oleminen ja se yhdistyksessä toimiminen, tuovat mukanaan velvollisuuksia, jolloin en voi ihan suorilta vaan iskeä hanskoja tiskiinkään. Ihmiset ovat riippuvaisia musta ja minä olen luvannut hoitaa tietyt hommat. Silloin ne on vaan tehtävä, vaikka onkin kyse "vaan" harrastuksesta.
Harrastin siis täyttä häkää hiki hatussa koko sunnuntain. Jossain vaiheessa iltapäivää vilkaisin puhelintani ekaa kertaa aikaisen aamun jälkeen, ja siellä oli jo joku tunti sitten tullut tekstari Äksältä, josta tiesin, että se olis NYT! JUST! SILLÄ HETKELLÄ! tarvinnut korvaa ja kipeesti. Kouraisi sisuksista, se ahdistus, kun tiedostin, että mä en voi millään sen kanssa kunnolla puhua vielä moneen, moneen tuntiin. Ja itsekkäistä syistä myös se ajatus, että tiedostin, että jos sillä hetkellä olisin pystynyt sen kanssa puhumaan, niin olisin taatusti saanut niitä kaipaamiani vastauksia niihin mun sille esittämiin kysymyksiin. Olisin myös ehkä pystynyt osoittamaan sille, että olen sen luottamuksen arvoinen, vaikka olinkin mokannut ja se silloin pettyi muhun. Pistin jotain tekstareita menemään aina kun tuli sellanen väli, yritin soittaa tuhat kertaa sille vain sanoakseni, että en pysty juttelemaan ja selittänyt tilanteen, mutta tuuttas aina varattua. Loppuharrastuspäivä meni siis silleen, että mua revittiin kahteen suuntaan, kuvainnollisesti halki; fyysisesti oli oltava läsnä siinä tapahtumassa mutta ajatukset askarteli Äksässä koko ajan. Oli aika kurja fiilis. Jossain vaiheessa Äksä yritti pari kertaa soittaa, mutta mä olin edelleen niin kiinni siinä kaikessa, että oli pakko laittaa sille luuria korvaan ja selitystä, että soitan ihan heti kuin pystyn.
Kun päivä oli pulkassa, laitoin tekstaria, että mua harmittaa ihan törkysesti se, että pitikin olla just sellanen päivä mulla menossa, että en pystynyt puhumaan, mutta että nyt oisin käytettävissä, heti kun se pystyy puhumaan/haluaa puhua. Paluupostissa tuli tekstari, että se ei tartte mua edes frendinä, jos olen tällainen. Kiitos. Sydän jymähti. Yritin saada selvitystä, että millainen, yritin soittaa kertaa x ja selvittää tilannetta, lähetin tekstareita, jätin viestin vastaajaan. Hiljaisuutta takasin. Koska jo tunsin ihmistä sen verran, että tiesin miten se laittaa pois ihmisiä, joita ei halua elämäänsä, kuin leikaten, niin lopuksi oli pakko luovuttaa yhteydenottoyritykset ja tajuta, että tää oli tässä sitten. Tuli itku. Turhautumisesta, että mä en voinut asioiden kululle yhtään mitään, se ei ollut mun syy. Ja surusta Äksän menettämisestä.
Niinkuin mä olen täällä kirjoittanutkin, niin surullisuuden lisäksi mä koin, että toi ratkaisu oli epäreilu. Jälkeenpäin tajusin kyllä, että ei Äksä tainnut tietää sitä, että se sunnuntai menee mulla noissa merkeissä, koska meidän kommunikointi sen alla oli ollut lähinnä sitä mun herhilöintiä meidän suhteesta, mun päänsisäisestä kaaoksesta sen takia ja sen ratkaisuista. Mutta silti. Että en saanut mahdollisuutta edes selittää. Että mut laitettiin sivuun niin helpolla ja mun näkökulmasta hepposin perustein. Oli helppo vetää vertailuja siihenkin, miten Äksä oli käyttäytynyt mun suuntaan, ja tuli vähän yksipuolinen olo siitä meidän lyhyestä ystävyydestä. Mun moka esimerkiksi, sillä perusteltiin niin montaa juttua, jotka oli mulle ihan paskaa niskaan -kokemuksia ja sen oli oikeutettua antaa vaikuttaa suurella painolla kaikkeen ja mun piti vaan hyväksyä se. Which I did. Mä olin marttyyri, kun sen sovitun tapaamisen alla vallitsevan hiljaisuuden aikana pistin jonkun tekstarin, joka alkoi sanoilla: "Kiitti vitusti, mä luulin että oltiin ystäviä..." (Se oli joo kirjoitettu tilassa, kun hihat jo paloi, myönnän, ja olis ollut sisällöltään varmaan erilainen, jos sen olis vaikka kirjoittanut seuraavana aamuna hetken hengähdettyä). Ja että oli anuksesta vetää ystävyyskortti esiin ja kyseenalaistaa se tollasen takia. Jep, ajateltuani asiaa olin jopa samaa mieltä, varsinkin sen jälkeen kun sain sen selityksen, että mistä mikäkin johtui. Mutta ihan ylihelppo tehdä analogia siihen, että kukas se sitten olikaan marttyyri ja polki sen ystävyyden maahan oitis, jos ei Äksä, tossa vallitsevassa tilanteessa. Ihan verrastettavia juttuja kuitenkin, mun ajatuskuvion mukaan. Ja koska mun mielestä Äksän teko ei ollut perusteltu, niin väkisinkin mun mylly pyöritti ajatuksen, että ok, tää oli Äksän tapa päästä musta kätevästi eroon; se oli ratkaisunsa tehnyt toiseen suuntaan, ei ollut saanut sitä mulle kerrotuksi ja vips, ongelma (minä) hoidettiin pois olemasta sysäämällä syy sen ongelman niskaan. Se lisäsi epäreiluusfiiliksiä entisestään, koska mä olisin siitä ihan vapaaehtoisestikin poistunut. Pyytämällä. Ja sen se tiesi.
Mä siis tiesin, että a) se ihminen poistui mun elämästä, oli kuinka epäreilusti tahansa b) mä en voinut/halunnut ottaa siihen päin enää yhteyttä, koska tiesin, että sitä vituttaa tyypit, jotka ei tajua, ettei se kaipaa niitten yhteydenottoja enää, and I would not be one of them (again) ja c) syyt sen ratkaisun takana oli siinä toiseen suuntaan panostamisessa mun tulkinnan mukaan ja siihen olin varautunut. Silti sydän itki epärationaalisesti verta menetyksestä.
Alkoi järki vs. tunteet -pohdinnat. Päätin antaa ittelleni viikon ajatella ja miettiä, että miksi tuntuu niin pahalta, ja fiilistellä, tuntuuko ylipäätään sitten enää, kun se viikko on mennyt. Asioille täytyy antaa aikaa kehittyä, yksi asia, jonka ehkä opin ollessani Äksän kanssa tekemisissä. Faktat sitä vastaan, että ei voi oikeesti olla niin iso juttu tuo ihminen mun elämässä olivat se, että me oltiin oltu tekemisissä vasta niin kovin vähän aikaa, vähän päälle kaksi kuukautta vaan. Tavattu neljä kertaa, vietetty aikaa yhdessä noin seitsemän vuorokautta noina kertoina. Niihin mahtui monenlaista mukavaa hetkeä, mutta kuitenkin, ei se niistä voi pelkästään johtua, mun luopumisentuska. Sen päälle tunteja ja tunteja puhelimessa sekä mesessä, mutta se nyt ei tietty ole koskaan sama asia kuin face to face. Jo tohon lyhyeen meidän aikaan on mahtunut niin paljon "tilanteita", jotka on saanut mut henkisesti viiltämään ranteita auki ja turhautumaan ja kyseenalaistamaan koko hommaa. Selkee iso miinus. Käytännön syyt, eri asuinkaupungit ja sen sellaset, perusteli myös ihan selkokielellä sitä vastaan, että anna vaan olla, parempi niin, näin olis käynyt taatusti joskus kuitenkin. Plus tietty suurena miinuksena se, että Äksällähän oli se toinen kuvio. Murusilla ruokittavan kakkosnaisen rooli ja osa ei oikeen ole mua varten. Kuulostaa kamalalta kohtalolta järjellä ajateltuna, en halua sellaseen kuvioon edes sotkeutua ja estäisi mua elämästä muuta elämää tietyllä tavalla. Eli let go, järkisyy.
Tunnepuoli kontrasi ajatuksella, että ystäviähän me oltiinkin oltu, sen jälkeen kun sellaisiksi tultiin. Ihastuminen kyllä laantuu, mutta se ystävyys oli lyhykäisyydestään huolimatta antoisaa ja erityislaatuista. Ihan megalyhyessä ajassa mä koin Äksän sellaiseksi ihmiseksi, että se sai tietää musta sellasia juttuja, joita ei suurin osa mun elämässäni olevista ihmisistä tule tietämään ikinä. Jo kauan ennen, kuin se kertoi itsestään juuri mitään. Sen kanssa pystyi keskustelemaan omista pimeistä kokemuksistaan ja puolistaan ilman, että se väheksyi minua niitten olemassaolon takia. Mutta suurin syy, miksi olisin halunnut sen pitää elämässäni, oli se, jota vastaan olen kapinoinut ehkä eniten koko aikana kun ollaan tunnettu, tajusin. Se, että se oli niin eri mekanismeilla toimiva ihminen kuin muut, joihin olen koskaan tutustunut. Se, että se kyseenalaisti hyvin montaa mun tapaani toimia ja reagoida, joita mä pidin totuuksina ja perusteltuina, ihan raivoksi asti, mutta kun niitä juttuja sitten joutui hetken miettimään, tajusikin, että osassa voi ollakin ihan pointti. Tällaiselle ihmiselle, joka on mennyt monen liemen kautta, selvinnyt pinnalle ja siksi ajattelee omaavansa vankan itsetuntemuksen ja siitä syntyneet toimintamekanismit (ja on vielä helvetin itsepäinenkin!), niin on aika ravisuttavaa, kun joku saa aikaseksi horjuntaa niissä, ihan hyvässä mielessä. Kasvattavaa. Siksi se olisi saanut olla mun elämässä sanomassa aina sillon tällön, että "Vitut!" ja mä oisin voinut siinä aikani känistä vastaan ja lopulta tajuta. Tai sitten en, sillä toimi se toisinpäinkin.
