Päivän jee jee on, että menkat alkoivat. (Ei, en ollut huolissani, että ne ei alkaisi, vaikka onhan kaikki tietty aina mahdollista, kun miehiin sekoaa, tai ainakin niitten eritteisiin). Vaan ajoitus on taas kerran perfect, täydellinen.
Tohon täydelliseen ajotukseen liittyen eksyi pikkupikkupäiväunelmoinnit Äksän rintakarvoihin - se on vaan niin Tarzan(*)/luolamies/testosteroni/macho niitten kanssa. Ja siis sehän tietty vetoo mun kaikkiin vietteihin ihan kybällä. Grrrrr.
( *Tarzan tais kyllä olla aika posliini rinnuksistaan, mutta you get the picture.)
Nykyään. Ihan selkeesti on alkanut ulkoisesti miehisemmät miehet putoomaan. Nuorempana moni asia, mitä nyt pidän yliseksikkäänä ja vetoavana, oli lähinnä naurettavaa ja jopa turn-off. Sillon ei olis rintakarvat uponnu. Ei ne sopinut siihen söpö poika -imagoon, joka sillon oli in ja pop. No, sillon olin tyttö, nyt nainen, johtuisko siitä. Tai varmempi ittestäni seksuaalisesti, onhan se niinkin, että hyvin korostunut maskuliinisuus voi olla pelottavaa yhdellä tavalla, too hard to handle tai jotain sellasta.
Sekin on jännää, että joku toinen äijä tekee lähinnä apinavaikutelman kauheen rehotuksen kera, kun taas joku on vaan just täydellinen juuri siksi. Go figure. Ja nyt puhun ihan vaan ulkoisista seikoista, enkä mistään, että kun ihmisen oppii tuntemaan on rumakin kaunista jne. (Joo, olen puutteessa, kun tälläsiä TAAS VAIHTEEKSI pohdin. :P )
12.5 olis Euroviisut. Pakko lähtee kyllä Senaatintorille pörräämään siihen tapahtumaan, joka siellä on kilpailun ajan. Saattais olla tunnelma kohtuu korkealla.
Ja huomenna sitte vappu. Sais olla kyllä vähäsen lämpimämpää, mutta tuskin on. Sisäsesti sitten vaan lämmikkeet - rai rai. En ihan tiiä, että oonko innoissani vai en, mutta yleensä sitä nyt kuitenkin on ees auttavasti mukavaa, joten eiköhän huomennakin. Pitkästä aikaa taas kaverivappu, monta mennyttähän tuli nyhjättyä eksän kanssa. Missäköhän mun yo-lakki on muuton jäljiltä? Se tarttee kaivaa esiin. Pääsee taas pitkästä aikaa pällisteltäväksi, kun kaikki ihmettelee, että miten se voikin olla niin törkysessä kunnossa. No, shamppanjan juonti lakista, vaaleanpunaisessa shamppanjasateessa seisominen, kuraan tippuminen, nurmikolle sammuminen jne jne mitä se ressu on vuosien varrella joutunut kokemaan, jättää kyllä jälkensä... Oon pohtinut, että pitäiskö se käyttää pesulassa, koska se on TÖRKEÄ. Toisaalta, autenttinen sen olla pitää, ja kantaa muistot mukanaan.
sunnuntai 29. huhtikuuta 2007
lauantai 28. huhtikuuta 2007
On the road
Tänään taas muistin, että yksi elämän simppeleistä iloista on ajaa jonnekin matkan taa yksin. Ehdottomasti yksin, ettei kukaan ole vieressä arvostelemassa, että ajan ihan liian lujaa, ohitan välillä suorastaan törkeän pienellä marginaalilla vastaantulijaan, ja kun kaikenlaiset kauhukuvat, että mihin tilanne olis voinutkaan johtaa (sellasia runsaalla verellä varustettuja "jauheliha"mielikuvia lähinnä :P), niin en ohita välttämättä helpossakaan kohdassa, mutta "liian hitaasti" ajajan perseessä on pakko roikkua silti. Jne. Ajotyylin arvostelu vituttaa, "mikset ohita", "onks pakko roikkua edessä ajavan hanurissa kiinni?" tai "mitä helvettiä teeeeet, sä tapat meidät???!!" -kitinät, ja tekee myös musta potenssiin sata huonomman kuskin, koska sillon kiinnitän huomiota ihan liikaa siihen, että kaiken on mentävä tosi smoothisti... Ja sillon se ei just mene. (Teidän on vaan uskottava mua, että oon ihan helevetin hyvä kuski, kun ajan yksikseni. ;) Vaiks onhan se kait menny ihan ok muutenkin, kyytiläisten kerakin, koska vaan yhden kolarin olen ajanut - toisaalta sillon oli auto liki lunastuskuntoa, mutta toi nyt on toinen juttu, ja kuulostaa dramaattisemmalta kuin onkaan.)
Yksin myöskin siksi, että voi popittaa musiikkia sellasella volyymillä, että kuurotkin kuulee. Laulaa mukana täysii, jos siltä tuntuu ja painaa kaasua vähän vielä. Fiilis plus-plus. Kivaa. :) Aurinko paistoi tänään, lanta haisi pelloilla ja matka taittui. (Ja sen oli taituttavakin, koska olenhan krooninen myöhässäolija...) Musta tulis oikeesti varmaan tosi hyvä tekemään jotain reissutyötä, en ihan heti kyllästyis ajelemaan.
Tuli myös kauhee hinku päästä pitkästä aikaa tanssimaan! Johonkin kunnon disco-tekno-trance -mestaan - pakko päästä ennemmin kuin myöhemmin! Viime aikoina ollaan käyty ulkoilemassa lähinnä keikoilla, baareissa, pubeissa, terassseilla ja sen sellasissa. Tanssimassa ei piiiiiitkääääään aikaan. Tahtoo! Kunnon hikimeiningit ylle.
(Ja joo, mä bloggaan täällä, eli ne deitit peruuntui, aikataulut vaan meni niin puihin. Mutta ei ees harmita ylikovaa - viikon päästä sitten. :) Sen sijaan, että saisin loverboylta tlc:tä, mä vedän kalsarikännejä keskenäni ja kuuntelen Suomipopin FinnHitsejä, joita sieltä tulee joka lauantai-ilta - yksi pahe. :P Uudet poppivehkeet vanhojen rikkoontuneitten tilalle hankintalistalle sijalle yksi.)
Yksin myöskin siksi, että voi popittaa musiikkia sellasella volyymillä, että kuurotkin kuulee. Laulaa mukana täysii, jos siltä tuntuu ja painaa kaasua vähän vielä. Fiilis plus-plus. Kivaa. :) Aurinko paistoi tänään, lanta haisi pelloilla ja matka taittui. (Ja sen oli taituttavakin, koska olenhan krooninen myöhässäolija...) Musta tulis oikeesti varmaan tosi hyvä tekemään jotain reissutyötä, en ihan heti kyllästyis ajelemaan.
Tuli myös kauhee hinku päästä pitkästä aikaa tanssimaan! Johonkin kunnon disco-tekno-trance -mestaan - pakko päästä ennemmin kuin myöhemmin! Viime aikoina ollaan käyty ulkoilemassa lähinnä keikoilla, baareissa, pubeissa, terassseilla ja sen sellasissa. Tanssimassa ei piiiiiitkääääään aikaan. Tahtoo! Kunnon hikimeiningit ylle.
(Ja joo, mä bloggaan täällä, eli ne deitit peruuntui, aikataulut vaan meni niin puihin. Mutta ei ees harmita ylikovaa - viikon päästä sitten. :) Sen sijaan, että saisin loverboylta tlc:tä, mä vedän kalsarikännejä keskenäni ja kuuntelen Suomipopin FinnHitsejä, joita sieltä tulee joka lauantai-ilta - yksi pahe. :P Uudet poppivehkeet vanhojen rikkoontuneitten tilalle hankintalistalle sijalle yksi.)
perjantai 27. huhtikuuta 2007
Omaa lomaa
Skippasin omakätisesti aikaisen aamuherätyksen ja nukuin PITKÄÄN. Paljon parempi fiiwis, en mä sairastunutkaan. "Uni paras lääke on..." (Karhunpoika sairastaa -biisistä, jota en voinut kuunnella lapsena vollaamatta)
Ja muutenkin. "I feel stronger, than yesterday..." (Hanna Pakarinen)
Tarttis noita pehmoilupuheita tossa edellisessä postauksessakin vähän purkaa lisää, mutta some other time, nyt kamat kokoon ja reissuun.
P.S. Miksiköhän mulle on ruvennut tulemaan Turun Sanomat? Kaksi vaihtoehtoa varmaan, joko joku on sen mulle tilannut tai sitten se on joku niitten oma kampanja, mutta ei kai tollasia kampanjoita toisen kaupungin asukeille tehdä? Vai tehdäänkö? Jos ei, niin kukakohan sen olis sitte tilannu? Miksei se olis ilmottanut siitä mulle? No, selvii kai in due time.
Ja muutenkin. "I feel stronger, than yesterday..." (Hanna Pakarinen)
Tarttis noita pehmoilupuheita tossa edellisessä postauksessakin vähän purkaa lisää, mutta some other time, nyt kamat kokoon ja reissuun.
P.S. Miksiköhän mulle on ruvennut tulemaan Turun Sanomat? Kaksi vaihtoehtoa varmaan, joko joku on sen mulle tilannut tai sitten se on joku niitten oma kampanja, mutta ei kai tollasia kampanjoita toisen kaupungin asukeille tehdä? Vai tehdäänkö? Jos ei, niin kukakohan sen olis sitte tilannu? Miksei se olis ilmottanut siitä mulle? No, selvii kai in due time.
torstai 26. huhtikuuta 2007
Väsyajatuksia
Yritin mennä ajoissa nukkumaan, mutta en mä unta saanutkaan. Yökukkuja mikä yökukkuja, vaikka nytkin on niin väsy, että päässä surisee. Ja ajatukset kiertää kehää, siksi täällä taas kirjoittelenkin. Horkka meinaa iskeä kunnolla päälle, kai mä olen sitte tulossa kipeeksi ja kunnolla. Voe paska. :(
Kun oon väsynyt, niin sitä on automaattisesti heikompi ja mieleen iskee kaikenlaiset pehmoset ajatuksetkin helpommin. Negatiivisetkin. Vaikeampi terästäytyä niihin "mä pärjään, mä kestän" -psyykkauksiin. Sillon sitä on aika pieni. Siitä tuo mun nikki täälläkin, suuri ja kestävä, alan mä olla sitä nykyään, mutta oikeesti jossain sopukoissa niin pieni ja heikko.
Täällä on ollut kovin keskeisenä teemana nuo ihmissuhdemietinnät, ja niistä kirjoitan nytkin. Niistä toiveista, millaisen parisuhteen joskus haluaisin. Vaikka olenkin kauan sitten itselleni myös tehnyt selväksi, että pärjään mä ilmankin, vaikkei elämä sellasta mun tielle heittäiskään, niin jos toivoa saa, en mä haluais pärjätä ilman.
Ensimmäisenä on se, että rakastuu. Ilman sitä en pysty edes ajattelevani sitoutuvani toiseen ihmiseen, en halua sitoutua toiseen ihmiseen. Kuolee alkuunsa jutut, joissa ei ole tota ihastumisen ja rakastumisen tunnetta mukana. Vaikka tiedänkin kokemuksesta, että ajan kanssa sitä voi kehittää kiintymyksen sellaiseenkin, johon ei alunperin rakastunutkaan. Kiintymyksen, jota voisi kai kutsua jonkinlaiseksi rakkaudeksikin, ja se voisi ehkä tunteena kantaa pitkällekin. Tollaseenhan varmaan perustuu ns. järkiliitot, jotka voivat olla pitkäikäisiä, jossei elinikäisiäkin. Mutta, not for me. Jos tollaseen olisin kykeneväinen, mä olisin varmaan jo ollut naimisissa pitkät tovit. Mä tartteen ihmissuhteen kaikki tai ei mitään -periaatteella, vaikka se ehkä aika mustavalkoista onkin. Elämä on valintoja.
