Vai ei kumpaakaan? Ihan tavallista? Naiivia? Vai mitä?
Siis se, että ystävän puolesta haluaa tehdä asioita. Auttaa, tukea, olla olemassa, kunnioittaa ja tykätä ja hyväksyä just sellasena kuin ne on, mitä tahansa, kun on tarvis ja siihen pystyy? Eikö ystävät ole juuri sitä varten? Eikö se just ole ystävyyden "määritelmä"? Eikö se ole just SE JUTTU, joka erottaa ystävät pinnallisemmista tuttavista, niistä joilla ei oikeasti ole niin väliä?
Mä olen aina ajatellut asian noin ja yrittänyt mun ystäville, niille harvoille oikeille sellasille, toimia sen mukaan. Taas sellasta Action Speaks Louder Than Words -meininkiä. Tekeekö se sitten musta tyhmän, naiivin, jopa läheisriippuvaisen tai jotakin sellasta? Tekeekö se musta marttyyrin, että ajattelen myös, että Mun Ystävät ajattelisi asioista samalla tavalla, ja toimisi sen mukaan?
Ihmetyttää, koska "Mun Ystävyyttä" (TM), ei ole tulkittu parissakaan otteessa viime aikoina lainkaan noilla spekseillä, joita mä tossa luettelin. Onko tää maailma oikeesti niin itsekkäitä ihmisiä täynnä, että ystävyys onkin jotain ihan muuta? Kulutushyödyke ja huvi, ilman sen syvällisempää sisältöä? Tai jopa niin, että ystävyyden tekojen motiiveiksi laitetaan jotain Iivil -juttuja, että niillä olisi joku tarve loppujen lopuksi vahingoittaa sitä, johon ne kohdistuu?
Pettymyksiä ja ihmetyksiä.
torstai 30. elokuuta 2007
keskiviikko 29. elokuuta 2007
Mind Your Own Business - NOT!!!
"Sillä minulle on annettu kaikki valta, taivaassa ja maan päällä..."
Jostain muistin syövereistä tuli tollanen raamatullinen tai mikä lie sitaatti mieleen. Sopii vaan jotenkin niin hyvin kuvaamaan tätä epätodellista fiilistä siitä, että miten jotkut ihmiset kokee, että mulla olis ylipaljon vaikutusvaltaa niitten omissa sotkuissa. Ja ennenkuin joku ajattelee, että mä ajattelisin ittestäni tolla tavalla, niin en todellakaan. Quite the contrary. Siksi tässä taas aika absurdeissa ja suoraan sanottuna vittuuntuneissakin fiiliksissä kirjotellaan.
Se mun frendini joutui sellasen surullisen tilanteen eteen, että sen oli pakko luopua kahdesta koirastaan, koska sen raskaus ja raskas stressi eronsa kuvioissa teki sen allergiseksi. Ihmisen, jolla on aina ollut koiria, ja joka lääkärinkin arvion mukaan voisi olla kykeneväinen niitä taas pitämään, kunhan sen elimistö pääsee tosta prässistä tasapainoisempaan tilaan, joutui tekemään sen raskaan ratkaisun, että tässä elämäntilanteessa koirien on pakko mennä.
