Oikeesti!

Mä olen aina näköjään ylimyöhässä raportoimassa juhlien tapahtumista, niinkuin nyt esmes tästä juhannuksesta. Ei vanha toivu enää nopeaan, jossei muuta niin aivot ainakin surisee väsymyksestä ja krapulasta niin tyhjää, ettei sellasta bloggausta kannata edes tehdä, joka sillä kapasiteetilla syntyis. No joo, jos nyt kannattaa muutenkaan, en tiedä, mutta ei nyt mennä tollaseen liian syvälliseen pohdintaan blogin pitämisen mielekkyydestä; To be or not to be, that is the question...

Juhannusta siis juhlistettiin ja ihan silleen reippaastikin. Perjantaina koko päivä ja pikkutunneille meni. Lauantaina iltapäivästä jatkui sunnuntaiaamulle seitsemän kieppeille. Sunnuntai meni jo ihan ilman kemiallista avustusta a'la alkoholi, mutta yön valvoin silti. Sunnuntai-illalla kävin eka frendin uudella kämpällä ja siellä tuli juubailtua usean tunnin verran ja yöllä vielä päästin luovuuteni valloilleen ja väsäsin mutsille sellasen mainoksen, jossa olin luvannut sitä auttaa. Nukkumaan klo 8 aamulla, pariksi tuntia. Univelkaa tuli siis kerättyä. Viime yö sentään nukuttu suhteellisen normaalimittaisena, ja alkaa taas henki palata tähän raatoon.

Mutta siihen juhannukseen... Aika huisi. Sisälsi yhden "sovitun yllätyksen", ja sitten yhden ihan sellasenkin, että hetkeksi joutui aivot rapid forwardille päästäkseni tilanteen tasalle. Sellanen leuka loksahtaa auki -hetki, vaikka onneksi kai vaan tuntu siltä, en mä muistaakseni oikeesti jäänyt suu auki toljottamaan. Mutta tylsyys tappaa, yllätykset piristää ja kyllä nämäkin juhannukseen sisältyneet oli vaan positiivisia sellasia, monellakin tapaa. Mä tiedän nyt, että Äksä ja mä, me ollaan ihan OIKEESTI ystäviä. Makes me smile.

Aatto kului maalaismaisemassa, aurinko paistoi täysii koko päivän ja sen seurauksena tarttui väriä pintaan, ruoka oli grillissä laitettuna ja ulkona syötynä ylihyvää, kalja maistui, maalaiskylän kokko roihusi, hyttysiäkään ei juuri ollut, löylyt oli hyvät keskellä yötä ja seura oli kivaa. Suomalaiskansallinen idylli kesänyön juhlaan, tosin ilman vesielementtiä, mutta eipä tarvinnut kokeilla hukkumista! Buenoa oli. Päivän aikana varmistui myös se "sovittu yllätys" juhannukselle. Eli että Äksä oli jopa ihan tosissaan sen kanssa, josta oli ollut edeltävänä viikolla juttua, että josko kävisin sitäkin moikkaamassa juhannuksen aikana. Yllätykseksi sen laskin suunnittelusta huolimatta, koska noissa tapaamiskuvioissa on kuitenkin ollut sellasta "pientä" epävarmuusmomenttia olemassa aina ihan siihen asti, kunnes seison sen oven takana sovitusti. Joten hiukan kai vieläkin pidin sitä ei-niin-varmana kutsuna. Ehkä nyt vois pikkuhiljaa karistaa nekin omat epäilykset aina noista ja ruveta luottamaan enempi, ittekin.

Ne epävarmuudet pitkälle johtui taatusti myös niistä Äksän säädöistä omassa elämässään, mitä haluaa ja mitä ei, ja mitä on valmis vaikkapa mulle myöntämään ja kertomaan, ja mitä ei. Kun palattiin yhteyksiin, mä sain vihdoin niitä vastauksia. Just niitä, mitä osasin odottaakin. Just niitä, jotka jo toisaalta tiesin olemassaoleviksikin. Äksä on varattu mies nyt. Out of my reach siinä mielessä, mutta kai mä oon sitten kieroutunut, kun ei tuntunut pahalta kuulla vahvistusta niille aavistuksille, vaan päinvastoin. Luottamus tuntuu vieläkin paremmalta. En mä nyt tietenkään ihan kiveä ole ja voi siksi väittää, ettei tunnu missään, tietty tuntuu. Mutta kun ei tollasiin asioihin voi kuitenkaan vaikuttaa, niin ei niitä vastaan kannata kapinoidakaan. Asiat menee just niinku niiden pitää. (Lainalause Äksältä, jolla se yritti sammuttaa mun kapinaa omasta tajuamistyhjiöstäni kerta toisensa jälkeen. Kaipa siinä oikeesti on totuuttakin. Riippuu vähän miten asiaa ajattelee.)