In the day
In the night
Say it right
Say it all
You either got it
Or you don't
You either stand or you fall
When your will is broken
When it slips from your hand
When there's no time for joking
There's a hole in the plan
Oh you don't mean nothing at all to me
No you don't mean nothing at all to me
But you got what it takes to set me free
Oh you could mean everything to me
(Nelly Furtado - Say It Right)
Sain siis selvitettyä ittelleni, miksi Äksästä oli tullut tärkeä, ja miksi en siitä olisi halunnut luopua. Sehän ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että se oli mennyt jo ja toisaalta ton asian tajuaminen teki oikeastaan vieläkin apeammaksi, koska ei tollasia tyyppejä, jotka muhun noin vaikuttaa, tapaa montaa kertaa elämässään. Mä kirjottelin päässäni pitkää meiliä sille kaikista näistä aatoksista, jota en koskaan lähettänyt. Ja jonka en toisaalta ajatellut edes muuttavan mitään, mutta olisin vaan halunnut saada purettua sydäntäni, one last time. Viikko meni, en tehnyt mitään, ja lopulta olin kai jo kallistumassa sen suuntaan, että ehkä sittenkin annan vaan olla. Alitajuntaisesti sitä olisi kai kuitenkin odottanut siihen mahdolliseen meiliin jotain responssia ja jos ei sellasta olisi tullut, olisin taas pettynyt uudestaan. Antamalla olla ehkä asia paranee nopeammin, koska mä ajattelin, että sen on pakko.
Kunnes tehosekoitin pärähti käyntiin taas. En osannut odottaa sitä lainkaan, tuli ihan kulman takaa.
Anteeksipyyntö tekstarilla tapahtuneesta. Mä annoin, tietenkin.
Alkuvuoden kiehutti Eksä ja ero sekä kaikki siinä lieveilmiönä heränneet eksistentiaaliset kriisiajatukset. Kevään tai siis maalis-huhtikuun vaihteesta on sitten kiehuttanut Äksä, kuten blogistakin on ollut luettavissa.
Kesähän alkoi sillä, että tapahtumien summana mun ja Äksän tiet erkanivat. Siihen loppui aivohutun keitto? No niinhän sitä vois luulla. Niinhän siitä olis ihan järkevääkin ehkä ajatella.
Mutta ei. Tuntui aivan helvetin pahalta. Koska se tarina meidän välillä nyt on ollut mun katsantokannan mukaan ihan seko ja liian monimutkainen jokatapauksessa melkein koko sen eliniän, niin tietty mietin niitä muutamia itkuja asian takia tuhertaessani, että miksi tollanen a) suht' vähän aikaa tuntemani ihminen ja b) vitun vaikea ihminen aiheuttaa sellasia surufiiliksiä ylipäätään. Tällä alkoi kova päänsisällön screenaus järki vs. tunteet -meiningillä.
Pieni fact file tapahtumista vois ehkä olla paikallaan, jotta kaikki pysyy kutakuinkin kärryillä mun ajatuskuvioissa, jos se nyt ylipäätään on mahdollistakaan. Muthan oli kategorisoitu Äksän toimesta ystäväksi (with a twist). Hetken sain olla uskottu ja koska olin tosta tyypistä oppinut tietämään asioita em. statuksen takia, niin olin hyvin otettu siitä, että muhun luotettiin. Tiesin, ettei se ollut mikään itsestäänselvyys, kaukana siitä. Siksi se oli iso ja arvokas juttu mulle. Siinä määrin, että olin ihan valmis pistämään itteni likoon ja tiesin pystyväni siihen, niistä mahdollisista pettymyksistä huolimatta, joita mulle voisi tulla matkan varrella johtuen siitä, että mähän olin myös aika lätkässä Äksään, silleen, juu nou. Tietoinen valinta, koska ittekin olen hyvin kranttu ihmisten suhteen, joita haluan elämässäni pitää ja päästää lähelle, ja Äksä oli just sitä, mikä läpäisi seulan.
Luottamus ja avoimuus mun suuntaan otti vähän hittiä niistä about viikon aikana tapahtuneista tapahtumista, siihen tapaamiseen liittyen. Ja siihen, että Äksän elämässä oli (on) myös toinen ihminen, ilmeisen tärkeä ja merkityksellinen. Mä sain kehitettyä (taas vaihteeksi!) pienen henkilökohtaisen kriisin siitä, että oli vaikea tyytyä niihin hataranoloisiin murusiin, jota Äksän suunnalta oli tarjolla sillä hetkellä, kun oli jo kertaalleen päässyt niin lähelle toista. Kunnon SAK-meininkiä, saavutetuista eduista ei luovuta, ja niin edelleen. Kapinaa ja napinaa. Barrikaadeille toverit! Kuin orava, joka säksättää häntä puuhkassa puun oksalla ihan kriisissä, kun se on sinne ajettu, mäkin olin Äksän kimpussa. Ihan vitun rasittava varmaan. Vaikka tietenkin mä pystyin ittelleni ja muka Äksällekin tivaamistani perustelemaan ihan aukottomasti, niinhän mä aina! Patistin sitä tekemään ratkaisuja, lähinnä sinne toiseen suuntaan, kattois ne kortit ja niin edelleen, ja päästäis mut roikkumasta tilanteesta muuta kuin ystävänä. Pysyisin sinä kyllä tai poistuisin kokonaan kuvioista, jos se olisi tarpeen. Sillä tajusinhan mä senkin, että ei mun olemassaolo tilanteitten muuttuessa välttämättä olisi mikään ihan yksinkertainen tai haluttava juttu, kun en kuitenkaan ole mikään pelkkä frendi koko ajan ollut. Adrenaliinit suusta vaahdoten yritin Äksää saada tajuumaan mun pointtia ja toivomusta ja että sillä oli mun mielestä kuitenkin velvollisuuksia mua kohtaan sen verran... Haha. Aika vähän siltä sain mitään konkreettista, se taas vaihteeksi luikerteli. Mutta (valitettavasti?) mä olen aika hyvä tajuumaan asioita, joten ainakin jollakin tasolla hahmotin kyllä tilanteen silti. Ja siitä sitten tietty seurasi "pienoinen" vitutus, että miksei se voinut sitten asioista kertoa ihan niinkuin ne olikin, kun tarjosin sille vastaukset ihan valmiina, kyllä tai ei, rasti ruutuun -vastausvaihtoehtoina. Siinä aikani päätä seinään hakatessa pääsin kuitenkin jonkunlaiseen harmoniaan itteni kanssa siinä, että enhän mä kuitenkaan voi ketään pakottaa uskoutumaan mulle tai ajattelemaan asioista niillä ajatuskuvioilla, joilla mä juttuja kelasin, joten sellanen hiljanen päätös oli tehtynä, että kattellaan sitten vaan. Eihän mulla ollut oikeestaan muuta vaihtoehtoakaan, jossen halunnut heivata Äksää kokonaan mäkeen mun laiffista. Keskitytään omiin juttuihin, vaikka ne tuntuikin sillä hetkellä oikeestaan vähän pienemmiltä merkitykseltään, kun olis halunnut jonkun ratkasun tohon Äksäkuvioon, joka poltti päällimmäisenä. Sen mielenrauhan takia. Mutta ottakoon Äksä yhteyttä, sitten taas kun sillä on asiaa, ja niin edelleen, en pushaa sitä sen enempää. Päätin pystyä elämään ilman niitä sen vastauksiakin, vaikka vähän tiukkaa meinas tehdäkin.
Tällasta siis siinä kesäkuun ekan viikonlopun alla. Perjantaina lähdin Turkuun, nollauskännit ja kohellus. Lauantain tein töitä krapulassa aamusta iltaan. Pääsin nukkumaan joskus yhden aikoihin yöllä, jolloin huomasin, että Äksä oli yrittänyt soittaa ja soitin sille takasin. Se oli lyhyt puhelu, se sanoi soittavansa takasin about vartin päästä, mutta mä nukahdin uupumustani jo kauan ennen kuin se oli kulunut. Eikä se kyllä ollut soittanutkaan. Sunnuntaina aamusta viideltä ylös, koska oli mun harrastuksen ja oikeastaan elämäntapanikin vuoden The Tapahtuma ja sinne oli pakko suunnistaa. Matkalla sinne pistin Äksälle jotain tekstaria, että olis kiva jutella jossain vaiheessa sen kanssa. Sille olisi ollut tarve vuodattaa niitä tuntemuksia, joita se irtonumero siinä perjantaina sai mussa aikaseksi. Koska se oli yöllä kännissä, niin tiesin tietty, että ei se hereillä vielä siihen aikaan aamusta olisi, mutta mä aattelin, että puhutaan joskus sitten, illemmalla, kun on harrastukset harrastettu.
Tosta harrastuksesta. Mähän olen siis koirankasvattaja, pienessä mittakaavassa, ja sen lisäksi yhdistysaktiivi. Viime aikoina mulla on ollut kyllästymisen fiiliksiä koko hommaan ja oon kysellyt itteltäni, että koenko mä kaiken sen vielä mielekkääksi asiaksi. Sellaseksi, jonka eteen tekee kaikkea sitä duunia ja tekee priorisointiakin elämässään. Esimerkiksi Eksää pistin ihan sujuvasti sivuun mun harrastustoiminnan tieltä tasaisin väliajoin. Se oli hirveän itsekästä multa ja oli iso syy meidän eroonkin, se mun itsekkyys. Kun noita ajatuksia ja syyllisyydentuntoa tapahtuneesta joutui kelaamaan eron jälkeen, niin edelleenkin tuntuu, että vaaka voi olla vähän miinuksen puolella, että kiinnostaako edelleen aidosti homma vai ei. Mutta toisaalta tiedän myös, että tää voi yhtä hyvin olla vaan vaihe, joka menee ohi. Ja kun olen sen kautta saanut niin paljon positiivistakin mun elämään, ystäviä, sisältöä, onnistumisia ja iloisia hetkiä, niin en ole vielä ihan valmis pistämään hyllyllekään tätä. Menen mieluummin vähän säästöliekillä hetken aikaa ja kattelen miltä alkaa näyttämään ajan kanssa. Toisaalta noi "virat", kasvattajana oleminen ja se yhdistyksessä toimiminen, tuovat mukanaan velvollisuuksia, jolloin en voi ihan suorilta vaan iskeä hanskoja tiskiinkään. Ihmiset ovat riippuvaisia musta ja minä olen luvannut hoitaa tietyt hommat. Silloin ne on vaan tehtävä, vaikka onkin kyse "vaan" harrastuksesta.