Kummallekin koiralle löytyi kivanoloiset uudet kodit, nuoremmalle kasvattajansa luota, ja vanhemmalle lapsellisesta koiraperheestä, jotka kuulostivat kauhean perehtyneiltä ja valistuneilta ja innostuneilta ja niin edelleen. Vanhemman osalta siihen kuulostamiseen se jäi; parin vuorokauden "sopeutumisen" jälkeen perheen äiti oli jo päätynyt siihen, että ei tule mitään, liian vaikeeta, kun koira ei sillä silmänräpäyksellä sopeutunutkaan täysin uuteen kotiinsa. Ja sen lisäksi heittäytyi hysteeriseksi; koirasta on päästävä eroon NYT, se ei voi olla siinä huushollissa enää hetkeäkään, koska hän ei vaan jaksa, ei yhtään mitään. No kiva. Paljastui sitten, että ehkä ton totaalisen jaksamattomuuden ja tälleen elukkaihmisen näkökulmasta täysin käsittämättömän lyhytjännitteiseen käytökseen oli syynä perheen omat sotkut, On/Off -suhde mieheen, jolle näinä päivinä oli syntynyt syrjähypystä alkunsa saanut lapsi jonnekin. Joo, sinällään kai ymmärrettävää, että ihminen on sekasin tollasissa kuvioissa ja voi muu jaksaminen olla vähän koetuksella. Mutta vituttaa kyllä frendin puolesta, että se tuli sotkettua tohon vasten tahtoaan kolmanneksi osapuoleksi. Ja sen koiran puolesta tietty erityisesti. Jep, elämä on, niin kaikille meille joskus, mutta onko liikaa vaadittu, että aikuinen ihminen omaisi sen verran objektiivista arviointikykyä oman elämäntilanteensa ja jaksamisensa suhteen, että ei vittu tekisi tollasia pitkäjännitteisyyttä vaativia päätöksiä kuten ottaa kodinvaihtajakoira, jos tietää, että muu elämä on ihan riekaleina? Ja sitten tarjoaa selitykseksi kaikelle, että en vaan tajunnut, että vois olla niin vaikeeta, kun on muutenkin niin vaikeeta. Kädet pystyyn. Itku ja vinku. Kyrsii tollaset muiden elämää sotkevat muka-uhrit, vaikka tää nyt ei ollut edes se tapaus, johon viittasin tossa alotuksessa. (Vaikka kyllä omastakin elämästä tollaselle löytyis vastinetta, mutta ei siitä nyt.)
Takasin asiaan. Koira siis piti saada sieltä uudesta paikastaan pois HETI. Frendi pohti päänsä puhki, että mikä olisi parasta koiran kannalta. Koska se ihan oikeesti joutuu luopumaan koirasta kuitenkin, ei tuntunut jotenkin ihan kymppi-idealta hakea sitä sille kotiin ja taas joutua pistämään se eteenpäin heti, kunhan uusi, toivottavasti parempi koti löytyisi. Vois pistää koiran päätä aika tehokkaasti sekasin, varsinkin kun se on elämässään jo muutenkin kaikenlaiseen joutunut sopeutumaan (eikä ole mikään vahvahermoisin tapaus, toim. huom.). No, hädässä ystävä tunnetaan, I would (still) like to think, ja koska mulla on mahdollista ja olen sille koiralle jotenkuten tuttukin, niin mä tarjouduin sen ottamaan väliaikaisesti mun luokse, kunnes uusi koti löytyis. Vois olla parempi vaihtoehto, vaikka en mitenkään innosta hihkuen sitä luokseni kyllä halunnutkaan, koska se nyt ei vaan ole mun mielipiteen mukaan mikään ylimukava koira, ja sellasta rotua vielä, jota en ikinä haluais ittelleni - kiinanharjakoira. Kääpiökoirat is not my cup of tea, varsinaisesti... Mutta mitäs noista, väliaikaista se olisikin, ja hyvin mä sen hoitaisin, of course. Käytäntö vaan meinasi muodostua ongelmaksi; mulla ei ole autoa, se hysteerinen ämmä ei suostunut sitä sitten kuitenkaan kuljettamaan esimerkiksi mun luokse, ja koira oli siis Porin tienoilla ja mä Helsingissä.
Ratkasuksi sitten tuli se, että lainasin frendin eksän autoa ja ajelin sen hakemaan. six hours back and forth, just ollaan tultu himaan. Sille eksällekin a) koirien hyvinvointi oli vielä tärkeä asia ja b) se ei sillä autolla just nyt mitään tee, koska se puhalsi korttinsa kuivumaan tässä kesällä. Sitten kun olin siis tänään omista duuneistani valmis, kävin sen luona hakemassa auton. Se halus näyttää autosta jotain juttuja ("Joo, oon ajanut dieselillä ennenkin." "Jeps, tarttee hehkuttaa." Ja sen sellasta.) ja istuttiin siinä sitten autossa joku tovi sen kanssa. Juteltiin koirankin tilanteesta, miten koko homma sucks, ja niin edelleen. Se oli about se keskustelun taso, jossa mä ajattelin, että pitäydytäänkin. Mä olen ton mun frendin tuntenut paremmin vuoden alusta, ja tavannut ton sen eksän kaksi vai kolme kertaa, hyvin pikaseen. Joten meidän nyt voidaan sanoa olevan toisillemme ihan totaalisen vieraita tyyppejä, vaikka tietty frendin kautta toinen toisistamme tiesimmekin kaikenlaista.
