Mä oon down. En tiedä, että miksi. Tuntuu, että on tyytymätön kaikkeen, vaikkei pitäis olla mitään syytä. Surullinen, vaikkei ole mitään syytä. Yksinäinen, vaikka nytkin on ihmisiä seurana. Turhautunut itseeni, vaikkei mulla just nyt ole mitään syytä ruoskia itteeni mistään.
Blääh. Ehkä se on vaan tää sadesää.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2007
Oikeesti!
Mä olen aina näköjään ylimyöhässä raportoimassa juhlien tapahtumista, niinkuin nyt esmes tästä juhannuksesta. Ei vanha toivu enää nopeaan, jossei muuta niin aivot ainakin surisee väsymyksestä ja krapulasta niin tyhjää, ettei sellasta bloggausta kannata edes tehdä, joka sillä kapasiteetilla syntyis. No joo, jos nyt kannattaa muutenkaan, en tiedä, mutta ei nyt mennä tollaseen liian syvälliseen pohdintaan blogin pitämisen mielekkyydestä; To be or not to be, that is the question...
Juhannusta siis juhlistettiin ja ihan silleen reippaastikin. Perjantaina koko päivä ja pikkutunneille meni. Lauantaina iltapäivästä jatkui sunnuntaiaamulle seitsemän kieppeille. Sunnuntai meni jo ihan ilman kemiallista avustusta a'la alkoholi, mutta yön valvoin silti. Sunnuntai-illalla kävin eka frendin uudella kämpällä ja siellä tuli juubailtua usean tunnin verran ja yöllä vielä päästin luovuuteni valloilleen ja väsäsin mutsille sellasen mainoksen, jossa olin luvannut sitä auttaa. Nukkumaan klo 8 aamulla, pariksi tuntia. Univelkaa tuli siis kerättyä. Viime yö sentään nukuttu suhteellisen normaalimittaisena, ja alkaa taas henki palata tähän raatoon.
Mutta siihen juhannukseen... Aika huisi. Sisälsi yhden "sovitun yllätyksen", ja sitten yhden ihan sellasenkin, että hetkeksi joutui aivot rapid forwardille päästäkseni tilanteen tasalle. Sellanen leuka loksahtaa auki -hetki, vaikka onneksi kai vaan tuntu siltä, en mä muistaakseni oikeesti jäänyt suu auki toljottamaan. Mutta tylsyys tappaa, yllätykset piristää ja kyllä nämäkin juhannukseen sisältyneet oli vaan positiivisia sellasia, monellakin tapaa. Mä tiedän nyt, että Äksä ja mä, me ollaan ihan OIKEESTI ystäviä. Makes me smile.
Aatto kului maalaismaisemassa, aurinko paistoi täysii koko päivän ja sen seurauksena tarttui väriä pintaan, ruoka oli grillissä laitettuna ja ulkona syötynä ylihyvää, kalja maistui, maalaiskylän kokko roihusi, hyttysiäkään ei juuri ollut, löylyt oli hyvät keskellä yötä ja seura oli kivaa. Suomalaiskansallinen idylli kesänyön juhlaan, tosin ilman vesielementtiä, mutta eipä tarvinnut kokeilla hukkumista! Buenoa oli. Päivän aikana varmistui myös se "sovittu yllätys" juhannukselle. Eli että Äksä oli jopa ihan tosissaan sen kanssa, josta oli ollut edeltävänä viikolla juttua, että josko kävisin sitäkin moikkaamassa juhannuksen aikana. Yllätykseksi sen laskin suunnittelusta huolimatta, koska noissa tapaamiskuvioissa on kuitenkin ollut sellasta "pientä" epävarmuusmomenttia olemassa aina ihan siihen asti, kunnes seison sen oven takana sovitusti. Joten hiukan kai vieläkin pidin sitä ei-niin-varmana kutsuna. Ehkä nyt vois pikkuhiljaa karistaa nekin omat epäilykset aina noista ja ruveta luottamaan enempi, ittekin.
Ne epävarmuudet pitkälle johtui taatusti myös niistä Äksän säädöistä omassa elämässään, mitä haluaa ja mitä ei, ja mitä on valmis vaikkapa mulle myöntämään ja kertomaan, ja mitä ei. Kun palattiin yhteyksiin, mä sain vihdoin niitä vastauksia. Just niitä, mitä osasin odottaakin. Just niitä, jotka jo toisaalta tiesin olemassaoleviksikin. Äksä on varattu mies nyt. Out of my reach siinä mielessä, mutta kai mä oon sitten kieroutunut, kun ei tuntunut pahalta kuulla vahvistusta niille aavistuksille, vaan päinvastoin. Luottamus tuntuu vieläkin paremmalta. En mä nyt tietenkään ihan kiveä ole ja voi siksi väittää, ettei tunnu missään, tietty tuntuu. Mutta kun ei tollasiin asioihin voi kuitenkaan vaikuttaa, niin ei niitä vastaan kannata kapinoidakaan. Asiat menee just niinku niiden pitää. (Lainalause Äksältä, jolla se yritti sammuttaa mun kapinaa omasta tajuamistyhjiöstäni kerta toisensa jälkeen. Kaipa siinä oikeesti on totuuttakin. Riippuu vähän miten asiaa ajattelee.)
Oli kuitenkin ihan ylikivaa, kun se sitten varmistui, että ihan oikeesti tavattais. Olishan se hauska nähdä, pitkästä aikaa. Yli kuukausi oli kulunut aikaa, kun viimeksi nähtiin, melkein jo meinaa unohtaa, että miltä se toinen näyttääkään. Niin paljon kaikkea on tapahtunut tässä välissä. Oli ihan ikäväkin. Se ei oikein käynyt selville, että tiesikö se Äksän tyttis, että olen menossa vai ei, mutta toisaalta, ei sillä ollut mulle sellasta väliäkään. Tiesi tai ei, se oli Äksän asia, ja ei vaikuttanut mun motiiveihin mennä millään tavalla. Mä menisin sinne sinä ystävänä. Vaikka tietenkin, jos mut sinne salaisuutena roudattaisiin, niin kertoishan se tietty jotain Äksän ajatuksenkulusta, mutta aattelin, että se selvii sitte ajallaan. Mä menisin, koska mut oli kutsuttu, halusin mennä ja piste. Hiukka itsekkyyttä tähän kaikkeen ymmärtämiseenkin, perkele! ;)
Lauantaina päivällä sitten kun pää taas kesti ajelua ja oma-arvion mukaan olis läpäissyt mahdolliset poliisien asettamat puhallusansatkin, lähdin reissamaan juhannuskohteesta A juhannuskohteeseen B. Eli Äksälle. Soitin autoa parkkeeratessani, että mä oon perillä. Se lupas laittaa ulko-oven raolleen, että pääsen sisään, oli partsilla ottamassa arskaa. Ja mä kuljin onnellisen tietämättömänä kohti sitä suurta yllätystä. Eteiseen tultuani huomasin tietty heti, että jaa, jotkut naisen kengät. Mä aattelin pika-ajatuksena, että ne oli Äksän mutsin. Se oli sanonut, että sen vanhemmat saattaa olla tulossa käymään. Mutta eipä. Ne oli Äksän tyttöystävän.
Se oli aika jännä hetki, kun se kiipes! Se totaalinen leuanloksahtamishetki. Kodak Moment. Niitä ilmeitä puolin ja toisin olis ollut hauska tallentaa. Äksä ja tyttis tulee parvekkeelta tervehtimään. Mä katon Äksää ja melkein repeen nauramaan; saatanan kuspää, se kävelyttää mut kertomatta tota etukäteen tollaseen omaan psykologiseen kokeeseensa, ja taatusti olin arvioinnin kohteena, että miten mä hanskaan tilanteen! Se tekee sellasen katseen päästä varpaisiin, arvioivan, että okei, tolta toi näytti. Tyttis katsoo kanssa pitkään ja arvioivasti; toi on se tyyppi, josta Äksä ei voinutkaan päästää irti. Ollaan me toisistamme fotoja puolin ja toisin nähty, joten tunnistaminen oli helppoa, mutta arvioiminen, sehän tapahtuu tietty vasta kasvokkain kohdattaessa. Lopuksi, tietenkin, mä katoin myös takasin tyttöystävää ihan samalla meinigillä kuin arvelen sen kattelleen mua. Ne pari sekuntia kun toi tapahtui, tuntui ihan pysähtyneiltä, ennen kuin avattiin suut ja ruvettiin juttelemaan ja tervehtimään ja esittäytymään ja niin edelleen. Kerkes mennä pieni sellanenkin ajatus, että jaaha, voi ei, mitä jos en tuu ollenkaan ton tytön kanssa toimeen, ne hetket kun vietetään yhdessä. Tarkoittamatta mitään pahaa tällä, niin sehän nyt ei ollut se mun ystävä, enkä ollut odottanut viettäväni juhannuspäivää sen seurassa ja en saanut edes valita, että halusinko tehdä niin. Varsinkaan jos ei oltais tultu edes toimeen. Ja tietty ajattelin, että jaahas, mites tää tilanne lähtee tästä sitten kehittymään, olenko mä jotain selityksiä johonkin suuntaan velkaa ja niin edelleen. Aivoatomit sinkoili hetken aika lujaa, kopina vaan kuului kun ne törmäili aivokoppaan. Kunnes, henkinen syväänhengittäminen ja tajuaminen, että ainoa mitä taas pystyn on kattomaan, mitä tulee. En mun tarvi enkä mä pysty mitenkään tilannetta ittekseni ottamaan haltuuni.
Tyttöystävä oli hirveen mukava ja sen kanssa oli ihan helppo hengata siihen nähden, että tilanne olis voinut olla aika vaivaannuttavakin. Se tietää kyllä mun ja Äksän säätöhistoriasta ja olishan se voinut olla mua kohtaan erilainenkin. Vittumainen bitch ja sen sellasta. Se olis ollut kai ihan inhimillistä. Pointsit siitä sille, ettei ollut. Toisaalta, ei kai Äksä nyt huonoa naista ittelleen olis valinnutkaan! Kun kohtaamistilanteen tuomat ajatuskaaokset oli selkiytyneet mun aivoissa, niin mä olin hirveen tyytyväinen siihen, että mä tulin kylään Äksälle silleen, että sen tyttöystäväkin siitä tiesi ja että jopa tapasin sen. Olishan se pidemmän päälle ihan mahdotonkin olla sellanen ihan oikee frendi Äksän kanssa, jos mua olis ollut millään tavalla tarve piilotella. Avoimet kortit on aina parempi. Koska mikään uhka Äksän parisuhteelle en aio todellakaan olla. Ei sovi mun pirtaan.
Mulla on nykyään hyvin ehdottomat ajatukset pettämisestä. Paitsi että tiedän, että en tule ketään ikinä ite pettämään, niin myös se on ihan selkeetä, ettei mun kanssa petetä ketään. Ei syynä ole varsinaisesti edes se teko sinällään ja se luottamuksenpettäminen, joka on aika kokonaisvaltaista tollasissa tilanteissa parisuhteen toista osapuolta kohtaan, että mä siitä jotenkin kokisin niin huonoa omaatuntoa, jos olisin se kolmas tyyppi pettämiskuviossa. Siis potisin tunnontuskia, tietty, mutta niin mä poden monesta muustakin asiasta mun elämässä, ei ne riitä pelkästään mun periaatteitten perustaksi. Se on vaan jotenkin niin pelkurimaista käytöstä siltä ihmiseltä, joka pettää, että en tajua sellasta ollenkaan. Parisuhteessa täytyy mun ajatuskuvion mukaan olla jo jotain pahasti vialla, jos edes ajattelee pettämisajatuksia. Sellasessa tilanteessa, vanhat voi hoitaa alta pois ensin, jos sellaseen on tarvetta. Sen verran täytyy olla selkärankaa. Sen verran vahvasti sitä multa tässä asiassa löytyy, että mä en tule ikinä sekoamaan mihinkään kolmas pyörä -kuvioihin, jos vaan suinkin tiedän sellasen olemassaolosta. Miksi mä toisaalta edes olisin halukas hommailemaan mitään ihmisen kanssa, joka millä verukkeella tai muka-syyllä tahansa olis valmis käyttäytymään niin pelkurina? Se olisi mun mielestä yhdellä tavalla itsensä ja oman arvonsa myymistäkin. Se on aika hauska, että niin monessa muussa ihmismielen heikkoudessa mulla löytyy ymmärrystä vaikka muille jakaa, mutta tässä asiassa ei ollenkaan. No, kai jotain ylivahvoja periaatteita sentään täytyy mullakin olla!
Edellinen eksyi kertomuksesta vähän sivuun ja oli tollasta yleistä pohdintaa. Vaikka tietenkin, olihan noihin aatoksiin liittyvät asiat varmaan muodossa tai toisessa ihan jokasen osapuolen päässä ainakin kävässyt tässäkin tilanteessa, kaikki sellaset ainesosat oli tässä sopassa ihan koossa kuitenkin. Tyttis joutui jossain vaiheessa iltaa lähtemään yötöihin ja me jäätiin Äksän kanssa kahdestaan jatkamaan iltaa. Juteltiin ja juopoteltiin ja kävästiin juhannustyhjässä kaupungissa baareilemassa ja palattiin taas kämpille puhumaan ja valvomaan saman pöydän ääreen aina about aamuseiskaan asti. En mä nyt tietenkään ole niin On/Off -ihminen, että mä olisin vaan päätöksen voimalla pystynyt kokonaan sulkemaan pois ne ihastusfiilikset Äksää kohtaan, jotka on ollut niin vahvasti ilmassa kuitenkin since I got to know him. Pikku halipulakyyneleetkin tuli siinä yön mittaan valutettua, vaikka ne ei ollut edes mitenkään personoitu Äksää koskeviksi, enkä mä edes kertonut sille oikeestaan koko sitä ajatuskuviota mistä ne kyyneleet siihen poskelle ilmesty. Mutta nämähän on just niitä mun valintaan liittyviä suvantokohtia, jotka mä joko kestän tai en, jos haluan Äksän kanssa olla se ystävä. Ja kyllä mä kestänkin, nyt kun tiedän, että sellanen olen. VIHDOINKIN kun tiedän, että sellanen olen. Oikeesti.
Mulla ittelle jäi oikein hyvät fiilikset juhannuksesta. Siksi vähäsen hämmästyttää, että sen frendin, jonka kanssa sunnuntaina puhuttiin pitkälle yöhön, ja muun muassa kertasin näitä mun juhannuksen tapahtumia sille, mielestä tää kuvio oli ihan outo ja kamala ja kauhean paljon negatiivisempi ja hirveämpi, kuin miten mä ollenkaan osaan ite ajatella siitä. Mun mielestä ollaan pelkästään plussan puolella kuitenkin, en mä osaa siitä muutenkaan ajatella. Se vähän pistää pohdituttamaan, koska sillä on yleensä ihan hyviä pointteja, jotka auttaa mua eteenpäin. Monta kertaa me kelataan ihan yhteen asioista ja mä arvostan sen ajatuksia. Makes me wonder, että näkeekö se nyt jotain sellasta mussa, jota mä ite en kykene havaitsemaan? Teenkö mä ittestäni jotenkin säälittävän?