Harrastin siis täyttä häkää hiki hatussa koko sunnuntain. Jossain vaiheessa iltapäivää vilkaisin puhelintani ekaa kertaa aikaisen aamun jälkeen, ja siellä oli jo joku tunti sitten tullut tekstari Äksältä, josta tiesin, että se olis NYT! JUST! SILLÄ HETKELLÄ! tarvinnut korvaa ja kipeesti. Kouraisi sisuksista, se ahdistus, kun tiedostin, että mä en voi millään sen kanssa kunnolla puhua vielä moneen, moneen tuntiin. Ja itsekkäistä syistä myös se ajatus, että tiedostin, että jos sillä hetkellä olisin pystynyt sen kanssa puhumaan, niin olisin taatusti saanut niitä kaipaamiani vastauksia niihin mun sille esittämiin kysymyksiin. Olisin myös ehkä pystynyt osoittamaan sille, että olen sen luottamuksen arvoinen, vaikka olinkin mokannut ja se silloin pettyi muhun. Pistin jotain tekstareita menemään aina kun tuli sellanen väli, yritin soittaa tuhat kertaa sille vain sanoakseni, että en pysty juttelemaan ja selittänyt tilanteen, mutta tuuttas aina varattua. Loppuharrastuspäivä meni siis silleen, että mua revittiin kahteen suuntaan, kuvainnollisesti halki; fyysisesti oli oltava läsnä siinä tapahtumassa mutta ajatukset askarteli Äksässä koko ajan. Oli aika kurja fiilis. Jossain vaiheessa Äksä yritti pari kertaa soittaa, mutta mä olin edelleen niin kiinni siinä kaikessa, että oli pakko laittaa sille luuria korvaan ja selitystä, että soitan ihan heti kuin pystyn.
Kun päivä oli pulkassa, laitoin tekstaria, että mua harmittaa ihan törkysesti se, että pitikin olla just sellanen päivä mulla menossa, että en pystynyt puhumaan, mutta että nyt oisin käytettävissä, heti kun se pystyy puhumaan/haluaa puhua. Paluupostissa tuli tekstari, että se ei tartte mua edes frendinä, jos olen tällainen. Kiitos. Sydän jymähti. Yritin saada selvitystä, että millainen, yritin soittaa kertaa x ja selvittää tilannetta, lähetin tekstareita, jätin viestin vastaajaan. Hiljaisuutta takasin. Koska jo tunsin ihmistä sen verran, että tiesin miten se laittaa pois ihmisiä, joita ei halua elämäänsä, kuin leikaten, niin lopuksi oli pakko luovuttaa yhteydenottoyritykset ja tajuta, että tää oli tässä sitten. Tuli itku. Turhautumisesta, että mä en voinut asioiden kululle yhtään mitään, se ei ollut mun syy. Ja surusta Äksän menettämisestä.
Niinkuin mä olen täällä kirjoittanutkin, niin surullisuuden lisäksi mä koin, että toi ratkaisu oli epäreilu. Jälkeenpäin tajusin kyllä, että ei Äksä tainnut tietää sitä, että se sunnuntai menee mulla noissa merkeissä, koska meidän kommunikointi sen alla oli ollut lähinnä sitä mun herhilöintiä meidän suhteesta, mun päänsisäisestä kaaoksesta sen takia ja sen ratkaisuista. Mutta silti. Että en saanut mahdollisuutta edes selittää. Että mut laitettiin sivuun niin helpolla ja mun näkökulmasta hepposin perustein. Oli helppo vetää vertailuja siihenkin, miten Äksä oli käyttäytynyt mun suuntaan, ja tuli vähän yksipuolinen olo siitä meidän lyhyestä ystävyydestä. Mun moka esimerkiksi, sillä perusteltiin niin montaa juttua, jotka oli mulle ihan paskaa niskaan -kokemuksia ja sen oli oikeutettua antaa vaikuttaa suurella painolla kaikkeen ja mun piti vaan hyväksyä se. Which I did. Mä olin marttyyri, kun sen sovitun tapaamisen alla vallitsevan hiljaisuuden aikana pistin jonkun tekstarin, joka alkoi sanoilla: "Kiitti vitusti, mä luulin että oltiin ystäviä..." (Se oli joo kirjoitettu tilassa, kun hihat jo paloi, myönnän, ja olis ollut sisällöltään varmaan erilainen, jos sen olis vaikka kirjoittanut seuraavana aamuna hetken hengähdettyä). Ja että oli anuksesta vetää ystävyyskortti esiin ja kyseenalaistaa se tollasen takia. Jep, ajateltuani asiaa olin jopa samaa mieltä, varsinkin sen jälkeen kun sain sen selityksen, että mistä mikäkin johtui. Mutta ihan ylihelppo tehdä analogia siihen, että kukas se sitten olikaan marttyyri ja polki sen ystävyyden maahan oitis, jos ei Äksä, tossa vallitsevassa tilanteessa. Ihan verrastettavia juttuja kuitenkin, mun ajatuskuvion mukaan. Ja koska mun mielestä Äksän teko ei ollut perusteltu, niin väkisinkin mun mylly pyöritti ajatuksen, että ok, tää oli Äksän tapa päästä musta kätevästi eroon; se oli ratkaisunsa tehnyt toiseen suuntaan, ei ollut saanut sitä mulle kerrotuksi ja vips, ongelma (minä) hoidettiin pois olemasta sysäämällä syy sen ongelman niskaan. Se lisäsi epäreiluusfiiliksiä entisestään, koska mä olisin siitä ihan vapaaehtoisestikin poistunut. Pyytämällä. Ja sen se tiesi.
Mä siis tiesin, että a) se ihminen poistui mun elämästä, oli kuinka epäreilusti tahansa b) mä en voinut/halunnut ottaa siihen päin enää yhteyttä, koska tiesin, että sitä vituttaa tyypit, jotka ei tajua, ettei se kaipaa niitten yhteydenottoja enää, and I would not be one of them (again) ja c) syyt sen ratkaisun takana oli siinä toiseen suuntaan panostamisessa mun tulkinnan mukaan ja siihen olin varautunut. Silti sydän itki epärationaalisesti verta menetyksestä.
Alkoi järki vs. tunteet -pohdinnat. Päätin antaa ittelleni viikon ajatella ja miettiä, että miksi tuntuu niin pahalta, ja fiilistellä, tuntuuko ylipäätään sitten enää, kun se viikko on mennyt. Asioille täytyy antaa aikaa kehittyä, yksi asia, jonka ehkä opin ollessani Äksän kanssa tekemisissä. Faktat sitä vastaan, että ei voi oikeesti olla niin iso juttu tuo ihminen mun elämässä olivat se, että me oltiin oltu tekemisissä vasta niin kovin vähän aikaa, vähän päälle kaksi kuukautta vaan. Tavattu neljä kertaa, vietetty aikaa yhdessä noin seitsemän vuorokautta noina kertoina. Niihin mahtui monenlaista mukavaa hetkeä, mutta kuitenkin, ei se niistä voi pelkästään johtua, mun luopumisentuska. Sen päälle tunteja ja tunteja puhelimessa sekä mesessä, mutta se nyt ei tietty ole koskaan sama asia kuin face to face. Jo tohon lyhyeen meidän aikaan on mahtunut niin paljon "tilanteita", jotka on saanut mut henkisesti viiltämään ranteita auki ja turhautumaan ja kyseenalaistamaan koko hommaa. Selkee iso miinus. Käytännön syyt, eri asuinkaupungit ja sen sellaset, perusteli myös ihan selkokielellä sitä vastaan, että anna vaan olla, parempi niin, näin olis käynyt taatusti joskus kuitenkin. Plus tietty suurena miinuksena se, että Äksällähän oli se toinen kuvio. Murusilla ruokittavan kakkosnaisen rooli ja osa ei oikeen ole mua varten. Kuulostaa kamalalta kohtalolta järjellä ajateltuna, en halua sellaseen kuvioon edes sotkeutua ja estäisi mua elämästä muuta elämää tietyllä tavalla. Eli let go, järkisyy.
Tunnepuoli kontrasi ajatuksella, että ystäviähän me oltiinkin oltu, sen jälkeen kun sellaisiksi tultiin. Ihastuminen kyllä laantuu, mutta se ystävyys oli lyhykäisyydestään huolimatta antoisaa ja erityislaatuista. Ihan megalyhyessä ajassa mä koin Äksän sellaiseksi ihmiseksi, että se sai tietää musta sellasia juttuja, joita ei suurin osa mun elämässäni olevista ihmisistä tule tietämään ikinä. Jo kauan ennen, kuin se kertoi itsestään juuri mitään. Sen kanssa pystyi keskustelemaan omista pimeistä kokemuksistaan ja puolistaan ilman, että se väheksyi minua niitten olemassaolon takia. Mutta suurin syy, miksi olisin halunnut sen pitää elämässäni, oli se, jota vastaan olen kapinoinut ehkä eniten koko aikana kun ollaan tunnettu, tajusin. Se, että se oli niin eri mekanismeilla toimiva ihminen kuin muut, joihin olen koskaan tutustunut. Se, että se kyseenalaisti hyvin montaa mun tapaani toimia ja reagoida, joita mä pidin totuuksina ja perusteltuina, ihan raivoksi asti, mutta kun niitä juttuja sitten joutui hetken miettimään, tajusikin, että osassa voi ollakin ihan pointti. Tällaiselle ihmiselle, joka on mennyt monen liemen kautta, selvinnyt pinnalle ja siksi ajattelee omaavansa vankan itsetuntemuksen ja siitä syntyneet toimintamekanismit (ja on vielä helvetin itsepäinenkin!), niin on aika ravisuttavaa, kun joku saa aikaseksi horjuntaa niissä, ihan hyvässä mielessä. Kasvattavaa. Siksi se olisi saanut olla mun elämässä sanomassa aina sillon tällön, että "Vitut!" ja mä oisin voinut siinä aikani känistä vastaan ja lopulta tajuta. Tai sitten en, sillä toimi se toisinpäinkin.