Mut mut. Mulle sitten avauduttiín. Pähkinänkuoressa, että se oli vähän pettynyt, ettei musta ollut kuulunut mitään. Mä olin hetken aikaan ihan suu auki, ja kysyin että ai niinku sulle vai? Just niin, vaikka tossa viime syksynä (muistutus, mä en edes tuntenut mun frendiä sillon kuin päällisin puolin) kun heidän suhteensa olisi vielä ehkä ollut pelastettavissa, mun olis pitänyt tajuta, että mun frendi on muuttunut oudoksi ja se johtuu siitä, ettei kotona ole kommunikaatiota. J-jep. Että psykologisesti ajateltuna se olis ehkä saanut hänetkin tajuamaan omat virheensä ja korjaamaan ne. Niin että häneltä ei olisi viety ihan kaikkea. Ja että, jos mulle vielä joskus tarjoutuu tilaisuus, niin mun tulis muistaa puuttua muitten parisuhteisiin E-NEM-MÄN ja A-JOIS-SA, jos niinku haluaisin tehdä asiat paremmin ja olla parempi ihminen ja ystävä. Mind your own business - NOT. No joo, en ajatellut. Yritin siinä selvittää mun lojaaliuksista mun frendiä kohtaan vs. tää sen eksä ja sitäkin, että enpä olis syksyllä voinut oikein voinut puuttuakaan, kun ei ollut hajuakaan sen suhteen kuvioista ylipäätään ja että, mä nyt en vaan puutu sellasiin asioihin, jotka ei mulle kuulu, enkä ite näkis sitä mitenkään normaalina tai toivottavana toimintatapana, jos joku käytännössä katsoen ventovieras tekis niin mulle päin vastaavasssa tilanteessa. Sen jätin sanomatta, että enpä usko, että mun sanoilla olisi ollut sen enempi edes ollut painoarvoa tilannetta mihinkään muuttamaan, ihmiselle, jolla on noin selkeästi tarve sysätä omista mokistaan vastuuta muiden niskaan. Mitä se olis tajunnut, jos sille olis sanonut, muodossa missä tahansa, että hei asshole, et voi jatkaa noin, tai menetät sun naisen. Silmillehän se olis tullut!
Fläsäreitä tuli väkisinkin tosta tilanteesta irti päästyäni Äksän ja sen tyttiksen väännöistä, joissa muakin on syytetty sitten taas siitä, että mä puutun liikaa, vaikutan liikaa. Voi ei hei, mitä mä nyt sitten oikein teen, puutun enempi vai vähempi, kenen sanomaa mä kuuntelen?! Kun selvää on näköjään ainakin se, että mulla on ihan törkeesti valtaa vaikuttaa. En ees tienny.
Vai tehtäiskö ihan niin, että jokainen kantakoon omista tekemisistään ihan ite ne vastuunsa, eikä kuvittele jonkun muun tekemisten vaikuttavan sellasiin juttuihin, jotka ihan ite saa aikaan? Jooko?
Jostain muistin syövereistä tuli tollanen raamatullinen tai mikä lie sitaatti mieleen. Sopii vaan jotenkin niin hyvin kuvaamaan tätä epätodellista fiilistä siitä, että miten jotkut ihmiset kokee, että mulla olis ylipaljon vaikutusvaltaa niitten omissa sotkuissa. Ja ennenkuin joku ajattelee, että mä ajattelisin ittestäni tolla tavalla, niin en todellakaan. Quite the contrary. Siksi tässä taas aika absurdeissa ja suoraan sanottuna vittuuntuneissakin fiiliksissä kirjotellaan.
Se mun frendini joutui sellasen surullisen tilanteen eteen, että sen oli pakko luopua kahdesta koirastaan, koska sen raskaus ja raskas stressi eronsa kuvioissa teki sen allergiseksi. Ihmisen, jolla on aina ollut koiria, ja joka lääkärinkin arvion mukaan voisi olla kykeneväinen niitä taas pitämään, kunhan sen elimistö pääsee tosta prässistä tasapainoisempaan tilaan, joutui tekemään sen raskaan ratkaisun, että tässä elämäntilanteessa koirien on pakko mennä.