Nääh. Tuskin.
Juhannusta siis juhlistettiin ja ihan silleen reippaastikin. Perjantaina koko päivä ja pikkutunneille meni. Lauantaina iltapäivästä jatkui sunnuntaiaamulle seitsemän kieppeille. Sunnuntai meni jo ihan ilman kemiallista avustusta a'la alkoholi, mutta yön valvoin silti. Sunnuntai-illalla kävin eka frendin uudella kämpällä ja siellä tuli juubailtua usean tunnin verran ja yöllä vielä päästin luovuuteni valloilleen ja väsäsin mutsille sellasen mainoksen, jossa olin luvannut sitä auttaa. Nukkumaan klo 8 aamulla, pariksi tuntia. Univelkaa tuli siis kerättyä. Viime yö sentään nukuttu suhteellisen normaalimittaisena, ja alkaa taas henki palata tähän raatoon.
Mutta siihen juhannukseen... Aika huisi. Sisälsi yhden "sovitun yllätyksen", ja sitten yhden ihan sellasenkin, että hetkeksi joutui aivot rapid forwardille päästäkseni tilanteen tasalle. Sellanen leuka loksahtaa auki -hetki, vaikka onneksi kai vaan tuntu siltä, en mä muistaakseni oikeesti jäänyt suu auki toljottamaan. Mutta tylsyys tappaa, yllätykset piristää ja kyllä nämäkin juhannukseen sisältyneet oli vaan positiivisia sellasia, monellakin tapaa. Mä tiedän nyt, että Äksä ja mä, me ollaan ihan OIKEESTI ystäviä. Makes me smile.
Aatto kului maalaismaisemassa, aurinko paistoi täysii koko päivän ja sen seurauksena tarttui väriä pintaan, ruoka oli grillissä laitettuna ja ulkona syötynä ylihyvää, kalja maistui, maalaiskylän kokko roihusi, hyttysiäkään ei juuri ollut, löylyt oli hyvät keskellä yötä ja seura oli kivaa. Suomalaiskansallinen idylli kesänyön juhlaan, tosin ilman vesielementtiä, mutta eipä tarvinnut kokeilla hukkumista! Buenoa oli. Päivän aikana varmistui myös se "sovittu yllätys" juhannukselle. Eli että Äksä oli jopa ihan tosissaan sen kanssa, josta oli ollut edeltävänä viikolla juttua, että josko kävisin sitäkin moikkaamassa juhannuksen aikana. Yllätykseksi sen laskin suunnittelusta huolimatta, koska noissa tapaamiskuvioissa on kuitenkin ollut sellasta "pientä" epävarmuusmomenttia olemassa aina ihan siihen asti, kunnes seison sen oven takana sovitusti. Joten hiukan kai vieläkin pidin sitä ei-niin-varmana kutsuna. Ehkä nyt vois pikkuhiljaa karistaa nekin omat epäilykset aina noista ja ruveta luottamaan enempi, ittekin.
Ne epävarmuudet pitkälle johtui taatusti myös niistä Äksän säädöistä omassa elämässään, mitä haluaa ja mitä ei, ja mitä on valmis vaikkapa mulle myöntämään ja kertomaan, ja mitä ei. Kun palattiin yhteyksiin, mä sain vihdoin niitä vastauksia. Just niitä, mitä osasin odottaakin. Just niitä, jotka jo toisaalta tiesin olemassaoleviksikin. Äksä on varattu mies nyt. Out of my reach siinä mielessä, mutta kai mä oon sitten kieroutunut, kun ei tuntunut pahalta kuulla vahvistusta niille aavistuksille, vaan päinvastoin. Luottamus tuntuu vieläkin paremmalta. En mä nyt tietenkään ihan kiveä ole ja voi siksi väittää, ettei tunnu missään, tietty tuntuu. Mutta kun ei tollasiin asioihin voi kuitenkaan vaikuttaa, niin ei niitä vastaan kannata kapinoidakaan. Asiat menee just niinku niiden pitää. (Lainalause Äksältä, jolla se yritti sammuttaa mun kapinaa omasta tajuamistyhjiöstäni kerta toisensa jälkeen. Kaipa siinä oikeesti on totuuttakin. Riippuu vähän miten asiaa ajattelee.)
Oli kuitenkin ihan ylikivaa, kun se sitten varmistui, että ihan oikeesti tavattais. Olishan se hauska nähdä, pitkästä aikaa. Yli kuukausi oli kulunut aikaa, kun viimeksi nähtiin, melkein jo meinaa unohtaa, että miltä se toinen näyttääkään. Niin paljon kaikkea on tapahtunut tässä välissä. Oli ihan ikäväkin. Se ei oikein käynyt selville, että tiesikö se Äksän tyttis, että olen menossa vai ei, mutta toisaalta, ei sillä ollut mulle sellasta väliäkään. Tiesi tai ei, se oli Äksän asia, ja ei vaikuttanut mun motiiveihin mennä millään tavalla. Mä menisin sinne sinä ystävänä. Vaikka tietenkin, jos mut sinne salaisuutena roudattaisiin, niin kertoishan se tietty jotain Äksän ajatuksenkulusta, mutta aattelin, että se selvii sitte ajallaan. Mä menisin, koska mut oli kutsuttu, halusin mennä ja piste. Hiukka itsekkyyttä tähän kaikkeen ymmärtämiseenkin, perkele! ;)
Lauantaina päivällä sitten kun pää taas kesti ajelua ja oma-arvion mukaan olis läpäissyt mahdolliset poliisien asettamat puhallusansatkin, lähdin reissamaan juhannuskohteesta A juhannuskohteeseen B. Eli Äksälle. Soitin autoa parkkeeratessani, että mä oon perillä. Se lupas laittaa ulko-oven raolleen, että pääsen sisään, oli partsilla ottamassa arskaa. Ja mä kuljin onnellisen tietämättömänä kohti sitä suurta yllätystä. Eteiseen tultuani huomasin tietty heti, että jaa, jotkut naisen kengät. Mä aattelin pika-ajatuksena, että ne oli Äksän mutsin. Se oli sanonut, että sen vanhemmat saattaa olla tulossa käymään. Mutta eipä. Ne oli Äksän tyttöystävän.
Se oli aika jännä hetki, kun se kiipes! Se totaalinen leuanloksahtamishetki. Kodak Moment. Niitä ilmeitä puolin ja toisin olis ollut hauska tallentaa. Äksä ja tyttis tulee parvekkeelta tervehtimään. Mä katon Äksää ja melkein repeen nauramaan; saatanan kuspää, se kävelyttää mut kertomatta tota etukäteen tollaseen omaan psykologiseen kokeeseensa, ja taatusti olin arvioinnin kohteena, että miten mä hanskaan tilanteen! Se tekee sellasen katseen päästä varpaisiin, arvioivan, että okei, tolta toi näytti. Tyttis katsoo kanssa pitkään ja arvioivasti; toi on se tyyppi, josta Äksä ei voinutkaan päästää irti. Ollaan me toisistamme fotoja puolin ja toisin nähty, joten tunnistaminen oli helppoa, mutta arvioiminen, sehän tapahtuu tietty vasta kasvokkain kohdattaessa. Lopuksi, tietenkin, mä katoin myös takasin tyttöystävää ihan samalla meinigillä kuin arvelen sen kattelleen mua. Ne pari sekuntia kun toi tapahtui, tuntui ihan pysähtyneiltä, ennen kuin avattiin suut ja ruvettiin juttelemaan ja tervehtimään ja esittäytymään ja niin edelleen. Kerkes mennä pieni sellanenkin ajatus, että jaaha, voi ei, mitä jos en tuu ollenkaan ton tytön kanssa toimeen, ne hetket kun vietetään yhdessä. Tarkoittamatta mitään pahaa tällä, niin sehän nyt ei ollut se mun ystävä, enkä ollut odottanut viettäväni juhannuspäivää sen seurassa ja en saanut edes valita, että halusinko tehdä niin. Varsinkaan jos ei oltais tultu edes toimeen. Ja tietty ajattelin, että jaahas, mites tää tilanne lähtee tästä sitten kehittymään, olenko mä jotain selityksiä johonkin suuntaan velkaa ja niin edelleen. Aivoatomit sinkoili hetken aika lujaa, kopina vaan kuului kun ne törmäili aivokoppaan. Kunnes, henkinen syväänhengittäminen ja tajuaminen, että ainoa mitä taas pystyn on kattomaan, mitä tulee. En mun tarvi enkä mä pysty mitenkään tilannetta ittekseni ottamaan haltuuni.
Tyttöystävä oli hirveen mukava ja sen kanssa oli ihan helppo hengata siihen nähden, että tilanne olis voinut olla aika vaivaannuttavakin. Se tietää kyllä mun ja Äksän säätöhistoriasta ja olishan se voinut olla mua kohtaan erilainenkin. Vittumainen bitch ja sen sellasta. Se olis ollut kai ihan inhimillistä. Pointsit siitä sille, ettei ollut. Toisaalta, ei kai Äksä nyt huonoa naista ittelleen olis valinnutkaan! Kun kohtaamistilanteen tuomat ajatuskaaokset oli selkiytyneet mun aivoissa, niin mä olin hirveen tyytyväinen siihen, että mä tulin kylään Äksälle silleen, että sen tyttöystäväkin siitä tiesi ja että jopa tapasin sen. Olishan se pidemmän päälle ihan mahdotonkin olla sellanen ihan oikee frendi Äksän kanssa, jos mua olis ollut millään tavalla tarve piilotella. Avoimet kortit on aina parempi. Koska mikään uhka Äksän parisuhteelle en aio todellakaan olla. Ei sovi mun pirtaan.
Mulla on nykyään hyvin ehdottomat ajatukset pettämisestä. Paitsi että tiedän, että en tule ketään ikinä ite pettämään, niin myös se on ihan selkeetä, ettei mun kanssa petetä ketään. Ei syynä ole varsinaisesti edes se teko sinällään ja se luottamuksenpettäminen, joka on aika kokonaisvaltaista tollasissa tilanteissa parisuhteen toista osapuolta kohtaan, että mä siitä jotenkin kokisin niin huonoa omaatuntoa, jos olisin se kolmas tyyppi pettämiskuviossa. Siis potisin tunnontuskia, tietty, mutta niin mä poden monesta muustakin asiasta mun elämässä, ei ne riitä pelkästään mun periaatteitten perustaksi. Se on vaan jotenkin niin pelkurimaista käytöstä siltä ihmiseltä, joka pettää, että en tajua sellasta ollenkaan. Parisuhteessa täytyy mun ajatuskuvion mukaan olla jo jotain pahasti vialla, jos edes ajattelee pettämisajatuksia. Sellasessa tilanteessa, vanhat voi hoitaa alta pois ensin, jos sellaseen on tarvetta. Sen verran täytyy olla selkärankaa. Sen verran vahvasti sitä multa tässä asiassa löytyy, että mä en tule ikinä sekoamaan mihinkään kolmas pyörä -kuvioihin, jos vaan suinkin tiedän sellasen olemassaolosta. Miksi mä toisaalta edes olisin halukas hommailemaan mitään ihmisen kanssa, joka millä verukkeella tai muka-syyllä tahansa olis valmis käyttäytymään niin pelkurina? Se olisi mun mielestä yhdellä tavalla itsensä ja oman arvonsa myymistäkin. Se on aika hauska, että niin monessa muussa ihmismielen heikkoudessa mulla löytyy ymmärrystä vaikka muille jakaa, mutta tässä asiassa ei ollenkaan. No, kai jotain ylivahvoja periaatteita sentään täytyy mullakin olla!
Edellinen eksyi kertomuksesta vähän sivuun ja oli tollasta yleistä pohdintaa. Vaikka tietenkin, olihan noihin aatoksiin liittyvät asiat varmaan muodossa tai toisessa ihan jokasen osapuolen päässä ainakin kävässyt tässäkin tilanteessa, kaikki sellaset ainesosat oli tässä sopassa ihan koossa kuitenkin. Tyttis joutui jossain vaiheessa iltaa lähtemään yötöihin ja me jäätiin Äksän kanssa kahdestaan jatkamaan iltaa. Juteltiin ja juopoteltiin ja kävästiin juhannustyhjässä kaupungissa baareilemassa ja palattiin taas kämpille puhumaan ja valvomaan saman pöydän ääreen aina about aamuseiskaan asti. En mä nyt tietenkään ole niin On/Off -ihminen, että mä olisin vaan päätöksen voimalla pystynyt kokonaan sulkemaan pois ne ihastusfiilikset Äksää kohtaan, jotka on ollut niin vahvasti ilmassa kuitenkin since I got to know him. Pikku halipulakyyneleetkin tuli siinä yön mittaan valutettua, vaikka ne ei ollut edes mitenkään personoitu Äksää koskeviksi, enkä mä edes kertonut sille oikeestaan koko sitä ajatuskuviota mistä ne kyyneleet siihen poskelle ilmesty. Mutta nämähän on just niitä mun valintaan liittyviä suvantokohtia, jotka mä joko kestän tai en, jos haluan Äksän kanssa olla se ystävä. Ja kyllä mä kestänkin, nyt kun tiedän, että sellanen olen. VIHDOINKIN kun tiedän, että sellanen olen. Oikeesti.
Mulla ittelle jäi oikein hyvät fiilikset juhannuksesta. Siksi vähäsen hämmästyttää, että sen frendin, jonka kanssa sunnuntaina puhuttiin pitkälle yöhön, ja muun muassa kertasin näitä mun juhannuksen tapahtumia sille, mielestä tää kuvio oli ihan outo ja kamala ja kauhean paljon negatiivisempi ja hirveämpi, kuin miten mä ollenkaan osaan ite ajatella siitä. Mun mielestä ollaan pelkästään plussan puolella kuitenkin, en mä osaa siitä muutenkaan ajatella. Se vähän pistää pohdituttamaan, koska sillä on yleensä ihan hyviä pointteja, jotka auttaa mua eteenpäin. Monta kertaa me kelataan ihan yhteen asioista ja mä arvostan sen ajatuksia. Makes me wonder, että näkeekö se nyt jotain sellasta mussa, jota mä ite en kykene havaitsemaan? Teenkö mä ittestäni jotenkin säälittävän?
Nääh. Tuskin.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2007
Tyhjää täynnä
Ei ole tulossa pentuja. Tänään röntgenläpivalaisu vahvisti epäilykseni siitä. Tyhjää täynnä. Tai itseasiassa, paskaa ja suolikaasuja. Höh. Harmittaa.