Rakastuminen ei sinällään kanna kuitenkaan vielä kauhean pitkälle, sen jälkeen täytyy tulla luottamus siihen toiseen osapuoleen. Että se on myöskin rakastunut minuun samalla tavalla kuin minä siihen. Että mulla on luottamus siihen sillä tavalla, että se hyväksyy ja tykkää musta ihan juuri sellasena, kuin mä olen. Ilman, että täytyy yrittää olla yhtään sen enempää tai vähempää, kuin mitä on. Että riittää ja kelpaa, kaikkinensa. Ja sama toimii tietenkin toiseen suuntaan. Mä en ole ikinä tajunnut ihmisiä, joilla on kova tarve joko etsiä kumppania, jonka mielenkiinnon kohteet ja harrastukset ja työ jne ovat ihan täysin identtiset kuin omatkin tai sitten niillä on kova tarve yrittää muuttaa sitä ihmistä mieleisemmäksi. Vielä vähemmän taidan kyllä tajuta ihmisiä, jotka menee siihen muuttamiseen mukaan. Perustavanlaatuiset elämänarvot ja ajatukset niiden tiimoilta ja se sielujen sympatia ja viihtyminen ja seksuaalinen vetovoima kun natsaa, niin mulle on oikeastaan noi edellä mainitut ihan sama. Päinvastoin voi olla ihan plussaa, jos jokaisella on ns. oma juttunsa. Mulla on niin syväänpiirtyneenä ja vankkumattomana ne mun jutut, ja niistä en halua luopua parisuhteen takia, joten tasapainoisempaahan se olisi, jos toisellakin osapuolella olisi samalla tavalla. Parisuhteessa ollaan tiimi, kaikin puolin ja loppuun asti, mutta ei sen tarvi tarkoittaa liian tukahduttavaa symbioosia. Se parisuhteen symbioosi toimii mun näkemyksen mukaan enempikin siellä tunnepuolella. Ei omaa itseään saa menettää sen takia, että on pari jonkun toisen kanssa, ruveta elämään omaakin elämäänsä sen toisen kautta. JOS intressit sattuvat yhteen, niin sitten se on niin, hyvä juttuhan se on, mutta ei se ole missään tapauksessa mulle mikään onnistuneen parisuhteen edellytys.
Luottamuksen jälkeen, tai oikeestaan varmaan aika käsi kädessä sen kanssa tulee rakkaus. Rakkaus, sen toteaminen, myöntäminen ja sen tunnustaminen toisellekin ei oo mulle ollut koskaan mikään ihan helppo juttu. Eikä itsestäänselvä. Mutta toisaalta rakkaus, aito sellainen, on asia, jota ei saisikaan "tuhlata" uskottelemalla itselleen ja toiselle, että esimerkiksi jo ihastumisen huuma olis rakkautta. Rakkaus on sellaista, että paitsi noi edellä luetellut luottamukseen kuuluvat asiat kuuluu osana sitä, niin myös se, että kun rakastaa, sen kohde tulee automaattisesti aina ja kaikessa ensimmäisenä, alitajuntaisesti. Rakkaudessa on hienoa se, että tietää, että sama toimii myös sieltä toiselta puolelta - se on turvallisuutta. Se on rauhaa ja uskoa. Voi olla pieni ja heikko, ja se toinen on siinä ja taistelee sun puolesta. Ja toisaalta, saa myös olla vastaan se, joka antaa sille toiselle, ihan kaiken.
Rakkauden jälkeen tulee sitten "järkipäätökset" mukaan kuvioihin; päätös heittäytyä siihen suhteeseen, päätös sitoutua siihen suhteeseen vaikka tulisi vastoinkäymisiä, päätös tehdä töitä sen suhteen eteen. Elintärkeitä juttuja, jotta olisi edes auttavasti mahdollisuus selvitä, sillä suhteella.
Tällasina heikkohetkinä sitä ehkä ensimmäisenä aina aattelee, että voi kun tossa rinnalla olis nyt joku, joka ottais syliin, kun mulla on huono olla, sais olla luvalla pikkunen ja joku silittelis suuremmaks ja vahvemmaks. Mutta ihan yhtä paljon kaipaan kyllä sitäkin, että saisi olla jollekin toiselle se vahva ja suuri. Ottamista ja antamista. Rakkautta.
Kun oon väsynyt, niin sitä on automaattisesti heikompi ja mieleen iskee kaikenlaiset pehmoset ajatuksetkin helpommin. Negatiivisetkin. Vaikeampi terästäytyä niihin "mä pärjään, mä kestän" -psyykkauksiin. Sillon sitä on aika pieni. Siitä tuo mun nikki täälläkin, suuri ja kestävä, alan mä olla sitä nykyään, mutta oikeesti jossain sopukoissa niin pieni ja heikko.
Täällä on ollut kovin keskeisenä teemana nuo ihmissuhdemietinnät, ja niistä kirjoitan nytkin. Niistä toiveista, millaisen parisuhteen joskus haluaisin. Vaikka olenkin kauan sitten itselleni myös tehnyt selväksi, että pärjään mä ilmankin, vaikkei elämä sellasta mun tielle heittäiskään, niin jos toivoa saa, en mä haluais pärjätä ilman.
Ensimmäisenä on se, että rakastuu. Ilman sitä en pysty edes ajattelevani sitoutuvani toiseen ihmiseen, en halua sitoutua toiseen ihmiseen. Kuolee alkuunsa jutut, joissa ei ole tota ihastumisen ja rakastumisen tunnetta mukana. Vaikka tiedänkin kokemuksesta, että ajan kanssa sitä voi kehittää kiintymyksen sellaiseenkin, johon ei alunperin rakastunutkaan. Kiintymyksen, jota voisi kai kutsua jonkinlaiseksi rakkaudeksikin, ja se voisi ehkä tunteena kantaa pitkällekin. Tollaseenhan varmaan perustuu ns. järkiliitot, jotka voivat olla pitkäikäisiä, jossei elinikäisiäkin. Mutta, not for me. Jos tollaseen olisin kykeneväinen, mä olisin varmaan jo ollut naimisissa pitkät tovit. Mä tartteen ihmissuhteen kaikki tai ei mitään -periaatteella, vaikka se ehkä aika mustavalkoista onkin. Elämä on valintoja.
Rakastuminen ei sinällään kanna kuitenkaan vielä kauhean pitkälle, sen jälkeen täytyy tulla luottamus siihen toiseen osapuoleen. Että se on myöskin rakastunut minuun samalla tavalla kuin minä siihen. Että mulla on luottamus siihen sillä tavalla, että se hyväksyy ja tykkää musta ihan juuri sellasena, kuin mä olen. Ilman, että täytyy yrittää olla yhtään sen enempää tai vähempää, kuin mitä on. Että riittää ja kelpaa, kaikkinensa. Ja sama toimii tietenkin toiseen suuntaan. Mä en ole ikinä tajunnut ihmisiä, joilla on kova tarve joko etsiä kumppania, jonka mielenkiinnon kohteet ja harrastukset ja työ jne ovat ihan täysin identtiset kuin omatkin tai sitten niillä on kova tarve yrittää muuttaa sitä ihmistä mieleisemmäksi. Vielä vähemmän taidan kyllä tajuta ihmisiä, jotka menee siihen muuttamiseen mukaan. Perustavanlaatuiset elämänarvot ja ajatukset niiden tiimoilta ja se sielujen sympatia ja viihtyminen ja seksuaalinen vetovoima kun natsaa, niin mulle on oikeastaan noi edellä mainitut ihan sama. Päinvastoin voi olla ihan plussaa, jos jokaisella on ns. oma juttunsa. Mulla on niin syväänpiirtyneenä ja vankkumattomana ne mun jutut, ja niistä en halua luopua parisuhteen takia, joten tasapainoisempaahan se olisi, jos toisellakin osapuolella olisi samalla tavalla. Parisuhteessa ollaan tiimi, kaikin puolin ja loppuun asti, mutta ei sen tarvi tarkoittaa liian tukahduttavaa symbioosia. Se parisuhteen symbioosi toimii mun näkemyksen mukaan enempikin siellä tunnepuolella. Ei omaa itseään saa menettää sen takia, että on pari jonkun toisen kanssa, ruveta elämään omaakin elämäänsä sen toisen kautta. JOS intressit sattuvat yhteen, niin sitten se on niin, hyvä juttuhan se on, mutta ei se ole missään tapauksessa mulle mikään onnistuneen parisuhteen edellytys.
Luottamuksen jälkeen, tai oikeestaan varmaan aika käsi kädessä sen kanssa tulee rakkaus. Rakkaus, sen toteaminen, myöntäminen ja sen tunnustaminen toisellekin ei oo mulle ollut koskaan mikään ihan helppo juttu. Eikä itsestäänselvä. Mutta toisaalta rakkaus, aito sellainen, on asia, jota ei saisikaan "tuhlata" uskottelemalla itselleen ja toiselle, että esimerkiksi jo ihastumisen huuma olis rakkautta. Rakkaus on sellaista, että paitsi noi edellä luetellut luottamukseen kuuluvat asiat kuuluu osana sitä, niin myös se, että kun rakastaa, sen kohde tulee automaattisesti aina ja kaikessa ensimmäisenä, alitajuntaisesti. Rakkaudessa on hienoa se, että tietää, että sama toimii myös sieltä toiselta puolelta - se on turvallisuutta. Se on rauhaa ja uskoa. Voi olla pieni ja heikko, ja se toinen on siinä ja taistelee sun puolesta. Ja toisaalta, saa myös olla vastaan se, joka antaa sille toiselle, ihan kaiken.
Rakkauden jälkeen tulee sitten "järkipäätökset" mukaan kuvioihin; päätös heittäytyä siihen suhteeseen, päätös sitoutua siihen suhteeseen vaikka tulisi vastoinkäymisiä, päätös tehdä töitä sen suhteen eteen. Elintärkeitä juttuja, jotta olisi edes auttavasti mahdollisuus selvitä, sillä suhteella.
Tällasina heikkohetkinä sitä ehkä ensimmäisenä aina aattelee, että voi kun tossa rinnalla olis nyt joku, joka ottais syliin, kun mulla on huono olla, sais olla luvalla pikkunen ja joku silittelis suuremmaks ja vahvemmaks. Mutta ihan yhtä paljon kaipaan kyllä sitäkin, että saisi olla jollekin toiselle se vahva ja suuri. Ottamista ja antamista. Rakkautta.
Ihan ok blääh -fiiliksiä
Kaikki on ihan tosi ok, paremmin kuin pitkään aikaan oikeastaan, moniin suuntiin, mutta silti on jotenkin aika blääh -fiilis. Mä oon muutaman päivän ajan ollut ihan yliväsynyt, johtuen liian lyhyistä yöunista ja toisaalta varmaan siitäkin, että joku tauti uhkaa pukata ylle. Kurkku on kuin raastinrauta, kipee ja karhee. Kunhan ei nyt ihan totaalisesti sairastuis, kuumeet ja kaikki. Sillä tavalla kipee mä en oo pitkään aikaan ollutkaan, vaikka sairas olenkin. Muhun ei flunssat ja sen sellaiset iske juuri koskaan petiin asti vievinä versioina.
Blääh-osastolle menee myös yhdistysaktiivin (=minä) pakollinen paskaa niskaan -kuorma, joka tässä velloo yllä, taas vaihteeksi. Ei ihan syyttä, aikataulut joittenkin hommien kanssa on vähän venynyt ja niin edelleen, mutta enivei. Ei ehkä ihan kuohunnan verran kuitenkaan... Mutta tähän puoleen olen kyllä jo niin tottunut ja hommassa kovettunut, että kyllä tää tästä, tiedän sen, ja siksi ei vitutakaan ihan niin lujaa kuin joskus ekoja kertoja tällaseen törmätessä.
Hyvin blääh on myös se, että lauantain deitit loverboyn kanssa on vaakalaudalla peruuntua. Ja ennenkuin kaikki lukijat aattelee, että anna nyt jo tollasen kuspään olla, taas se peruu, taas se muuttaa, niin ei nyt oo kyse mistään sellasesta hatarasta, vaan on ihan kunnon syy. Sille tulee koiranpentu, ja sen hakureissuun voi tuhraantua aikaa sen verran, että aikataulut mun tulon suhteen kusasee. Ja kun kuitenkin joka tapauksessa kerkeisin olla siellä hyvin lyhyen ajan, niin eipä se nyt oikeesti maailmaa kaada, vaikka deitit siirtyiskin viikolla eteenpäin. Mutta kaataa se vähän kuitenkin. Olis niin kiva tavata enemmin kuin myöhemmin. Saada sitä seksiä, joo kyllä, sehän on tän meidän homman virallinen määritelmä, on on. Mutta myöskin, ehkä, päästä vaan jonkun syliin hetkeks, tuijotella silmiin, halailla ja sen sellasta lämpöä ja läheisyyttä... (Joo, voi HITTO taas näitä ajatuksia!)