In the day
In the night
Say it right
Say it all
You either got it
Or you don't
You either stand or you fall
When your will is broken
When it slips from your hand
When there's no time for joking
There's a hole in the plan
Oh you don't mean nothing at all to me
No you don't mean nothing at all to me
But you got what it takes to set me free
Oh you could mean everything to me
(Nelly Furtado - Say It Right)
Sain siis selvitettyä ittelleni, miksi Äksästä oli tullut tärkeä, ja miksi en siitä olisi halunnut luopua. Sehän ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että se oli mennyt jo ja toisaalta ton asian tajuaminen teki oikeastaan vieläkin apeammaksi, koska ei tollasia tyyppejä, jotka muhun noin vaikuttaa, tapaa montaa kertaa elämässään. Mä kirjottelin päässäni pitkää meiliä sille kaikista näistä aatoksista, jota en koskaan lähettänyt. Ja jonka en toisaalta ajatellut edes muuttavan mitään, mutta olisin vaan halunnut saada purettua sydäntäni, one last time. Viikko meni, en tehnyt mitään, ja lopulta olin kai jo kallistumassa sen suuntaan, että ehkä sittenkin annan vaan olla. Alitajuntaisesti sitä olisi kai kuitenkin odottanut siihen mahdolliseen meiliin jotain responssia ja jos ei sellasta olisi tullut, olisin taas pettynyt uudestaan. Antamalla olla ehkä asia paranee nopeammin, koska mä ajattelin, että sen on pakko.
Kunnes tehosekoitin pärähti käyntiin taas. En osannut odottaa sitä lainkaan, tuli ihan kulman takaa.
Anteeksipyyntö tekstarilla tapahtuneesta. Mä annoin, tietenkin.
tiistai 12. kesäkuuta 2007
Kontrasteja
Mulla oli perjantaina treffit. Nettideittien kautta "tavatun" tyypin kanssa. Vaikutti ihan mukiinmenevältä, huumori osui kutakuinkin yhteen kommunikoidessa ennen tapaamista, viestien, mesen ja puhelimen välityksellä, vaikka ei kyllä aiheuttanutkaan mitään "ants in the pants" -fiiliksiä, kuten vaikkapa Eksä tai Äksä sillon ennen kuin oltiin tavattu. Sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu. Koiraihminen. Aatelinenkin vielä, kelatkaa! Lähipiirissä oltaisiin kustu hunajaa, jos olisin maininnut tapailevani tollasta tyyppiä, olemassaolevien kytköksien takia. Ja kun leikin nimillä, että mikä musta tulis jos päädyttäis naikkariin asti (kuten aina teen, kaikkien vastakkaista sukupuolta olevien tapailemieni tyyppien kohdalla, noloa myöntää. Pikkutyttö ja prinsessaunelmat! :D), niin vitu että olis ollut pähee nimi mulla. Kaikin puolin, olis pitänyt olla ihan toimiva yhtälö.
But no. Ihan floppi! Sovittiin treffit terdelle keskustaan. Kaunis ja kuuma kesäilta bissen ja mahdollisesti kiinnostavan uuden tuttavuuden parissa. Mä olin jopa melkein innoissani lähtemään noille treffeille. Mutta melkein vaan. Siihen takaraivossa olevaan tuntemukseen, että not really interested, kyllä siihen kannattais aina luottaa, ei oo vielä kertaakaan ollut väärässä. Tarttee olla The Tunne. Kihinä, kuhina, sihinä, suhina, sellanen ettei pysy omissa housuissaan ja päässä neuronit sinkoaa signaalia punasen puolella sen jutun takia, ennen kuin mun kannattais näköjään edes vaivautua.
Takasin niihin treffeihin. Tiesin, että se oli jo siellä terassilla mua odottelemassa, kun saavuin paikalle. Paikat ihan piukassa populaa, ja hetken siinä arvoin, että miten mä sen tyypin edes tunnistan kaikkien joukosta, ei yksi naamafoto niin tarkkaa mielikuvaa toisesta saa aikaseksi. Kunnes spottasin sen, ja tiesin, että tuohan se on, joka puhuu tuolla just puhelimeen. Valitettavasti. Sydän valahti melkein jonkunlaisesta pettymyksestä nilkkoihin, vaikka en mitään varsinaista adonista odottanutkaan tapaavani. Ei mitään varsinaista vikaa, mutta... Sillä oli lippalakki päässa! Sellanen New York Yankees -tekele. Junttia! Ja aurinkolasit samaan aikaan. Not cool.
Mä en tunnusta olevani mikään ylipinnallinen tyyppi, jolle oikeenlaiset kuteet ja lookki on SE ykkösjuttu. Eksähän esmes ei vastannut mun ns. miesihannetta ulkonäöltään sitten pätkääkään, ja se se vasta juntisti pukeutuikin. En mä itekään ole mikään bling-bling -pintaliitäjän perikuva, varmaan aika päinvastoinkin. Oma tyyli ja niin edelleen. Jotenkin siis toi ensivaikutelman luoma iiiiso pettymys oli jopa hämmentävä voimakkuudeltaan. Emmä osaa sitä edes selitttää, että miksi niin. Ehkä se oli vaan sellanen palapelin palojen yhteenloksahtamishetki, kun sai sen oman mielikuvansa, jonka oli muodostanut ennen treffejä käydyn kommunikoinnin perusteella, jäsenneltyä johonkin tiettyyn lokeroon, everything made sense sillä hetkellä, ja en tykännytkään siitä, mitä se kertoi. Tai sitten mä olen ihan vitun pinnallinen sittenkin, ehkä.
No siinä vaiheessa nyt oli liian myöhäistä peruuttaa enää. Joten kärsittiin ne treffit läpi siis. Tietty ajattelin siinä tyyppiä tervehtiessäni, että kerrankos ensivaikutelma on ollut väärässä, on niin mulle käynyt ennenkin, ja yritin ajatella positiivisia ajatuksia ja olla avoimin mielin ja kiinnostuneen oloinen etc. Mutta ei se kyllä ollut väärässä. Kaikista "muka-sopivista" spekseistä huolimatta tyyppi oli zero kiinnostava. Edelleen, se oli sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu, sopivasti kunnollinen ja kaikkee sellasta, mutta no sparks there. None, whatsoever. Mä tekonauroin se jutuille ja esitin kiinnostunutta ja pidin yllä keskustelua, joka ei napannut, ei sitten pätkääkään. Ja aina välillä vilkuilin vieraisiin pöytiin tehden vertailua ja saaden aikaseksi silmäpeliä ihan muitten kanssa kuin mun deitin. Ilta olis voinut olla jopa ihan hauska, jos olis vaan röyhkeesti lähtenyt kehittämään noita eye contacteja eteenpäin, mutta en mä sitten niinkään härski kehdannut olla. Viimesen metron menemisellä ja koiran pitkään yksinoloon vedoten liukenin paikalta himaan niin äkkiä kuin vain suinkin kehtasin, ja teilasin tyypin vikinät siitä, että olis ollut kauheen kiva vielä jatkaa iltaa mun kanssa. Joo, ei tänään enää pitempään. Tavattaisko huomenna sitte taas, sillä olis leffoja, voitais kattella niitä ja tehdä jotain ruokaa tai jotain? Uhm, joo kattellaan, voi olla, että mulla on huomenna kiireitä... (No ei tod. tavata enää!) Voi koiranpenikka, etkö oikeesti osannut lukea musta sitä, että ei kiinnosta, lopeta toi palvova asenne! Lähtöhetkellä se pääsi vielä yllättämään mut ja antoi pikku pusun suulle - mä taisin säpsähtää oikeesti taaksepäin ja lujaa, ja melkein oksensin.
Oli kyllä vitutus huipussaan, kun tein kotimatkaa, kivasta nousuhumalasta huolimatta. Kauhee nälkäkin, mutta en ehtinyt edes snägärin kautta. Yritin vielä kotikulmilla nuohota kebab- ja pizzapaikkoja, mutta kiinnihän nekin oli, ja siksi sain sitten vielä tehdä pidemmän kävelymatkan kotiin, nälkä vatsassa kurnien ja vitutus maximus aivoissa jylläten. Ei auttanut piristävästi edes kävely siirtolapuutarhan läpi, jossa sireenit ja jasmiinit tuoksui kesäyössä huumaavasti. Vaikka tosta muistikuvasta varmaan tuleekin yksi tän kesän muistoista.
En mä edes tiedä mikä illassa niin paljon kyrsi, onhan sitä floppitreffeillä ennenkin käyty ja selvitty voittajana. Ne oli ehkä ne kontrastit. Siihen, miltä tuntui esimerkiksi tavata ja olla tekemisissä Äksän kanssa, kaikesta siihen liittyvästä väännöstä huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Tai kontrasti esimerkiksi siihen edellisviikonlopun irtonumeroon; ei kiinnostais sekään tyyppi ollenkaan boyfrendinä, mutta sellanen jännite, kun kumpikin tiesi, että tästä kun lähdetään, niin mennään samaan sänkyyn seuraavaksi yöksi. Ilman mitään sanoja. Toi treffityyppi, se oli liian ennalta-arvattava, liian kiltti, liian kunnollinen. Tylsä. Ja just sellanen, jonka oikeesti tietäisin olevan ns. hyväksi mulle. Mutta. Se iso mutta.
