Tehosekoitin

Kuinkahan kauan tää mun aivohuttu voi kiehua tällasella paineella ennen kuin oikeesti poksahtaa?

Alkuvuoden kiehutti Eksä ja ero sekä kaikki siinä lieveilmiönä heränneet eksistentiaaliset kriisiajatukset. Kevään tai siis maalis-huhtikuun vaihteesta on sitten kiehuttanut Äksä, kuten blogistakin on ollut luettavissa.

Kesähän alkoi sillä, että tapahtumien summana mun ja Äksän tiet erkanivat. Siihen loppui aivohutun keitto? No niinhän sitä vois luulla. Niinhän siitä olis ihan järkevääkin ehkä ajatella.

Mutta ei. Tuntui aivan helvetin pahalta. Koska se tarina meidän välillä nyt on ollut mun katsantokannan mukaan ihan seko ja liian monimutkainen jokatapauksessa melkein koko sen eliniän, niin tietty mietin niitä muutamia itkuja asian takia tuhertaessani, että miksi tollanen a) suht' vähän aikaa tuntemani ihminen ja b) vitun vaikea ihminen aiheuttaa sellasia surufiiliksiä ylipäätään. Tällä alkoi kova päänsisällön screenaus järki vs. tunteet -meiningillä.

Pieni fact file tapahtumista vois ehkä olla paikallaan, jotta kaikki pysyy kutakuinkin kärryillä mun ajatuskuvioissa, jos se nyt ylipäätään on mahdollistakaan. Muthan oli kategorisoitu Äksän toimesta ystäväksi (with a twist). Hetken sain olla uskottu ja koska olin tosta tyypistä oppinut tietämään asioita em. statuksen takia, niin olin hyvin otettu siitä, että muhun luotettiin. Tiesin, ettei se ollut mikään itsestäänselvyys, kaukana siitä. Siksi se oli iso ja arvokas juttu mulle. Siinä määrin, että olin ihan valmis pistämään itteni likoon ja tiesin pystyväni siihen, niistä mahdollisista pettymyksistä huolimatta, joita mulle voisi tulla matkan varrella johtuen siitä, että mähän olin myös aika lätkässä Äksään, silleen, juu nou. Tietoinen valinta, koska ittekin olen hyvin kranttu ihmisten suhteen, joita haluan elämässäni pitää ja päästää lähelle, ja Äksä oli just sitä, mikä läpäisi seulan.

Luottamus ja avoimuus mun suuntaan otti vähän hittiä niistä about viikon aikana tapahtuneista tapahtumista, siihen tapaamiseen liittyen. Ja siihen, että Äksän elämässä oli (on) myös toinen ihminen, ilmeisen tärkeä ja merkityksellinen. Mä sain kehitettyä (taas vaihteeksi!) pienen henkilökohtaisen kriisin siitä, että oli vaikea tyytyä niihin hataranoloisiin murusiin, jota Äksän suunnalta oli tarjolla sillä hetkellä, kun oli jo kertaalleen päässyt niin lähelle toista. Kunnon SAK-meininkiä, saavutetuista eduista ei luovuta, ja niin edelleen. Kapinaa ja napinaa. Barrikaadeille toverit! Kuin orava, joka säksättää häntä puuhkassa puun oksalla ihan kriisissä, kun se on sinne ajettu, mäkin olin Äksän kimpussa. Ihan vitun rasittava varmaan. Vaikka tietenkin mä pystyin ittelleni ja muka Äksällekin tivaamistani perustelemaan ihan aukottomasti, niinhän mä aina! Patistin sitä tekemään ratkaisuja, lähinnä sinne toiseen suuntaan, kattois ne kortit ja niin edelleen, ja päästäis mut roikkumasta tilanteesta muuta kuin ystävänä. Pysyisin sinä kyllä tai poistuisin kokonaan kuvioista, jos se olisi tarpeen. Sillä tajusinhan mä senkin, että ei mun olemassaolo tilanteitten muuttuessa välttämättä olisi mikään ihan yksinkertainen tai haluttava juttu, kun en kuitenkaan ole mikään pelkkä frendi koko ajan ollut. Adrenaliinit suusta vaahdoten yritin Äksää saada tajuumaan mun pointtia ja toivomusta ja että sillä oli mun mielestä kuitenkin velvollisuuksia mua kohtaan sen verran... Haha. Aika vähän siltä sain mitään konkreettista, se taas vaihteeksi luikerteli. Mutta (valitettavasti?) mä olen aika hyvä tajuumaan asioita, joten ainakin jollakin tasolla hahmotin kyllä tilanteen silti. Ja siitä sitten tietty seurasi "pienoinen" vitutus, että miksei se voinut sitten asioista kertoa ihan niinkuin ne olikin, kun tarjosin sille vastaukset ihan valmiina, kyllä tai ei, rasti ruutuun -vastausvaihtoehtoina. Siinä aikani päätä seinään hakatessa pääsin kuitenkin jonkunlaiseen harmoniaan itteni kanssa siinä, että enhän mä kuitenkaan voi ketään pakottaa uskoutumaan mulle tai ajattelemaan asioista niillä ajatuskuvioilla, joilla mä juttuja kelasin, joten sellanen hiljanen päätös oli tehtynä, että kattellaan sitten vaan. Eihän mulla ollut oikeestaan muuta vaihtoehtoakaan, jossen halunnut heivata Äksää kokonaan mäkeen mun laiffista. Keskitytään omiin juttuihin, vaikka ne tuntuikin sillä hetkellä oikeestaan vähän pienemmiltä merkitykseltään, kun olis halunnut jonkun ratkasun tohon Äksäkuvioon, joka poltti päällimmäisenä. Sen mielenrauhan takia. Mutta ottakoon Äksä yhteyttä, sitten taas kun sillä on asiaa, ja niin edelleen, en pushaa sitä sen enempää. Päätin pystyä elämään ilman niitä sen vastauksiakin, vaikka vähän tiukkaa meinas tehdäkin.