Kuten eilisestä bloggauksesta voitte ehkä lukeakin, mun vakaa usko mun omaan teflonpinnoitteeseen vs. Äksä alkaa ihan vähäsen taas horjua. Joku anonyymi aikasemmin tuolla kommentissaan toivotteli, että osaisin pitää tän homman tosiaan vaan seksin asteella, että ei Äksä ole poikaystävämateriaalia, älä polta näppejäs siinä sillä asenteella, että sellasta toivoisit. Juu, voi olla, ehkä, maybe ja niin edelleen. Toisaalta, kaikissa ihmisissä on materiaalia poika-/tyttöystäviksi, jos vaan ne ite niin haluaa, ja sellanen sopiva halun kohde osuu paikalle. Mun yleisen näkemyksen mukaan siis, en nyt varsinaisesti viittaa tähän mun ja Äksän säätöön.
Miksi mun mieli sitten taas horjuu? Siksi, että se on ollut taas niin ihana, kiva, fiksu, ja jopa lämpösen olonen tähän suuntaan. Siksi, että ollaan puhuttu maratonpuheluita ja oltu tiiviimmässä yhteydessä ja oon jopa ihan vähän taas saanut oppia siitä lisää juttuja. Pikkumuruja, jotka tekee siitä entistä kiinnostavamman ja haluttavamman. Siksi, että mulla on sellanen olo, että sekin on ollut jotenkin avoimempi jutuissaan, eikä luikertele enää. Siksi varmaan myöskin, että mussa on tää "valuvika", että miehen, josta kiinnostuu, sen tarttee olla hyvin haastava, jopa mahdoton saavuttaa ja niin edelleen. Jotta olis mahdollisimman suuret tsäänssit saada näpeilleen. Ja tietty siksi, että se puhuu tasaseen tahtiin hempeitä mulle (vaikka tollaset pitäiskin olla kaikkein helpoin teilata, niin kyl ne vaan vähän ujuttautuu sisuksiinkin asti, ei voi mitään...).
No joo. Anonyymille huolehtijalle tiedoksi, että kyllä mä yritän edelleen parhaani mukaan suhtautua tähän tilanteen vaatimalla kepeydellä. Ei siis vakavuudella. Toi ehkä eniten mun päänsisässä tapahtunut paniikkihepuli oli ihan hyvä sellasena silmien avauksena, ja mä en ole enää mikään ihan naiivi pikkutyttö. Kyllä mä osaan pitää huolen ittestäni.
Kai?
Blääh-osastolle menee myös yhdistysaktiivin (=minä) pakollinen paskaa niskaan -kuorma, joka tässä velloo yllä, taas vaihteeksi. Ei ihan syyttä, aikataulut joittenkin hommien kanssa on vähän venynyt ja niin edelleen, mutta enivei. Ei ehkä ihan kuohunnan verran kuitenkaan... Mutta tähän puoleen olen kyllä jo niin tottunut ja hommassa kovettunut, että kyllä tää tästä, tiedän sen, ja siksi ei vitutakaan ihan niin lujaa kuin joskus ekoja kertoja tällaseen törmätessä.
Hyvin blääh on myös se, että lauantain deitit loverboyn kanssa on vaakalaudalla peruuntua. Ja ennenkuin kaikki lukijat aattelee, että anna nyt jo tollasen kuspään olla, taas se peruu, taas se muuttaa, niin ei nyt oo kyse mistään sellasesta hatarasta, vaan on ihan kunnon syy. Sille tulee koiranpentu, ja sen hakureissuun voi tuhraantua aikaa sen verran, että aikataulut mun tulon suhteen kusasee. Ja kun kuitenkin joka tapauksessa kerkeisin olla siellä hyvin lyhyen ajan, niin eipä se nyt oikeesti maailmaa kaada, vaikka deitit siirtyiskin viikolla eteenpäin. Mutta kaataa se vähän kuitenkin. Olis niin kiva tavata enemmin kuin myöhemmin. Saada sitä seksiä, joo kyllä, sehän on tän meidän homman virallinen määritelmä, on on. Mutta myöskin, ehkä, päästä vaan jonkun syliin hetkeks, tuijotella silmiin, halailla ja sen sellasta lämpöä ja läheisyyttä... (Joo, voi HITTO taas näitä ajatuksia!)
Kuten eilisestä bloggauksesta voitte ehkä lukeakin, mun vakaa usko mun omaan teflonpinnoitteeseen vs. Äksä alkaa ihan vähäsen taas horjua. Joku anonyymi aikasemmin tuolla kommentissaan toivotteli, että osaisin pitää tän homman tosiaan vaan seksin asteella, että ei Äksä ole poikaystävämateriaalia, älä polta näppejäs siinä sillä asenteella, että sellasta toivoisit. Juu, voi olla, ehkä, maybe ja niin edelleen. Toisaalta, kaikissa ihmisissä on materiaalia poika-/tyttöystäviksi, jos vaan ne ite niin haluaa, ja sellanen sopiva halun kohde osuu paikalle. Mun yleisen näkemyksen mukaan siis, en nyt varsinaisesti viittaa tähän mun ja Äksän säätöön.
Miksi mun mieli sitten taas horjuu? Siksi, että se on ollut taas niin ihana, kiva, fiksu, ja jopa lämpösen olonen tähän suuntaan. Siksi, että ollaan puhuttu maratonpuheluita ja oltu tiiviimmässä yhteydessä ja oon jopa ihan vähän taas saanut oppia siitä lisää juttuja. Pikkumuruja, jotka tekee siitä entistä kiinnostavamman ja haluttavamman. Siksi, että mulla on sellanen olo, että sekin on ollut jotenkin avoimempi jutuissaan, eikä luikertele enää. Siksi varmaan myöskin, että mussa on tää "valuvika", että miehen, josta kiinnostuu, sen tarttee olla hyvin haastava, jopa mahdoton saavuttaa ja niin edelleen. Jotta olis mahdollisimman suuret tsäänssit saada näpeilleen. Ja tietty siksi, että se puhuu tasaseen tahtiin hempeitä mulle (vaikka tollaset pitäiskin olla kaikkein helpoin teilata, niin kyl ne vaan vähän ujuttautuu sisuksiinkin asti, ei voi mitään...).
No joo. Anonyymille huolehtijalle tiedoksi, että kyllä mä yritän edelleen parhaani mukaan suhtautua tähän tilanteen vaatimalla kepeydellä. Ei siis vakavuudella. Toi ehkä eniten mun päänsisässä tapahtunut paniikkihepuli oli ihan hyvä sellasena silmien avauksena, ja mä en ole enää mikään ihan naiivi pikkutyttö. Kyllä mä osaan pitää huolen ittestäni.
Kai?
keskiviikko 25. huhtikuuta 2007
Hmm
You did not know me
but the way you held your head up high
made me believe in goodness of life.
Mielenrauha meinaa taas ruveta järkkymään. Hmm. Hmmmmmmmm.
(Joo, toi oli siis meilissä Äksältä...)
but the way you held your head up high
made me believe in goodness of life.
Mielenrauha meinaa taas ruveta järkkymään. Hmm. Hmmmmmmmm.
(Joo, toi oli siis meilissä Äksältä...)
tiistai 24. huhtikuuta 2007
Kiimaa
Onpa se oikeestaan rasittavaa. Ja hallitsevaa, liikaakin. Ajatukset pyörii kokoajan siinä panetuksessa. Kaikki muu uhkaa jäädä jalkoihin. Ja joko mielessä tai sitten ihan konkreettisesti kitisee ja vitisee ja puhkuu sen himon tyydyttymisen perään. Ja kun se on hetkellisesti tyydytetty, sitä kitisee ja vitisee vielä kovempaa sen perään silti - nälkä kasvaa syödessä. Miespuolisilla tuntuu olevan astetta näkyvämpää (ja rasittavampaa) ulospäin kuin naispuolisilla.
No koirien kiimasta tässä nyt oli oikeestaan kyse, olis yritys päällä laittaa pentuja alulle. Mutta onhan toi sovellettavissa aika suoraan verrannollisesti ihmisiinkin, itseenkin. Eläinhän ihminenkin on. ;)
No koirien kiimasta tässä nyt oli oikeestaan kyse, olis yritys päällä laittaa pentuja alulle. Mutta onhan toi sovellettavissa aika suoraan verrannollisesti ihmisiinkin, itseenkin. Eläinhän ihminenkin on. ;)
sunnuntai 22. huhtikuuta 2007
Liian kiltti
V*ttu-perkele-saatana, miks pitää olla liian kiltti, suorastaan nössö, oman ärsyyntymisenkin kustannuksella?
Messengerissä tyyppi jostain helvetin susirajalta, jolle jonain nössöhetkenä menin antamaan oman osoitteeni, nyt jauhaa siitä, että miten meistä vois tulla pariskunta. Kun mä olen kuulemma "söpöliini ja ihan nättikin (kahden nähdyn valokuvan perusteella) ja olis kiva varmaan nukkua vierekkäin ja halia (hyi helevetti. *puistatus*) ja sulla on ystävällinen luonne..." No ei TODELLAKAAN vois tulla pari! Ei oikein riitä edes lähemmän tutustumisen perusteeksi, mulle ainakaan.
Tyyppi ei tajuu, vaikka sille ihan kohtuu suoraan vittuilee päin naamaa. "Jos ajelis Helsingissä käymään, niin sopisko nukkua sun luona? Ai ei vai? Eikö pääsis sänkyyn, siis ihan vaan nukkumaan, ai sohvalle korkeintaan, viu-viu-viu-VITTU-viu!!!11!" Ärrrrsyttävää. Kun on liian kiltti ja ystävällinen, kuuntelee kuinka se ei löydä naista, vaikka se haluis naista, tai oikeestaan se ei edes haluis naista, kun on vieläkin kiinni eksässään, vaikka siitä on jo kolme vuotta, mutta kuinka se sitten jonkun baari-illan jälkeen pääsi painamaan jotain akkaa, ja kuinka sillä oli siitä hyvä fiilis, mutta ei sitten kuitenkaan ollut, kun ei ollutkaan jatkoa siitä, ja sen sellasta RUIKUTUSTA, ja kun sen messengeri on loudattu kaikenlaisilla vilkkuvilla ja välkkyvillä ällöhymiöillä, jotka tekee sen, että tekstistä ei ainakaan saa mitään selkoa, ja melkein saa epileptisen kohtauksen yrittäessään lukea, ja kun se on vielä tyhmä kuin saapas, niin jumalauta. Get a life, get a grip ja niin edelleen. Ruikutus on ehkä suurin turn-off mitä olla ja voi. Toinen on tyhmyys.
Nössöminä en vaan kehtaa sitä torjuakaan. Tai miksen perkele kehtais? Tekoihin ---->
(Tietääks joku muuten, että näkeeks se toinen osapuoli jotenkin, että se on torjuttu? Vai eiks se vaan näe mun tekemisiä mesessä sen jälkeen, vai miten se menee?)
Noinkohan Äksäkin aattelee musta, sillon kun yhteydenpito"pakko" iskee? Voi olla. :D
Tai no, ei voi, koska mä en oo tyhmä kuin saapas. Vaikka, yhtä anti-cool mä varmaan olenkin, mutta kuka sitä nyt viilee välittäis ollakaan, kun on kuitenkin näinkin hot! :P
Messengerissä tyyppi jostain helvetin susirajalta, jolle jonain nössöhetkenä menin antamaan oman osoitteeni, nyt jauhaa siitä, että miten meistä vois tulla pariskunta. Kun mä olen kuulemma "söpöliini ja ihan nättikin (kahden nähdyn valokuvan perusteella) ja olis kiva varmaan nukkua vierekkäin ja halia (hyi helevetti. *puistatus*) ja sulla on ystävällinen luonne..." No ei TODELLAKAAN vois tulla pari! Ei oikein riitä edes lähemmän tutustumisen perusteeksi, mulle ainakaan.