Edelläoleva tarkoittaa siis sitä, että Juhannussuunnitelmat varmistuivat siihen suuntaan, että sitä vietetään juhlistaen. Muutenhan se oli varattu noitten pentujen maailmaantulolle. Ei toisaalta ihan paska vaihtoehto sekään, ilmatkin tuntuu taas paranevan. Grillailua ja juopottelua kivassa seurassa ja toivottavasti arskakin viihtyy messissä. Ei mitään megabiletystä taatusti, eikä pelkoakaan mistään juhannusheiloista, mutta ihan ok. Kivaa, että olin kuitenkin saanut kutsuja pariinkiin osoitteeseen, kun ite olen ollut niin epäaktiivi, etten ole suonut ajatustakaan ton pakkojuhlan suuntaan. Back up pläniksi, jossei ookaan kiinni koiran kätilönä, niinkuin nyt sitten kävikin.
Pikkutriviaa juhannukseen liittyen mun ajatuksenjuoksusta taas; kun erottiin Eksän kanssa, niin ihan ensimmäisten ajatusten joukossa mulla surisi niinkin syvällinen juttu, kuin että mitä mä teen sitten juhannuksena! Tammikuussa. Se vaan aina oli sellanen "meidän juhla", mökkeiltiin viisi jussia putkeen aina sen vanhempien mökillä. Ekaa kertaa tavattiin face to face just juhannuksena. Ja vaikka muina aikoina meni miten päin helvettiä tahansa, niin sillon ei riidelty koskaan. Muuten sitten kyllä senkin edestä. Tai no... Mutta ei kuitenkaan mitään ylivakavaa! ;)
Päivän naurut aiheutti joku hiukan enempikin viinaksia nauttinut mies, jopa ehkä sellanen pro eli elämäntapajuoppo, joka aikansa käveli mun ja mun dogin takana tossa iltalenkillä ja mumisi jotain ittekseen. Kunnes huikkas mulle, että "Sun ja sun koiran reva heiluu ihan samaan tahtiin!" Hyvä vai huono asia, en tiedä. Mutta mun koira heiluttaa ainaski söpösti pebaa kun se kulkee, joten mä tulkitsen ton ittellenikin ansioksi! :D
Oh won't you take me home tonight
Oh down beside your red fire light
Oh and you give it all you got
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round
(Queen - Fat Bottomed Girls)
Edelläoleva tarkoittaa siis sitä, että Juhannussuunnitelmat varmistuivat siihen suuntaan, että sitä vietetään juhlistaen. Muutenhan se oli varattu noitten pentujen maailmaantulolle. Ei toisaalta ihan paska vaihtoehto sekään, ilmatkin tuntuu taas paranevan. Grillailua ja juopottelua kivassa seurassa ja toivottavasti arskakin viihtyy messissä. Ei mitään megabiletystä taatusti, eikä pelkoakaan mistään juhannusheiloista, mutta ihan ok. Kivaa, että olin kuitenkin saanut kutsuja pariinkiin osoitteeseen, kun ite olen ollut niin epäaktiivi, etten ole suonut ajatustakaan ton pakkojuhlan suuntaan. Back up pläniksi, jossei ookaan kiinni koiran kätilönä, niinkuin nyt sitten kävikin.
Pikkutriviaa juhannukseen liittyen mun ajatuksenjuoksusta taas; kun erottiin Eksän kanssa, niin ihan ensimmäisten ajatusten joukossa mulla surisi niinkin syvällinen juttu, kuin että mitä mä teen sitten juhannuksena! Tammikuussa. Se vaan aina oli sellanen "meidän juhla", mökkeiltiin viisi jussia putkeen aina sen vanhempien mökillä. Ekaa kertaa tavattiin face to face just juhannuksena. Ja vaikka muina aikoina meni miten päin helvettiä tahansa, niin sillon ei riidelty koskaan. Muuten sitten kyllä senkin edestä. Tai no... Mutta ei kuitenkaan mitään ylivakavaa! ;)
Päivän naurut aiheutti joku hiukan enempikin viinaksia nauttinut mies, jopa ehkä sellanen pro eli elämäntapajuoppo, joka aikansa käveli mun ja mun dogin takana tossa iltalenkillä ja mumisi jotain ittekseen. Kunnes huikkas mulle, että "Sun ja sun koiran reva heiluu ihan samaan tahtiin!" Hyvä vai huono asia, en tiedä. Mutta mun koira heiluttaa ainaski söpösti pebaa kun se kulkee, joten mä tulkitsen ton ittellenikin ansioksi! :D
Oh won't you take me home tonight
Oh down beside your red fire light
Oh and you give it all you got
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round
(Queen - Fat Bottomed Girls)
Balancing Act
Tuli noista kaikista viime aikoina käydyistä itsetutkiskeluista mieleen, että jos kovin muuttaa omaa ajelutapaansa erilaisten tilanteitten ja tuntemusten myötä, niin onko siinä vaarassa menettää itseytensä loppuviimeksi? Jos modaa ja mukautuu liikaa? Teenkö mä niin? Otan liikaa omalle kontolleni muitten takia, käännän liikaa asioita itteäni vastaan ja mun heikkouksiksi, saamatta aina ihan yhtä paljon takasin päin?
Kyllä kai tässä aika tarkkana saa olla ja kuulostella itseänsä, että oikeesti kyse on positiivisesta. Kasvusta ja sellasesta. Ettei mene ihan sätkynukkeiluksi. Toisaalta mulla on aika pieni tarve enää nykyään yrittää miellyttää ketään muuta kuin itteeni. Silleen hyvällä tavalla, että mä olen mä, ja kelpaan tai en kelpaa sellasena kuin olen. Liikaa siihen takertuminen on tietty vaan ääliömäistä, kyllä sen on kestettävä tarkastelua ja peiliin katsomista sillon tällön.
No, niin kauan kuin tasapainossa pysyy, kaikki on paremmin kuin hyvin. Mutta se vaatii raakaa rehellisyyttä ittellensä.
Jatketaan tunnustelua.
Kyllä kai tässä aika tarkkana saa olla ja kuulostella itseänsä, että oikeesti kyse on positiivisesta. Kasvusta ja sellasesta. Ettei mene ihan sätkynukkeiluksi. Toisaalta mulla on aika pieni tarve enää nykyään yrittää miellyttää ketään muuta kuin itteeni. Silleen hyvällä tavalla, että mä olen mä, ja kelpaan tai en kelpaa sellasena kuin olen. Liikaa siihen takertuminen on tietty vaan ääliömäistä, kyllä sen on kestettävä tarkastelua ja peiliin katsomista sillon tällön.
No, niin kauan kuin tasapainossa pysyy, kaikki on paremmin kuin hyvin. Mutta se vaatii raakaa rehellisyyttä ittellensä.
Jatketaan tunnustelua.
tiistai 19. kesäkuuta 2007
Tunnustelua
Kuulin tänään, että Eksä on muuttanut yhteen sen ämmelinsä kanssa, joka oli osasyynä meidän eroon. Joka tietty johti tunnusteluihin, että miltäs toi uutinen musta tuntuu, tuntuuko miltään. Ei tunnu. Tai no, kai se jotain aatoksia aiheuttaa, kun siitä tarttee oma bloggauskin kirjottaa, mutta ei mitään pistoja sydänalassa tai katkeruutta tai surua.
Ihmetystä ehkä vähäsen, vieläkin. Toi nainen on niin kovin erilainen kuin mitä mä olen ja jotenkin on vieläkin vaikeeta hahmottaa, että mitä ihmettä Eksä voi siinä nähdä, jos ja kun se meidän yhdessäolon aikana vakuutteli, että mä olen sille jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi ikinä korvata mikään. No tietenkin suhteillessa ja rakastuneena ja sitoutuneena sanotaan asioita, jotka tilanteen muuttuessa voivat menettää merkityksensä, ja niin niitten toisaalta pitääkin, jotta voi mennä eteenpäin. Mutta silti. En tajua, mutta toisaalta, ei se ole enää mun asia tajutakaan.
Meidän erosta on nyt kulunut aikaa viisi kuukautta, Eksän erosta vähäsen pitempään. Sehän eros musta jo ennen kuin mä edes tiesin sitä. Meillä oli etäsuhde at that point, siksi toi on ylipäätään mahdollista. Ei pystynyt paskahousu edes mulle sitä kertomaan. Tässä kun istun ja mietin taas noita asioita, niin edelleen ihmetyttää tämän toipilasajan lyhyys mulla. Ehkä se pari-kolme kuukautta totaalista rypemistä sen asian kanssa, ehkä se teki tehtävänsä. Tai sitten; Eksä ei mulle niin tärkeä ollutkaan?
Siinä eron yhteydessä tapahtuneessa "kommunikoinnissa" (lainausmerkeissä, koska ei sitä ihan kouluesimerkiksi sellasesta voi ottaa, perkele) Eksä syytti mua muun muassa siitä, että mä vaan halusin omistaa sen, leikkiä sen kanssa ja hallita. Kivenkovaan väitin sille, että se on väärässä, ihan metsässä. Ja itselleni myös, enhän mä puhu paskaa! Muttaaaa... Ehkä sen sanoissa oli jotain tottakin. Kaikista olemassaolevista lieventävistä asianhaaroista huolimatta mä saatoin olla sitä kohtaan kusipää ja ilkeä ja kylmä ja halveksiva ja määräilevä ja välinpitämätön ja itsekäs ja ja ja, tossa eroa edeltäneenä syksynä, ja sitten kun se meni, niin ehkäpä se mun suuri tuska johtui just jostain lelun menetys -fiiliksistä ja kontrollin menettämisestä. Osaltaan ehkä ainakin. Ja ehkä mä käyttäydyin kuten käyttäydyin, koska ehkäpä mäkään en oikeesti enää ollut siinä suhteessa mitenkään niin vakuuttunut, että tää on se, vaikka en niitä ajatuksia ollut ajatellutkaan. Ehkä siksi mä siitä niin nopeesti pääsin ylikin?
Näin asian käsitelleenä ja sen yli päässeenä on helppo nähdä, että ei se suhde ollut lainkaan sellainen, kuitenkaan, jonka oikeasti olisin halunnut. Siihen vain jäi kiinni ja siksi ajatteli, että tää on hyvä mulle. Eksässä ihmisenä oli paljon asioita, joista tykkään edelleen, mutta myös juttuja, jotka eivät olleet niin ok. Kuin myös toisinpäin. Ajateltuna tälleen jälkeenpäin, noi asiat olisi taatusti hajottaneet meidän suhteen jossain vaiheessa joka tapauksessa. Mä olin liian rikkonainen ihminen vielä siihen suhteeseen mennessäni, ja ne kuviot jäi osittain päälle. Niitä olis ollut ihan mahdoton muuttaakaan, luulisin. Ja Eksä, sekin on rikkonainen ihminen. Kaksi heikkoa takertui toisiinsa ja tuki toisiaan, muka, vaikka kyse taisi olla enempi molemminpuolisesta hyväksikäytöstä. Hukkuva laiva.
Joten siis, kiitos Eksä, sä taisit tehdä mulle kuitenkin palveluksen, kun teit ton päätöksen, otit ton askeleen. Onnea uudelle suhteelle ja avopuolisolle. Se on hyväksi sulle, sä et oikein pärjää hyvin yksin asuen. Ja sä olet kyllä kaikesta huolimatta ansainnut onnea elämääsi. Mikä mä olen sitä kyseenalaistamaan.
Ihmetystä ehkä vähäsen, vieläkin. Toi nainen on niin kovin erilainen kuin mitä mä olen ja jotenkin on vieläkin vaikeeta hahmottaa, että mitä ihmettä Eksä voi siinä nähdä, jos ja kun se meidän yhdessäolon aikana vakuutteli, että mä olen sille jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi ikinä korvata mikään. No tietenkin suhteillessa ja rakastuneena ja sitoutuneena sanotaan asioita, jotka tilanteen muuttuessa voivat menettää merkityksensä, ja niin niitten toisaalta pitääkin, jotta voi mennä eteenpäin. Mutta silti. En tajua, mutta toisaalta, ei se ole enää mun asia tajutakaan.
Meidän erosta on nyt kulunut aikaa viisi kuukautta, Eksän erosta vähäsen pitempään. Sehän eros musta jo ennen kuin mä edes tiesin sitä. Meillä oli etäsuhde at that point, siksi toi on ylipäätään mahdollista. Ei pystynyt paskahousu edes mulle sitä kertomaan. Tässä kun istun ja mietin taas noita asioita, niin edelleen ihmetyttää tämän toipilasajan lyhyys mulla. Ehkä se pari-kolme kuukautta totaalista rypemistä sen asian kanssa, ehkä se teki tehtävänsä. Tai sitten; Eksä ei mulle niin tärkeä ollutkaan?
Siinä eron yhteydessä tapahtuneessa "kommunikoinnissa" (lainausmerkeissä, koska ei sitä ihan kouluesimerkiksi sellasesta voi ottaa, perkele) Eksä syytti mua muun muassa siitä, että mä vaan halusin omistaa sen, leikkiä sen kanssa ja hallita. Kivenkovaan väitin sille, että se on väärässä, ihan metsässä. Ja itselleni myös, enhän mä puhu paskaa! Muttaaaa... Ehkä sen sanoissa oli jotain tottakin. Kaikista olemassaolevista lieventävistä asianhaaroista huolimatta mä saatoin olla sitä kohtaan kusipää ja ilkeä ja kylmä ja halveksiva ja määräilevä ja välinpitämätön ja itsekäs ja ja ja, tossa eroa edeltäneenä syksynä, ja sitten kun se meni, niin ehkäpä se mun suuri tuska johtui just jostain lelun menetys -fiiliksistä ja kontrollin menettämisestä. Osaltaan ehkä ainakin. Ja ehkä mä käyttäydyin kuten käyttäydyin, koska ehkäpä mäkään en oikeesti enää ollut siinä suhteessa mitenkään niin vakuuttunut, että tää on se, vaikka en niitä ajatuksia ollut ajatellutkaan. Ehkä siksi mä siitä niin nopeesti pääsin ylikin?
Näin asian käsitelleenä ja sen yli päässeenä on helppo nähdä, että ei se suhde ollut lainkaan sellainen, kuitenkaan, jonka oikeasti olisin halunnut. Siihen vain jäi kiinni ja siksi ajatteli, että tää on hyvä mulle. Eksässä ihmisenä oli paljon asioita, joista tykkään edelleen, mutta myös juttuja, jotka eivät olleet niin ok. Kuin myös toisinpäin. Ajateltuna tälleen jälkeenpäin, noi asiat olisi taatusti hajottaneet meidän suhteen jossain vaiheessa joka tapauksessa. Mä olin liian rikkonainen ihminen vielä siihen suhteeseen mennessäni, ja ne kuviot jäi osittain päälle. Niitä olis ollut ihan mahdoton muuttaakaan, luulisin. Ja Eksä, sekin on rikkonainen ihminen. Kaksi heikkoa takertui toisiinsa ja tuki toisiaan, muka, vaikka kyse taisi olla enempi molemminpuolisesta hyväksikäytöstä. Hukkuva laiva.