Tällasta siis siinä kesäkuun ekan viikonlopun alla. Perjantaina lähdin Turkuun, nollauskännit ja kohellus. Lauantain tein töitä krapulassa aamusta iltaan. Pääsin nukkumaan joskus yhden aikoihin yöllä, jolloin huomasin, että Äksä oli yrittänyt soittaa ja soitin sille takasin. Se oli lyhyt puhelu, se sanoi soittavansa takasin about vartin päästä, mutta mä nukahdin uupumustani jo kauan ennen kuin se oli kulunut. Eikä se kyllä ollut soittanutkaan. Sunnuntaina aamusta viideltä ylös, koska oli mun harrastuksen ja oikeastaan elämäntapanikin vuoden The Tapahtuma ja sinne oli pakko suunnistaa. Matkalla sinne pistin Äksälle jotain tekstaria, että olis kiva jutella jossain vaiheessa sen kanssa. Sille olisi ollut tarve vuodattaa niitä tuntemuksia, joita se irtonumero siinä perjantaina sai mussa aikaseksi. Koska se oli yöllä kännissä, niin tiesin tietty, että ei se hereillä vielä siihen aikaan aamusta olisi, mutta mä aattelin, että puhutaan joskus sitten, illemmalla, kun on harrastukset harrastettu.

Tosta harrastuksesta. Mähän olen siis koirankasvattaja, pienessä mittakaavassa, ja sen lisäksi yhdistysaktiivi. Viime aikoina mulla on ollut kyllästymisen fiiliksiä koko hommaan ja oon kysellyt itteltäni, että koenko mä kaiken sen vielä mielekkääksi asiaksi. Sellaseksi, jonka eteen tekee kaikkea sitä duunia ja tekee priorisointiakin elämässään. Esimerkiksi Eksää pistin ihan sujuvasti sivuun mun harrastustoiminnan tieltä tasaisin väliajoin. Se oli hirveän itsekästä multa ja oli iso syy meidän eroonkin, se mun itsekkyys. Kun noita ajatuksia ja syyllisyydentuntoa tapahtuneesta joutui kelaamaan eron jälkeen, niin edelleenkin tuntuu, että vaaka voi olla vähän miinuksen puolella, että kiinnostaako edelleen aidosti homma vai ei. Mutta toisaalta tiedän myös, että tää voi yhtä hyvin olla vaan vaihe, joka menee ohi. Ja kun olen sen kautta saanut niin paljon positiivistakin mun elämään, ystäviä, sisältöä, onnistumisia ja iloisia hetkiä, niin en ole vielä ihan valmis pistämään hyllyllekään tätä. Menen mieluummin vähän säästöliekillä hetken aikaa ja kattelen miltä alkaa näyttämään ajan kanssa. Toisaalta noi "virat", kasvattajana oleminen ja se yhdistyksessä toimiminen, tuovat mukanaan velvollisuuksia, jolloin en voi ihan suorilta vaan iskeä hanskoja tiskiinkään. Ihmiset ovat riippuvaisia musta ja minä olen luvannut hoitaa tietyt hommat. Silloin ne on vaan tehtävä, vaikka onkin kyse "vaan" harrastuksesta.

