Kylmä rinki

Pitkästä aikaa.

Pari päivää sitten istuin bussissa surkeena ja kipeenä, palaamassa kotiin saatuani kortisonipiikkejä (joiden saaminen tällä kertaa sattui ihan perkeleesti) vähän sinne sun tänne. Dösään nousi mies (ihan ok mies vielä kaiken lisäksi!), joka katsoi silmiin, ja katsoi toisenkin kerran. Mä katsoin takasin ja ihme pikku sävärit meni selkää pitkin. Tuntui melkein, että tärähdin ihan näkyvästikin. Sitten mä hannasin ja käänsin katseen, yleissurkeeseen olooni vedoten ja se siitä. Sivusilmällä huomasin, että mies vilkuili vielä ulkoa, kun se jäi pari pysäkkiä aikasemmin kyydistä kuin mä.

Bloggaamisen arvoista? No ei varsinaisesti todellakaan, eihän tossa edes mitään tapahtunut! Se vaan jotenkin hellitti hiukka sitä kylmää rinkiä Äksään liittyen mun sydämen ympärillä, joka aina silloin tällöin puristaa ja ilmottaa olemassaolostaan. Maailmassa ON miehiä, jotka aiheuttaa väristyksiä, johtuu ne sitten mistä vaan, vaikka olenkin niin tiiviisti Äksän kanssa tekemisissä. Tilanteena kun se on sellanen tietoinen riski -homma, still, ettei mikään rupee tuntumaan miltään ja niin edelleen, kun se on, frendistatuksestaan huolimatta, edelleen muutenkin niin vaarallisen vetoava to me. Mihin se nyt toisaalta olis muuttunutkaan. Se on se, mikä vähän kylmää, aina joskus.

Toisaalta ihan turhaan tollasia rinkejä edes fiilistelen, kun on yllä ylipäätään niin epäintressit deittailuihin ja mieskuvioihin. Ei vaan jaksa nähdä edes vaivaa ja ei ne itteksensä tule kuitenkaan, jos kulkee turuilla ja toreilla sulkeutuneena omaan itseensä. Epäintressit sitten taas, ehkä ne johtuu osaksi siitä kylmästä ringistä. Kun tarttee olla tällanen liian ehdoton tunteissaan, niin tavallaanhan sitä kai sitten tekee jonkunlaista toipumista Äksä-ihastuksesta, vaikkei se juttuna koskaan ottanut sillä levelillä kunnolla tuulta allensa. Osaksi sitten taas ne epäintressit johtuu, no kaikesta muusta mitä elämässä tapahtuu ja ei tapahdu.

Äksän suhteen, ehkä parempi niin. Mun puolelta näistä edellä olevista pohdinnoista huolimatta kun on kuitenkin sellanen ajatus, että se juna meni jo. Ja koska siitä on tullut hirveen tärkeä ihminen ja Ystävä, isolla yyllä, ja meillä on ollut hauskempaa ja läheisempää kuin ehkä koskaan ennen, kaikista ympärillä tapahtuneista kuvioista huolimatta, niin tollasta ei ihan helpolla lähtisi enää riskeeraamaan just minkään takia, ei ainakaan tällanen pelkuri kuin minä.

Ei ole muuten ihan pelkästään helppoa suhtautua siihenkään, että se sama ihminen, jonka sulkeutuneisuudesta ja muureista ja sen sellasista, olen kitissyt koko pitkän kevään ja jolle päin naamaa annoin niitten takia niinkin kauniin "hellittelynimen" kuin arrogantti kusipää ja sulkeutunut simpukka etc., jakaakin niin paljon. Ja onkin oikeesti niin lämpöinen ihminen. Tai no, ei se nyt vaikeeta ole, mutta sellasta, johon vielä kiinnittää huomiota kuitenkin, kun koko tää homma nyt on ollut olemassa kokonaisuudessaan vaan kolme kuukautta. (Miten tollaseen aikaan voikin mahtua niin vitusti käänteitä? No ei käy tylsäks ainakaan...) Väkisinkin sitä muistaa vielä senkin, kun joka sana, jolla nyt oli vähäisinkin merkitys, piti kaivaa kauheen aggren kera mun puolelta. Melkein naurattaa, millanen silloin olin. But how was I to know.

Parhautta

Onni ja tyytyväisyys elämässä koostuu ihan pienistä asioista. Kuten kiva viikonloppu, aurinkoa, ystäviä livenä ja puhelimessa, hyvää ruokaa, skumppaa ja mansikoita, keskusteluja, lepakoita kesäyössä (ihan elukkasellasia, vaikka Helsingissä olikin Pride menneenä viikonloppuna ;D), onnellinen pieni koira. Kaikkia tollasia juttuja.

Kun ton edellä olevan tajuu ja ennen kaikkia yrittää aina muistaa, se olis varmaan se avain siihen, että voisi ja osaisi olla tyytyväinen siihen mitä on ja siihen mitä oma elämä on. Ei pitäis tuijotella niihin juttuihin, jotka voisi olla paremminkin. Aina kaikilla sellasia on, taatusti. Vaan löytää ne asiat, jotka on hyvin ja olla niistä onnellinen ihan täysin siemauksin.

Mulle iskee kyllä selvästi aina joku haikeusmoodi päälle, kun on ollut ihan parhaushetkiä, ja sitten koittaa taas arki. At this very moment hiukka jopa ahdistaa edessä oleva keskustelu mutsin kanssa, jolle siemenet kylvettiin jo perjantaina. Mun rakkaista rakkain mutsi. Jonka kanssa en osaa kommunikoida ollenkaan. Mutta sitten se on käyty ja toivottavasti voin edes osittain päästää irti näistä ahdistuksista siihen liittyen. Eli siis taas, positiivinen puoli, kultareuna pilvessä.

Rohkeutta vaan. Ei ole mun elämässä kyllä oikeen kuulunut tohon vahvuusarsenaaliin, mutta kai sitäkin voi kasvattaa. Edes yrittää. Ei pistetä enää päätä puskaan, vaikka se hetken oliskin se helpompi vaihtoehto.