Joten siis, kiitos Eksä, sä taisit tehdä mulle kuitenkin palveluksen, kun teit ton päätöksen, otit ton askeleen. Onnea uudelle suhteelle ja avopuolisolle. Se on hyväksi sulle, sä et oikein pärjää hyvin yksin asuen. Ja sä olet kyllä kaikesta huolimatta ansainnut onnea elämääsi. Mikä mä olen sitä kyseenalaistamaan.
maanantai 18. kesäkuuta 2007
Tehosekoitin
Kuinkahan kauan tää mun aivohuttu voi kiehua tällasella paineella ennen kuin oikeesti poksahtaa?
Alkuvuoden kiehutti Eksä ja ero sekä kaikki siinä lieveilmiönä heränneet eksistentiaaliset kriisiajatukset. Kevään tai siis maalis-huhtikuun vaihteesta on sitten kiehuttanut Äksä, kuten blogistakin on ollut luettavissa.
Kesähän alkoi sillä, että tapahtumien summana mun ja Äksän tiet erkanivat. Siihen loppui aivohutun keitto? No niinhän sitä vois luulla. Niinhän siitä olis ihan järkevääkin ehkä ajatella.
Mutta ei. Tuntui aivan helvetin pahalta. Koska se tarina meidän välillä nyt on ollut mun katsantokannan mukaan ihan seko ja liian monimutkainen jokatapauksessa melkein koko sen eliniän, niin tietty mietin niitä muutamia itkuja asian takia tuhertaessani, että miksi tollanen a) suht' vähän aikaa tuntemani ihminen ja b) vitun vaikea ihminen aiheuttaa sellasia surufiiliksiä ylipäätään. Tällä alkoi kova päänsisällön screenaus järki vs. tunteet -meiningillä.
Pieni fact file tapahtumista vois ehkä olla paikallaan, jotta kaikki pysyy kutakuinkin kärryillä mun ajatuskuvioissa, jos se nyt ylipäätään on mahdollistakaan. Muthan oli kategorisoitu Äksän toimesta ystäväksi (with a twist). Hetken sain olla uskottu ja koska olin tosta tyypistä oppinut tietämään asioita em. statuksen takia, niin olin hyvin otettu siitä, että muhun luotettiin. Tiesin, ettei se ollut mikään itsestäänselvyys, kaukana siitä. Siksi se oli iso ja arvokas juttu mulle. Siinä määrin, että olin ihan valmis pistämään itteni likoon ja tiesin pystyväni siihen, niistä mahdollisista pettymyksistä huolimatta, joita mulle voisi tulla matkan varrella johtuen siitä, että mähän olin myös aika lätkässä Äksään, silleen, juu nou. Tietoinen valinta, koska ittekin olen hyvin kranttu ihmisten suhteen, joita haluan elämässäni pitää ja päästää lähelle, ja Äksä oli just sitä, mikä läpäisi seulan.
Luottamus ja avoimuus mun suuntaan otti vähän hittiä niistä about viikon aikana tapahtuneista tapahtumista, siihen tapaamiseen liittyen. Ja siihen, että Äksän elämässä oli (on) myös toinen ihminen, ilmeisen tärkeä ja merkityksellinen. Mä sain kehitettyä (taas vaihteeksi!) pienen henkilökohtaisen kriisin siitä, että oli vaikea tyytyä niihin hataranoloisiin murusiin, jota Äksän suunnalta oli tarjolla sillä hetkellä, kun oli jo kertaalleen päässyt niin lähelle toista. Kunnon SAK-meininkiä, saavutetuista eduista ei luovuta, ja niin edelleen. Kapinaa ja napinaa. Barrikaadeille toverit! Kuin orava, joka säksättää häntä puuhkassa puun oksalla ihan kriisissä, kun se on sinne ajettu, mäkin olin Äksän kimpussa. Ihan vitun rasittava varmaan. Vaikka tietenkin mä pystyin ittelleni ja muka Äksällekin tivaamistani perustelemaan ihan aukottomasti, niinhän mä aina! Patistin sitä tekemään ratkaisuja, lähinnä sinne toiseen suuntaan, kattois ne kortit ja niin edelleen, ja päästäis mut roikkumasta tilanteesta muuta kuin ystävänä. Pysyisin sinä kyllä tai poistuisin kokonaan kuvioista, jos se olisi tarpeen. Sillä tajusinhan mä senkin, että ei mun olemassaolo tilanteitten muuttuessa välttämättä olisi mikään ihan yksinkertainen tai haluttava juttu, kun en kuitenkaan ole mikään pelkkä frendi koko ajan ollut. Adrenaliinit suusta vaahdoten yritin Äksää saada tajuumaan mun pointtia ja toivomusta ja että sillä oli mun mielestä kuitenkin velvollisuuksia mua kohtaan sen verran... Haha. Aika vähän siltä sain mitään konkreettista, se taas vaihteeksi luikerteli. Mutta (valitettavasti?) mä olen aika hyvä tajuumaan asioita, joten ainakin jollakin tasolla hahmotin kyllä tilanteen silti. Ja siitä sitten tietty seurasi "pienoinen" vitutus, että miksei se voinut sitten asioista kertoa ihan niinkuin ne olikin, kun tarjosin sille vastaukset ihan valmiina, kyllä tai ei, rasti ruutuun -vastausvaihtoehtoina. Siinä aikani päätä seinään hakatessa pääsin kuitenkin jonkunlaiseen harmoniaan itteni kanssa siinä, että enhän mä kuitenkaan voi ketään pakottaa uskoutumaan mulle tai ajattelemaan asioista niillä ajatuskuvioilla, joilla mä juttuja kelasin, joten sellanen hiljanen päätös oli tehtynä, että kattellaan sitten vaan. Eihän mulla ollut oikeestaan muuta vaihtoehtoakaan, jossen halunnut heivata Äksää kokonaan mäkeen mun laiffista. Keskitytään omiin juttuihin, vaikka ne tuntuikin sillä hetkellä oikeestaan vähän pienemmiltä merkitykseltään, kun olis halunnut jonkun ratkasun tohon Äksäkuvioon, joka poltti päällimmäisenä. Sen mielenrauhan takia. Mutta ottakoon Äksä yhteyttä, sitten taas kun sillä on asiaa, ja niin edelleen, en pushaa sitä sen enempää. Päätin pystyä elämään ilman niitä sen vastauksiakin, vaikka vähän tiukkaa meinas tehdäkin.
Tällasta siis siinä kesäkuun ekan viikonlopun alla. Perjantaina lähdin Turkuun, nollauskännit ja kohellus. Lauantain tein töitä krapulassa aamusta iltaan. Pääsin nukkumaan joskus yhden aikoihin yöllä, jolloin huomasin, että Äksä oli yrittänyt soittaa ja soitin sille takasin. Se oli lyhyt puhelu, se sanoi soittavansa takasin about vartin päästä, mutta mä nukahdin uupumustani jo kauan ennen kuin se oli kulunut. Eikä se kyllä ollut soittanutkaan. Sunnuntaina aamusta viideltä ylös, koska oli mun harrastuksen ja oikeastaan elämäntapanikin vuoden The Tapahtuma ja sinne oli pakko suunnistaa. Matkalla sinne pistin Äksälle jotain tekstaria, että olis kiva jutella jossain vaiheessa sen kanssa. Sille olisi ollut tarve vuodattaa niitä tuntemuksia, joita se irtonumero siinä perjantaina sai mussa aikaseksi. Koska se oli yöllä kännissä, niin tiesin tietty, että ei se hereillä vielä siihen aikaan aamusta olisi, mutta mä aattelin, että puhutaan joskus sitten, illemmalla, kun on harrastukset harrastettu.
Tosta harrastuksesta. Mähän olen siis koirankasvattaja, pienessä mittakaavassa, ja sen lisäksi yhdistysaktiivi. Viime aikoina mulla on ollut kyllästymisen fiiliksiä koko hommaan ja oon kysellyt itteltäni, että koenko mä kaiken sen vielä mielekkääksi asiaksi. Sellaseksi, jonka eteen tekee kaikkea sitä duunia ja tekee priorisointiakin elämässään. Esimerkiksi Eksää pistin ihan sujuvasti sivuun mun harrastustoiminnan tieltä tasaisin väliajoin. Se oli hirveän itsekästä multa ja oli iso syy meidän eroonkin, se mun itsekkyys. Kun noita ajatuksia ja syyllisyydentuntoa tapahtuneesta joutui kelaamaan eron jälkeen, niin edelleenkin tuntuu, että vaaka voi olla vähän miinuksen puolella, että kiinnostaako edelleen aidosti homma vai ei. Mutta toisaalta tiedän myös, että tää voi yhtä hyvin olla vaan vaihe, joka menee ohi. Ja kun olen sen kautta saanut niin paljon positiivistakin mun elämään, ystäviä, sisältöä, onnistumisia ja iloisia hetkiä, niin en ole vielä ihan valmis pistämään hyllyllekään tätä. Menen mieluummin vähän säästöliekillä hetken aikaa ja kattelen miltä alkaa näyttämään ajan kanssa. Toisaalta noi "virat", kasvattajana oleminen ja se yhdistyksessä toimiminen, tuovat mukanaan velvollisuuksia, jolloin en voi ihan suorilta vaan iskeä hanskoja tiskiinkään. Ihmiset ovat riippuvaisia musta ja minä olen luvannut hoitaa tietyt hommat. Silloin ne on vaan tehtävä, vaikka onkin kyse "vaan" harrastuksesta.
Harrastin siis täyttä häkää hiki hatussa koko sunnuntain. Jossain vaiheessa iltapäivää vilkaisin puhelintani ekaa kertaa aikaisen aamun jälkeen, ja siellä oli jo joku tunti sitten tullut tekstari Äksältä, josta tiesin, että se olis NYT! JUST! SILLÄ HETKELLÄ! tarvinnut korvaa ja kipeesti. Kouraisi sisuksista, se ahdistus, kun tiedostin, että mä en voi millään sen kanssa kunnolla puhua vielä moneen, moneen tuntiin. Ja itsekkäistä syistä myös se ajatus, että tiedostin, että jos sillä hetkellä olisin pystynyt sen kanssa puhumaan, niin olisin taatusti saanut niitä kaipaamiani vastauksia niihin mun sille esittämiin kysymyksiin. Olisin myös ehkä pystynyt osoittamaan sille, että olen sen luottamuksen arvoinen, vaikka olinkin mokannut ja se silloin pettyi muhun. Pistin jotain tekstareita menemään aina kun tuli sellanen väli, yritin soittaa tuhat kertaa sille vain sanoakseni, että en pysty juttelemaan ja selittänyt tilanteen, mutta tuuttas aina varattua. Loppuharrastuspäivä meni siis silleen, että mua revittiin kahteen suuntaan, kuvainnollisesti halki; fyysisesti oli oltava läsnä siinä tapahtumassa mutta ajatukset askarteli Äksässä koko ajan. Oli aika kurja fiilis. Jossain vaiheessa Äksä yritti pari kertaa soittaa, mutta mä olin edelleen niin kiinni siinä kaikessa, että oli pakko laittaa sille luuria korvaan ja selitystä, että soitan ihan heti kuin pystyn.
Kun päivä oli pulkassa, laitoin tekstaria, että mua harmittaa ihan törkysesti se, että pitikin olla just sellanen päivä mulla menossa, että en pystynyt puhumaan, mutta että nyt oisin käytettävissä, heti kun se pystyy puhumaan/haluaa puhua. Paluupostissa tuli tekstari, että se ei tartte mua edes frendinä, jos olen tällainen. Kiitos. Sydän jymähti. Yritin saada selvitystä, että millainen, yritin soittaa kertaa x ja selvittää tilannetta, lähetin tekstareita, jätin viestin vastaajaan. Hiljaisuutta takasin. Koska jo tunsin ihmistä sen verran, että tiesin miten se laittaa pois ihmisiä, joita ei halua elämäänsä, kuin leikaten, niin lopuksi oli pakko luovuttaa yhteydenottoyritykset ja tajuta, että tää oli tässä sitten. Tuli itku. Turhautumisesta, että mä en voinut asioiden kululle yhtään mitään, se ei ollut mun syy. Ja surusta Äksän menettämisestä.
Niinkuin mä olen täällä kirjoittanutkin, niin surullisuuden lisäksi mä koin, että toi ratkaisu oli epäreilu. Jälkeenpäin tajusin kyllä, että ei Äksä tainnut tietää sitä, että se sunnuntai menee mulla noissa merkeissä, koska meidän kommunikointi sen alla oli ollut lähinnä sitä mun herhilöintiä meidän suhteesta, mun päänsisäisestä kaaoksesta sen takia ja sen ratkaisuista. Mutta silti. Että en saanut mahdollisuutta edes selittää. Että mut laitettiin sivuun niin helpolla ja mun näkökulmasta hepposin perustein. Oli helppo vetää vertailuja siihenkin, miten Äksä oli käyttäytynyt mun suuntaan, ja tuli vähän yksipuolinen olo siitä meidän lyhyestä ystävyydestä. Mun moka esimerkiksi, sillä perusteltiin niin montaa juttua, jotka oli mulle ihan paskaa niskaan -kokemuksia ja sen oli oikeutettua antaa vaikuttaa suurella painolla kaikkeen ja mun piti vaan hyväksyä se. Which I did. Mä olin marttyyri, kun sen sovitun tapaamisen alla vallitsevan hiljaisuuden aikana pistin jonkun tekstarin, joka alkoi sanoilla: "Kiitti vitusti, mä luulin että oltiin ystäviä..." (Se oli joo kirjoitettu tilassa, kun hihat jo paloi, myönnän, ja olis ollut sisällöltään varmaan erilainen, jos sen olis vaikka kirjoittanut seuraavana aamuna hetken hengähdettyä). Ja että oli anuksesta vetää ystävyyskortti esiin ja kyseenalaistaa se tollasen takia. Jep, ajateltuani asiaa olin jopa samaa mieltä, varsinkin sen jälkeen kun sain sen selityksen, että mistä mikäkin johtui. Mutta ihan ylihelppo tehdä analogia siihen, että kukas se sitten olikaan marttyyri ja polki sen ystävyyden maahan oitis, jos ei Äksä, tossa vallitsevassa tilanteessa. Ihan verrastettavia juttuja kuitenkin, mun ajatuskuvion mukaan. Ja koska mun mielestä Äksän teko ei ollut perusteltu, niin väkisinkin mun mylly pyöritti ajatuksen, että ok, tää oli Äksän tapa päästä musta kätevästi eroon; se oli ratkaisunsa tehnyt toiseen suuntaan, ei ollut saanut sitä mulle kerrotuksi ja vips, ongelma (minä) hoidettiin pois olemasta sysäämällä syy sen ongelman niskaan. Se lisäsi epäreiluusfiiliksiä entisestään, koska mä olisin siitä ihan vapaaehtoisestikin poistunut. Pyytämällä. Ja sen se tiesi.