Oli kuitenkin ihan ylikivaa, kun se sitten varmistui, että ihan oikeesti tavattais. Olishan se hauska nähdä, pitkästä aikaa. Yli kuukausi oli kulunut aikaa, kun viimeksi nähtiin, melkein jo meinaa unohtaa, että miltä se toinen näyttääkään. Niin paljon kaikkea on tapahtunut tässä välissä. Oli ihan ikäväkin. Se ei oikein käynyt selville, että tiesikö se Äksän tyttis, että olen menossa vai ei, mutta toisaalta, ei sillä ollut mulle sellasta väliäkään. Tiesi tai ei, se oli Äksän asia, ja ei vaikuttanut mun motiiveihin mennä millään tavalla. Mä menisin sinne sinä ystävänä. Vaikka tietenkin, jos mut sinne salaisuutena roudattaisiin, niin kertoishan se tietty jotain Äksän ajatuksenkulusta, mutta aattelin, että se selvii sitte ajallaan. Mä menisin, koska mut oli kutsuttu, halusin mennä ja piste. Hiukka itsekkyyttä tähän kaikkeen ymmärtämiseenkin, perkele! ;)

Lauantaina päivällä sitten kun pää taas kesti ajelua ja oma-arvion mukaan olis läpäissyt mahdolliset poliisien asettamat puhallusansatkin, lähdin reissamaan juhannuskohteesta A juhannuskohteeseen B. Eli Äksälle. Soitin autoa parkkeeratessani, että mä oon perillä. Se lupas laittaa ulko-oven raolleen, että pääsen sisään, oli partsilla ottamassa arskaa. Ja mä kuljin onnellisen tietämättömänä kohti sitä suurta yllätystä. Eteiseen tultuani huomasin tietty heti, että jaa, jotkut naisen kengät. Mä aattelin pika-ajatuksena, että ne oli Äksän mutsin. Se oli sanonut, että sen vanhemmat saattaa olla tulossa käymään. Mutta eipä. Ne oli Äksän tyttöystävän.

Se oli aika jännä hetki, kun se kiipes! Se totaalinen leuanloksahtamishetki. Kodak Moment. Niitä ilmeitä puolin ja toisin olis ollut hauska tallentaa. Äksä ja tyttis tulee parvekkeelta tervehtimään. Mä katon Äksää ja melkein repeen nauramaan; saatanan kuspää, se kävelyttää mut kertomatta tota etukäteen tollaseen omaan psykologiseen kokeeseensa, ja taatusti olin arvioinnin kohteena, että miten mä hanskaan tilanteen! Se tekee sellasen katseen päästä varpaisiin, arvioivan, että okei, tolta toi näytti. Tyttis katsoo kanssa pitkään ja arvioivasti; toi on se tyyppi, josta Äksä ei voinutkaan päästää irti. Ollaan me toisistamme fotoja puolin ja toisin nähty, joten tunnistaminen oli helppoa, mutta arvioiminen, sehän tapahtuu tietty vasta kasvokkain kohdattaessa. Lopuksi, tietenkin, mä katoin myös takasin tyttöystävää ihan samalla meinigillä kuin arvelen sen kattelleen mua. Ne pari sekuntia kun toi tapahtui, tuntui ihan pysähtyneiltä, ennen kuin avattiin suut ja ruvettiin juttelemaan ja tervehtimään ja esittäytymään ja niin edelleen. Kerkes mennä pieni sellanenkin ajatus, että jaaha, voi ei, mitä jos en tuu ollenkaan ton tytön kanssa toimeen, ne hetket kun vietetään yhdessä. Tarkoittamatta mitään pahaa tällä, niin sehän nyt ei ollut se mun ystävä, enkä ollut odottanut viettäväni juhannuspäivää sen seurassa ja en saanut edes valita, että halusinko tehdä niin. Varsinkaan jos ei oltais tultu edes toimeen. Ja tietty ajattelin, että jaahas, mites tää tilanne lähtee tästä sitten kehittymään, olenko mä jotain selityksiä johonkin suuntaan velkaa ja niin edelleen. Aivoatomit sinkoili hetken aika lujaa, kopina vaan kuului kun ne törmäili aivokoppaan. Kunnes, henkinen syväänhengittäminen ja tajuaminen, että ainoa mitä taas pystyn on kattomaan, mitä tulee. En mun tarvi enkä mä pysty mitenkään tilannetta ittekseni ottamaan haltuuni.

Tyttöystävä oli hirveen mukava ja sen kanssa oli ihan helppo hengata siihen nähden, että tilanne olis voinut olla aika vaivaannuttavakin. Se tietää kyllä mun ja Äksän säätöhistoriasta ja olishan se voinut olla mua kohtaan erilainenkin. Vittumainen bitch ja sen sellasta. Se olis ollut kai ihan inhimillistä. Pointsit siitä sille, ettei ollut. Toisaalta, ei kai Äksä nyt huonoa naista ittelleen olis valinnutkaan! Kun kohtaamistilanteen tuomat ajatuskaaokset oli selkiytyneet mun aivoissa, niin mä olin hirveen tyytyväinen siihen, että mä tulin kylään Äksälle silleen, että sen tyttöystäväkin siitä tiesi ja että jopa tapasin sen. Olishan se pidemmän päälle ihan mahdotonkin olla sellanen ihan oikee frendi Äksän kanssa, jos mua olis ollut millään tavalla tarve piilotella. Avoimet kortit on aina parempi. Koska mikään uhka Äksän parisuhteelle en aio todellakaan olla. Ei sovi mun pirtaan.