Harrastin siis täyttä häkää hiki hatussa koko sunnuntain. Jossain vaiheessa iltapäivää vilkaisin puhelintani ekaa kertaa aikaisen aamun jälkeen, ja siellä oli jo joku tunti sitten tullut tekstari Äksältä, josta tiesin, että se olis NYT! JUST! SILLÄ HETKELLÄ! tarvinnut korvaa ja kipeesti. Kouraisi sisuksista, se ahdistus, kun tiedostin, että mä en voi millään sen kanssa kunnolla puhua vielä moneen, moneen tuntiin. Ja itsekkäistä syistä myös se ajatus, että tiedostin, että jos sillä hetkellä olisin pystynyt sen kanssa puhumaan, niin olisin taatusti saanut niitä kaipaamiani vastauksia niihin mun sille esittämiin kysymyksiin. Olisin myös ehkä pystynyt osoittamaan sille, että olen sen luottamuksen arvoinen, vaikka olinkin mokannut ja se silloin pettyi muhun. Pistin jotain tekstareita menemään aina kun tuli sellanen väli, yritin soittaa tuhat kertaa sille vain sanoakseni, että en pysty juttelemaan ja selittänyt tilanteen, mutta tuuttas aina varattua. Loppuharrastuspäivä meni siis silleen, että mua revittiin kahteen suuntaan, kuvainnollisesti halki; fyysisesti oli oltava läsnä siinä tapahtumassa mutta ajatukset askarteli Äksässä koko ajan. Oli aika kurja fiilis. Jossain vaiheessa Äksä yritti pari kertaa soittaa, mutta mä olin edelleen niin kiinni siinä kaikessa, että oli pakko laittaa sille luuria korvaan ja selitystä, että soitan ihan heti kuin pystyn.

Kun päivä oli pulkassa, laitoin tekstaria, että mua harmittaa ihan törkysesti se, että pitikin olla just sellanen päivä mulla menossa, että en pystynyt puhumaan, mutta että nyt oisin käytettävissä, heti kun se pystyy puhumaan/haluaa puhua. Paluupostissa tuli tekstari, että se ei tartte mua edes frendinä, jos olen tällainen. Kiitos. Sydän jymähti. Yritin saada selvitystä, että millainen, yritin soittaa kertaa x ja selvittää tilannetta, lähetin tekstareita, jätin viestin vastaajaan. Hiljaisuutta takasin. Koska jo tunsin ihmistä sen verran, että tiesin miten se laittaa pois ihmisiä, joita ei halua elämäänsä, kuin leikaten, niin lopuksi oli pakko luovuttaa yhteydenottoyritykset ja tajuta, että tää oli tässä sitten. Tuli itku. Turhautumisesta, että mä en voinut asioiden kululle yhtään mitään, se ei ollut mun syy. Ja surusta Äksän menettämisestä.