Mä siis tiesin, että a) se ihminen poistui mun elämästä, oli kuinka epäreilusti tahansa b) mä en voinut/halunnut ottaa siihen päin enää yhteyttä, koska tiesin, että sitä vituttaa tyypit, jotka ei tajua, ettei se kaipaa niitten yhteydenottoja enää, and I would not be one of them (again) ja c) syyt sen ratkaisun takana oli siinä toiseen suuntaan panostamisessa mun tulkinnan mukaan ja siihen olin varautunut. Silti sydän itki epärationaalisesti verta menetyksestä.
Alkoi järki vs. tunteet -pohdinnat. Päätin antaa ittelleni viikon ajatella ja miettiä, että miksi tuntuu niin pahalta, ja fiilistellä, tuntuuko ylipäätään sitten enää, kun se viikko on mennyt. Asioille täytyy antaa aikaa kehittyä, yksi asia, jonka ehkä opin ollessani Äksän kanssa tekemisissä. Faktat sitä vastaan, että ei voi oikeesti olla niin iso juttu tuo ihminen mun elämässä olivat se, että me oltiin oltu tekemisissä vasta niin kovin vähän aikaa, vähän päälle kaksi kuukautta vaan. Tavattu neljä kertaa, vietetty aikaa yhdessä noin seitsemän vuorokautta noina kertoina. Niihin mahtui monenlaista mukavaa hetkeä, mutta kuitenkin, ei se niistä voi pelkästään johtua, mun luopumisentuska. Sen päälle tunteja ja tunteja puhelimessa sekä mesessä, mutta se nyt ei tietty ole koskaan sama asia kuin face to face. Jo tohon lyhyeen meidän aikaan on mahtunut niin paljon "tilanteita", jotka on saanut mut henkisesti viiltämään ranteita auki ja turhautumaan ja kyseenalaistamaan koko hommaa. Selkee iso miinus. Käytännön syyt, eri asuinkaupungit ja sen sellaset, perusteli myös ihan selkokielellä sitä vastaan, että anna vaan olla, parempi niin, näin olis käynyt taatusti joskus kuitenkin. Plus tietty suurena miinuksena se, että Äksällähän oli se toinen kuvio. Murusilla ruokittavan kakkosnaisen rooli ja osa ei oikeen ole mua varten. Kuulostaa kamalalta kohtalolta järjellä ajateltuna, en halua sellaseen kuvioon edes sotkeutua ja estäisi mua elämästä muuta elämää tietyllä tavalla. Eli let go, järkisyy.
Tunnepuoli kontrasi ajatuksella, että ystäviähän me oltiinkin oltu, sen jälkeen kun sellaisiksi tultiin. Ihastuminen kyllä laantuu, mutta se ystävyys oli lyhykäisyydestään huolimatta antoisaa ja erityislaatuista. Ihan megalyhyessä ajassa mä koin Äksän sellaiseksi ihmiseksi, että se sai tietää musta sellasia juttuja, joita ei suurin osa mun elämässäni olevista ihmisistä tule tietämään ikinä. Jo kauan ennen, kuin se kertoi itsestään juuri mitään. Sen kanssa pystyi keskustelemaan omista pimeistä kokemuksistaan ja puolistaan ilman, että se väheksyi minua niitten olemassaolon takia. Mutta suurin syy, miksi olisin halunnut sen pitää elämässäni, oli se, jota vastaan olen kapinoinut ehkä eniten koko aikana kun ollaan tunnettu, tajusin. Se, että se oli niin eri mekanismeilla toimiva ihminen kuin muut, joihin olen koskaan tutustunut. Se, että se kyseenalaisti hyvin montaa mun tapaani toimia ja reagoida, joita mä pidin totuuksina ja perusteltuina, ihan raivoksi asti, mutta kun niitä juttuja sitten joutui hetken miettimään, tajusikin, että osassa voi ollakin ihan pointti. Tällaiselle ihmiselle, joka on mennyt monen liemen kautta, selvinnyt pinnalle ja siksi ajattelee omaavansa vankan itsetuntemuksen ja siitä syntyneet toimintamekanismit (ja on vielä helvetin itsepäinenkin!), niin on aika ravisuttavaa, kun joku saa aikaseksi horjuntaa niissä, ihan hyvässä mielessä. Kasvattavaa. Siksi se olisi saanut olla mun elämässä sanomassa aina sillon tällön, että "Vitut!" ja mä oisin voinut siinä aikani känistä vastaan ja lopulta tajuta. Tai sitten en, sillä toimi se toisinpäinkin.
In the day
In the night
Say it right
Say it all
You either got it
Or you don't
You either stand or you fall
When your will is broken
When it slips from your hand
When there's no time for joking
There's a hole in the plan
Oh you don't mean nothing at all to me
No you don't mean nothing at all to me
But you got what it takes to set me free
Oh you could mean everything to me
(Nelly Furtado - Say It Right)
Sain siis selvitettyä ittelleni, miksi Äksästä oli tullut tärkeä, ja miksi en siitä olisi halunnut luopua. Sehän ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että se oli mennyt jo ja toisaalta ton asian tajuaminen teki oikeastaan vieläkin apeammaksi, koska ei tollasia tyyppejä, jotka muhun noin vaikuttaa, tapaa montaa kertaa elämässään. Mä kirjottelin päässäni pitkää meiliä sille kaikista näistä aatoksista, jota en koskaan lähettänyt. Ja jonka en toisaalta ajatellut edes muuttavan mitään, mutta olisin vaan halunnut saada purettua sydäntäni, one last time. Viikko meni, en tehnyt mitään, ja lopulta olin kai jo kallistumassa sen suuntaan, että ehkä sittenkin annan vaan olla. Alitajuntaisesti sitä olisi kai kuitenkin odottanut siihen mahdolliseen meiliin jotain responssia ja jos ei sellasta olisi tullut, olisin taas pettynyt uudestaan. Antamalla olla ehkä asia paranee nopeammin, koska mä ajattelin, että sen on pakko.
Kunnes tehosekoitin pärähti käyntiin taas. En osannut odottaa sitä lainkaan, tuli ihan kulman takaa.
Anteeksipyyntö tekstarilla tapahtuneesta. Mä annoin, tietenkin.
Alkuvuoden kiehutti Eksä ja ero sekä kaikki siinä lieveilmiönä heränneet eksistentiaaliset kriisiajatukset. Kevään tai siis maalis-huhtikuun vaihteesta on sitten kiehuttanut Äksä, kuten blogistakin on ollut luettavissa.
Kesähän alkoi sillä, että tapahtumien summana mun ja Äksän tiet erkanivat. Siihen loppui aivohutun keitto? No niinhän sitä vois luulla. Niinhän siitä olis ihan järkevääkin ehkä ajatella.
Mutta ei. Tuntui aivan helvetin pahalta. Koska se tarina meidän välillä nyt on ollut mun katsantokannan mukaan ihan seko ja liian monimutkainen jokatapauksessa melkein koko sen eliniän, niin tietty mietin niitä muutamia itkuja asian takia tuhertaessani, että miksi tollanen a) suht' vähän aikaa tuntemani ihminen ja b) vitun vaikea ihminen aiheuttaa sellasia surufiiliksiä ylipäätään. Tällä alkoi kova päänsisällön screenaus järki vs. tunteet -meiningillä.
Pieni fact file tapahtumista vois ehkä olla paikallaan, jotta kaikki pysyy kutakuinkin kärryillä mun ajatuskuvioissa, jos se nyt ylipäätään on mahdollistakaan. Muthan oli kategorisoitu Äksän toimesta ystäväksi (with a twist). Hetken sain olla uskottu ja koska olin tosta tyypistä oppinut tietämään asioita em. statuksen takia, niin olin hyvin otettu siitä, että muhun luotettiin. Tiesin, ettei se ollut mikään itsestäänselvyys, kaukana siitä. Siksi se oli iso ja arvokas juttu mulle. Siinä määrin, että olin ihan valmis pistämään itteni likoon ja tiesin pystyväni siihen, niistä mahdollisista pettymyksistä huolimatta, joita mulle voisi tulla matkan varrella johtuen siitä, että mähän olin myös aika lätkässä Äksään, silleen, juu nou. Tietoinen valinta, koska ittekin olen hyvin kranttu ihmisten suhteen, joita haluan elämässäni pitää ja päästää lähelle, ja Äksä oli just sitä, mikä läpäisi seulan.
Luottamus ja avoimuus mun suuntaan otti vähän hittiä niistä about viikon aikana tapahtuneista tapahtumista, siihen tapaamiseen liittyen. Ja siihen, että Äksän elämässä oli (on) myös toinen ihminen, ilmeisen tärkeä ja merkityksellinen. Mä sain kehitettyä (taas vaihteeksi!) pienen henkilökohtaisen kriisin siitä, että oli vaikea tyytyä niihin hataranoloisiin murusiin, jota Äksän suunnalta oli tarjolla sillä hetkellä, kun oli jo kertaalleen päässyt niin lähelle toista. Kunnon SAK-meininkiä, saavutetuista eduista ei luovuta, ja niin edelleen. Kapinaa ja napinaa. Barrikaadeille toverit! Kuin orava, joka säksättää häntä puuhkassa puun oksalla ihan kriisissä, kun se on sinne ajettu, mäkin olin Äksän kimpussa. Ihan vitun rasittava varmaan. Vaikka tietenkin mä pystyin ittelleni ja muka Äksällekin tivaamistani perustelemaan ihan aukottomasti, niinhän mä aina! Patistin sitä tekemään ratkaisuja, lähinnä sinne toiseen suuntaan, kattois ne kortit ja niin edelleen, ja päästäis mut roikkumasta tilanteesta muuta kuin ystävänä. Pysyisin sinä kyllä tai poistuisin kokonaan kuvioista, jos se olisi tarpeen. Sillä tajusinhan mä senkin, että ei mun olemassaolo tilanteitten muuttuessa välttämättä olisi mikään ihan yksinkertainen tai haluttava juttu, kun en kuitenkaan ole mikään pelkkä frendi koko ajan ollut. Adrenaliinit suusta vaahdoten yritin Äksää saada tajuumaan mun pointtia ja toivomusta ja että sillä oli mun mielestä kuitenkin velvollisuuksia mua kohtaan sen verran... Haha. Aika vähän siltä sain mitään konkreettista, se taas vaihteeksi luikerteli. Mutta (valitettavasti?) mä olen aika hyvä tajuumaan asioita, joten ainakin jollakin tasolla hahmotin kyllä tilanteen silti. Ja siitä sitten tietty seurasi "pienoinen" vitutus, että miksei se voinut sitten asioista kertoa ihan niinkuin ne olikin, kun tarjosin sille vastaukset ihan valmiina, kyllä tai ei, rasti ruutuun -vastausvaihtoehtoina. Siinä aikani päätä seinään hakatessa pääsin kuitenkin jonkunlaiseen harmoniaan itteni kanssa siinä, että enhän mä kuitenkaan voi ketään pakottaa uskoutumaan mulle tai ajattelemaan asioista niillä ajatuskuvioilla, joilla mä juttuja kelasin, joten sellanen hiljanen päätös oli tehtynä, että kattellaan sitten vaan. Eihän mulla ollut oikeestaan muuta vaihtoehtoakaan, jossen halunnut heivata Äksää kokonaan mäkeen mun laiffista. Keskitytään omiin juttuihin, vaikka ne tuntuikin sillä hetkellä oikeestaan vähän pienemmiltä merkitykseltään, kun olis halunnut jonkun ratkasun tohon Äksäkuvioon, joka poltti päällimmäisenä. Sen mielenrauhan takia. Mutta ottakoon Äksä yhteyttä, sitten taas kun sillä on asiaa, ja niin edelleen, en pushaa sitä sen enempää. Päätin pystyä elämään ilman niitä sen vastauksiakin, vaikka vähän tiukkaa meinas tehdäkin.
Tällasta siis siinä kesäkuun ekan viikonlopun alla. Perjantaina lähdin Turkuun, nollauskännit ja kohellus. Lauantain tein töitä krapulassa aamusta iltaan. Pääsin nukkumaan joskus yhden aikoihin yöllä, jolloin huomasin, että Äksä oli yrittänyt soittaa ja soitin sille takasin. Se oli lyhyt puhelu, se sanoi soittavansa takasin about vartin päästä, mutta mä nukahdin uupumustani jo kauan ennen kuin se oli kulunut. Eikä se kyllä ollut soittanutkaan. Sunnuntaina aamusta viideltä ylös, koska oli mun harrastuksen ja oikeastaan elämäntapanikin vuoden The Tapahtuma ja sinne oli pakko suunnistaa. Matkalla sinne pistin Äksälle jotain tekstaria, että olis kiva jutella jossain vaiheessa sen kanssa. Sille olisi ollut tarve vuodattaa niitä tuntemuksia, joita se irtonumero siinä perjantaina sai mussa aikaseksi. Koska se oli yöllä kännissä, niin tiesin tietty, että ei se hereillä vielä siihen aikaan aamusta olisi, mutta mä aattelin, että puhutaan joskus sitten, illemmalla, kun on harrastukset harrastettu.
Tosta harrastuksesta. Mähän olen siis koirankasvattaja, pienessä mittakaavassa, ja sen lisäksi yhdistysaktiivi. Viime aikoina mulla on ollut kyllästymisen fiiliksiä koko hommaan ja oon kysellyt itteltäni, että koenko mä kaiken sen vielä mielekkääksi asiaksi. Sellaseksi, jonka eteen tekee kaikkea sitä duunia ja tekee priorisointiakin elämässään. Esimerkiksi Eksää pistin ihan sujuvasti sivuun mun harrastustoiminnan tieltä tasaisin väliajoin. Se oli hirveän itsekästä multa ja oli iso syy meidän eroonkin, se mun itsekkyys. Kun noita ajatuksia ja syyllisyydentuntoa tapahtuneesta joutui kelaamaan eron jälkeen, niin edelleenkin tuntuu, että vaaka voi olla vähän miinuksen puolella, että kiinnostaako edelleen aidosti homma vai ei. Mutta toisaalta tiedän myös, että tää voi yhtä hyvin olla vaan vaihe, joka menee ohi. Ja kun olen sen kautta saanut niin paljon positiivistakin mun elämään, ystäviä, sisältöä, onnistumisia ja iloisia hetkiä, niin en ole vielä ihan valmis pistämään hyllyllekään tätä. Menen mieluummin vähän säästöliekillä hetken aikaa ja kattelen miltä alkaa näyttämään ajan kanssa. Toisaalta noi "virat", kasvattajana oleminen ja se yhdistyksessä toimiminen, tuovat mukanaan velvollisuuksia, jolloin en voi ihan suorilta vaan iskeä hanskoja tiskiinkään. Ihmiset ovat riippuvaisia musta ja minä olen luvannut hoitaa tietyt hommat. Silloin ne on vaan tehtävä, vaikka onkin kyse "vaan" harrastuksesta.