Kummallekin koiralle löytyi kivanoloiset uudet kodit, nuoremmalle kasvattajansa luota, ja vanhemmalle lapsellisesta koiraperheestä, jotka kuulostivat kauhean perehtyneiltä ja valistuneilta ja innostuneilta ja niin edelleen. Vanhemman osalta siihen kuulostamiseen se jäi; parin vuorokauden "sopeutumisen" jälkeen perheen äiti oli jo päätynyt siihen, että ei tule mitään, liian vaikeeta, kun koira ei sillä silmänräpäyksellä sopeutunutkaan täysin uuteen kotiinsa. Ja sen lisäksi heittäytyi hysteeriseksi; koirasta on päästävä eroon NYT, se ei voi olla siinä huushollissa enää hetkeäkään, koska hän ei vaan jaksa, ei yhtään mitään. No kiva. Paljastui sitten, että ehkä ton totaalisen jaksamattomuuden ja tälleen elukkaihmisen näkökulmasta täysin käsittämättömän lyhytjännitteiseen käytökseen oli syynä perheen omat sotkut, On/Off -suhde mieheen, jolle näinä päivinä oli syntynyt syrjähypystä alkunsa saanut lapsi jonnekin. Joo, sinällään kai ymmärrettävää, että ihminen on sekasin tollasissa kuvioissa ja voi muu jaksaminen olla vähän koetuksella. Mutta vituttaa kyllä frendin puolesta, että se tuli sotkettua tohon vasten tahtoaan kolmanneksi osapuoleksi. Ja sen koiran puolesta tietty erityisesti. Jep, elämä on, niin kaikille meille joskus, mutta onko liikaa vaadittu, että aikuinen ihminen omaisi sen verran objektiivista arviointikykyä oman elämäntilanteensa ja jaksamisensa suhteen, että ei vittu tekisi tollasia pitkäjännitteisyyttä vaativia päätöksiä kuten ottaa kodinvaihtajakoira, jos tietää, että muu elämä on ihan riekaleina? Ja sitten tarjoaa selitykseksi kaikelle, että en vaan tajunnut, että vois olla niin vaikeeta, kun on muutenkin niin vaikeeta. Kädet pystyyn. Itku ja vinku. Kyrsii tollaset muiden elämää sotkevat muka-uhrit, vaikka tää nyt ei ollut edes se tapaus, johon viittasin tossa alotuksessa. (Vaikka kyllä omastakin elämästä tollaselle löytyis vastinetta, mutta ei siitä nyt.)
Takasin asiaan. Koira siis piti saada sieltä uudesta paikastaan pois HETI. Frendi pohti päänsä puhki, että mikä olisi parasta koiran kannalta. Koska se ihan oikeesti joutuu luopumaan koirasta kuitenkin, ei tuntunut jotenkin ihan kymppi-idealta hakea sitä sille kotiin ja taas joutua pistämään se eteenpäin heti, kunhan uusi, toivottavasti parempi koti löytyisi. Vois pistää koiran päätä aika tehokkaasti sekasin, varsinkin kun se on elämässään jo muutenkin kaikenlaiseen joutunut sopeutumaan (eikä ole mikään vahvahermoisin tapaus, toim. huom.). No, hädässä ystävä tunnetaan, I would (still) like to think, ja koska mulla on mahdollista ja olen sille koiralle jotenkuten tuttukin, niin mä tarjouduin sen ottamaan väliaikaisesti mun luokse, kunnes uusi koti löytyis. Vois olla parempi vaihtoehto, vaikka en mitenkään innosta hihkuen sitä luokseni kyllä halunnutkaan, koska se nyt ei vaan ole mun mielipiteen mukaan mikään ylimukava koira, ja sellasta rotua vielä, jota en ikinä haluais ittelleni - kiinanharjakoira. Kääpiökoirat is not my cup of tea, varsinaisesti... Mutta mitäs noista, väliaikaista se olisikin, ja hyvin mä sen hoitaisin, of course. Käytäntö vaan meinasi muodostua ongelmaksi; mulla ei ole autoa, se hysteerinen ämmä ei suostunut sitä sitten kuitenkaan kuljettamaan esimerkiksi mun luokse, ja koira oli siis Porin tienoilla ja mä Helsingissä.