Tyyppi ei tajuu, vaikka sille ihan kohtuu suoraan vittuilee päin naamaa. "Jos ajelis Helsingissä käymään, niin sopisko nukkua sun luona? Ai ei vai? Eikö pääsis sänkyyn, siis ihan vaan nukkumaan, ai sohvalle korkeintaan, viu-viu-viu-VITTU-viu!!!11!" Ärrrrsyttävää. Kun on liian kiltti ja ystävällinen, kuuntelee kuinka se ei löydä naista, vaikka se haluis naista, tai oikeestaan se ei edes haluis naista, kun on vieläkin kiinni eksässään, vaikka siitä on jo kolme vuotta, mutta kuinka se sitten jonkun baari-illan jälkeen pääsi painamaan jotain akkaa, ja kuinka sillä oli siitä hyvä fiilis, mutta ei sitten kuitenkaan ollut, kun ei ollutkaan jatkoa siitä, ja sen sellasta RUIKUTUSTA, ja kun sen messengeri on loudattu kaikenlaisilla vilkkuvilla ja välkkyvillä ällöhymiöillä, jotka tekee sen, että tekstistä ei ainakaan saa mitään selkoa, ja melkein saa epileptisen kohtauksen yrittäessään lukea, ja kun se on vielä tyhmä kuin saapas, niin jumalauta. Get a life, get a grip ja niin edelleen. Ruikutus on ehkä suurin turn-off mitä olla ja voi. Toinen on tyhmyys.
Nössöminä en vaan kehtaa sitä torjuakaan. Tai miksen perkele kehtais? Tekoihin ---->
(Tietääks joku muuten, että näkeeks se toinen osapuoli jotenkin, että se on torjuttu? Vai eiks se vaan näe mun tekemisiä mesessä sen jälkeen, vai miten se menee?)
Noinkohan Äksäkin aattelee musta, sillon kun yhteydenpito"pakko" iskee? Voi olla. :D
Tai no, ei voi, koska mä en oo tyhmä kuin saapas. Vaikka, yhtä anti-cool mä varmaan olenkin, mutta kuka sitä nyt viilee välittäis ollakaan, kun on kuitenkin näinkin hot! :P
Ongelma!
Yksi mun elämän "suurista" ongelmista on aina ollut aamu-unisuus. Eli siis toiselta nimeltä sitä voi varmaan kutsua myös itsekurin puutteeksi. Niin monta kertaa on tullut nukuttua "vähän" pidempään, missattua luentoja, myöhästyttyä kouluista ja töistä ja niin edelleen.
Tänä aamuna taas; toinen kurssipäivä ja ylösnouseminen oli jälleen kerran ihan tervaa, koska kurssi nyt ei sinällään ollut mikään ylimielenkiintoinen (motivaattorina tekemisen mielekkyys ja "hauskuus" lisää kyllä sitä heräämis- ja sängystänousemis -kykyäkin). Joten, kuten niin usein ennenkin, lähtö oli niin myöhässä, että turvauduin taksikyytiin. Mä ajelen tosta syystä taksilla luvattoman usein. Joten siis aamu-unisuus on tullut vuosien mittaan myös kohtuu kalliiksi. Kuinka satuinkaan eilen kirjottamaan omasta aivonipotuksestani ruokaostoksilla; "En osta tota, kun se on 15 senttiä kalliimpi kuin toi toinen... Tai vertaillaan vielä kilohintaa..." - mutta sitten, 18,40 € matkustukseen aamulla, josta ei periaatteessa olis tarvinnut maksaa mitään, no problem. Puolesta tunnista kiinni. Puoli tuntia, jonka ei todellakaan voi varmaan sanoa tehneen musta sen levänneenpää. Huono, huono ja tyhmä ihminen. Minä siis. No, ehkäpä mulla on just siksi varaa matkustaa taksilla ristiin rastiin säännöllisin väliajoin välttääkseni katastrofaalisia myöhästymisiä, kun säästän niin hitosti noissa ruokaostoksissa! Not. :D
Taas kerran osui kohdalle taksikuski, joka ei tiennyt minne ollaan menossa osoitteen tai edes kaupunginosan perusteella, ts. mä neuvoin se oikealle, vasemmalle -metodilla perille. Onneks tiesin tällä kertaa reitin, että mitä ajellaan ja minne ollaan menossa - aika usein varsinkin täällä Helsingissä ei mulla ole hajuakaan, miten jonnekin ajetaan. Oon aina ajatellut, että se kuuluu ikäänkuin osana taksireissun hintaa, että kuski myös löytää perille, eli en maksa pelkästään kyydistä, vaan myös siitä suunnistuksesta. Mun mielestä tollasesta vois jo melkein antaa alennusta, oikeastaan, jos mä ite hoidan osan hommasta.
Harmi, etten osaa olla härski, enkä tinkiä. Menisköhän läpi, jos kysyis?
Tänä aamuna taas; toinen kurssipäivä ja ylösnouseminen oli jälleen kerran ihan tervaa, koska kurssi nyt ei sinällään ollut mikään ylimielenkiintoinen (motivaattorina tekemisen mielekkyys ja "hauskuus" lisää kyllä sitä heräämis- ja sängystänousemis -kykyäkin). Joten, kuten niin usein ennenkin, lähtö oli niin myöhässä, että turvauduin taksikyytiin. Mä ajelen tosta syystä taksilla luvattoman usein. Joten siis aamu-unisuus on tullut vuosien mittaan myös kohtuu kalliiksi. Kuinka satuinkaan eilen kirjottamaan omasta aivonipotuksestani ruokaostoksilla; "En osta tota, kun se on 15 senttiä kalliimpi kuin toi toinen... Tai vertaillaan vielä kilohintaa..." - mutta sitten, 18,40 € matkustukseen aamulla, josta ei periaatteessa olis tarvinnut maksaa mitään, no problem. Puolesta tunnista kiinni. Puoli tuntia, jonka ei todellakaan voi varmaan sanoa tehneen musta sen levänneenpää. Huono, huono ja tyhmä ihminen. Minä siis. No, ehkäpä mulla on just siksi varaa matkustaa taksilla ristiin rastiin säännöllisin väliajoin välttääkseni katastrofaalisia myöhästymisiä, kun säästän niin hitosti noissa ruokaostoksissa! Not. :D
Taas kerran osui kohdalle taksikuski, joka ei tiennyt minne ollaan menossa osoitteen tai edes kaupunginosan perusteella, ts. mä neuvoin se oikealle, vasemmalle -metodilla perille. Onneks tiesin tällä kertaa reitin, että mitä ajellaan ja minne ollaan menossa - aika usein varsinkin täällä Helsingissä ei mulla ole hajuakaan, miten jonnekin ajetaan. Oon aina ajatellut, että se kuuluu ikäänkuin osana taksireissun hintaa, että kuski myös löytää perille, eli en maksa pelkästään kyydistä, vaan myös siitä suunnistuksesta. Mun mielestä tollasesta vois jo melkein antaa alennusta, oikeastaan, jos mä ite hoidan osan hommasta.
Harmi, etten osaa olla härski, enkä tinkiä. Menisköhän läpi, jos kysyis?
Joskus aina iskee ikävä
Ostin pitkän ja ylitylsän kurssipäivän päätteeksi kaupasta tavallisen Valion tai Ingmannin raejuuston sijaan ruotsalaista Arlan Kesoa. Koska se on vähäsen kalliimpaa täällä, ja musta on vanhemmiten tullut just tollasissa mitättömissä pikkusäästöasioissa ihan törkeän pihi (kun sitte taas joihinkin juttuihin palaa helposti rahaa ihan kepeästi, isoja summia, ei tunnu missään), niin en oo sitä varmaan ostanut Suomesta ikinä. Siinä hyllyn edessä mulle iski kuitenkin joku ihme nostalgiakohtaus, ja oli ihan pakko ostaa just sitä, ruotsinvuosien "muistoksi" ja koska Keso on vähän erilaista verrattuna suomalaiseen versioon.
Tai niinhän mä luulin - ne on muuttaneet sen! Pettymys oli ihan käsinkosketeltava, jopa huvittavan suuri näin jälkikäteen ajatellen, kun se olikin melkein samaa tavaraa kuin suomivastineensa. Höh ja pöh.
Tosta sitten intouduin kaipaamaan muutamaa muutakin elintarviketta, mitä ruotsalaisista putiikeista löytyi ainakin silloin, mutta joita ei Suomesta saa. Kaksi lempparia, joita voisin melkein vaikka ruveta itte maahantuomaan, niin kovaa haikailen niitten perään, on Abban kalapullat erilaisissa kastikkeissa, ja eri valmistajien valmisriisipuuro sellasiin "muovimakkaroihin" pakattuna (ja ihan turha tulla ehdottelemaan mitään Nalleriisivanukasta tms, ei oo sama asia lainkaan!). Noi kalapullat varsinkin, on mun mielestä ihan ihmeellistä, ettei niitä Suomen markkinoilla ole, kun tosta tuotemerkistä kuitenkin kamaa tuodaan tänne. Hmmm, pitäisköhän ruveta lobbaamaan kalapullien puolesta? Ne on hyviä, on oikeesti, paljon parempia kuin ehkä kuulostaa!
Noista ruokahaikailuista sitten tietty ajatukset hiipi taas siihen jossain sisuksissa aina olemassaolevaan pieneen ikävään Ruotsiin. Niihin aatoksiin, että millainen tää elämä olisikaan, jos olisin yhä siellä? Monella tapaa viihdyin siellä paremmin kuin Suomessa, vaikka elämä siellä ollessa taas toisaalta menikin ihan vituiksi. Mutta kuitenkin. Ei se koko ajan ollut synkkää, mahtui paljon riemukkaita muistoja niihin vuosiin. Osittain se on ihan varmaan sellasta aika kultaa muistot -systeemiä, kuin tietenkin myös, olin sillon villi ja vapaa, tai siis korjaus, ehkä villimpi ja vapaampi olis se oikea versio nyt taas. Tervekin olin, asia joka sillon oli ihan itsestäänselvä, mutta nyt näkee miten arvostettava asia se onkaan. Mutta ei se pelkästään ole selitettävissä noillakaan. Mulla on se pieni ikävä ihan myös Ruotsiin, ilman mitään noita selittäviä kuvioita.
Mutta turha surra, koska mun elämä on nyt Suomessa, ja tuskin muualle muutankaan. Ainakaan hetkeen, pätee varmaan mun tapauksessa. Pääsenköhän mä koskaan eroon tästä yhdenlaisesta matkalaukkuelämästä? Aika kova kaipaus olisi jo löytääkin sellainen ihan oma pikku lokero, johon ihan oikeesti vois juurtua. Mutta sitten, juurtuisinkohan mä? Kuinka paljon tästä resuamisesta johtuu mun omasta kaipuusta siihen, vaikka se väsyttääkin? Tai onko se pakoa?
Tai niinhän mä luulin - ne on muuttaneet sen! Pettymys oli ihan käsinkosketeltava, jopa huvittavan suuri näin jälkikäteen ajatellen, kun se olikin melkein samaa tavaraa kuin suomivastineensa. Höh ja pöh.
Tosta sitten intouduin kaipaamaan muutamaa muutakin elintarviketta, mitä ruotsalaisista putiikeista löytyi ainakin silloin, mutta joita ei Suomesta saa. Kaksi lempparia, joita voisin melkein vaikka ruveta itte maahantuomaan, niin kovaa haikailen niitten perään, on Abban kalapullat erilaisissa kastikkeissa, ja eri valmistajien valmisriisipuuro sellasiin "muovimakkaroihin" pakattuna (ja ihan turha tulla ehdottelemaan mitään Nalleriisivanukasta tms, ei oo sama asia lainkaan!). Noi kalapullat varsinkin, on mun mielestä ihan ihmeellistä, ettei niitä Suomen markkinoilla ole, kun tosta tuotemerkistä kuitenkin kamaa tuodaan tänne. Hmmm, pitäisköhän ruveta lobbaamaan kalapullien puolesta? Ne on hyviä, on oikeesti, paljon parempia kuin ehkä kuulostaa!