Kyllähän toi One Night Stand:kin herätti mussa kaikenlaisia aatoksia ja pähkäilyjä, vaikka tyyppi oli/on kiva ja seks oli bueno. Ennen Eksää elin melkoisen löyhää elämää noitten suhteen, ja kyllä mä sen ittestäni tiedän, että jos taas menis samanlaiseksi, niin ei sekään hyväksi mulle olisi. Pähkäilytti se, että hiton helposti se taas tapahtui, vaikka olinkin ajatellut eron jälkeen, että sellasia en taida haluta ollenkaan. Mieluummin oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa, vaikka sitten ilman sen kummempia parisuhdeaatoksia, mutta ei tollasia hetkellisiä huuman hetkiä, läheisyydenkaipuuta ja hyväksynnän hakemista seksiin verhottuna, jotka kuitenkin jättävät monesti vieläkin alastomammaksi ja rikkonaisemmaksi, varsinkin jos kyseessä olisi tyyppi, johon voisi tutustua ihan oikeestikin. Mä en ole ikinä tutustunut tai alkanut parisuhteilemaan kehenkään, kenen kanssa olen päätynyt lakanoihin heti. Oli ihan morkkiskin tosta tapahtuneesta hetken aikaa.
Mutta mutta. Voi olla, että vika on mussa, mutta taitaa mennä ainakin ajatuksen tasolla tollanen irtoseksi edelle kuitenkin tollasista väkisinväännettyistä wannabe-kohtaamisista. Vitutus tapahtuneesta on ainakin ihan eri tasoilla, jälkimmäisen häviöksi, vaikka jollain tavalla kai tollaset epäonnistuneetkin treffit olis hyväksyttävämpi ja parempi tapa kartottaa markkinoita. Plääh, en mä tiedä.
Ehkä tää kaikki on taas kerran vaan Äksästä johtuvaa. Se pisti meidän välit poikki edellisviikonloppuna ja mä olen hyvin pettynyt ja hyvin surullinen siitä, yhä edelleen. Olo on kuin kakaralla, jolta otetaan tikkari väkisin pois, vaikka se olis sen vapaaehtoisestikin antanut. Lopputulos voi olla sama, mutta sen kakaran mielestä sitä kohdeltiin epäreilusti. Ehkä se sitten on noi kakaramaiset fiilikset, joita mun pitäis käsitellä. Grow up.
Seuraavaksi agendassa kertoa sille kymmenen vuotta nuoremmalle ihailijalle (eri kuin tää deittityyppi, se sai taas mun kylmää kyytiä, enkä vaan vastannu sille enää puhelimeen, ja sai itteekseen selvittää yhtälön ja tajuta - great), että ei me tavata, koska mua ei kiinnosta. Toisia floppeja en aio tähän hätään kärsiä.
But no. Ihan floppi! Sovittiin treffit terdelle keskustaan. Kaunis ja kuuma kesäilta bissen ja mahdollisesti kiinnostavan uuden tuttavuuden parissa. Mä olin jopa melkein innoissani lähtemään noille treffeille. Mutta melkein vaan. Siihen takaraivossa olevaan tuntemukseen, että not really interested, kyllä siihen kannattais aina luottaa, ei oo vielä kertaakaan ollut väärässä. Tarttee olla The Tunne. Kihinä, kuhina, sihinä, suhina, sellanen ettei pysy omissa housuissaan ja päässä neuronit sinkoaa signaalia punasen puolella sen jutun takia, ennen kuin mun kannattais näköjään edes vaivautua.
Takasin niihin treffeihin. Tiesin, että se oli jo siellä terassilla mua odottelemassa, kun saavuin paikalle. Paikat ihan piukassa populaa, ja hetken siinä arvoin, että miten mä sen tyypin edes tunnistan kaikkien joukosta, ei yksi naamafoto niin tarkkaa mielikuvaa toisesta saa aikaseksi. Kunnes spottasin sen, ja tiesin, että tuohan se on, joka puhuu tuolla just puhelimeen. Valitettavasti. Sydän valahti melkein jonkunlaisesta pettymyksestä nilkkoihin, vaikka en mitään varsinaista adonista odottanutkaan tapaavani. Ei mitään varsinaista vikaa, mutta... Sillä oli lippalakki päässa! Sellanen New York Yankees -tekele. Junttia! Ja aurinkolasit samaan aikaan. Not cool.
Mä en tunnusta olevani mikään ylipinnallinen tyyppi, jolle oikeenlaiset kuteet ja lookki on SE ykkösjuttu. Eksähän esmes ei vastannut mun ns. miesihannetta ulkonäöltään sitten pätkääkään, ja se se vasta juntisti pukeutuikin. En mä itekään ole mikään bling-bling -pintaliitäjän perikuva, varmaan aika päinvastoinkin. Oma tyyli ja niin edelleen. Jotenkin siis toi ensivaikutelman luoma iiiiso pettymys oli jopa hämmentävä voimakkuudeltaan. Emmä osaa sitä edes selitttää, että miksi niin. Ehkä se oli vaan sellanen palapelin palojen yhteenloksahtamishetki, kun sai sen oman mielikuvansa, jonka oli muodostanut ennen treffejä käydyn kommunikoinnin perusteella, jäsenneltyä johonkin tiettyyn lokeroon, everything made sense sillä hetkellä, ja en tykännytkään siitä, mitä se kertoi. Tai sitten mä olen ihan vitun pinnallinen sittenkin, ehkä.
No siinä vaiheessa nyt oli liian myöhäistä peruuttaa enää. Joten kärsittiin ne treffit läpi siis. Tietty ajattelin siinä tyyppiä tervehtiessäni, että kerrankos ensivaikutelma on ollut väärässä, on niin mulle käynyt ennenkin, ja yritin ajatella positiivisia ajatuksia ja olla avoimin mielin ja kiinnostuneen oloinen etc. Mutta ei se kyllä ollut väärässä. Kaikista "muka-sopivista" spekseistä huolimatta tyyppi oli zero kiinnostava. Edelleen, se oli sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu, sopivasti kunnollinen ja kaikkee sellasta, mutta no sparks there. None, whatsoever. Mä tekonauroin se jutuille ja esitin kiinnostunutta ja pidin yllä keskustelua, joka ei napannut, ei sitten pätkääkään. Ja aina välillä vilkuilin vieraisiin pöytiin tehden vertailua ja saaden aikaseksi silmäpeliä ihan muitten kanssa kuin mun deitin. Ilta olis voinut olla jopa ihan hauska, jos olis vaan röyhkeesti lähtenyt kehittämään noita eye contacteja eteenpäin, mutta en mä sitten niinkään härski kehdannut olla. Viimesen metron menemisellä ja koiran pitkään yksinoloon vedoten liukenin paikalta himaan niin äkkiä kuin vain suinkin kehtasin, ja teilasin tyypin vikinät siitä, että olis ollut kauheen kiva vielä jatkaa iltaa mun kanssa. Joo, ei tänään enää pitempään. Tavattaisko huomenna sitte taas, sillä olis leffoja, voitais kattella niitä ja tehdä jotain ruokaa tai jotain? Uhm, joo kattellaan, voi olla, että mulla on huomenna kiireitä... (No ei tod. tavata enää!) Voi koiranpenikka, etkö oikeesti osannut lukea musta sitä, että ei kiinnosta, lopeta toi palvova asenne! Lähtöhetkellä se pääsi vielä yllättämään mut ja antoi pikku pusun suulle - mä taisin säpsähtää oikeesti taaksepäin ja lujaa, ja melkein oksensin.
Oli kyllä vitutus huipussaan, kun tein kotimatkaa, kivasta nousuhumalasta huolimatta. Kauhee nälkäkin, mutta en ehtinyt edes snägärin kautta. Yritin vielä kotikulmilla nuohota kebab- ja pizzapaikkoja, mutta kiinnihän nekin oli, ja siksi sain sitten vielä tehdä pidemmän kävelymatkan kotiin, nälkä vatsassa kurnien ja vitutus maximus aivoissa jylläten. Ei auttanut piristävästi edes kävely siirtolapuutarhan läpi, jossa sireenit ja jasmiinit tuoksui kesäyössä huumaavasti. Vaikka tosta muistikuvasta varmaan tuleekin yksi tän kesän muistoista.
En mä edes tiedä mikä illassa niin paljon kyrsi, onhan sitä floppitreffeillä ennenkin käyty ja selvitty voittajana. Ne oli ehkä ne kontrastit. Siihen, miltä tuntui esimerkiksi tavata ja olla tekemisissä Äksän kanssa, kaikesta siihen liittyvästä väännöstä huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Tai kontrasti esimerkiksi siihen edellisviikonlopun irtonumeroon; ei kiinnostais sekään tyyppi ollenkaan boyfrendinä, mutta sellanen jännite, kun kumpikin tiesi, että tästä kun lähdetään, niin mennään samaan sänkyyn seuraavaksi yöksi. Ilman mitään sanoja. Toi treffityyppi, se oli liian ennalta-arvattava, liian kiltti, liian kunnollinen. Tylsä. Ja just sellanen, jonka oikeesti tietäisin olevan ns. hyväksi mulle. Mutta. Se iso mutta.
Kyllähän toi One Night Stand:kin herätti mussa kaikenlaisia aatoksia ja pähkäilyjä, vaikka tyyppi oli/on kiva ja seks oli bueno. Ennen Eksää elin melkoisen löyhää elämää noitten suhteen, ja kyllä mä sen ittestäni tiedän, että jos taas menis samanlaiseksi, niin ei sekään hyväksi mulle olisi. Pähkäilytti se, että hiton helposti se taas tapahtui, vaikka olinkin ajatellut eron jälkeen, että sellasia en taida haluta ollenkaan. Mieluummin oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa, vaikka sitten ilman sen kummempia parisuhdeaatoksia, mutta ei tollasia hetkellisiä huuman hetkiä, läheisyydenkaipuuta ja hyväksynnän hakemista seksiin verhottuna, jotka kuitenkin jättävät monesti vieläkin alastomammaksi ja rikkonaisemmaksi, varsinkin jos kyseessä olisi tyyppi, johon voisi tutustua ihan oikeestikin. Mä en ole ikinä tutustunut tai alkanut parisuhteilemaan kehenkään, kenen kanssa olen päätynyt lakanoihin heti. Oli ihan morkkiskin tosta tapahtuneesta hetken aikaa.