Ratkasuksi sitten tuli se, että lainasin frendin eksän autoa ja ajelin sen hakemaan. six hours back and forth, just ollaan tultu himaan. Sille eksällekin a) koirien hyvinvointi oli vielä tärkeä asia ja b) se ei sillä autolla just nyt mitään tee, koska se puhalsi korttinsa kuivumaan tässä kesällä. Sitten kun olin siis tänään omista duuneistani valmis, kävin sen luona hakemassa auton. Se halus näyttää autosta jotain juttuja ("Joo, oon ajanut dieselillä ennenkin." "Jeps, tarttee hehkuttaa." Ja sen sellasta.) ja istuttiin siinä sitten autossa joku tovi sen kanssa. Juteltiin koirankin tilanteesta, miten koko homma sucks, ja niin edelleen. Se oli about se keskustelun taso, jossa mä ajattelin, että pitäydytäänkin. Mä olen ton mun frendin tuntenut paremmin vuoden alusta, ja tavannut ton sen eksän kaksi vai kolme kertaa, hyvin pikaseen. Joten meidän nyt voidaan sanoa olevan toisillemme ihan totaalisen vieraita tyyppejä, vaikka tietty frendin kautta toinen toisistamme tiesimmekin kaikenlaista.
Mut mut. Mulle sitten avauduttiín. Pähkinänkuoressa, että se oli vähän pettynyt, ettei musta ollut kuulunut mitään. Mä olin hetken aikaan ihan suu auki, ja kysyin että ai niinku sulle vai? Just niin, vaikka tossa viime syksynä (muistutus, mä en edes tuntenut mun frendiä sillon kuin päällisin puolin) kun heidän suhteensa olisi vielä ehkä ollut pelastettavissa, mun olis pitänyt tajuta, että mun frendi on muuttunut oudoksi ja se johtuu siitä, ettei kotona ole kommunikaatiota. J-jep. Että psykologisesti ajateltuna se olis ehkä saanut hänetkin tajuamaan omat virheensä ja korjaamaan ne. Niin että häneltä ei olisi viety ihan kaikkea. Ja että, jos mulle vielä joskus tarjoutuu tilaisuus, niin mun tulis muistaa puuttua muitten parisuhteisiin E-NEM-MÄN ja A-JOIS-SA, jos niinku haluaisin tehdä asiat paremmin ja olla parempi ihminen ja ystävä. Mind your own business - NOT. No joo, en ajatellut. Yritin siinä selvittää mun lojaaliuksista mun frendiä kohtaan vs. tää sen eksä ja sitäkin, että enpä olis syksyllä voinut oikein voinut puuttuakaan, kun ei ollut hajuakaan sen suhteen kuvioista ylipäätään ja että, mä nyt en vaan puutu sellasiin asioihin, jotka ei mulle kuulu, enkä ite näkis sitä mitenkään normaalina tai toivottavana toimintatapana, jos joku käytännössä katsoen ventovieras tekis niin mulle päin vastaavasssa tilanteessa. Sen jätin sanomatta, että enpä usko, että mun sanoilla olisi ollut sen enempi edes ollut painoarvoa tilannetta mihinkään muuttamaan, ihmiselle, jolla on noin selkeästi tarve sysätä omista mokistaan vastuuta muiden niskaan. Mitä se olis tajunnut, jos sille olis sanonut, muodossa missä tahansa, että hei asshole, et voi jatkaa noin, tai menetät sun naisen. Silmillehän se olis tullut!
Fläsäreitä tuli väkisinkin tosta tilanteesta irti päästyäni Äksän ja sen tyttiksen väännöistä, joissa muakin on syytetty sitten taas siitä, että mä puutun liikaa, vaikutan liikaa. Voi ei hei, mitä mä nyt sitten oikein teen, puutun enempi vai vähempi, kenen sanomaa mä kuuntelen?! Kun selvää on näköjään ainakin se, että mulla on ihan törkeesti valtaa vaikuttaa. En ees tienny.
Vai tehtäiskö ihan niin, että jokainen kantakoon omista tekemisistään ihan ite ne vastuunsa, eikä kuvittele jonkun muun tekemisten vaikuttavan sellasiin juttuihin, jotka ihan ite saa aikaan? Jooko?
perjantai 17. elokuuta 2007
Unohdettuja viisauksia
Ajellessa kuulin pitkästä aikaa alla olevan "biisin".