Noista ruokahaikailuista sitten tietty ajatukset hiipi taas siihen jossain sisuksissa aina olemassaolevaan pieneen ikävään Ruotsiin. Niihin aatoksiin, että millainen tää elämä olisikaan, jos olisin yhä siellä? Monella tapaa viihdyin siellä paremmin kuin Suomessa, vaikka elämä siellä ollessa taas toisaalta menikin ihan vituiksi. Mutta kuitenkin. Ei se koko ajan ollut synkkää, mahtui paljon riemukkaita muistoja niihin vuosiin. Osittain se on ihan varmaan sellasta aika kultaa muistot -systeemiä, kuin tietenkin myös, olin sillon villi ja vapaa, tai siis korjaus, ehkä villimpi ja vapaampi olis se oikea versio nyt taas. Tervekin olin, asia joka sillon oli ihan itsestäänselvä, mutta nyt näkee miten arvostettava asia se onkaan. Mutta ei se pelkästään ole selitettävissä noillakaan. Mulla on se pieni ikävä ihan myös Ruotsiin, ilman mitään noita selittäviä kuvioita.
Mutta turha surra, koska mun elämä on nyt Suomessa, ja tuskin muualle muutankaan. Ainakaan hetkeen, pätee varmaan mun tapauksessa. Pääsenköhän mä koskaan eroon tästä yhdenlaisesta matkalaukkuelämästä? Aika kova kaipaus olisi jo löytääkin sellainen ihan oma pikku lokero, johon ihan oikeesti vois juurtua. Mutta sitten, juurtuisinkohan mä? Kuinka paljon tästä resuamisesta johtuu mun omasta kaipuusta siihen, vaikka se väsyttääkin? Tai onko se pakoa?
perjantai 20. huhtikuuta 2007
Loverboy
No niin. Säätö jatkuu. (Toim. huom., jos jatkuu, en mä siitä ihan 100% vakuuttunut ole, mutta jos ei jatku niin sittenpä ei. Enää ei tunnu niin kyrpiintyneeltä vaikka kaikki meniskin puihin).
Tapahtui siis tänään; Äksä oli online ja mä olin online. Pitkään kitkuttelin siinä itteni kanssa, että en avaa sen kaa mitään keskustelua, koska siis asiaanhan kuuluu, ettei se kommentoinut mitenkään siihen mun viimeseen(kään) yhteydenottoon mitään. Vaikka esitinkin siinä pyynnön, että sanois sitte suoraan sen "juokse huora mutkia" -messagen, tossa tai jossain muussa muotoilussa, koska oli alleviivannut, että se kyllä sanoo asiat aina suoraan, jos ei nappaa. Mutta, mun itsehillintä sen suhteen on ollut suht' olematon. Tai mitä toi "suht'" sana tossa oikeestaan edes tekee. Pelkkä olematon kuvaa parhaiten. Non-existent. Joten, rupesin sitte juttelemaan sille. Of course, kuinkas muuten.
Piti vaan päästä sanomaan, että mua kyllä kyrpi oma hötkyilyni mein jutussa. Että olishan sitä voinut pidemmälle kattella, ei mun olis tarvinnu heti panikoida liian vakavien pohdintojeni kanssa liian pian. Ja että tää ei ollut mikään second tsäänssin kerjäysoperaatio, koska sen tekemisistä, tai oikeastaan ei-tekemisistä kyllä tajusin ihan selkeesti, että eiköhän tää ollut tässä. Vaan oli sellanen "ihan vaan tiedoks" -tyyppinen tiedonanto. Ja että mä olisin niiiiiiin kiitollinen, jos se Silent Treatmentin sijasta vois mulle nyt sitte esittää sen "sudi v*ttuun, poistu elämästäni, ei kiinnosta" -pyynnön. Jotta voisin sitten edes tossa kohtaa tulkita sitä aukottomasti. Ja sen sellasta yksinpuhelua harrastin tovin jos toisenkin messengerissä keskenäni. (Toim. huom. taas, että ei ollut edes ihan lyhyt tovi, purin sinne sydäntäni ihan huolella, kun jossain vaiheessa olin ihan totaalisen mielenhäiriön kourissa ja annoin mennä vaan, kun rupes taas vaihteeksi vituttamaan, ettei se voinut vastata edes sillä haistattelulla, vaikka a) oli onlinessä b) tein sen sille niin kovin helpoksi. Juu juu, ei ole enää sen silmissä ainakaan minkäänlaisia cooliuden ja katu-uskottavuuden rippeitäkään jäljellä, mutta who cares, not me, ne meni siinä vaiheessa oikeastaan jo, kun rupesin hötkyilemään sillä junareissulla. Tai sitte jo paljon aikasemmin. Joo, nauroin itte ittellenikin ihan ääneen, että ämmä olis tyytyväinen, kun sille edes haistateltais, ei mee hyvin ei! :D )
No sittenpä se ilmaantu sinne mun monologien jälkeen jossain vaiheessa. Heittämään jotain pientä kevyttä läppää, jotta mitähän sitä mun kanssa sitten oikein tekis, iski silmää ja sen sellasta "merkityksellistä". Mua nauratti ittenikin jo tossa vaiheessa niin kovaa, että naureskelin vaan sen jutuille. Eihän se oikeestikaan ollut sen vika munkaan ajatusmaailmassa kokonaan, että mä pillastuin näin alkumetreillä, vaikkakin edelleen kyllä sen paskanjauhannasta se on "syytetyn penkillä". No juttuhan kääntyi sitten siihen seksiin, joka siis oli loppujen lopuksi kivaa ja nastaa ja sen sellasta. Että jos sitte tavattais sillon tällön vaan ihan seksin merkeissä. Ajatus, jolla lähdin sillon alun alkaenkin liikkeelle ton kanssa, ennen kuin se alko horjuttamaan mun ajatuksia muillekin urille. Tarkistakaa vaikka aikasemmista postauksista, pleijeriksi mä sitä epäilinkin, ja en siis ollut mitenkään väärässäkään, kai. Ja pleijereitten kanssa voi just hurvitella, kun itekin on samalla aallolla, onhan niin tullut tehtyä ennenkin, ja tässä tilanteessa se oliskin ollut vaan paljon paljon viisaampi ja kantavampi ratkaisu. Ja joku sen suuntanen sopimus sitte tehtiin - ekat panodeitit viikon päästä.
Hyvä veto vai huono veto, senpä näkee sitten. Jos näkee, en mä oo siitäkään vielä mitenkään ylivakuuttunut. Mutta mutta, suoremmalta ja paremmalta tuntuu kyllä, vaikka se edelleenkin suoltaa sitä ihan samaa tunneskeidaa. Nyt mä vaan osaan olla teflon, ja otan vaan sen hauskan irti, mitä mahdollisesti on tarjolla, ja irtaannun sitte, jos alkaa tuntumaan liian raskaalta. Mutta ei se välttämättä ala.
Rupesin tossa myös kelaamaan, että jos tää homma oikeesti toteutuu, niin tuo on sitten virallisesti mun ensimmäinen suomalainen loverboy. Muut ovat olleet ruotsalaisia siellä asumiseni aikoihin. Historian lehtien havinaa, hähä.
No joo, ainakin tulee blogiin täytettä, jos ei muuta. :P
Tapahtui siis tänään; Äksä oli online ja mä olin online. Pitkään kitkuttelin siinä itteni kanssa, että en avaa sen kaa mitään keskustelua, koska siis asiaanhan kuuluu, ettei se kommentoinut mitenkään siihen mun viimeseen(kään) yhteydenottoon mitään. Vaikka esitinkin siinä pyynnön, että sanois sitte suoraan sen "juokse huora mutkia" -messagen, tossa tai jossain muussa muotoilussa, koska oli alleviivannut, että se kyllä sanoo asiat aina suoraan, jos ei nappaa. Mutta, mun itsehillintä sen suhteen on ollut suht' olematon. Tai mitä toi "suht'" sana tossa oikeestaan edes tekee. Pelkkä olematon kuvaa parhaiten. Non-existent. Joten, rupesin sitte juttelemaan sille. Of course, kuinkas muuten.
Piti vaan päästä sanomaan, että mua kyllä kyrpi oma hötkyilyni mein jutussa. Että olishan sitä voinut pidemmälle kattella, ei mun olis tarvinnu heti panikoida liian vakavien pohdintojeni kanssa liian pian. Ja että tää ei ollut mikään second tsäänssin kerjäysoperaatio, koska sen tekemisistä, tai oikeastaan ei-tekemisistä kyllä tajusin ihan selkeesti, että eiköhän tää ollut tässä. Vaan oli sellanen "ihan vaan tiedoks" -tyyppinen tiedonanto. Ja että mä olisin niiiiiiin kiitollinen, jos se Silent Treatmentin sijasta vois mulle nyt sitte esittää sen "sudi v*ttuun, poistu elämästäni, ei kiinnosta" -pyynnön. Jotta voisin sitten edes tossa kohtaa tulkita sitä aukottomasti. Ja sen sellasta yksinpuhelua harrastin tovin jos toisenkin messengerissä keskenäni. (Toim. huom. taas, että ei ollut edes ihan lyhyt tovi, purin sinne sydäntäni ihan huolella, kun jossain vaiheessa olin ihan totaalisen mielenhäiriön kourissa ja annoin mennä vaan, kun rupes taas vaihteeksi vituttamaan, ettei se voinut vastata edes sillä haistattelulla, vaikka a) oli onlinessä b) tein sen sille niin kovin helpoksi. Juu juu, ei ole enää sen silmissä ainakaan minkäänlaisia cooliuden ja katu-uskottavuuden rippeitäkään jäljellä, mutta who cares, not me, ne meni siinä vaiheessa oikeastaan jo, kun rupesin hötkyilemään sillä junareissulla. Tai sitte jo paljon aikasemmin. Joo, nauroin itte ittellenikin ihan ääneen, että ämmä olis tyytyväinen, kun sille edes haistateltais, ei mee hyvin ei! :D )
No sittenpä se ilmaantu sinne mun monologien jälkeen jossain vaiheessa. Heittämään jotain pientä kevyttä läppää, jotta mitähän sitä mun kanssa sitten oikein tekis, iski silmää ja sen sellasta "merkityksellistä". Mua nauratti ittenikin jo tossa vaiheessa niin kovaa, että naureskelin vaan sen jutuille. Eihän se oikeestikaan ollut sen vika munkaan ajatusmaailmassa kokonaan, että mä pillastuin näin alkumetreillä, vaikkakin edelleen kyllä sen paskanjauhannasta se on "syytetyn penkillä". No juttuhan kääntyi sitten siihen seksiin, joka siis oli loppujen lopuksi kivaa ja nastaa ja sen sellasta. Että jos sitte tavattais sillon tällön vaan ihan seksin merkeissä. Ajatus, jolla lähdin sillon alun alkaenkin liikkeelle ton kanssa, ennen kuin se alko horjuttamaan mun ajatuksia muillekin urille. Tarkistakaa vaikka aikasemmista postauksista, pleijeriksi mä sitä epäilinkin, ja en siis ollut mitenkään väärässäkään, kai. Ja pleijereitten kanssa voi just hurvitella, kun itekin on samalla aallolla, onhan niin tullut tehtyä ennenkin, ja tässä tilanteessa se oliskin ollut vaan paljon paljon viisaampi ja kantavampi ratkaisu. Ja joku sen suuntanen sopimus sitte tehtiin - ekat panodeitit viikon päästä.
Hyvä veto vai huono veto, senpä näkee sitten. Jos näkee, en mä oo siitäkään vielä mitenkään ylivakuuttunut. Mutta mutta, suoremmalta ja paremmalta tuntuu kyllä, vaikka se edelleenkin suoltaa sitä ihan samaa tunneskeidaa. Nyt mä vaan osaan olla teflon, ja otan vaan sen hauskan irti, mitä mahdollisesti on tarjolla, ja irtaannun sitte, jos alkaa tuntumaan liian raskaalta. Mutta ei se välttämättä ala.
Rupesin tossa myös kelaamaan, että jos tää homma oikeesti toteutuu, niin tuo on sitten virallisesti mun ensimmäinen suomalainen loverboy. Muut ovat olleet ruotsalaisia siellä asumiseni aikoihin. Historian lehtien havinaa, hähä.
No joo, ainakin tulee blogiin täytettä, jos ei muuta. :P
Paheita
Kauhistus, oon taas alottanut tupakoimisen sillon tällön, sen about viisi röökiä päivässä. Menikin ihan älyttömän pitkä aika, kun en tehnyt sitä ollenkaan.