Mutta mutta. Voi olla, että vika on mussa, mutta taitaa mennä ainakin ajatuksen tasolla tollanen irtoseksi edelle kuitenkin tollasista väkisinväännettyistä wannabe-kohtaamisista. Vitutus tapahtuneesta on ainakin ihan eri tasoilla, jälkimmäisen häviöksi, vaikka jollain tavalla kai tollaset epäonnistuneetkin treffit olis hyväksyttävämpi ja parempi tapa kartottaa markkinoita. Plääh, en mä tiedä.
Ehkä tää kaikki on taas kerran vaan Äksästä johtuvaa. Se pisti meidän välit poikki edellisviikonloppuna ja mä olen hyvin pettynyt ja hyvin surullinen siitä, yhä edelleen. Olo on kuin kakaralla, jolta otetaan tikkari väkisin pois, vaikka se olis sen vapaaehtoisestikin antanut. Lopputulos voi olla sama, mutta sen kakaran mielestä sitä kohdeltiin epäreilusti. Ehkä se sitten on noi kakaramaiset fiilikset, joita mun pitäis käsitellä. Grow up.
Seuraavaksi agendassa kertoa sille kymmenen vuotta nuoremmalle ihailijalle (eri kuin tää deittityyppi, se sai taas mun kylmää kyytiä, enkä vaan vastannu sille enää puhelimeen, ja sai itteekseen selvittää yhtälön ja tajuta - great), että ei me tavata, koska mua ei kiinnosta. Toisia floppeja en aio tähän hätään kärsiä.
torstai 7. kesäkuuta 2007
Huonoa seuraa
Testiä pukkaa.
Jos saat yli 45, olet huonoa seuraa.
Jos saat alle 15, on mahdollisuus että olet elänyt elämäsi tähän asti kiven alla vailla elämää ja kontaktia muihin ihmisiin - vielä pahempaa.
Säännöt
* Plussaa yhteen kaikki tekemäsi asiat.
* Ei ole pakko kertoa mitä olet tehnyt.
* Jos ihmiset haluavat tietää, kysykööt.
(Whatta hell, menkööt julki vaan mitä kaikkea kysyttyä on tullut tehtyä [x].)
Oletko koskaan...
1. Polttanut tupakkaa [x]
2. Juonut alkoholia [x]
3. Nukkunut samassa sängyssä vastakkaista sukupuolta olevan kanssa [x]
4. Nukkunut samassa sängyssä samaa sukupuolta olevan kanssa [x]
5. Suudellut samaa sukupuolta olevaa [x]
6. Harrastanut seksiä [x]
7. Ollut huoneessasi jonkun muun kuin perheenjäsenesi kanssa [x]
8. Katsonut pornoa [x]
9. Ostanut pornoa
10. Käyttänyt huumeita [x]
TOTAL: 9
1. Ottanut särkylääkkeitä [x]
2. Ottanut jonkun muun reseptilääkkeitä [x]
3. Valehdellut vanhemmillesi [x]
4. Valehdellut ystävällesi [x]
5. Livahtanut salaa ulos kotoa [x]
6. Tehnyt jotain laitonta [x]
7. Viillellyt itseäsi
8. Satuttanut toista tahallisesti [x]
9. Toivonut jonkun kuolevan [x]
10. Nähnyt jonkun kuolevan [x]
TOTAL: 9
1. Harrastanut kimppaseksiä [x]
2. Ollut ulkona koko yön [x]
3. Syönyt paketillisen jäätelöä yksin [x]
4. Ollut terapeutilla [x]
5. Ollut katkaisuhoidossa
6. Värjännyt hiuksesi [x]
7. Kielisuudellut [x]
8. Ollut auto-onnettomuudessa [x]
9. Ollut yökerhossa [x]
10. Ollut baarissa [x]
TOTAL: 9
1. Ollut villeissä bileissä [x]
2. Ollut strippiklubilla [x]
3. Juonut enemmän kuin kolme kaljaa yhtenä yönä [x]
4. Ollut kesälomalla Floridassa
5. Nuuskinut kaikkea
6. Käyttänyt mustaa kynsilakkaa [x]
7. Käyttänyt käsirautoja [x]
8. Käyttänyt bändipaitoja
9. Kuunnellut räppiä [x]
10. Omistanut 50 Centin CD:n
TOTAL: 6
1. Pukeutunut gootiksi/goottimaisesti
2. Pukeutunut pissikseksi/pissismäisesti
3. Pukeutunut punkkariksi/punkkarimaisesti
4. Ollut ulkona alasti päivällä [x]
5. Varastanut jotain [x]
6. Ollut liian kännissä muistaaksesi mitään [x]
7. Sammunut [x]
8. Pyörtynyt
9. Ihastunut naapuriin
10. Huomannut jonkun livahtavan salaa huoneeseesi
TOTAL: 4
1. Livahtanut salaa jonkun muun huoneeseen
2. Ihastunut parhaaseen ystävääsi
3. Ihastunut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävään [x]
4. Ollut konsertissa [x]
5. Ollut kutsuttuna huoraksi/lutkaksi [x]
6. Kutsunut jotain huoraksi/lutkaksi [x]
7. Omistanut auton [x]
8. Rikkonut ikkunan
9. Käynyt suihkussa vastakkaista sukupuolta olevan talossa [x]
10. Harjannut hampaasi jonkun muun hammasharjalla [x]
TOTAL: 7
1. Sanonut Tupacin olevan lempiräppärisi
2. Nähnyt K-15 elokuvan [x]
3. Nähnyt K-18 elokuvan [x]
4. Lintsannut koulusta [x]
5. Ollut leikkauksessa
6. Haavoittunut vakavasti
7. Joutunut oikeuteen
8. Livahtanut ulos ravintolasta maksamatta
9. Sammuttanut ison tulipalon
10. Valehdellut ikäsi [x]
TOTAL: 4
1. Omistanut/vuokrannut asunnon [x]
2. Rikkonut lakia poliisin läsnä ollessa
3. Pettänyt poika/tyttöystävääsi [x]
4. Joutunut ongelmiin poliisien kanssa [x]
5. Jutellut vieraan kanssa [x]
6. Halannut vierasta [x]
7. Suudellut vierasta [x]
8. Ollut vieraan autossa [x]
9. Ollut ahdisteltuna [x]
10. Ollut sanallisesti ahdisteltuna [x]
TOTAL: 9
1. Tavannut jonkun jonka tapasit netissä [x]
2. Ollut tietokoneella 12 tuntia putkeen [x]
3. Puhunut puhelimessa 4 tuntia putkeen [x]
4. Katsonut telkkaria 12 tuntia putkeen
5. Suudellut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävää [x]
6. Ollut kutsuttuna huonoksi seuraksi
7. Ajanut kännissä
8. Haukkunut jotain [x]
9. Maannut sohvalla vastakkaisen sukupuolen kanssa [x]
10. Luntannut kokeessa [x]
TOTAL: 7
Eli siis tuomion mukaan huonoa seuraa, kokonaispisteet 64. Kaikenlaista sitä on näköjään tullut tehtyäkin elämän aikana. Aika harvaa juttua kadun, ja ne joista poden huonoa omaatuntoa, on onneksi tapahtunut kauan sitten, ja aika varmaksi voin sanoa, että never again.
En mä kyllä tunnusta olevani ihan huonoa seuraa, jos se seura jossa olen, mua kiinnostaa. Sitten voin ollakin, jos on ihan evvk. Kaikki noi jutut ja monet muutkin, jotka tosta ei tullut edes esille, on tehnyt musta sen joka olen.
Huonoa seuraa 19 pisteen verran - pyh! Tyhmä testi.
Jos saat yli 45, olet huonoa seuraa.
Jos saat alle 15, on mahdollisuus että olet elänyt elämäsi tähän asti kiven alla vailla elämää ja kontaktia muihin ihmisiin - vielä pahempaa.
Säännöt
* Plussaa yhteen kaikki tekemäsi asiat.
* Ei ole pakko kertoa mitä olet tehnyt.
* Jos ihmiset haluavat tietää, kysykööt.
(Whatta hell, menkööt julki vaan mitä kaikkea kysyttyä on tullut tehtyä [x].)
Oletko koskaan...