Pakko laittaa sanat tänne kokonaisuudessaan, ja varmaan printata jääkaapin oveenkin.
Viisauksia.
Everybody's Free
(to wear sunscreen)
Ladies and Gentlemen of the class of '97... wear sunscreen.
If I could offer you only one tip for the future, sunscreen would be IT.
The long term benefits of sunscreen have been proved by scientists whereas the rest of my advice has no basis more reliable than my own meandering experience.
I will dispense this advice now.
Enjoy the power and beauty of your youth. Never mind. You will not understand the power and beauty of your youth until they have faded. But trust me, in 20 years you'll look back at photos of yourself and recall in a way you can't grasp now how much possibility lay before you and how fabulous you really looked.
You are NOT as fat as you imagine.
Don't worry about the future; or worry, but know that worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubblegum. The real troubles in your life are apt to be things that never crossed your worried mind; the kind that blindside you at 4pm on some idle Tuesday.
Do one thing every day that scares you.
Sing.
Don't be reckless with other people's hearts, don't put up with people who are reckless with yours.
Floss.
Don't waste your time on jealousy; sometimes you're ahead, sometimes you're behind. The race is long, and in the end, it's only with yourself.
Remember compliments you receive, forget the insults; if you succeed in doing this, tell me how.
Keep your old love letters, throw away your old bank statements.
Stretch.
Don't feel guilty if you don't know what you want to do with your life. The most interesting people I know didn't know at 22 what they wanted to do with their lives, some of the most interesting 40 year olds I know still don't.
Get plenty of calcium.
Be kind to your knees, you'll miss them when they're gone.
Maybe you'll marry, maybe you won't, maybe you'll have children, maybe you won't, maybe you'll divorce at 40, maybe you'll dance the funky chicken on your 75th wedding anniversary. Whatever you do, don't congratulate yourself too much or berate yourself, either. Your choices are half chance, so are everybody else's. Enjoy your body, use it every way you can. Don't be afraid of it, or what other people think of it, it's the greatest instrument you'll ever own.
Dance. Even if you have nowhere to do it but in your own living room.
Read the directions, even if you don't follow them.
Do NOT read beauty magazines, they will only make you feel ugly.
Get to know your parents, you never know when they'll be gone for good.
Be nice to your siblings; they are your best link to your past and the people most likely to stick with you in the future.
Understand that friends come and go, but for the precious few you should hold on. Work hard to bridge the gaps in geography in lifestyle because the older you get, the more you need the people you knew when you were young.
Live in New York City once, but leave before it makes you hard; live in Northern California once, but leave before it makes you soft.
Travel.
Accept certain inalienable truths, prices will rise, politicians will philander, you too will get old, and when you do you'll fantasize that when you were young prices were reasonable, politicians were noble and children respected their elders.
Respect your elders.
Don't expect anyone else to support you. Maybe you have a trust fund, maybe you'll have a wealthy spouse; but you never know when either one might run out.
Don't mess too much with your hair, or by the time you're 40, it will look 85.
Be careful whose advice you buy, but, be patient with those who supply it. Advice is a form of nostalgia, dispensing it is a way of fishing the past from the disposal, wiping it off, painting over the ugly parts and recycling it for more than it's worth.
But trust me on the sunscreen.
(Baz Luhrmann - Everybody's Free (to wear sunscreen)
Pakko laittaa sanat tänne kokonaisuudessaan, ja varmaan printata jääkaapin oveenkin.
Viisauksia.
Everybody's Free
(to wear sunscreen)
Ladies and Gentlemen of the class of '97... wear sunscreen.
If I could offer you only one tip for the future, sunscreen would be IT.
The long term benefits of sunscreen have been proved by scientists whereas the rest of my advice has no basis more reliable than my own meandering experience.
I will dispense this advice now.
Enjoy the power and beauty of your youth. Never mind. You will not understand the power and beauty of your youth until they have faded. But trust me, in 20 years you'll look back at photos of yourself and recall in a way you can't grasp now how much possibility lay before you and how fabulous you really looked.
You are NOT as fat as you imagine.