Mulla on nykyään hyvin ehdottomat ajatukset pettämisestä. Paitsi että tiedän, että en tule ketään ikinä ite pettämään, niin myös se on ihan selkeetä, ettei mun kanssa petetä ketään. Ei syynä ole varsinaisesti edes se teko sinällään ja se luottamuksenpettäminen, joka on aika kokonaisvaltaista tollasissa tilanteissa parisuhteen toista osapuolta kohtaan, että mä siitä jotenkin kokisin niin huonoa omaatuntoa, jos olisin se kolmas tyyppi pettämiskuviossa. Siis potisin tunnontuskia, tietty, mutta niin mä poden monesta muustakin asiasta mun elämässä, ei ne riitä pelkästään mun periaatteitten perustaksi. Se on vaan jotenkin niin pelkurimaista käytöstä siltä ihmiseltä, joka pettää, että en tajua sellasta ollenkaan. Parisuhteessa täytyy mun ajatuskuvion mukaan olla jo jotain pahasti vialla, jos edes ajattelee pettämisajatuksia. Sellasessa tilanteessa, vanhat voi hoitaa alta pois ensin, jos sellaseen on tarvetta. Sen verran täytyy olla selkärankaa. Sen verran vahvasti sitä multa tässä asiassa löytyy, että mä en tule ikinä sekoamaan mihinkään kolmas pyörä -kuvioihin, jos vaan suinkin tiedän sellasen olemassaolosta. Miksi mä toisaalta edes olisin halukas hommailemaan mitään ihmisen kanssa, joka millä verukkeella tai muka-syyllä tahansa olis valmis käyttäytymään niin pelkurina? Se olisi mun mielestä yhdellä tavalla itsensä ja oman arvonsa myymistäkin. Se on aika hauska, että niin monessa muussa ihmismielen heikkoudessa mulla löytyy ymmärrystä vaikka muille jakaa, mutta tässä asiassa ei ollenkaan. No, kai jotain ylivahvoja periaatteita sentään täytyy mullakin olla!

Edellinen eksyi kertomuksesta vähän sivuun ja oli tollasta yleistä pohdintaa. Vaikka tietenkin, olihan noihin aatoksiin liittyvät asiat varmaan muodossa tai toisessa ihan jokasen osapuolen päässä ainakin kävässyt tässäkin tilanteessa, kaikki sellaset ainesosat oli tässä sopassa ihan koossa kuitenkin. Tyttis joutui jossain vaiheessa iltaa lähtemään yötöihin ja me jäätiin Äksän kanssa kahdestaan jatkamaan iltaa. Juteltiin ja juopoteltiin ja kävästiin juhannustyhjässä kaupungissa baareilemassa ja palattiin taas kämpille puhumaan ja valvomaan saman pöydän ääreen aina about aamuseiskaan asti. En mä nyt tietenkään ole niin On/Off -ihminen, että mä olisin vaan päätöksen voimalla pystynyt kokonaan sulkemaan pois ne ihastusfiilikset Äksää kohtaan, jotka on ollut niin vahvasti ilmassa kuitenkin since I got to know him. Pikku halipulakyyneleetkin tuli siinä yön mittaan valutettua, vaikka ne ei ollut edes mitenkään personoitu Äksää koskeviksi, enkä mä edes kertonut sille oikeestaan koko sitä ajatuskuviota mistä ne kyyneleet siihen poskelle ilmesty. Mutta nämähän on just niitä mun valintaan liittyviä suvantokohtia, jotka mä joko kestän tai en, jos haluan Äksän kanssa olla se ystävä. Ja kyllä mä kestänkin, nyt kun tiedän, että sellanen olen. VIHDOINKIN kun tiedän, että sellanen olen. Oikeesti.

Mulla ittelle jäi oikein hyvät fiilikset juhannuksesta. Siksi vähäsen hämmästyttää, että sen frendin, jonka kanssa sunnuntaina puhuttiin pitkälle yöhön, ja muun muassa kertasin näitä mun juhannuksen tapahtumia sille, mielestä tää kuvio oli ihan outo ja kamala ja kauhean paljon negatiivisempi ja hirveämpi, kuin miten mä ollenkaan osaan ite ajatella siitä. Mun mielestä ollaan pelkästään plussan puolella kuitenkin, en mä osaa siitä muutenkaan ajatella. Se vähän pistää pohdituttamaan, koska sillä on yleensä ihan hyviä pointteja, jotka auttaa mua eteenpäin. Monta kertaa me kelataan ihan yhteen asioista ja mä arvostan sen ajatuksia. Makes me wonder, että näkeekö se nyt jotain sellasta mussa, jota mä ite en kykene havaitsemaan? Teenkö mä ittestäni jotenkin säälittävän?

Nääh. Tuskin.