Harrastin siis täyttä häkää hiki hatussa koko sunnuntain. Jossain vaiheessa iltapäivää vilkaisin puhelintani ekaa kertaa aikaisen aamun jälkeen, ja siellä oli jo joku tunti sitten tullut tekstari Äksältä, josta tiesin, että se olis NYT! JUST! SILLÄ HETKELLÄ! tarvinnut korvaa ja kipeesti. Kouraisi sisuksista, se ahdistus, kun tiedostin, että mä en voi millään sen kanssa kunnolla puhua vielä moneen, moneen tuntiin. Ja itsekkäistä syistä myös se ajatus, että tiedostin, että jos sillä hetkellä olisin pystynyt sen kanssa puhumaan, niin olisin taatusti saanut niitä kaipaamiani vastauksia niihin mun sille esittämiin kysymyksiin. Olisin myös ehkä pystynyt osoittamaan sille, että olen sen luottamuksen arvoinen, vaikka olinkin mokannut ja se silloin pettyi muhun. Pistin jotain tekstareita menemään aina kun tuli sellanen väli, yritin soittaa tuhat kertaa sille vain sanoakseni, että en pysty juttelemaan ja selittänyt tilanteen, mutta tuuttas aina varattua. Loppuharrastuspäivä meni siis silleen, että mua revittiin kahteen suuntaan, kuvainnollisesti halki; fyysisesti oli oltava läsnä siinä tapahtumassa mutta ajatukset askarteli Äksässä koko ajan. Oli aika kurja fiilis. Jossain vaiheessa Äksä yritti pari kertaa soittaa, mutta mä olin edelleen niin kiinni siinä kaikessa, että oli pakko laittaa sille luuria korvaan ja selitystä, että soitan ihan heti kuin pystyn.
Kun päivä oli pulkassa, laitoin tekstaria, että mua harmittaa ihan törkysesti se, että pitikin olla just sellanen päivä mulla menossa, että en pystynyt puhumaan, mutta että nyt oisin käytettävissä, heti kun se pystyy puhumaan/haluaa puhua. Paluupostissa tuli tekstari, että se ei tartte mua edes frendinä, jos olen tällainen. Kiitos. Sydän jymähti. Yritin saada selvitystä, että millainen, yritin soittaa kertaa x ja selvittää tilannetta, lähetin tekstareita, jätin viestin vastaajaan. Hiljaisuutta takasin. Koska jo tunsin ihmistä sen verran, että tiesin miten se laittaa pois ihmisiä, joita ei halua elämäänsä, kuin leikaten, niin lopuksi oli pakko luovuttaa yhteydenottoyritykset ja tajuta, että tää oli tässä sitten. Tuli itku. Turhautumisesta, että mä en voinut asioiden kululle yhtään mitään, se ei ollut mun syy. Ja surusta Äksän menettämisestä.
Niinkuin mä olen täällä kirjoittanutkin, niin surullisuuden lisäksi mä koin, että toi ratkaisu oli epäreilu. Jälkeenpäin tajusin kyllä, että ei Äksä tainnut tietää sitä, että se sunnuntai menee mulla noissa merkeissä, koska meidän kommunikointi sen alla oli ollut lähinnä sitä mun herhilöintiä meidän suhteesta, mun päänsisäisestä kaaoksesta sen takia ja sen ratkaisuista. Mutta silti. Että en saanut mahdollisuutta edes selittää. Että mut laitettiin sivuun niin helpolla ja mun näkökulmasta hepposin perustein. Oli helppo vetää vertailuja siihenkin, miten Äksä oli käyttäytynyt mun suuntaan, ja tuli vähän yksipuolinen olo siitä meidän lyhyestä ystävyydestä. Mun moka esimerkiksi, sillä perusteltiin niin montaa juttua, jotka oli mulle ihan paskaa niskaan -kokemuksia ja sen oli oikeutettua antaa vaikuttaa suurella painolla kaikkeen ja mun piti vaan hyväksyä se. Which I did. Mä olin marttyyri, kun sen sovitun tapaamisen alla vallitsevan hiljaisuuden aikana pistin jonkun tekstarin, joka alkoi sanoilla: "Kiitti vitusti, mä luulin että oltiin ystäviä..." (Se oli joo kirjoitettu tilassa, kun hihat jo paloi, myönnän, ja olis ollut sisällöltään varmaan erilainen, jos sen olis vaikka kirjoittanut seuraavana aamuna hetken hengähdettyä). Ja että oli anuksesta vetää ystävyyskortti esiin ja kyseenalaistaa se tollasen takia. Jep, ajateltuani asiaa olin jopa samaa mieltä, varsinkin sen jälkeen kun sain sen selityksen, että mistä mikäkin johtui. Mutta ihan ylihelppo tehdä analogia siihen, että kukas se sitten olikaan marttyyri ja polki sen ystävyyden maahan oitis, jos ei Äksä, tossa vallitsevassa tilanteessa. Ihan verrastettavia juttuja kuitenkin, mun ajatuskuvion mukaan. Ja koska mun mielestä Äksän teko ei ollut perusteltu, niin väkisinkin mun mylly pyöritti ajatuksen, että ok, tää oli Äksän tapa päästä musta kätevästi eroon; se oli ratkaisunsa tehnyt toiseen suuntaan, ei ollut saanut sitä mulle kerrotuksi ja vips, ongelma (minä) hoidettiin pois olemasta sysäämällä syy sen ongelman niskaan. Se lisäsi epäreiluusfiiliksiä entisestään, koska mä olisin siitä ihan vapaaehtoisestikin poistunut. Pyytämällä. Ja sen se tiesi.
Mä siis tiesin, että a) se ihminen poistui mun elämästä, oli kuinka epäreilusti tahansa b) mä en voinut/halunnut ottaa siihen päin enää yhteyttä, koska tiesin, että sitä vituttaa tyypit, jotka ei tajua, ettei se kaipaa niitten yhteydenottoja enää, and I would not be one of them (again) ja c) syyt sen ratkaisun takana oli siinä toiseen suuntaan panostamisessa mun tulkinnan mukaan ja siihen olin varautunut. Silti sydän itki epärationaalisesti verta menetyksestä.
Alkoi järki vs. tunteet -pohdinnat. Päätin antaa ittelleni viikon ajatella ja miettiä, että miksi tuntuu niin pahalta, ja fiilistellä, tuntuuko ylipäätään sitten enää, kun se viikko on mennyt. Asioille täytyy antaa aikaa kehittyä, yksi asia, jonka ehkä opin ollessani Äksän kanssa tekemisissä. Faktat sitä vastaan, että ei voi oikeesti olla niin iso juttu tuo ihminen mun elämässä olivat se, että me oltiin oltu tekemisissä vasta niin kovin vähän aikaa, vähän päälle kaksi kuukautta vaan. Tavattu neljä kertaa, vietetty aikaa yhdessä noin seitsemän vuorokautta noina kertoina. Niihin mahtui monenlaista mukavaa hetkeä, mutta kuitenkin, ei se niistä voi pelkästään johtua, mun luopumisentuska. Sen päälle tunteja ja tunteja puhelimessa sekä mesessä, mutta se nyt ei tietty ole koskaan sama asia kuin face to face. Jo tohon lyhyeen meidän aikaan on mahtunut niin paljon "tilanteita", jotka on saanut mut henkisesti viiltämään ranteita auki ja turhautumaan ja kyseenalaistamaan koko hommaa. Selkee iso miinus. Käytännön syyt, eri asuinkaupungit ja sen sellaset, perusteli myös ihan selkokielellä sitä vastaan, että anna vaan olla, parempi niin, näin olis käynyt taatusti joskus kuitenkin. Plus tietty suurena miinuksena se, että Äksällähän oli se toinen kuvio. Murusilla ruokittavan kakkosnaisen rooli ja osa ei oikeen ole mua varten. Kuulostaa kamalalta kohtalolta järjellä ajateltuna, en halua sellaseen kuvioon edes sotkeutua ja estäisi mua elämästä muuta elämää tietyllä tavalla. Eli let go, järkisyy.
Tunnepuoli kontrasi ajatuksella, että ystäviähän me oltiinkin oltu, sen jälkeen kun sellaisiksi tultiin. Ihastuminen kyllä laantuu, mutta se ystävyys oli lyhykäisyydestään huolimatta antoisaa ja erityislaatuista. Ihan megalyhyessä ajassa mä koin Äksän sellaiseksi ihmiseksi, että se sai tietää musta sellasia juttuja, joita ei suurin osa mun elämässäni olevista ihmisistä tule tietämään ikinä. Jo kauan ennen, kuin se kertoi itsestään juuri mitään. Sen kanssa pystyi keskustelemaan omista pimeistä kokemuksistaan ja puolistaan ilman, että se väheksyi minua niitten olemassaolon takia. Mutta suurin syy, miksi olisin halunnut sen pitää elämässäni, oli se, jota vastaan olen kapinoinut ehkä eniten koko aikana kun ollaan tunnettu, tajusin. Se, että se oli niin eri mekanismeilla toimiva ihminen kuin muut, joihin olen koskaan tutustunut. Se, että se kyseenalaisti hyvin montaa mun tapaani toimia ja reagoida, joita mä pidin totuuksina ja perusteltuina, ihan raivoksi asti, mutta kun niitä juttuja sitten joutui hetken miettimään, tajusikin, että osassa voi ollakin ihan pointti. Tällaiselle ihmiselle, joka on mennyt monen liemen kautta, selvinnyt pinnalle ja siksi ajattelee omaavansa vankan itsetuntemuksen ja siitä syntyneet toimintamekanismit (ja on vielä helvetin itsepäinenkin!), niin on aika ravisuttavaa, kun joku saa aikaseksi horjuntaa niissä, ihan hyvässä mielessä. Kasvattavaa. Siksi se olisi saanut olla mun elämässä sanomassa aina sillon tällön, että "Vitut!" ja mä oisin voinut siinä aikani känistä vastaan ja lopulta tajuta. Tai sitten en, sillä toimi se toisinpäinkin.
In the day
In the night
Say it right
Say it all
You either got it
Or you don't
You either stand or you fall
When your will is broken
When it slips from your hand
When there's no time for joking
There's a hole in the plan
Oh you don't mean nothing at all to me
No you don't mean nothing at all to me
But you got what it takes to set me free
Oh you could mean everything to me
(Nelly Furtado - Say It Right)
Sain siis selvitettyä ittelleni, miksi Äksästä oli tullut tärkeä, ja miksi en siitä olisi halunnut luopua. Sehän ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että se oli mennyt jo ja toisaalta ton asian tajuaminen teki oikeastaan vieläkin apeammaksi, koska ei tollasia tyyppejä, jotka muhun noin vaikuttaa, tapaa montaa kertaa elämässään. Mä kirjottelin päässäni pitkää meiliä sille kaikista näistä aatoksista, jota en koskaan lähettänyt. Ja jonka en toisaalta ajatellut edes muuttavan mitään, mutta olisin vaan halunnut saada purettua sydäntäni, one last time. Viikko meni, en tehnyt mitään, ja lopulta olin kai jo kallistumassa sen suuntaan, että ehkä sittenkin annan vaan olla. Alitajuntaisesti sitä olisi kai kuitenkin odottanut siihen mahdolliseen meiliin jotain responssia ja jos ei sellasta olisi tullut, olisin taas pettynyt uudestaan. Antamalla olla ehkä asia paranee nopeammin, koska mä ajattelin, että sen on pakko.
Kunnes tehosekoitin pärähti käyntiin taas. En osannut odottaa sitä lainkaan, tuli ihan kulman takaa.
Anteeksipyyntö tekstarilla tapahtuneesta. Mä annoin, tietenkin.
tiistai 12. kesäkuuta 2007
Kontrasteja
Mulla oli perjantaina treffit. Nettideittien kautta "tavatun" tyypin kanssa. Vaikutti ihan mukiinmenevältä, huumori osui kutakuinkin yhteen kommunikoidessa ennen tapaamista, viestien, mesen ja puhelimen välityksellä, vaikka ei kyllä aiheuttanutkaan mitään "ants in the pants" -fiiliksiä, kuten vaikkapa Eksä tai Äksä sillon ennen kuin oltiin tavattu. Sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu. Koiraihminen. Aatelinenkin vielä, kelatkaa! Lähipiirissä oltaisiin kustu hunajaa, jos olisin maininnut tapailevani tollasta tyyppiä, olemassaolevien kytköksien takia. Ja kun leikin nimillä, että mikä musta tulis jos päädyttäis naikkariin asti (kuten aina teen, kaikkien vastakkaista sukupuolta olevien tapailemieni tyyppien kohdalla, noloa myöntää. Pikkutyttö ja prinsessaunelmat! :D), niin vitu että olis ollut pähee nimi mulla. Kaikin puolin, olis pitänyt olla ihan toimiva yhtälö.
But no. Ihan floppi! Sovittiin treffit terdelle keskustaan. Kaunis ja kuuma kesäilta bissen ja mahdollisesti kiinnostavan uuden tuttavuuden parissa. Mä olin jopa melkein innoissani lähtemään noille treffeille. Mutta melkein vaan. Siihen takaraivossa olevaan tuntemukseen, että not really interested, kyllä siihen kannattais aina luottaa, ei oo vielä kertaakaan ollut väärässä. Tarttee olla The Tunne. Kihinä, kuhina, sihinä, suhina, sellanen ettei pysy omissa housuissaan ja päässä neuronit sinkoaa signaalia punasen puolella sen jutun takia, ennen kuin mun kannattais näköjään edes vaivautua.
Takasin niihin treffeihin. Tiesin, että se oli jo siellä terassilla mua odottelemassa, kun saavuin paikalle. Paikat ihan piukassa populaa, ja hetken siinä arvoin, että miten mä sen tyypin edes tunnistan kaikkien joukosta, ei yksi naamafoto niin tarkkaa mielikuvaa toisesta saa aikaseksi. Kunnes spottasin sen, ja tiesin, että tuohan se on, joka puhuu tuolla just puhelimeen. Valitettavasti. Sydän valahti melkein jonkunlaisesta pettymyksestä nilkkoihin, vaikka en mitään varsinaista adonista odottanutkaan tapaavani. Ei mitään varsinaista vikaa, mutta... Sillä oli lippalakki päässa! Sellanen New York Yankees -tekele. Junttia! Ja aurinkolasit samaan aikaan. Not cool.