Don't worry about the future; or worry, but know that worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubblegum. The real troubles in your life are apt to be things that never crossed your worried mind; the kind that blindside you at 4pm on some idle Tuesday.
Do one thing every day that scares you.
Sing.
Don't be reckless with other people's hearts, don't put up with people who are reckless with yours.
Floss.
Don't waste your time on jealousy; sometimes you're ahead, sometimes you're behind. The race is long, and in the end, it's only with yourself.
Remember compliments you receive, forget the insults; if you succeed in doing this, tell me how.
Keep your old love letters, throw away your old bank statements.
Stretch.
Don't feel guilty if you don't know what you want to do with your life. The most interesting people I know didn't know at 22 what they wanted to do with their lives, some of the most interesting 40 year olds I know still don't.
Get plenty of calcium.
Be kind to your knees, you'll miss them when they're gone.
Maybe you'll marry, maybe you won't, maybe you'll have children, maybe you won't, maybe you'll divorce at 40, maybe you'll dance the funky chicken on your 75th wedding anniversary. Whatever you do, don't congratulate yourself too much or berate yourself, either. Your choices are half chance, so are everybody else's. Enjoy your body, use it every way you can. Don't be afraid of it, or what other people think of it, it's the greatest instrument you'll ever own.
Dance. Even if you have nowhere to do it but in your own living room.
Read the directions, even if you don't follow them.
Do NOT read beauty magazines, they will only make you feel ugly.
Get to know your parents, you never know when they'll be gone for good.
Be nice to your siblings; they are your best link to your past and the people most likely to stick with you in the future.
Understand that friends come and go, but for the precious few you should hold on. Work hard to bridge the gaps in geography in lifestyle because the older you get, the more you need the people you knew when you were young.
Live in New York City once, but leave before it makes you hard; live in Northern California once, but leave before it makes you soft.
Travel.
Accept certain inalienable truths, prices will rise, politicians will philander, you too will get old, and when you do you'll fantasize that when you were young prices were reasonable, politicians were noble and children respected their elders.
Respect your elders.
Don't expect anyone else to support you. Maybe you have a trust fund, maybe you'll have a wealthy spouse; but you never know when either one might run out.
Don't mess too much with your hair, or by the time you're 40, it will look 85.
Be careful whose advice you buy, but, be patient with those who supply it. Advice is a form of nostalgia, dispensing it is a way of fishing the past from the disposal, wiping it off, painting over the ugly parts and recycling it for more than it's worth.
But trust me on the sunscreen.
(Baz Luhrmann - Everybody's Free (to wear sunscreen)
Writer's Block
Heheh, ylennetään itteensä nyt vähäsen otsikon kera.
Kamalasti olis kirjotettavaa, purettavaa, ajateltavaa ja niin edelleen, mutta se ei vaan tule ulos. Ei millään. Liian kaaos kai, ei saa kiinni siitä punasesta langasta niin, että joku muukin mun ajatuksenvirtaa tajuais. Kaaos, koska mun on pakko tehdä ryhtiliikeitä monessakin asiassa mun laiffissa. Tää paskarinki, jota oon kiertänyt viime ajat, uhkaa hajottaa mut palasiksi. Mä taidan sittenkin sätkynukkeilla.
Huomenna on iskän 60-vuotisjuhlat. Jotka mutsin sanojen mukaan järjestetään juhlakalun alkuperäisestä vastustuksesta huolimatta, koska "Ne saattaa olla sen elintavat huomioon ottaen sen viimeset juhlat". Aika karua, mutta voi olla kyllä valitettavasti tottakin. Alkoholisti mikä alkoholisti. No, onneksi juhlittava tuntuu nyt kuitenkin olevan ihan hyvillään, että juhlat järjestetään.
Kaikesta huolimatta, mä aion ainakin juhlia mun isiä ihan kybällä. Daddy's Girl ollu aina.
Blogin pariin sitten näitten pippaloitten jälkeen. Kirjottaminenhan helpottaa, ehkäpä siis vaan paras alkaa vuodattamaan.