Paradoxi on, että tiiän kyllä, että se johtuu siitä, että olen ollut jonkun aikaa taas niin paljon paremmassa kunnossa kuin pitkään. Ja sitten mä tuhoan ehdoin tahdoin sitä terveyttäni tollasella paskatavalla. :D
No, kun joku puoli vuotta joutui elämään kipuihinsa kietoutuneena, jolloin ihan kaikki tuntui välillä ylitsepääsemättömän vaikeelta; sängystä ylös pääseminen, vaatteitten päälle pukeminen, koiran kanssa pihalla käyminen, ja niin edelleen, ihan tollanen peruselämä, ja siksipä se vaikutti kyllä automaattisesti siihen mieleenkin. Tunki väkisinkin synkkyys ylle. Ja mikään ylimääräinen ei käynyt mielessäkään, kuten vaikka just sitte tupakointi. Sillon kyllä tuntu vaikkapa eksänkin polttaessa suorastaan ällöltä koko haju ja maku, mutta se nyt polttikin ihan älyttömästi, ja siihen ällötykseen vaikutti kyllä moni muukin asia, koska ei oo koskaan muitten tupakointi silleen etonut. Joten, jos nyt tuntuu kivalta tupsutella sillon tällön, niin sitten mieluummin lyhennän elämääni tollasella, joka sentään tuntuu kivalta, kun joka tapauksessa voi olla odotettavissa enemmin tai myöhemmin taas joku paskakausi, jolloin taas tapellaan eteenpäin ihan vaan selviytyäkseen ja mikään ei oo sen takia kivaa. Vähän samaan kategoriaan menee myös alkon käyttö, jota taas on kulunut aika määriä. En mä yksikseni juo kuin jonkun bissen sillon tällön, mutta on tultu oltua viihteellä. Sillon kun oli kipeä, ei voinut ajatellakaan, seuraavan päivän entistä tuskasemman olon takia. Eli nyt sitte, kaikki paheet kerralla taas isoissa annoksissa, sex'n'drugs'n'rockenroll -meiningillä vaan, niin kauan kuin on kivaa!
Tarttis muuten tehdä vähän asioita ton sairauden hoidossa; toivo olis siinä mutsin uudessa lääkärikontaktissa, ja sen ehdottamissa väylissä ja hoidoissa - olishan se aika huimaa, jos oikeesti toimis niin hyvin kuin se jutteli. Hehe, taas asia, joka oikeesti pitäis ottaa omaksi prioriteetikseen, terveytensä, ja jättää esimerkiksi miessutinat ja niitten kelaaminen tosi paljon vähemmälle energialle just nyt. Toisaalta, niistä kyllä sitten tuleekin sitä energiaa, on sekin huomattu. ;)
Asiasta ihan toiseen, tuli tosta rockenrollista mieleen, että tartteekin ruveta miettimään niitä Aerosmithin keikkahommeleita, jos ei se mun frendi kenen kanssa ne liput ostin, nyt haluukaan tulla sinne keikalle, kun se on nyt sitte raskaana. Ei olla kyl puhuttu tosta vielä, luulen kyl että se lähtee messiin enivei, jos vaan on silleen, ettei oo pahoinvointeja jne. Ei kait sillä sillon enää pitäis olla. Vähän näin itsekkäästi ajatellen "tylsää" seuraa se on tietty siinä mielessä, että sen on oltava kuivin suin, mutta ei sitä kyllä tuu haittaamaan, vaikka mä haluisinkin olla pikkuhiprakassa.
Tunnustus noitten lippujen suhteen, että olin jo ajatellut, että ehkä vaikka toi Äksä tulis messiin, jossei frendi tuu, ois ollut varmaan aika kivaa. No mutta, taas, ite se aloitti kaikenlaisista kesä- ja tulevaisuudensuunnitelmista jauhamisen, ennen kuin mä todellakaan olin edes ajatellut ajatusta mihinkään sen suuntaseen. Ei sais ottaa niin vakavasti, että se vaikuttaa omaankin ajatusrakenteeseen!
Nyt velvollisuuksien eli opiskelun kimppuun - yöks.
Paradoxi on, että tiiän kyllä, että se johtuu siitä, että olen ollut jonkun aikaa taas niin paljon paremmassa kunnossa kuin pitkään. Ja sitten mä tuhoan ehdoin tahdoin sitä terveyttäni tollasella paskatavalla. :D
No, kun joku puoli vuotta joutui elämään kipuihinsa kietoutuneena, jolloin ihan kaikki tuntui välillä ylitsepääsemättömän vaikeelta; sängystä ylös pääseminen, vaatteitten päälle pukeminen, koiran kanssa pihalla käyminen, ja niin edelleen, ihan tollanen peruselämä, ja siksipä se vaikutti kyllä automaattisesti siihen mieleenkin. Tunki väkisinkin synkkyys ylle. Ja mikään ylimääräinen ei käynyt mielessäkään, kuten vaikka just sitte tupakointi. Sillon kyllä tuntu vaikkapa eksänkin polttaessa suorastaan ällöltä koko haju ja maku, mutta se nyt polttikin ihan älyttömästi, ja siihen ällötykseen vaikutti kyllä moni muukin asia, koska ei oo koskaan muitten tupakointi silleen etonut. Joten, jos nyt tuntuu kivalta tupsutella sillon tällön, niin sitten mieluummin lyhennän elämääni tollasella, joka sentään tuntuu kivalta, kun joka tapauksessa voi olla odotettavissa enemmin tai myöhemmin taas joku paskakausi, jolloin taas tapellaan eteenpäin ihan vaan selviytyäkseen ja mikään ei oo sen takia kivaa. Vähän samaan kategoriaan menee myös alkon käyttö, jota taas on kulunut aika määriä. En mä yksikseni juo kuin jonkun bissen sillon tällön, mutta on tultu oltua viihteellä. Sillon kun oli kipeä, ei voinut ajatellakaan, seuraavan päivän entistä tuskasemman olon takia. Eli nyt sitte, kaikki paheet kerralla taas isoissa annoksissa, sex'n'drugs'n'rockenroll -meiningillä vaan, niin kauan kuin on kivaa!
Tarttis muuten tehdä vähän asioita ton sairauden hoidossa; toivo olis siinä mutsin uudessa lääkärikontaktissa, ja sen ehdottamissa väylissä ja hoidoissa - olishan se aika huimaa, jos oikeesti toimis niin hyvin kuin se jutteli. Hehe, taas asia, joka oikeesti pitäis ottaa omaksi prioriteetikseen, terveytensä, ja jättää esimerkiksi miessutinat ja niitten kelaaminen tosi paljon vähemmälle energialle just nyt. Toisaalta, niistä kyllä sitten tuleekin sitä energiaa, on sekin huomattu. ;)
Asiasta ihan toiseen, tuli tosta rockenrollista mieleen, että tartteekin ruveta miettimään niitä Aerosmithin keikkahommeleita, jos ei se mun frendi kenen kanssa ne liput ostin, nyt haluukaan tulla sinne keikalle, kun se on nyt sitte raskaana. Ei olla kyl puhuttu tosta vielä, luulen kyl että se lähtee messiin enivei, jos vaan on silleen, ettei oo pahoinvointeja jne. Ei kait sillä sillon enää pitäis olla. Vähän näin itsekkäästi ajatellen "tylsää" seuraa se on tietty siinä mielessä, että sen on oltava kuivin suin, mutta ei sitä kyllä tuu haittaamaan, vaikka mä haluisinkin olla pikkuhiprakassa.
Tunnustus noitten lippujen suhteen, että olin jo ajatellut, että ehkä vaikka toi Äksä tulis messiin, jossei frendi tuu, ois ollut varmaan aika kivaa. No mutta, taas, ite se aloitti kaikenlaisista kesä- ja tulevaisuudensuunnitelmista jauhamisen, ennen kuin mä todellakaan olin edes ajatellut ajatusta mihinkään sen suuntaseen. Ei sais ottaa niin vakavasti, että se vaikuttaa omaankin ajatusrakenteeseen!
Nyt velvollisuuksien eli opiskelun kimppuun - yöks.
torstai 19. huhtikuuta 2007
Kevät se on silti
Ja siksipä loppuu nyt ton asian analysointi ja miettiminen ja siitä vittuuntuminen kokonaan. Sepä ehkä siinä olikin vikana, mun puolelta, että otin liian vakavasti. Vaiks oikeesti olin kepeä kuin höyhen verrattuna alkuvuoden syväluotaaviin synkistelyihin, mutta en tarpeeks kuitenkaan. Kivaa voi pitää vain pitämällä kivaa. Ei se ole niin vakavaa, hei! Aurinko paistaa, ja positiivisella ajattelulla pääsee vielä paljon pitemmälle kuin vitutuksen adrenaliineilla. Kun koko ajan kuitenkin ehkä keuhkotessani tosta tyypistä ajatusmaailma lähti siitä, että mun menetys, mun moka, niin oikeesti, toistepäinhän se on, tietenkin! ;)
Mietelause, joka osui silmään, ja sopii näihin kuvioihin ja ylipäätään kaikkeen kuin nyrkki silmään - noinhan se just on.
Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat;
näemme ne sellaisina kuin itse olemme.
- Anais Nin
Jotenka siis, pikku asennemuutosfiilaus kehiin tälle, ja pelittää vielä paremmin.
Hmmm. Se sekssuhdemies, deittinro 2, tai oikeestaan 1, jonka dissasin tän jutun takia, vieläköhän se lämpenis? Koska mä kyllä lämpenin noihin petipuuhiin taas kooman jälkeen. Tai antaisko (edelleen) vaan hetken olla, koko miessäädön. Keskittyis muuhun elämäänsä taas vähän täyspainosemmin. Eksästä eron jälkeen kaikki muu on vähän roikkunut. No kattellaan.
Mietelause, joka osui silmään, ja sopii näihin kuvioihin ja ylipäätään kaikkeen kuin nyrkki silmään - noinhan se just on.
Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat;
näemme ne sellaisina kuin itse olemme.
- Anais Nin
Jotenka siis, pikku asennemuutosfiilaus kehiin tälle, ja pelittää vielä paremmin.
Hmmm. Se sekssuhdemies, deittinro 2, tai oikeestaan 1, jonka dissasin tän jutun takia, vieläköhän se lämpenis? Koska mä kyllä lämpenin noihin petipuuhiin taas kooman jälkeen. Tai antaisko (edelleen) vaan hetken olla, koko miessäädön. Keskittyis muuhun elämäänsä taas vähän täyspainosemmin. Eksästä eron jälkeen kaikki muu on vähän roikkunut. No kattellaan.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2007
Kirosanavaroitus
Jatkoa tohon aikaisempaan postaukseen. Töitä tehdessä olen vaan kerännyt vitutuksen määrää koko tähän tilanteeseen. Se pyörii ja pyörii mun päässä, ja keittää ja keittää enempi ja enempi. Että voikin tollanen kuitenkin ihan pintapuolinen tuttavuus mennä näin totaalisesti mun systeemeihin, niin että mä en enää itekään tiedä, että onko se mind gameissaan oikeassa pistäessään kutakuinkin kaiken mun kontolle, että mä olen se epävakaa ja pelkuri, kun en kattonut hommaa pitemmälle, vai pidänkö mä mun oman linjan, että ite se luikertelee (luikerteli), koska ei vaan osaa/halua olla suora kaikissa peleissään? No, itseasiassa, taidan kallistua kummankin teorian puoleen. Eikä sillä ole oikeastaan enää helvetinkään väliä, mutta tää blogi on olemassa just sitä varten, että tänne voin vuodattaa ja siten ehkä saada omia ajatuksiani jäsenneltyä lukemalla näitä myöhemminkin, joten tänne nyt se sitten tulee kaikkinensa, ja sitten saa olla. Oman mielenrauhani takiahan mä ton pelivedon tein, että en haluu enää tavata Äksää (ks. edellinen postaus). Joten, tulkoon mielenrauha sitten, pliis jostakin. Helvetti. Tää on sitte pitkä, eli hypätkää suosiolla yli, jos ei tekstiblogit inspaa.