Mä en tunnusta olevani mikään ylipinnallinen tyyppi, jolle oikeenlaiset kuteet ja lookki on SE ykkösjuttu. Eksähän esmes ei vastannut mun ns. miesihannetta ulkonäöltään sitten pätkääkään, ja se se vasta juntisti pukeutuikin. En mä itekään ole mikään bling-bling -pintaliitäjän perikuva, varmaan aika päinvastoinkin. Oma tyyli ja niin edelleen. Jotenkin siis toi ensivaikutelman luoma iiiiso pettymys oli jopa hämmentävä voimakkuudeltaan. Emmä osaa sitä edes selitttää, että miksi niin. Ehkä se oli vaan sellanen palapelin palojen yhteenloksahtamishetki, kun sai sen oman mielikuvansa, jonka oli muodostanut ennen treffejä käydyn kommunikoinnin perusteella, jäsenneltyä johonkin tiettyyn lokeroon, everything made sense sillä hetkellä, ja en tykännytkään siitä, mitä se kertoi. Tai sitten mä olen ihan vitun pinnallinen sittenkin, ehkä.
No siinä vaiheessa nyt oli liian myöhäistä peruuttaa enää. Joten kärsittiin ne treffit läpi siis. Tietty ajattelin siinä tyyppiä tervehtiessäni, että kerrankos ensivaikutelma on ollut väärässä, on niin mulle käynyt ennenkin, ja yritin ajatella positiivisia ajatuksia ja olla avoimin mielin ja kiinnostuneen oloinen etc. Mutta ei se kyllä ollut väärässä. Kaikista "muka-sopivista" spekseistä huolimatta tyyppi oli zero kiinnostava. Edelleen, se oli sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu, sopivasti kunnollinen ja kaikkee sellasta, mutta no sparks there. None, whatsoever. Mä tekonauroin se jutuille ja esitin kiinnostunutta ja pidin yllä keskustelua, joka ei napannut, ei sitten pätkääkään. Ja aina välillä vilkuilin vieraisiin pöytiin tehden vertailua ja saaden aikaseksi silmäpeliä ihan muitten kanssa kuin mun deitin. Ilta olis voinut olla jopa ihan hauska, jos olis vaan röyhkeesti lähtenyt kehittämään noita eye contacteja eteenpäin, mutta en mä sitten niinkään härski kehdannut olla. Viimesen metron menemisellä ja koiran pitkään yksinoloon vedoten liukenin paikalta himaan niin äkkiä kuin vain suinkin kehtasin, ja teilasin tyypin vikinät siitä, että olis ollut kauheen kiva vielä jatkaa iltaa mun kanssa. Joo, ei tänään enää pitempään. Tavattaisko huomenna sitte taas, sillä olis leffoja, voitais kattella niitä ja tehdä jotain ruokaa tai jotain? Uhm, joo kattellaan, voi olla, että mulla on huomenna kiireitä... (No ei tod. tavata enää!) Voi koiranpenikka, etkö oikeesti osannut lukea musta sitä, että ei kiinnosta, lopeta toi palvova asenne! Lähtöhetkellä se pääsi vielä yllättämään mut ja antoi pikku pusun suulle - mä taisin säpsähtää oikeesti taaksepäin ja lujaa, ja melkein oksensin.
Oli kyllä vitutus huipussaan, kun tein kotimatkaa, kivasta nousuhumalasta huolimatta. Kauhee nälkäkin, mutta en ehtinyt edes snägärin kautta. Yritin vielä kotikulmilla nuohota kebab- ja pizzapaikkoja, mutta kiinnihän nekin oli, ja siksi sain sitten vielä tehdä pidemmän kävelymatkan kotiin, nälkä vatsassa kurnien ja vitutus maximus aivoissa jylläten. Ei auttanut piristävästi edes kävely siirtolapuutarhan läpi, jossa sireenit ja jasmiinit tuoksui kesäyössä huumaavasti. Vaikka tosta muistikuvasta varmaan tuleekin yksi tän kesän muistoista.
En mä edes tiedä mikä illassa niin paljon kyrsi, onhan sitä floppitreffeillä ennenkin käyty ja selvitty voittajana. Ne oli ehkä ne kontrastit. Siihen, miltä tuntui esimerkiksi tavata ja olla tekemisissä Äksän kanssa, kaikesta siihen liittyvästä väännöstä huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Tai kontrasti esimerkiksi siihen edellisviikonlopun irtonumeroon; ei kiinnostais sekään tyyppi ollenkaan boyfrendinä, mutta sellanen jännite, kun kumpikin tiesi, että tästä kun lähdetään, niin mennään samaan sänkyyn seuraavaksi yöksi. Ilman mitään sanoja. Toi treffityyppi, se oli liian ennalta-arvattava, liian kiltti, liian kunnollinen. Tylsä. Ja just sellanen, jonka oikeesti tietäisin olevan ns. hyväksi mulle. Mutta. Se iso mutta.
Kyllähän toi One Night Stand:kin herätti mussa kaikenlaisia aatoksia ja pähkäilyjä, vaikka tyyppi oli/on kiva ja seks oli bueno. Ennen Eksää elin melkoisen löyhää elämää noitten suhteen, ja kyllä mä sen ittestäni tiedän, että jos taas menis samanlaiseksi, niin ei sekään hyväksi mulle olisi. Pähkäilytti se, että hiton helposti se taas tapahtui, vaikka olinkin ajatellut eron jälkeen, että sellasia en taida haluta ollenkaan. Mieluummin oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa, vaikka sitten ilman sen kummempia parisuhdeaatoksia, mutta ei tollasia hetkellisiä huuman hetkiä, läheisyydenkaipuuta ja hyväksynnän hakemista seksiin verhottuna, jotka kuitenkin jättävät monesti vieläkin alastomammaksi ja rikkonaisemmaksi, varsinkin jos kyseessä olisi tyyppi, johon voisi tutustua ihan oikeestikin. Mä en ole ikinä tutustunut tai alkanut parisuhteilemaan kehenkään, kenen kanssa olen päätynyt lakanoihin heti. Oli ihan morkkiskin tosta tapahtuneesta hetken aikaa.
Mutta mutta. Voi olla, että vika on mussa, mutta taitaa mennä ainakin ajatuksen tasolla tollanen irtoseksi edelle kuitenkin tollasista väkisinväännettyistä wannabe-kohtaamisista. Vitutus tapahtuneesta on ainakin ihan eri tasoilla, jälkimmäisen häviöksi, vaikka jollain tavalla kai tollaset epäonnistuneetkin treffit olis hyväksyttävämpi ja parempi tapa kartottaa markkinoita. Plääh, en mä tiedä.
Ehkä tää kaikki on taas kerran vaan Äksästä johtuvaa. Se pisti meidän välit poikki edellisviikonloppuna ja mä olen hyvin pettynyt ja hyvin surullinen siitä, yhä edelleen. Olo on kuin kakaralla, jolta otetaan tikkari väkisin pois, vaikka se olis sen vapaaehtoisestikin antanut. Lopputulos voi olla sama, mutta sen kakaran mielestä sitä kohdeltiin epäreilusti. Ehkä se sitten on noi kakaramaiset fiilikset, joita mun pitäis käsitellä. Grow up.
Seuraavaksi agendassa kertoa sille kymmenen vuotta nuoremmalle ihailijalle (eri kuin tää deittityyppi, se sai taas mun kylmää kyytiä, enkä vaan vastannu sille enää puhelimeen, ja sai itteekseen selvittää yhtälön ja tajuta - great), että ei me tavata, koska mua ei kiinnosta. Toisia floppeja en aio tähän hätään kärsiä.
But no. Ihan floppi! Sovittiin treffit terdelle keskustaan. Kaunis ja kuuma kesäilta bissen ja mahdollisesti kiinnostavan uuden tuttavuuden parissa. Mä olin jopa melkein innoissani lähtemään noille treffeille. Mutta melkein vaan. Siihen takaraivossa olevaan tuntemukseen, että not really interested, kyllä siihen kannattais aina luottaa, ei oo vielä kertaakaan ollut väärässä. Tarttee olla The Tunne. Kihinä, kuhina, sihinä, suhina, sellanen ettei pysy omissa housuissaan ja päässä neuronit sinkoaa signaalia punasen puolella sen jutun takia, ennen kuin mun kannattais näköjään edes vaivautua.
Takasin niihin treffeihin. Tiesin, että se oli jo siellä terassilla mua odottelemassa, kun saavuin paikalle. Paikat ihan piukassa populaa, ja hetken siinä arvoin, että miten mä sen tyypin edes tunnistan kaikkien joukosta, ei yksi naamafoto niin tarkkaa mielikuvaa toisesta saa aikaseksi. Kunnes spottasin sen, ja tiesin, että tuohan se on, joka puhuu tuolla just puhelimeen. Valitettavasti. Sydän valahti melkein jonkunlaisesta pettymyksestä nilkkoihin, vaikka en mitään varsinaista adonista odottanutkaan tapaavani. Ei mitään varsinaista vikaa, mutta... Sillä oli lippalakki päässa! Sellanen New York Yankees -tekele. Junttia! Ja aurinkolasit samaan aikaan. Not cool.
Mä en tunnusta olevani mikään ylipinnallinen tyyppi, jolle oikeenlaiset kuteet ja lookki on SE ykkösjuttu. Eksähän esmes ei vastannut mun ns. miesihannetta ulkonäöltään sitten pätkääkään, ja se se vasta juntisti pukeutuikin. En mä itekään ole mikään bling-bling -pintaliitäjän perikuva, varmaan aika päinvastoinkin. Oma tyyli ja niin edelleen. Jotenkin siis toi ensivaikutelman luoma iiiiso pettymys oli jopa hämmentävä voimakkuudeltaan. Emmä osaa sitä edes selitttää, että miksi niin. Ehkä se oli vaan sellanen palapelin palojen yhteenloksahtamishetki, kun sai sen oman mielikuvansa, jonka oli muodostanut ennen treffejä käydyn kommunikoinnin perusteella, jäsenneltyä johonkin tiettyyn lokeroon, everything made sense sillä hetkellä, ja en tykännytkään siitä, mitä se kertoi. Tai sitten mä olen ihan vitun pinnallinen sittenkin, ehkä.
No siinä vaiheessa nyt oli liian myöhäistä peruuttaa enää. Joten kärsittiin ne treffit läpi siis. Tietty ajattelin siinä tyyppiä tervehtiessäni, että kerrankos ensivaikutelma on ollut väärässä, on niin mulle käynyt ennenkin, ja yritin ajatella positiivisia ajatuksia ja olla avoimin mielin ja kiinnostuneen oloinen etc. Mutta ei se kyllä ollut väärässä. Kaikista "muka-sopivista" spekseistä huolimatta tyyppi oli zero kiinnostava. Edelleen, se oli sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu, sopivasti kunnollinen ja kaikkee sellasta, mutta no sparks there. None, whatsoever. Mä tekonauroin se jutuille ja esitin kiinnostunutta ja pidin yllä keskustelua, joka ei napannut, ei sitten pätkääkään. Ja aina välillä vilkuilin vieraisiin pöytiin tehden vertailua ja saaden aikaseksi silmäpeliä ihan muitten kanssa kuin mun deitin. Ilta olis voinut olla jopa ihan hauska, jos olis vaan röyhkeesti lähtenyt kehittämään noita eye contacteja eteenpäin, mutta en mä sitten niinkään härski kehdannut olla. Viimesen metron menemisellä ja koiran pitkään yksinoloon vedoten liukenin paikalta himaan niin äkkiä kuin vain suinkin kehtasin, ja teilasin tyypin vikinät siitä, että olis ollut kauheen kiva vielä jatkaa iltaa mun kanssa. Joo, ei tänään enää pitempään. Tavattaisko huomenna sitte taas, sillä olis leffoja, voitais kattella niitä ja tehdä jotain ruokaa tai jotain? Uhm, joo kattellaan, voi olla, että mulla on huomenna kiireitä... (No ei tod. tavata enää!) Voi koiranpenikka, etkö oikeesti osannut lukea musta sitä, että ei kiinnosta, lopeta toi palvova asenne! Lähtöhetkellä se pääsi vielä yllättämään mut ja antoi pikku pusun suulle - mä taisin säpsähtää oikeesti taaksepäin ja lujaa, ja melkein oksensin.
Oli kyllä vitutus huipussaan, kun tein kotimatkaa, kivasta nousuhumalasta huolimatta. Kauhee nälkäkin, mutta en ehtinyt edes snägärin kautta. Yritin vielä kotikulmilla nuohota kebab- ja pizzapaikkoja, mutta kiinnihän nekin oli, ja siksi sain sitten vielä tehdä pidemmän kävelymatkan kotiin, nälkä vatsassa kurnien ja vitutus maximus aivoissa jylläten. Ei auttanut piristävästi edes kävely siirtolapuutarhan läpi, jossa sireenit ja jasmiinit tuoksui kesäyössä huumaavasti. Vaikka tosta muistikuvasta varmaan tuleekin yksi tän kesän muistoista.
En mä edes tiedä mikä illassa niin paljon kyrsi, onhan sitä floppitreffeillä ennenkin käyty ja selvitty voittajana. Ne oli ehkä ne kontrastit. Siihen, miltä tuntui esimerkiksi tavata ja olla tekemisissä Äksän kanssa, kaikesta siihen liittyvästä väännöstä huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Tai kontrasti esimerkiksi siihen edellisviikonlopun irtonumeroon; ei kiinnostais sekään tyyppi ollenkaan boyfrendinä, mutta sellanen jännite, kun kumpikin tiesi, että tästä kun lähdetään, niin mennään samaan sänkyyn seuraavaksi yöksi. Ilman mitään sanoja. Toi treffityyppi, se oli liian ennalta-arvattava, liian kiltti, liian kunnollinen. Tylsä. Ja just sellanen, jonka oikeesti tietäisin olevan ns. hyväksi mulle. Mutta. Se iso mutta.
Kyllähän toi One Night Stand:kin herätti mussa kaikenlaisia aatoksia ja pähkäilyjä, vaikka tyyppi oli/on kiva ja seks oli bueno. Ennen Eksää elin melkoisen löyhää elämää noitten suhteen, ja kyllä mä sen ittestäni tiedän, että jos taas menis samanlaiseksi, niin ei sekään hyväksi mulle olisi. Pähkäilytti se, että hiton helposti se taas tapahtui, vaikka olinkin ajatellut eron jälkeen, että sellasia en taida haluta ollenkaan. Mieluummin oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa, vaikka sitten ilman sen kummempia parisuhdeaatoksia, mutta ei tollasia hetkellisiä huuman hetkiä, läheisyydenkaipuuta ja hyväksynnän hakemista seksiin verhottuna, jotka kuitenkin jättävät monesti vieläkin alastomammaksi ja rikkonaisemmaksi, varsinkin jos kyseessä olisi tyyppi, johon voisi tutustua ihan oikeestikin. Mä en ole ikinä tutustunut tai alkanut parisuhteilemaan kehenkään, kenen kanssa olen päätynyt lakanoihin heti. Oli ihan morkkiskin tosta tapahtuneesta hetken aikaa.