Niinkuin mä olen täällä kirjoittanutkin, niin surullisuuden lisäksi mä koin, että toi ratkaisu oli epäreilu. Jälkeenpäin tajusin kyllä, että ei Äksä tainnut tietää sitä, että se sunnuntai menee mulla noissa merkeissä, koska meidän kommunikointi sen alla oli ollut lähinnä sitä mun herhilöintiä meidän suhteesta, mun päänsisäisestä kaaoksesta sen takia ja sen ratkaisuista. Mutta silti. Että en saanut mahdollisuutta edes selittää. Että mut laitettiin sivuun niin helpolla ja mun näkökulmasta hepposin perustein. Oli helppo vetää vertailuja siihenkin, miten Äksä oli käyttäytynyt mun suuntaan, ja tuli vähän yksipuolinen olo siitä meidän lyhyestä ystävyydestä. Mun moka esimerkiksi, sillä perusteltiin niin montaa juttua, jotka oli mulle ihan paskaa niskaan -kokemuksia ja sen oli oikeutettua antaa vaikuttaa suurella painolla kaikkeen ja mun piti vaan hyväksyä se. Which I did. Mä olin marttyyri, kun sen sovitun tapaamisen alla vallitsevan hiljaisuuden aikana pistin jonkun tekstarin, joka alkoi sanoilla: "Kiitti vitusti, mä luulin että oltiin ystäviä..." (Se oli joo kirjoitettu tilassa, kun hihat jo paloi, myönnän, ja olis ollut sisällöltään varmaan erilainen, jos sen olis vaikka kirjoittanut seuraavana aamuna hetken hengähdettyä). Ja että oli anuksesta vetää ystävyyskortti esiin ja kyseenalaistaa se tollasen takia. Jep, ajateltuani asiaa olin jopa samaa mieltä, varsinkin sen jälkeen kun sain sen selityksen, että mistä mikäkin johtui. Mutta ihan ylihelppo tehdä analogia siihen, että kukas se sitten olikaan marttyyri ja polki sen ystävyyden maahan oitis, jos ei Äksä, tossa vallitsevassa tilanteessa. Ihan verrastettavia juttuja kuitenkin, mun ajatuskuvion mukaan. Ja koska mun mielestä Äksän teko ei ollut perusteltu, niin väkisinkin mun mylly pyöritti ajatuksen, että ok, tää oli Äksän tapa päästä musta kätevästi eroon; se oli ratkaisunsa tehnyt toiseen suuntaan, ei ollut saanut sitä mulle kerrotuksi ja vips, ongelma (minä) hoidettiin pois olemasta sysäämällä syy sen ongelman niskaan. Se lisäsi epäreiluusfiiliksiä entisestään, koska mä olisin siitä ihan vapaaehtoisestikin poistunut. Pyytämällä. Ja sen se tiesi.

Mä siis tiesin, että a) se ihminen poistui mun elämästä, oli kuinka epäreilusti tahansa b) mä en voinut/halunnut ottaa siihen päin enää yhteyttä, koska tiesin, että sitä vituttaa tyypit, jotka ei tajua, ettei se kaipaa niitten yhteydenottoja enää, and I would not be one of them (again) ja c) syyt sen ratkaisun takana oli siinä toiseen suuntaan panostamisessa mun tulkinnan mukaan ja siihen olin varautunut. Silti sydän itki epärationaalisesti verta menetyksestä.

Alkoi järki vs. tunteet -pohdinnat. Päätin antaa ittelleni viikon ajatella ja miettiä, että miksi tuntuu niin pahalta, ja fiilistellä, tuntuuko ylipäätään sitten enää, kun se viikko on mennyt. Asioille täytyy antaa aikaa kehittyä, yksi asia, jonka ehkä opin ollessani Äksän kanssa tekemisissä. Faktat sitä vastaan, että ei voi oikeesti olla niin iso juttu tuo ihminen mun elämässä olivat se, että me oltiin oltu tekemisissä vasta niin kovin vähän aikaa, vähän päälle kaksi kuukautta vaan. Tavattu neljä kertaa, vietetty aikaa yhdessä noin seitsemän vuorokautta noina kertoina. Niihin mahtui monenlaista mukavaa hetkeä, mutta kuitenkin, ei se niistä voi pelkästään johtua, mun luopumisentuska. Sen päälle tunteja ja tunteja puhelimessa sekä mesessä, mutta se nyt ei tietty ole koskaan sama asia kuin face to face. Jo tohon lyhyeen meidän aikaan on mahtunut niin paljon "tilanteita", jotka on saanut mut henkisesti viiltämään ranteita auki ja turhautumaan ja kyseenalaistamaan koko hommaa. Selkee iso miinus. Käytännön syyt, eri asuinkaupungit ja sen sellaset, perusteli myös ihan selkokielellä sitä vastaan, että anna vaan olla, parempi niin, näin olis käynyt taatusti joskus kuitenkin. Plus tietty suurena miinuksena se, että Äksällähän oli se toinen kuvio. Murusilla ruokittavan kakkosnaisen rooli ja osa ei oikeen ole mua varten. Kuulostaa kamalalta kohtalolta järjellä ajateltuna, en halua sellaseen kuvioon edes sotkeutua ja estäisi mua elämästä muuta elämää tietyllä tavalla. Eli let go, järkisyy.