Kertaanpa vähän mitä siis tapahtui. Lauantaista tai sunnuntaista sovittiin treffipäiväksi, ja perjantai-illalla vitutti siis se, että ei se voinut ilmoittaa, että kumpana päivänä olis passeli tulla. Edelleenkin, mind you, se oli se, joka kysymyksen esitti, että koska nähtäis taas. Mä itteeni sinne änkenyt, vaikka toki, teinkin hyvin selväksi, että haluan nähdä kovasti uudelleen. Mitä sellasia peittelemään. Mutta jo aikaisemminkin viikolla, mutta erityisesti perjantaina aloin pyörittelemään päässäni ajatusta, että antais olla, nähdään sitten kun siitäkin suunnasta tulisi vähän selkeempää signaalia, että se OIKEESTI haluaa nähdä, eikä vaan nähdä siksi, että mä roudaan alttiisti itteni sinne ja sille sattuu sopimaan, ts. ei oo mitään muuta. En tiiä, näkeekö kukaan muu noissa kahdessa mitään nyanssieroja, mun fiiliksissä ne on ihan selvästi erotettavissa. No, kuten koko ajan ton kanssa, niin mun itsehillintä on sen suhteen ihan olematon, joten kun sitten taas lauantaina oltiin messengerissä jutuissa, niin "tietty" mä sitten päädyin siihen, että menen. Ärisin vähäsen, että olis ollu kivaa tietää jo perjantaina, kun kuitenkin on kaikenlaista muutakin tekemistä elämässä, kuin vaan odotella jonkun työttömän tamperelaisen (jess, meni ilkeen puolelle, ja voi olla ettei ole tottakaan, koska eihän sitäKÄÄN voinut sitten kertoa, että mitä vittua se oikein teki) pikkusormen koukistusta, että koska sille sopis, että tulen. Ja se että voin tulla, taas vaatii sen oman säätönsä kaiken muun kanssa. Olis voinu ottaa hommia, joita on jonossa pilvin pimein. Hommia, joita sitten taas on pakko levittää mun paskojen käsien takia niin usealle päivälle ja tasasesti kuin vain mahdollista. Eli kaikki mahdolliset työajat olis kiva käyttää hyväkseen, nyt kun on kiire aika. Ja kaikkia muitakin juttuja olis voinut järjestellä, jos olis vaan tiennyt ajoissa. Siitäkin tuli myöhemmin noottia, että se oli projisointia. Mutta että mä tulkitsen väärin, kun sanon, että se on itsekeskeinen tyyppi. Jep. Tässä vituksen tilassa on sanottava, että olkoon sitten niin, että tulkitsen väärin, mutta että ihan sen saatana oma moka, jos ei voi ittestään antaa, ei sitten yhtään mitään. Miten muuten mä voisin oikeesti tulkitakaan? Naureskelee vaan partaansa, heittää jotain kommenttia, että "Mä tykkään kuunnella ihmisiä" ja niitten kuunteluittensa perusteella sitten heittää jotain vitun arvioita, kuinka epätasapainoinen ja henkisesti sairas sitä onkaan. (Nää menee sitten vähän kärjistäen, jota ei myöskään olis "saanut" harrastaa. Emmä ehkä ihan noin raskaasti ja tosissaan kaikkee sen sanomaa ottanut, mutta suuntaa-antavaa toi on kyllä. Ja aivan helvetin samahan se nyt enää on, kärjistänkö vai en.)
Enivei, sunnuntaina sinne sitten menin. Aamulla puoli kuusi tuli kännisoitto, ja pälistiin kaikkea shittiä, ja olin kyllä oikein hyvällä tuulella ton takia. Että se soitti ylipäätään, oli jo aika ihme, sehän oli vähän niinku pistetty mun "hommiksi". Mutta kyllähän mä sen nyt kutakuinkin tän vierailun siellä tehneenä hahmotankin, että miksi niin - eihän sen oikeestikaan tarvii niin hirveesti vaivautua, koko ajan sille pukkas soittoa ja viestiä jne jne, toisilta samanlaisilta säädöiltä kuin tämä. Tietty se tekee välinpitämättömämmäksi pitää itte yhteyksiä yhtään mihinkään, kun tarjokkaita on kyllä. Niinpä, sehän EI ollut pleijeri, omaa väittämäänsä kerraten. Voi että, mä olen sitten tavannut ihan just tollasia tyyppejä ennenkin, jotka just nimenomaan käyttäytyy kuin tuo. Juuri niitä pleijereitä. Mutta taas varmaan sitten mun vika, koska minä tulkitsen väärin... Mitä vittua tollasestakin väittämään vastaan? Olisin mä sinne lähtenyt pantavaksi varmaan joka tapauksessa, moneenkin otteeseen luultavasti, mutta paljon kevyemmällä ajatuskuormalla lastattuna, ja siksipä tässä tilanteessa paljon paljon vähemmän vittuuntuneena, kun olis ollut selvät sävelet. "Naisille kun puhuu mitä ne tahtoo kuulla...". Jne. Hahah, sucker! Minä siis. Mullekin puhuttiin kaikenlaista mitä varmaan sitten halusin kuulla, kun nyt tässä hyperventiloin ton tyypin about kolmen viikon "tuntemisen" ja kahden tapaamiskerran takia. Oikeesti. Mitä se olis hävinnyt aina sillon tällön tunnustamalla, kun osuinkin oikeeseen? Tuskin sen oikeesti tarttis puutteessa elää, vaikka joku sitten peruiskin deitit ja sänkyhommat, jos se ei oliskaan niin "sweet talking guy" ja muuta sellasta paskaa. Tai sitten vaihtoehtoisesti, jos mun oletukset meni aivan metsään, niin kertomalla, että miten se asia sitten oikeesti oli. "Älä oleta, vaan kysy". Jeps taas. Sitten kun kysyi, niin tuli noottia, että ei pitäis koskaan kertoa mitään, koska tulee vaan lisää ja lisää kysymyksiä. Miten vitussa sitten ihmisiin tutustutaan? Mä kun en edelleenkään osta sitä sen bullshittiä siitä, että silmiin katsomalla kaikki oleellinen selviää. Ei mulle ainakaan.
Takasin tapahtumiin. Menin sinne, ja kämpillä oli sen serkkukin niitten oltua viihteellä, oikein kiva tyyppi. Ja meillä oli ihan kiva päivä, aurinko paistoi ja juotiin bisseä, oltiin vaan ja hengattiin jne. Käytiin baareilemassa. Seksi oli yöllä kerrassaan ihanaa verrattuna viime kertaan. Ihan niinkuin arvelinkin, kehityskelpoista sillä saralla siis. Ei valittamista. Paitsi että, minäpä sitten jouduin taas maksumieheksi lähes kaikessa (kaljat, tupakat sekä Äksälle että sen serkulle, jotain pientä safkaa kioskista, maanantain safkat jne.) vaikka olin jotenkin siinä käsityksessä meidän juttelujen perusteella, että kun viime kertakin meni mun rahoista, plus että tietty mä maksoin matkustuksen sinne, niin tää kerta olis sitte ollut tosiaankin free of charge mulle. Me ollaan mun arvion mukaan (taas ei tietoa) kuitenkin varmaan about yhtä "köyhiä", eikä sen pitäis olla missään illuusiossa, että mulla olisi sen enempää fyffeä kuin silläkään. Mutta eipä. Kun tosta juteltiinkin, kun en vaan sitte loppujen lopuksi voinut olla hiljaakaan, niin ei se jumalauta edes tuntunut tajuavan mun ajatusta siitä, että sekin olis jotain voinut maksaa. Mutta taas, miksi sen pitäisikään vaivautua, tollasissakaan asioissa, eihän "sota yhtä miestä kaipaa" niin sanotusti. Eli siis mua. Joku muuhan siinä mun sijalla olis ollut jos en mä ja mun rahat. Mutta ei, ei se ole itsekäs, eikä se ole pleijeri, ja se oli kyllä kanssa ihan yhtä kiinnostunut ja innostunut tutustumaan muhun ja ihan oikeesti se tykkää musta vähän liikaa, jota se on hokenut ja joka on ihan oikeasti totuus. Ja mä olen se, joka tulkitsee liikaa ja väärin. Voi perkele meinaa kyllä pää räjähtää tähän vitutukseen.
Vierailu jatkui maanantaille, joka oli kanssa "ihan ok" päivä. Äksällä oli "kaamee kapula", sitä surtiin suurin osa ajasta. Ihan ok sekin, ei siinä, onhan se ymmärrettävää. Mutmut. Jos olis kiinnostunut, jotenkin siis siihen nähden mitä sen suu suoltaa, niin sellanen ihminen käyttäytyisi eri tavalla. Mun tulkinnan mukaan. "Action speaks louder than words", niinku sen paita väitti. Vaikka olisikin muita deittejä olemassa samaan aikaan (joka ei siis ole mulle ollut mitenkään epäselvääkään koko aikana, eikä sillä ollut varsinaisesti sinällään väliä - vielä). Mutta kun ne kuviot tai sitten vaan se, että oikeesti mä olin sille aika evvk, niin selvästi näky kyllä sen viestissä, mitä se antoi. Esimerkiksi ne suudelmat, joita tuolla jossain aikasemmin hehkutin, ei se lähtenyt mukaan sellasiin just ollenkaan, vaikka vähän kiehnasinkin siihen suuntaan. Mä olin vaan kuulemma kauheen huomionkipee. No joo, maybe. Jos on kiinnostunut toisesta, ja vähän niinku silleen hotsittaa, ja on siellä just sitä varten, että tutustuis ja näyttäis sitä kiinnostustaan, niin miten sitä sitten pitäis olla? Koko mein kommunikaatio oli muutenkin sellasta ihme vastakkainasettelua koko ajan, vääntöä millon mistäkin, mikä on sinällään ihan ok mullekin, JOS se olis johtanut jotenkin siihen, että mä olisin edes jotakin tuntenut saavani tosta tyypistä irti sen myötä. Muutakuin niitä fraaseja. Lopputulos oli kai tostakin sitten taas, että mä olen ihan vitun sekasin koko ämmä. No kieltämättä, olenkin, miksi pitää tollasen tyypin tekemisten ja sanomisten ja olemisen antaa kaivaa mun persettä näin kovaa? Kyllähän se kieltämättä itteenikin ihmetyttää, että mihin helvetin haavekuvaan mä olen sitten niin muka kovaa tykästynyt, jos pelkästään näin kirjattuna löydän siitä näin paljon negatiivista. No ei se niinkään ole, siinäpä se. Siksi tää kai jollain tasolla jää ehkä hetkeks kaivamaankin, koska nyt sitten kaikkien näitten jo kirjattujen ja tulevien, syitten takia sitten päätin, että antaa olla. En uskaltanut/halunnut/kokenut mielekkääksi kattoa hommaa pidemmälle. Se tulkittiin peloksi. Itekin aattelin siitä niin hetken. Mutta enempi kai oikeesti on kyse siitä, että usko vaan loppu ton toisen oikeisiin tahtomisiin ja haluihin. Ja sitä kautta tietty, joo, tulee mukaan pelko siitä, että lopputulos on se, että olisin vielä enempi kines tossa tyypissä, ja sitten vois jo ihan oikeesti sattua, vitutuksen ja harmistuksen sijaan. Ehkä se on liikaa varovaisuutta, on varmaan ihan totta, että voi menna kauheesti kaikkee sivu suunkin sen takia, että alkaa tollasen takia jarruttelemaan. Mutta olen kyllä siitä ihan varma, että en mä opi ittestäni enää yhtään mitään uutta, jos ihan ehdoin tahdoin intuitiosta huolimatta juoksen päin seinää. Enkä vielä pysty taas keräilemään kaikenlaisia sirpaleita kokoon, tää on liian hatara kokoonpano vielä eksästä eron jälkeen. Se oli kuiteskin vasta tammikuussa. Lyhyt aika mulle. Ehkäpä siinäkin suuri syy mun angstiin tän takia - kyllä mä tiesinkin, että too soon. Olis pitänyt vaan kuunnella itteensä, ja sanoa sitten vaikka ite sille toiselle, että tää on vaan seksii sitten, kun siihen suuntaan kuitenkin alkoi kuumottamaan.