Kamalasti olis kirjotettavaa, purettavaa, ajateltavaa ja niin edelleen, mutta se ei vaan tule ulos. Ei millään. Liian kaaos kai, ei saa kiinni siitä punasesta langasta niin, että joku muukin mun ajatuksenvirtaa tajuais. Kaaos, koska mun on pakko tehdä ryhtiliikeitä monessakin asiassa mun laiffissa. Tää paskarinki, jota oon kiertänyt viime ajat, uhkaa hajottaa mut palasiksi. Mä taidan sittenkin sätkynukkeilla.
Huomenna on iskän 60-vuotisjuhlat. Jotka mutsin sanojen mukaan järjestetään juhlakalun alkuperäisestä vastustuksesta huolimatta, koska "Ne saattaa olla sen elintavat huomioon ottaen sen viimeset juhlat". Aika karua, mutta voi olla kyllä valitettavasti tottakin. Alkoholisti mikä alkoholisti. No, onneksi juhlittava tuntuu nyt kuitenkin olevan ihan hyvillään, että juhlat järjestetään.
Kaikesta huolimatta, mä aion ainakin juhlia mun isiä ihan kybällä. Daddy's Girl ollu aina.
Blogin pariin sitten näitten pippaloitten jälkeen. Kirjottaminenhan helpottaa, ehkäpä siis vaan paras alkaa vuodattamaan.
keskiviikko 1. elokuuta 2007
Hei hei, mitä kuuluu...
...sä kysyt ja kaikki on ok
No hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu
(Apulanta: Mitä Kuuluu)
Arokettu kyseli, että mitä kuuluu, kun ei mitään kuulu. No vaikka mitä taas.
Story of my life:
22.1.2007 Mä istun reilun viiden tunnin matkustamisen jälkeen eksän pihalla yli 20 asteen pakkasessa lumisateessa. Se ei päästä mua sisälle, vaikka olikin luvannut, että vielä kerran puhuttais kunnolla, joko asiat halki tai sitte edes erottais ns. face to face. Pari tunnin jälkeen mä sitten vaan matkustin turtana, niin kylmästä kuin henkisestä kolhustakin takasin himaan, sen samat reilu viisi tuntia.
25.7.2007 Mä istun Äksän kämpän ulkopuolella rappusilla venaamassa sellaset kolme tuntia, että se tulee baarista kotiin. Saadakseni sieltä mun kamat ja nukkuakseni yön yli. Istun siinä, koska me ei mahduttu samaan baariin samana iltana. Se suuttu. Mun moka. Siinä istuskellessani en voi kuitenkaan välttyä siltäkin ajatukselta, että mitä vittua mä teen väärin, kun päädyn näköjään tolleen miesten ovien taakse istuskelemaan. Varhaisaikuinen Littlebigwoman ei olis kyllä ikinä uskonut, että mitä sen vanhempi versio elämässään oikeen duunaa.
No se siitä. Ja siitä lisää joskus. Hengissä ollaan, se on kai pääasia.
No hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu
(Apulanta: Mitä Kuuluu)
Arokettu kyseli, että mitä kuuluu, kun ei mitään kuulu. No vaikka mitä taas.
Story of my life:
22.1.2007 Mä istun reilun viiden tunnin matkustamisen jälkeen eksän pihalla yli 20 asteen pakkasessa lumisateessa. Se ei päästä mua sisälle, vaikka olikin luvannut, että vielä kerran puhuttais kunnolla, joko asiat halki tai sitte edes erottais ns. face to face. Pari tunnin jälkeen mä sitten vaan matkustin turtana, niin kylmästä kuin henkisestä kolhustakin takasin himaan, sen samat reilu viisi tuntia.
25.7.2007 Mä istun Äksän kämpän ulkopuolella rappusilla venaamassa sellaset kolme tuntia, että se tulee baarista kotiin. Saadakseni sieltä mun kamat ja nukkuakseni yön yli. Istun siinä, koska me ei mahduttu samaan baariin samana iltana. Se suuttu. Mun moka. Siinä istuskellessani en voi kuitenkaan välttyä siltäkin ajatukselta, että mitä vittua mä teen väärin, kun päädyn näköjään tolleen miesten ovien taakse istuskelemaan. Varhaisaikuinen Littlebigwoman ei olis kyllä ikinä uskonut, että mitä sen vanhempi versio elämässään oikeen duunaa.
No se siitä. Ja siitä lisää joskus. Hengissä ollaan, se on kai pääasia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