Mutta mutta. Voi olla, että vika on mussa, mutta taitaa mennä ainakin ajatuksen tasolla tollanen irtoseksi edelle kuitenkin tollasista väkisinväännettyistä wannabe-kohtaamisista. Vitutus tapahtuneesta on ainakin ihan eri tasoilla, jälkimmäisen häviöksi, vaikka jollain tavalla kai tollaset epäonnistuneetkin treffit olis hyväksyttävämpi ja parempi tapa kartottaa markkinoita. Plääh, en mä tiedä.
Ehkä tää kaikki on taas kerran vaan Äksästä johtuvaa. Se pisti meidän välit poikki edellisviikonloppuna ja mä olen hyvin pettynyt ja hyvin surullinen siitä, yhä edelleen. Olo on kuin kakaralla, jolta otetaan tikkari väkisin pois, vaikka se olis sen vapaaehtoisestikin antanut. Lopputulos voi olla sama, mutta sen kakaran mielestä sitä kohdeltiin epäreilusti. Ehkä se sitten on noi kakaramaiset fiilikset, joita mun pitäis käsitellä. Grow up.
Seuraavaksi agendassa kertoa sille kymmenen vuotta nuoremmalle ihailijalle (eri kuin tää deittityyppi, se sai taas mun kylmää kyytiä, enkä vaan vastannu sille enää puhelimeen, ja sai itteekseen selvittää yhtälön ja tajuta - great), että ei me tavata, koska mua ei kiinnosta. Toisia floppeja en aio tähän hätään kärsiä.
torstai 7. kesäkuuta 2007
Huonoa seuraa
Testiä pukkaa.
Jos saat yli 45, olet huonoa seuraa.
Jos saat alle 15, on mahdollisuus että olet elänyt elämäsi tähän asti kiven alla vailla elämää ja kontaktia muihin ihmisiin - vielä pahempaa.
Säännöt
* Plussaa yhteen kaikki tekemäsi asiat.
* Ei ole pakko kertoa mitä olet tehnyt.
* Jos ihmiset haluavat tietää, kysykööt.
(Whatta hell, menkööt julki vaan mitä kaikkea kysyttyä on tullut tehtyä [x].)
Oletko koskaan...
1. Polttanut tupakkaa [x]
2. Juonut alkoholia [x]
3. Nukkunut samassa sängyssä vastakkaista sukupuolta olevan kanssa [x]
4. Nukkunut samassa sängyssä samaa sukupuolta olevan kanssa [x]
5. Suudellut samaa sukupuolta olevaa [x]
6. Harrastanut seksiä [x]
7. Ollut huoneessasi jonkun muun kuin perheenjäsenesi kanssa [x]
8. Katsonut pornoa [x]
9. Ostanut pornoa
10. Käyttänyt huumeita [x]
TOTAL: 9
1. Ottanut särkylääkkeitä [x]
2. Ottanut jonkun muun reseptilääkkeitä [x]
3. Valehdellut vanhemmillesi [x]
4. Valehdellut ystävällesi [x]
5. Livahtanut salaa ulos kotoa [x]
6. Tehnyt jotain laitonta [x]
7. Viillellyt itseäsi
8. Satuttanut toista tahallisesti [x]
9. Toivonut jonkun kuolevan [x]
10. Nähnyt jonkun kuolevan [x]
TOTAL: 9
1. Harrastanut kimppaseksiä [x]
2. Ollut ulkona koko yön [x]
3. Syönyt paketillisen jäätelöä yksin [x]
4. Ollut terapeutilla [x]
5. Ollut katkaisuhoidossa
6. Värjännyt hiuksesi [x]
7. Kielisuudellut [x]
8. Ollut auto-onnettomuudessa [x]
9. Ollut yökerhossa [x]
10. Ollut baarissa [x]
TOTAL: 9
1. Ollut villeissä bileissä [x]
2. Ollut strippiklubilla [x]
3. Juonut enemmän kuin kolme kaljaa yhtenä yönä [x]
4. Ollut kesälomalla Floridassa
5. Nuuskinut kaikkea
6. Käyttänyt mustaa kynsilakkaa [x]
7. Käyttänyt käsirautoja [x]
8. Käyttänyt bändipaitoja
9. Kuunnellut räppiä [x]
10. Omistanut 50 Centin CD:n
TOTAL: 6
1. Pukeutunut gootiksi/goottimaisesti
2. Pukeutunut pissikseksi/pissismäisesti
3. Pukeutunut punkkariksi/punkkarimaisesti
4. Ollut ulkona alasti päivällä [x]
5. Varastanut jotain [x]
6. Ollut liian kännissä muistaaksesi mitään [x]
7. Sammunut [x]
8. Pyörtynyt
9. Ihastunut naapuriin
10. Huomannut jonkun livahtavan salaa huoneeseesi
TOTAL: 4
1. Livahtanut salaa jonkun muun huoneeseen
2. Ihastunut parhaaseen ystävääsi
3. Ihastunut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävään [x]
4. Ollut konsertissa [x]
5. Ollut kutsuttuna huoraksi/lutkaksi [x]
6. Kutsunut jotain huoraksi/lutkaksi [x]
7. Omistanut auton [x]
8. Rikkonut ikkunan
9. Käynyt suihkussa vastakkaista sukupuolta olevan talossa [x]
10. Harjannut hampaasi jonkun muun hammasharjalla [x]
TOTAL: 7
1. Sanonut Tupacin olevan lempiräppärisi
2. Nähnyt K-15 elokuvan [x]
3. Nähnyt K-18 elokuvan [x]
4. Lintsannut koulusta [x]
5. Ollut leikkauksessa
6. Haavoittunut vakavasti
7. Joutunut oikeuteen
8. Livahtanut ulos ravintolasta maksamatta
9. Sammuttanut ison tulipalon
10. Valehdellut ikäsi [x]
TOTAL: 4
1. Omistanut/vuokrannut asunnon [x]
2. Rikkonut lakia poliisin läsnä ollessa
3. Pettänyt poika/tyttöystävääsi [x]
4. Joutunut ongelmiin poliisien kanssa [x]
5. Jutellut vieraan kanssa [x]
6. Halannut vierasta [x]
7. Suudellut vierasta [x]
8. Ollut vieraan autossa [x]
9. Ollut ahdisteltuna [x]
10. Ollut sanallisesti ahdisteltuna [x]
TOTAL: 9
1. Tavannut jonkun jonka tapasit netissä [x]
2. Ollut tietokoneella 12 tuntia putkeen [x]
3. Puhunut puhelimessa 4 tuntia putkeen [x]
4. Katsonut telkkaria 12 tuntia putkeen
5. Suudellut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävää [x]
6. Ollut kutsuttuna huonoksi seuraksi
7. Ajanut kännissä
8. Haukkunut jotain [x]
9. Maannut sohvalla vastakkaisen sukupuolen kanssa [x]
10. Luntannut kokeessa [x]
TOTAL: 7
Eli siis tuomion mukaan huonoa seuraa, kokonaispisteet 64. Kaikenlaista sitä on näköjään tullut tehtyäkin elämän aikana. Aika harvaa juttua kadun, ja ne joista poden huonoa omaatuntoa, on onneksi tapahtunut kauan sitten, ja aika varmaksi voin sanoa, että never again.
En mä kyllä tunnusta olevani ihan huonoa seuraa, jos se seura jossa olen, mua kiinnostaa. Sitten voin ollakin, jos on ihan evvk. Kaikki noi jutut ja monet muutkin, jotka tosta ei tullut edes esille, on tehnyt musta sen joka olen.
Huonoa seuraa 19 pisteen verran - pyh! Tyhmä testi.
Jos saat yli 45, olet huonoa seuraa.
Jos saat alle 15, on mahdollisuus että olet elänyt elämäsi tähän asti kiven alla vailla elämää ja kontaktia muihin ihmisiin - vielä pahempaa.
Säännöt
* Plussaa yhteen kaikki tekemäsi asiat.
* Ei ole pakko kertoa mitä olet tehnyt.
* Jos ihmiset haluavat tietää, kysykööt.
(Whatta hell, menkööt julki vaan mitä kaikkea kysyttyä on tullut tehtyä [x].)
Oletko koskaan...
1. Polttanut tupakkaa [x]
2. Juonut alkoholia [x]
3. Nukkunut samassa sängyssä vastakkaista sukupuolta olevan kanssa [x]
4. Nukkunut samassa sängyssä samaa sukupuolta olevan kanssa [x]
5. Suudellut samaa sukupuolta olevaa [x]
6. Harrastanut seksiä [x]
7. Ollut huoneessasi jonkun muun kuin perheenjäsenesi kanssa [x]
8. Katsonut pornoa [x]
9. Ostanut pornoa
10. Käyttänyt huumeita [x]
TOTAL: 9
1. Ottanut särkylääkkeitä [x]
2. Ottanut jonkun muun reseptilääkkeitä [x]
3. Valehdellut vanhemmillesi [x]
4. Valehdellut ystävällesi [x]
5. Livahtanut salaa ulos kotoa [x]
6. Tehnyt jotain laitonta [x]
7. Viillellyt itseäsi
8. Satuttanut toista tahallisesti [x]
9. Toivonut jonkun kuolevan [x]
10. Nähnyt jonkun kuolevan [x]
TOTAL: 9
1. Harrastanut kimppaseksiä [x]
2. Ollut ulkona koko yön [x]
3. Syönyt paketillisen jäätelöä yksin [x]
4. Ollut terapeutilla [x]
5. Ollut katkaisuhoidossa
6. Värjännyt hiuksesi [x]
7. Kielisuudellut [x]
8. Ollut auto-onnettomuudessa [x]
9. Ollut yökerhossa [x]
10. Ollut baarissa [x]
TOTAL: 9
1. Ollut villeissä bileissä [x]
2. Ollut strippiklubilla [x]
3. Juonut enemmän kuin kolme kaljaa yhtenä yönä [x]
4. Ollut kesälomalla Floridassa
5. Nuuskinut kaikkea
6. Käyttänyt mustaa kynsilakkaa [x]
7. Käyttänyt käsirautoja [x]
8. Käyttänyt bändipaitoja
9. Kuunnellut räppiä [x]
10. Omistanut 50 Centin CD:n
TOTAL: 6
1. Pukeutunut gootiksi/goottimaisesti
2. Pukeutunut pissikseksi/pissismäisesti
3. Pukeutunut punkkariksi/punkkarimaisesti
4. Ollut ulkona alasti päivällä [x]
5. Varastanut jotain [x]
6. Ollut liian kännissä muistaaksesi mitään [x]
7. Sammunut [x]
8. Pyörtynyt
9. Ihastunut naapuriin
10. Huomannut jonkun livahtavan salaa huoneeseesi
TOTAL: 4
1. Livahtanut salaa jonkun muun huoneeseen
2. Ihastunut parhaaseen ystävääsi
3. Ihastunut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävään [x]
4. Ollut konsertissa [x]
5. Ollut kutsuttuna huoraksi/lutkaksi [x]
6. Kutsunut jotain huoraksi/lutkaksi [x]
7. Omistanut auton [x]
8. Rikkonut ikkunan
9. Käynyt suihkussa vastakkaista sukupuolta olevan talossa [x]
10. Harjannut hampaasi jonkun muun hammasharjalla [x]
TOTAL: 7
1. Sanonut Tupacin olevan lempiräppärisi
2. Nähnyt K-15 elokuvan [x]
3. Nähnyt K-18 elokuvan [x]
4. Lintsannut koulusta [x]
5. Ollut leikkauksessa
6. Haavoittunut vakavasti
7. Joutunut oikeuteen
8. Livahtanut ulos ravintolasta maksamatta
9. Sammuttanut ison tulipalon
10. Valehdellut ikäsi [x]
TOTAL: 4
1. Omistanut/vuokrannut asunnon [x]
2. Rikkonut lakia poliisin läsnä ollessa
3. Pettänyt poika/tyttöystävääsi [x]
4. Joutunut ongelmiin poliisien kanssa [x]
5. Jutellut vieraan kanssa [x]
6. Halannut vierasta [x]
7. Suudellut vierasta [x]
8. Ollut vieraan autossa [x]
9. Ollut ahdisteltuna [x]
10. Ollut sanallisesti ahdisteltuna [x]
TOTAL: 9
1. Tavannut jonkun jonka tapasit netissä [x]
2. Ollut tietokoneella 12 tuntia putkeen [x]
3. Puhunut puhelimessa 4 tuntia putkeen [x]
4. Katsonut telkkaria 12 tuntia putkeen
5. Suudellut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävää [x]
6. Ollut kutsuttuna huonoksi seuraksi
7. Ajanut kännissä
8. Haukkunut jotain [x]
9. Maannut sohvalla vastakkaisen sukupuolen kanssa [x]
10. Luntannut kokeessa [x]
TOTAL: 7
Eli siis tuomion mukaan huonoa seuraa, kokonaispisteet 64. Kaikenlaista sitä on näköjään tullut tehtyäkin elämän aikana. Aika harvaa juttua kadun, ja ne joista poden huonoa omaatuntoa, on onneksi tapahtunut kauan sitten, ja aika varmaksi voin sanoa, että never again.
En mä kyllä tunnusta olevani ihan huonoa seuraa, jos se seura jossa olen, mua kiinnostaa. Sitten voin ollakin, jos on ihan evvk. Kaikki noi jutut ja monet muutkin, jotka tosta ei tullut edes esille, on tehnyt musta sen joka olen.
Huonoa seuraa 19 pisteen verran - pyh! Tyhmä testi.
keskiviikko 6. kesäkuuta 2007
Dazed and confused
Mikä viikonloppu. Mennyt siis. Ollaan jo keskiviikossa, ja mä en edelleenkään tiedä, mitä siitä ajatella, miten tästä eteenpäin. Ihan sekasin. Morkkis. Uupumusta. Jossittelua tilanteista, joille ei kuitenkaan mitään voinut. Miksi, miksi ja miksi? Epäreiluuden tunteita. Turhautumista. Riittämättömyyttä.
Kovin, kovin surullinen. :(
Kovin, kovin surullinen. :(
lauantai 2. kesäkuuta 2007
Kesän alku
Aurinko.
Turku.
Pussikaljaa Vartiovuoressa.
Känni.
Irtonumeromies.
Krapula.
Aamukahvit vieraan kanssa.
Kävely kotiin halki aurinkoisen Turun räjähtäneenä, lakkiais- ja päättäjäisjuhlijoitten parveillessa juhlatamineissaan kaikkialla. Having a feeling that everyone is staring at me.
Mä en jaksa edes nyt miettiä, että mitä tästä nyt oikein mietin.
Turku.
Pussikaljaa Vartiovuoressa.
Känni.
Irtonumeromies.
Krapula.
Aamukahvit vieraan kanssa.
Kävely kotiin halki aurinkoisen Turun räjähtäneenä, lakkiais- ja päättäjäisjuhlijoitten parveillessa juhlatamineissaan kaikkialla. Having a feeling that everyone is staring at me.
Mä en jaksa edes nyt miettiä, että mitä tästä nyt oikein mietin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