1. Polttanut tupakkaa [x]
2. Juonut alkoholia [x]
3. Nukkunut samassa sängyssä vastakkaista sukupuolta olevan kanssa [x]
4. Nukkunut samassa sängyssä samaa sukupuolta olevan kanssa [x]
5. Suudellut samaa sukupuolta olevaa [x]
6. Harrastanut seksiä [x]
7. Ollut huoneessasi jonkun muun kuin perheenjäsenesi kanssa [x]
8. Katsonut pornoa [x]
9. Ostanut pornoa
10. Käyttänyt huumeita [x]
TOTAL: 9
1. Ottanut särkylääkkeitä [x]
2. Ottanut jonkun muun reseptilääkkeitä [x]
3. Valehdellut vanhemmillesi [x]
4. Valehdellut ystävällesi [x]
5. Livahtanut salaa ulos kotoa [x]
6. Tehnyt jotain laitonta [x]
7. Viillellyt itseäsi
8. Satuttanut toista tahallisesti [x]
9. Toivonut jonkun kuolevan [x]
10. Nähnyt jonkun kuolevan [x]
TOTAL: 9
1. Harrastanut kimppaseksiä [x]
2. Ollut ulkona koko yön [x]
3. Syönyt paketillisen jäätelöä yksin [x]
4. Ollut terapeutilla [x]
5. Ollut katkaisuhoidossa
6. Värjännyt hiuksesi [x]
7. Kielisuudellut [x]
8. Ollut auto-onnettomuudessa [x]
9. Ollut yökerhossa [x]
10. Ollut baarissa [x]
TOTAL: 9
1. Ollut villeissä bileissä [x]
2. Ollut strippiklubilla [x]
3. Juonut enemmän kuin kolme kaljaa yhtenä yönä [x]
4. Ollut kesälomalla Floridassa
5. Nuuskinut kaikkea
6. Käyttänyt mustaa kynsilakkaa [x]
7. Käyttänyt käsirautoja [x]
8. Käyttänyt bändipaitoja
9. Kuunnellut räppiä [x]
10. Omistanut 50 Centin CD:n
TOTAL: 6
1. Pukeutunut gootiksi/goottimaisesti
2. Pukeutunut pissikseksi/pissismäisesti
3. Pukeutunut punkkariksi/punkkarimaisesti
4. Ollut ulkona alasti päivällä [x]
5. Varastanut jotain [x]
6. Ollut liian kännissä muistaaksesi mitään [x]
7. Sammunut [x]
8. Pyörtynyt
9. Ihastunut naapuriin
10. Huomannut jonkun livahtavan salaa huoneeseesi
TOTAL: 4
1. Livahtanut salaa jonkun muun huoneeseen
2. Ihastunut parhaaseen ystävääsi
3. Ihastunut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävään [x]
4. Ollut konsertissa [x]
5. Ollut kutsuttuna huoraksi/lutkaksi [x]
6. Kutsunut jotain huoraksi/lutkaksi [x]
7. Omistanut auton [x]
8. Rikkonut ikkunan
9. Käynyt suihkussa vastakkaista sukupuolta olevan talossa [x]
10. Harjannut hampaasi jonkun muun hammasharjalla [x]
TOTAL: 7
1. Sanonut Tupacin olevan lempiräppärisi
2. Nähnyt K-15 elokuvan [x]
3. Nähnyt K-18 elokuvan [x]
4. Lintsannut koulusta [x]
5. Ollut leikkauksessa
6. Haavoittunut vakavasti
7. Joutunut oikeuteen
8. Livahtanut ulos ravintolasta maksamatta
9. Sammuttanut ison tulipalon
10. Valehdellut ikäsi [x]
TOTAL: 4
1. Omistanut/vuokrannut asunnon [x]
2. Rikkonut lakia poliisin läsnä ollessa
3. Pettänyt poika/tyttöystävääsi [x]
4. Joutunut ongelmiin poliisien kanssa [x]
5. Jutellut vieraan kanssa [x]
6. Halannut vierasta [x]
7. Suudellut vierasta [x]
8. Ollut vieraan autossa [x]
9. Ollut ahdisteltuna [x]
10. Ollut sanallisesti ahdisteltuna [x]
TOTAL: 9
1. Tavannut jonkun jonka tapasit netissä [x]
2. Ollut tietokoneella 12 tuntia putkeen [x]
3. Puhunut puhelimessa 4 tuntia putkeen [x]
4. Katsonut telkkaria 12 tuntia putkeen
5. Suudellut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävää [x]
6. Ollut kutsuttuna huonoksi seuraksi
7. Ajanut kännissä
8. Haukkunut jotain [x]
9. Maannut sohvalla vastakkaisen sukupuolen kanssa [x]
10. Luntannut kokeessa [x]
TOTAL: 7
Eli siis tuomion mukaan huonoa seuraa, kokonaispisteet 64. Kaikenlaista sitä on näköjään tullut tehtyäkin elämän aikana. Aika harvaa juttua kadun, ja ne joista poden huonoa omaatuntoa, on onneksi tapahtunut kauan sitten, ja aika varmaksi voin sanoa, että never again.
En mä kyllä tunnusta olevani ihan huonoa seuraa, jos se seura jossa olen, mua kiinnostaa. Sitten voin ollakin, jos on ihan evvk. Kaikki noi jutut ja monet muutkin, jotka tosta ei tullut edes esille, on tehnyt musta sen joka olen.
Huonoa seuraa 19 pisteen verran - pyh! Tyhmä testi.
keskiviikko 6. kesäkuuta 2007
Dazed and confused
Mikä viikonloppu. Mennyt siis. Ollaan jo keskiviikossa, ja mä en edelleenkään tiedä, mitä siitä ajatella, miten tästä eteenpäin. Ihan sekasin. Morkkis. Uupumusta. Jossittelua tilanteista, joille ei kuitenkaan mitään voinut. Miksi, miksi ja miksi? Epäreiluuden tunteita. Turhautumista. Riittämättömyyttä.
Kovin, kovin surullinen. :(
Kovin, kovin surullinen. :(
lauantai 2. kesäkuuta 2007
Kesän alku
Aurinko.
Turku.
Pussikaljaa Vartiovuoressa.
Känni.
Irtonumeromies.
Krapula.
Aamukahvit vieraan kanssa.
Kävely kotiin halki aurinkoisen Turun räjähtäneenä, lakkiais- ja päättäjäisjuhlijoitten parveillessa juhlatamineissaan kaikkialla. Having a feeling that everyone is staring at me.
Mä en jaksa edes nyt miettiä, että mitä tästä nyt oikein mietin.
Turku.
Pussikaljaa Vartiovuoressa.
Känni.
Irtonumeromies.
Krapula.
Aamukahvit vieraan kanssa.
Kävely kotiin halki aurinkoisen Turun räjähtäneenä, lakkiais- ja päättäjäisjuhlijoitten parveillessa juhlatamineissaan kaikkialla. Having a feeling that everyone is staring at me.
Mä en jaksa edes nyt miettiä, että mitä tästä nyt oikein mietin.
torstai 31. toukokuuta 2007
Rentun Ruusu
Törmäsin täällä klik-klik-klikkaillessani johonkin kukkahoroskooppiin. Mä en ole mikään horoskooppiuskovainen ja varsinkin tollaset väännetyt miksi tahansa muuksi kuin perinteisiin horoskooppimerkkeihin yleensä vaan vituttaa, mutta tää on pakko laittaa tänne, kun menee niin nappiin kuin olla ja voi.
Rentun Ruusu. Jess! Itkettäis melkein jos ei naurattais. It's in the stars, or the plants, or whatever.
Horsma 2.3. - 4.4.
Arkisen tuntuista horsmaa on helppo vähätellä, mutta harva tulee huomanneeksi, kuinka kaunis ja komea se omassa arkisuudessaan on. Hoksaamattomat saavat syyttää itseään, sillä he jäävät paljosta paitsi. Onneksi horsma tietää itse oman arvonsa. Se pysyy pystyssä kovan vartensa avulla ja nostaa ylpeästi päätään. Horsma tunnetaan myös palokukan tai paloheinän nimellä. Nimet kuvaavat sen kasvupaikkoja, metsien palo- ja hakkuuaukeita, mutta nimitykset kertovat myös tulisesta luonteesta: hiljaisena pysytellyt horsma saattaa yht'äkkiä roihahtaa ja syttyä kukoistamaan sopivan tilaisuuden tullen. Pelkkä rentun ruusu? Ehkä, ehkä ei.
Horsma saattaa itsekin syyllistyä näennäiseen vaatimattomuuteen ja itsensä vähättelyyn. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Horsma tietää arvonsa, tekee itse omat valintansa ja kantaa pystypäin valintojensa seuraukset muiden mielipiteistä piittaamatta. Saat kutsua horsmaa rentun ruusuksi. Mutta älä suutu, jos horsma ei ole mielipiteestäsi kiinnostunut.
Rentun Ruusu. Jess! Itkettäis melkein jos ei naurattais. It's in the stars, or the plants, or whatever.
Horsma 2.3. - 4.4.
Arkisen tuntuista horsmaa on helppo vähätellä, mutta harva tulee huomanneeksi, kuinka kaunis ja komea se omassa arkisuudessaan on. Hoksaamattomat saavat syyttää itseään, sillä he jäävät paljosta paitsi. Onneksi horsma tietää itse oman arvonsa. Se pysyy pystyssä kovan vartensa avulla ja nostaa ylpeästi päätään. Horsma tunnetaan myös palokukan tai paloheinän nimellä. Nimet kuvaavat sen kasvupaikkoja, metsien palo- ja hakkuuaukeita, mutta nimitykset kertovat myös tulisesta luonteesta: hiljaisena pysytellyt horsma saattaa yht'äkkiä roihahtaa ja syttyä kukoistamaan sopivan tilaisuuden tullen. Pelkkä rentun ruusu? Ehkä, ehkä ei.
Horsma saattaa itsekin syyllistyä näennäiseen vaatimattomuuteen ja itsensä vähättelyyn. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Horsma tietää arvonsa, tekee itse omat valintansa ja kantaa pystypäin valintojensa seuraukset muiden mielipiteistä piittaamatta. Saat kutsua horsmaa rentun ruusuksi. Mutta älä suutu, jos horsma ei ole mielipiteestäsi kiinnostunut.
keskiviikko 30. toukokuuta 2007
Keräyspaperia
Pikkuveljet on parasta. Soitti tänään ihan vaan kysyäkseen, että kun mulla on ne pentuproggikset tulossa, että kääntäiskö hän Hesarin tulemaan mulle pariksi viikkoo. Kun tartteen siihen sanomalehtiä kuitenkin ja se ite on lähdössä Thaimaaseen toksi aikaa. Inana. <3
(Samasta syystä mulle muuten tulee se Turun Sanomat, jota aikasemmin pohdin joskus, että mitvit. Se oli sitten taas mun mummi, joka oli voittanut määräajaksi Turkkarin ja kääntänyt mulle tilauksen. Oli vaan unohtanut kertoa siitä mulle. Sekin on <3. Perhe on joskus paras.)
Tollasen pikkuvelimiehen kun saisi, sellasen mä tarttisin. Kiva ja fiksu ja söpö ja hauska ja huomioonottava ja empaattinen ja sympaattinen olematta tylsä tai nössö tai mitään sellasta. Pitää musta huolta, se jonka aina vaan ajattelen olevan se pieni poika, jonka vaippoja on itekin joutunut vaihtamaan kakarana. Jeps, valitse miehes paremmin, onhan tollasia olemassa paljonkin, I know. Ite sitä tuntuu vaan takertuvan kaikenlaisiin ongelmapesäkkeisiin. Mikä vitun aivokuolio mulla siinä kohtaa mahtaa ollakaan, jolla noihin ratkaisuihin aina päädytään. Syvä huokaus.