Tunnepuoli kontrasi ajatuksella, että ystäviähän me oltiinkin oltu, sen jälkeen kun sellaisiksi tultiin. Ihastuminen kyllä laantuu, mutta se ystävyys oli lyhykäisyydestään huolimatta antoisaa ja erityislaatuista. Ihan megalyhyessä ajassa mä koin Äksän sellaiseksi ihmiseksi, että se sai tietää musta sellasia juttuja, joita ei suurin osa mun elämässäni olevista ihmisistä tule tietämään ikinä. Jo kauan ennen, kuin se kertoi itsestään juuri mitään. Sen kanssa pystyi keskustelemaan omista pimeistä kokemuksistaan ja puolistaan ilman, että se väheksyi minua niitten olemassaolon takia. Mutta suurin syy, miksi olisin halunnut sen pitää elämässäni, oli se, jota vastaan olen kapinoinut ehkä eniten koko aikana kun ollaan tunnettu, tajusin. Se, että se oli niin eri mekanismeilla toimiva ihminen kuin muut, joihin olen koskaan tutustunut. Se, että se kyseenalaisti hyvin montaa mun tapaani toimia ja reagoida, joita mä pidin totuuksina ja perusteltuina, ihan raivoksi asti, mutta kun niitä juttuja sitten joutui hetken miettimään, tajusikin, että osassa voi ollakin ihan pointti. Tällaiselle ihmiselle, joka on mennyt monen liemen kautta, selvinnyt pinnalle ja siksi ajattelee omaavansa vankan itsetuntemuksen ja siitä syntyneet toimintamekanismit (ja on vielä helvetin itsepäinenkin!), niin on aika ravisuttavaa, kun joku saa aikaseksi horjuntaa niissä, ihan hyvässä mielessä. Kasvattavaa. Siksi se olisi saanut olla mun elämässä sanomassa aina sillon tällön, että "Vitut!" ja mä oisin voinut siinä aikani känistä vastaan ja lopulta tajuta. Tai sitten en, sillä toimi se toisinpäinkin.


In the day
In the night
Say it right
Say it all
You either got it
Or you don't
You either stand or you fall
When your will is broken
When it slips from your hand
When there's no time for joking
There's a hole in the plan

Oh you don't mean nothing at all to me
No you don't mean nothing at all to me
But you got what it takes to set me free
Oh you could mean everything to me

(Nelly Furtado - Say It Right)


Sain siis selvitettyä ittelleni, miksi Äksästä oli tullut tärkeä, ja miksi en siitä olisi halunnut luopua. Sehän ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että se oli mennyt jo ja toisaalta ton asian tajuaminen teki oikeastaan vieläkin apeammaksi, koska ei tollasia tyyppejä, jotka muhun noin vaikuttaa, tapaa montaa kertaa elämässään. Mä kirjottelin päässäni pitkää meiliä sille kaikista näistä aatoksista, jota en koskaan lähettänyt. Ja jonka en toisaalta ajatellut edes muuttavan mitään, mutta olisin vaan halunnut saada purettua sydäntäni, one last time. Viikko meni, en tehnyt mitään, ja lopulta olin kai jo kallistumassa sen suuntaan, että ehkä sittenkin annan vaan olla. Alitajuntaisesti sitä olisi kai kuitenkin odottanut siihen mahdolliseen meiliin jotain responssia ja jos ei sellasta olisi tullut, olisin taas pettynyt uudestaan. Antamalla olla ehkä asia paranee nopeammin, koska mä ajattelin, että sen on pakko.

Kunnes tehosekoitin pärähti käyntiin taas. En osannut odottaa sitä lainkaan, tuli ihan kulman takaa.

Anteeksipyyntö tekstarilla tapahtuneesta. Mä annoin, tietenkin.