Edelliseen liittyen, mä olen nyt tehnyt päässäni ratkaisuja Äksän suhteen. Jonkunhan ne on tehtävä, jos ei aikuinen ihminen ite pysty ja kykene. Mä ratkaisen sitten kummankin puolesta. Enkä kyllä pelkästään oman itteni takia, vaan sen toisenkin. Paria erilaista skenaariota tässä pyörittelen, katotaan sitte kuinka käy.
(Samasta syystä mulle muuten tulee se Turun Sanomat, jota aikasemmin pohdin joskus, että mitvit. Se oli sitten taas mun mummi, joka oli voittanut määräajaksi Turkkarin ja kääntänyt mulle tilauksen. Oli vaan unohtanut kertoa siitä mulle. Sekin on <3. Perhe on joskus paras.)
Tollasen pikkuvelimiehen kun saisi, sellasen mä tarttisin. Kiva ja fiksu ja söpö ja hauska ja huomioonottava ja empaattinen ja sympaattinen olematta tylsä tai nössö tai mitään sellasta. Pitää musta huolta, se jonka aina vaan ajattelen olevan se pieni poika, jonka vaippoja on itekin joutunut vaihtamaan kakarana. Jeps, valitse miehes paremmin, onhan tollasia olemassa paljonkin, I know. Ite sitä tuntuu vaan takertuvan kaikenlaisiin ongelmapesäkkeisiin. Mikä vitun aivokuolio mulla siinä kohtaa mahtaa ollakaan, jolla noihin ratkaisuihin aina päädytään. Syvä huokaus.
Edelliseen liittyen, mä olen nyt tehnyt päässäni ratkaisuja Äksän suhteen. Jonkunhan ne on tehtävä, jos ei aikuinen ihminen ite pysty ja kykene. Mä ratkaisen sitten kummankin puolesta. Enkä kyllä pelkästään oman itteni takia, vaan sen toisenkin. Paria erilaista skenaariota tässä pyörittelen, katotaan sitte kuinka käy.
Bring It On
Oikeesti.
Jos mä sanon, että mä kestän kuulla ihan mitä vaan, niin mikä syy on jättää vastaamatta sillä verukkeella, että en mä, kun sä loukkaannut? Jos ei halua kertoa juttuja, niin voi olla kertomatta vaikka sanomalla, että ei kuulu sulle, en halua kertoa, none of your business tai jotain sellasta, ihan mitä vaan. Kaiken kattavaa ja ei olisi vastaanväittämistä. Mutta helvetti, eikö se nyt sentään ole mun vastuulla sitten kestää se vastauskin, oli se mikä vaan, JOS KERRAN ITE KYSYN? Loukkaantuisin asioista, joihin en mä, eikä se, joka tolla kiemurtelullaan ehkä ajatteli säästävänsä mun tunteita, ei voi edes vaikuttaa. Ei sellasista voi loukkaantua edes, mun ajattelun mukaan. Bring it on vaan, ite mä haluan tietää, ja ite mä kestän. Hyvinkin. Enemmän loukkaa tollasissa tilanteissa se luottamuksenpuute, ettei voi uskoa mun sanaa siitä, että tänne vaan kaikki, ihan just niinku se onkin, sitä mä just tarviin, en muuten kysyis. Puhu suoraan saatana!
Ja toi vastaus sinällään, tai vastaamatta jättäminen, loukkaantumiseen vedoten, siinähän se olikin, all the information I need, beibs. Toisaalta, koska tunnun tietävän kuitenkin, tai ainakin aavistelevan niin lähelle totuutta, ettei sitä kärsi ees kertoa, niin oikeestaan, lämpimiksenihän mäkin kai kyselen. En mä kaikkeen ees niitä sanoja tarvitse, ne vaan sekottaa.
And each time I tell myself that I, well I think I've had enough
But I'm gonna show you baby that a woman can be tough.
I want you to come on, come on, come on, come on and take it!
Take another little piece of my heart now, baby!
Oh Oh Break it!
Break another little bit of my heart now, darling, yeah, yeah, yeah.
Oh Oh Have a!
Have another little piece of my heart now, baby
You know you got it if it makes you feel good
(Janis Joplin - Piece of My Heart)
Rupesin miettimään tota loukkaantumista, millasista asioista sitä loukkaantuu. Joskus vedän herneet esimerkiksi jos jotain tekemääni duunia arvostellaan tahoilta, joilla on ns. varaa arvostella, mutta jotka ei osaa antaa kritiikkiä kehittävästi. Tai sitten sitä arvostellaan tahoilta, jotka eivät itse osaa sinnepäinkään. Mutta että loukkaantuisin? En oikeastaan, menee ohi tollasissakin tilanteissa hyvin nopeeta, kun tietää oman arvonsa ja asemansa. Kaikkein extremein tollanen keissi oli lyttyyn haukkuminen puhelimessa hysteerisen ihmisen toimesta. Puhelu, joka loppui siihen kun tää tyyppi kirkuu tappouhkausta mulle luuriin. En loukkaantunut, mun pesä oli puhdas.
Aidosti mua voi nykyään loukata vaan luottamuksen pettämisellä sellaselta taholta, jolta ei arvaa sellasta olevan tulossa. Se kyllä sattuu ja loukkaa sitten senkin edestä. Ennen oli toisin. Kun on kärsinyt huonosta itsetunnosta ja kaikenmoisista komplekseista siihen liittyen, niin oli helppokin loukata vaikka jollain ulkonäköön liittyvällä tai sellasella. Kyllä on elämä käynyt helpommaksi, kun on oikeesti hyväksynyt itsensä just sellasena kuin on, kaikin puolin mitä siihen kuuluukaan, ja jopa vähäsen tykkää ittestään. Sillon tajuaa, ettei kaikista asioista voi edes loukkaantua, ja hyvin harvasta kannattaa.
Päivän kehu mulle oli tänään sanottu "Sä olet piikki mun perseessä." Ou jees, niin oonki. Sitä se tarviikin.
Jos mä sanon, että mä kestän kuulla ihan mitä vaan, niin mikä syy on jättää vastaamatta sillä verukkeella, että en mä, kun sä loukkaannut? Jos ei halua kertoa juttuja, niin voi olla kertomatta vaikka sanomalla, että ei kuulu sulle, en halua kertoa, none of your business tai jotain sellasta, ihan mitä vaan. Kaiken kattavaa ja ei olisi vastaanväittämistä. Mutta helvetti, eikö se nyt sentään ole mun vastuulla sitten kestää se vastauskin, oli se mikä vaan, JOS KERRAN ITE KYSYN? Loukkaantuisin asioista, joihin en mä, eikä se, joka tolla kiemurtelullaan ehkä ajatteli säästävänsä mun tunteita, ei voi edes vaikuttaa. Ei sellasista voi loukkaantua edes, mun ajattelun mukaan. Bring it on vaan, ite mä haluan tietää, ja ite mä kestän. Hyvinkin. Enemmän loukkaa tollasissa tilanteissa se luottamuksenpuute, ettei voi uskoa mun sanaa siitä, että tänne vaan kaikki, ihan just niinku se onkin, sitä mä just tarviin, en muuten kysyis. Puhu suoraan saatana!
Ja toi vastaus sinällään, tai vastaamatta jättäminen, loukkaantumiseen vedoten, siinähän se olikin, all the information I need, beibs. Toisaalta, koska tunnun tietävän kuitenkin, tai ainakin aavistelevan niin lähelle totuutta, ettei sitä kärsi ees kertoa, niin oikeestaan, lämpimiksenihän mäkin kai kyselen. En mä kaikkeen ees niitä sanoja tarvitse, ne vaan sekottaa.
And each time I tell myself that I, well I think I've had enough
But I'm gonna show you baby that a woman can be tough.
I want you to come on, come on, come on, come on and take it!
Take another little piece of my heart now, baby!
Oh Oh Break it!
Break another little bit of my heart now, darling, yeah, yeah, yeah.
Oh Oh Have a!
Have another little piece of my heart now, baby
You know you got it if it makes you feel good
(Janis Joplin - Piece of My Heart)
Rupesin miettimään tota loukkaantumista, millasista asioista sitä loukkaantuu. Joskus vedän herneet esimerkiksi jos jotain tekemääni duunia arvostellaan tahoilta, joilla on ns. varaa arvostella, mutta jotka ei osaa antaa kritiikkiä kehittävästi. Tai sitten sitä arvostellaan tahoilta, jotka eivät itse osaa sinnepäinkään. Mutta että loukkaantuisin? En oikeastaan, menee ohi tollasissakin tilanteissa hyvin nopeeta, kun tietää oman arvonsa ja asemansa. Kaikkein extremein tollanen keissi oli lyttyyn haukkuminen puhelimessa hysteerisen ihmisen toimesta. Puhelu, joka loppui siihen kun tää tyyppi kirkuu tappouhkausta mulle luuriin. En loukkaantunut, mun pesä oli puhdas.
Aidosti mua voi nykyään loukata vaan luottamuksen pettämisellä sellaselta taholta, jolta ei arvaa sellasta olevan tulossa. Se kyllä sattuu ja loukkaa sitten senkin edestä. Ennen oli toisin. Kun on kärsinyt huonosta itsetunnosta ja kaikenmoisista komplekseista siihen liittyen, niin oli helppokin loukata vaikka jollain ulkonäköön liittyvällä tai sellasella. Kyllä on elämä käynyt helpommaksi, kun on oikeesti hyväksynyt itsensä just sellasena kuin on, kaikin puolin mitä siihen kuuluukaan, ja jopa vähäsen tykkää ittestään. Sillon tajuaa, ettei kaikista asioista voi edes loukkaantua, ja hyvin harvasta kannattaa.
Päivän kehu mulle oli tänään sanottu "Sä olet piikki mun perseessä." Ou jees, niin oonki. Sitä se tarviikin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