Siitä seksistä. Koko päivä oltiin vaan kahdestaan, ja jos sitä nyt olis niin kovasti panettanut, niinkuin se oli etukäteen mainostanut, niin olishan siinä ollut mahis. En voi mitenkään "kehua" olleeni mitenkään ylivaikea siinä suhteessa - olisko pitänyt? Ne kerran kun naitiin, niin oli mulle tällä kertaa hyvää seksiä, sen kerroinkin sille. Mulla nyt taas ei ole siitäkään mitään hajua, että tykkäskö se vai ei. Joten teinpä tulkintani, että "sitä sähköä", ei sitä ollut tarpeeksi. Joko se, tai sitten taas, se oli jauhanut siitäkin jotain scheissea etukäteen. Toikin vaikutti aika vahvasti mun tekemisiin kyllä, yhdistettynä siihen, ettei sillon ihan ekalla "yrityksellä/mahdollisuudella" sitä aktia suoritettu ollenkaan - sillon se selitti sen silleen, että kun sekin oikeesti vähän hämmästy siitä, että miten paljon se tykkää, niin meni jäihin. Juu, kuulosti sillä hetkellä ihan mannalta sellasen tyypin korvissa, joka oikeesti tykästyi tyyppiin kovempaa ja kovempaa ( = minä), ja sitten vaan maattiin sylikkäin ja tuijoteltiin silmiin ja suudeltiin ja siliteltiin. Jep. Ihan karseeta nyt tässä tilassa epäillä ihan joka ainoaa sanaa ja sen tarkoitusta, jota se suustaan päästi, mutta oma mokansa se on, jos se oikeesti muka puhui totta. Olis ollut niin paljon helpompaa nyt, kun se olis sanonut, että on liian kännissä, tai sitten ihan suoraan sen, että ei, mä en kiihota sitä tarpeeksi. Se olis ollut reilua. Nyt tää homma mun mielestä ei ole. Jos se siis vaan puhu tollasia lämpimikseen. Jos taas ei, niin miten muka voi ihmisen signaalit olla niin ristissä sanojen kanssa? Kuten on ollut luettavissakin, seks lähti ainaskin mun näkökulmasta ihan hienosti liikkeelle sitten "uusintojen" yhteydessä, ja sinällään harmillista, että tästä piti tulla tällanen vaikea homma. Seksin suhteen jäi vielä niin paljon tekemättä, joka olis ollut varmaan ihan kivaa ton tyypin kanssa. Olis siis vaan ollut viisas tyttö, ja määritellyt tän vaan seksiksi. Olis ollut ihan eri tavalla mahiksia hurjastella sillä saralla (edellyttäen tietty, että se toinenkin olis ollut geimeissä mukana, siitähän mulla ei ole varsinaista käsitystä, että olisko, niinku ei mistään muustakaan). Ihan selkeen plussan puolelle koko tässä hommassa menee se, että seksi oli kivaa, ja tää osoitti, että oon eksästä siinä mielessä irti kyllä, että sitä pysty tekemään noin tyydyttävästi jonkun muun kanssa. Onhan toikin hyvä juttu sinällään, kun vaan tää vitutus tästä hälvenee.
Tiistaina sitten himaan sieltä. Viimenen mitä se taas kyseli, oli että koska tavataan taas, ruvetaanhan varmasti kattelemaan sitä. Soitti perään bussipysäkille (about sen parvekkeen alla), että hän ihan oikeesti tykkää ja kovaa. Junassa mulla iski kuitenkin sitten ihan pakko avautua miljoonalla tekstarilla, joiden sisältö oli se, että ei me tavata enää, koska mä en usko sen oikeesti tykkäävän. Ei pihahdustakaan sen jälkeen. Jonka tulkitsen vain siten, että olin oikeassa siinä, kun sanoin sille, että mä tein vaan homman sille helpoksi, kun sanoin sen puolesta noi jutut. Ettei sen tartte. Jonka se sillä hetkellä kiisti, mutta nyt kun epäillään kaikkea mitä se sanoi, niin menkööt samaan piikkiin sitten vaan. Varsinkin kun oletan, ettei se ole niin tyhmä, etteikö se tajuaisi, että sillä olis ratkaisun avaimet hallussa myös ehkä neuvotella mun päätöksestä. Jos siis haluis, jne.
Tää loppukoon tähän nyt. Voi olla, että on pakko jatkaa, mutta paisuu kuin pullataikina, enkä edes minä kunnolla pysy perässä tässä mihin tää vie enää. Tarttee vähän taas kiehuttaa vissiin yhäkin näillä ajatuksilla tota pollaa.
Yhden kerran vielä pelaan sen pussiin ja pistän tonne meseen tän blogin osoitteen. Jos sillä on vielä jotain haluja meidän jutun suhteen, niin sitähän se varmaan venaakin, että otan siihen yhteyttä. Lukekoon täältä, jos kiinnostaa. Oikaiskoon juttuja, jos niillä on väliä. Nyt sillä ei ole enää oikeestaan niin väliä, että millasen vaikutelman mä teen, vaikka en mä mitenkään teeskennellen ollut liikkeellä aikasemminkaan sen suhteen. Tietää se jo muutenkin musta kaikkee sellasta, mitä ei moni edes tiedä. Ja toisaalta, vaikka nää tekstit antaakin eittämättä musta ihan sekopään kuvan, ehkä, niin eipä sekään ole sille mikään ylläri enää.
Kertaanpa vähän mitä siis tapahtui. Lauantaista tai sunnuntaista sovittiin treffipäiväksi, ja perjantai-illalla vitutti siis se, että ei se voinut ilmoittaa, että kumpana päivänä olis passeli tulla. Edelleenkin, mind you, se oli se, joka kysymyksen esitti, että koska nähtäis taas. Mä itteeni sinne änkenyt, vaikka toki, teinkin hyvin selväksi, että haluan nähdä kovasti uudelleen. Mitä sellasia peittelemään. Mutta jo aikaisemminkin viikolla, mutta erityisesti perjantaina aloin pyörittelemään päässäni ajatusta, että antais olla, nähdään sitten kun siitäkin suunnasta tulisi vähän selkeempää signaalia, että se OIKEESTI haluaa nähdä, eikä vaan nähdä siksi, että mä roudaan alttiisti itteni sinne ja sille sattuu sopimaan, ts. ei oo mitään muuta. En tiiä, näkeekö kukaan muu noissa kahdessa mitään nyanssieroja, mun fiiliksissä ne on ihan selvästi erotettavissa. No, kuten koko ajan ton kanssa, niin mun itsehillintä on sen suhteen ihan olematon, joten kun sitten taas lauantaina oltiin messengerissä jutuissa, niin "tietty" mä sitten päädyin siihen, että menen. Ärisin vähäsen, että olis ollu kivaa tietää jo perjantaina, kun kuitenkin on kaikenlaista muutakin tekemistä elämässä, kuin vaan odotella jonkun työttömän tamperelaisen (jess, meni ilkeen puolelle, ja voi olla ettei ole tottakaan, koska eihän sitäKÄÄN voinut sitten kertoa, että mitä vittua se oikein teki) pikkusormen koukistusta, että koska sille sopis, että tulen. Ja se että voin tulla, taas vaatii sen oman säätönsä kaiken muun kanssa. Olis voinu ottaa hommia, joita on jonossa pilvin pimein. Hommia, joita sitten taas on pakko levittää mun paskojen käsien takia niin usealle päivälle ja tasasesti kuin vain mahdollista. Eli kaikki mahdolliset työajat olis kiva käyttää hyväkseen, nyt kun on kiire aika. Ja kaikkia muitakin juttuja olis voinut järjestellä, jos olis vaan tiennyt ajoissa. Siitäkin tuli myöhemmin noottia, että se oli projisointia. Mutta että mä tulkitsen väärin, kun sanon, että se on itsekeskeinen tyyppi. Jep. Tässä vituksen tilassa on sanottava, että olkoon sitten niin, että tulkitsen väärin, mutta että ihan sen saatana oma moka, jos ei voi ittestään antaa, ei sitten yhtään mitään. Miten muuten mä voisin oikeesti tulkitakaan? Naureskelee vaan partaansa, heittää jotain kommenttia, että "Mä tykkään kuunnella ihmisiä" ja niitten kuunteluittensa perusteella sitten heittää jotain vitun arvioita, kuinka epätasapainoinen ja henkisesti sairas sitä onkaan. (Nää menee sitten vähän kärjistäen, jota ei myöskään olis "saanut" harrastaa. Emmä ehkä ihan noin raskaasti ja tosissaan kaikkee sen sanomaa ottanut, mutta suuntaa-antavaa toi on kyllä. Ja aivan helvetin samahan se nyt enää on, kärjistänkö vai en.)
Enivei, sunnuntaina sinne sitten menin. Aamulla puoli kuusi tuli kännisoitto, ja pälistiin kaikkea shittiä, ja olin kyllä oikein hyvällä tuulella ton takia. Että se soitti ylipäätään, oli jo aika ihme, sehän oli vähän niinku pistetty mun "hommiksi". Mutta kyllähän mä sen nyt kutakuinkin tän vierailun siellä tehneenä hahmotankin, että miksi niin - eihän sen oikeestikaan tarvii niin hirveesti vaivautua, koko ajan sille pukkas soittoa ja viestiä jne jne, toisilta samanlaisilta säädöiltä kuin tämä. Tietty se tekee välinpitämättömämmäksi pitää itte yhteyksiä yhtään mihinkään, kun tarjokkaita on kyllä. Niinpä, sehän EI ollut pleijeri, omaa väittämäänsä kerraten. Voi että, mä olen sitten tavannut ihan just tollasia tyyppejä ennenkin, jotka just nimenomaan käyttäytyy kuin tuo. Juuri niitä pleijereitä. Mutta taas varmaan sitten mun vika, koska minä tulkitsen väärin... Mitä vittua tollasestakin väittämään vastaan? Olisin mä sinne lähtenyt pantavaksi varmaan joka tapauksessa, moneenkin otteeseen luultavasti, mutta paljon kevyemmällä ajatuskuormalla lastattuna, ja siksipä tässä tilanteessa paljon paljon vähemmän vittuuntuneena, kun olis ollut selvät sävelet. "Naisille kun puhuu mitä ne tahtoo kuulla...". Jne. Hahah, sucker! Minä siis. Mullekin puhuttiin kaikenlaista mitä varmaan sitten halusin kuulla, kun nyt tässä hyperventiloin ton tyypin about kolmen viikon "tuntemisen" ja kahden tapaamiskerran takia. Oikeesti. Mitä se olis hävinnyt aina sillon tällön tunnustamalla, kun osuinkin oikeeseen? Tuskin sen oikeesti tarttis puutteessa elää, vaikka joku sitten peruiskin deitit ja sänkyhommat, jos se ei oliskaan niin "sweet talking guy" ja muuta sellasta paskaa. Tai sitten vaihtoehtoisesti, jos mun oletukset meni aivan metsään, niin kertomalla, että miten se asia sitten oikeesti oli. "Älä oleta, vaan kysy". Jeps taas. Sitten kun kysyi, niin tuli noottia, että ei pitäis koskaan kertoa mitään, koska tulee vaan lisää ja lisää kysymyksiä. Miten vitussa sitten ihmisiin tutustutaan? Mä kun en edelleenkään osta sitä sen bullshittiä siitä, että silmiin katsomalla kaikki oleellinen selviää. Ei mulle ainakaan.
Takasin tapahtumiin. Menin sinne, ja kämpillä oli sen serkkukin niitten oltua viihteellä, oikein kiva tyyppi. Ja meillä oli ihan kiva päivä, aurinko paistoi ja juotiin bisseä, oltiin vaan ja hengattiin jne. Käytiin baareilemassa. Seksi oli yöllä kerrassaan ihanaa verrattuna viime kertaan. Ihan niinkuin arvelinkin, kehityskelpoista sillä saralla siis. Ei valittamista. Paitsi että, minäpä sitten jouduin taas maksumieheksi lähes kaikessa (kaljat, tupakat sekä Äksälle että sen serkulle, jotain pientä safkaa kioskista, maanantain safkat jne.) vaikka olin jotenkin siinä käsityksessä meidän juttelujen perusteella, että kun viime kertakin meni mun rahoista, plus että tietty mä maksoin matkustuksen sinne, niin tää kerta olis sitte ollut tosiaankin free of charge mulle. Me ollaan mun arvion mukaan (taas ei tietoa) kuitenkin varmaan about yhtä "köyhiä", eikä sen pitäis olla missään illuusiossa, että mulla olisi sen enempää fyffeä kuin silläkään. Mutta eipä. Kun tosta juteltiinkin, kun en vaan sitte loppujen lopuksi voinut olla hiljaakaan, niin ei se jumalauta edes tuntunut tajuavan mun ajatusta siitä, että sekin olis jotain voinut maksaa. Mutta taas, miksi sen pitäisikään vaivautua, tollasissakaan asioissa, eihän "sota yhtä miestä kaipaa" niin sanotusti. Eli siis mua. Joku muuhan siinä mun sijalla olis ollut jos en mä ja mun rahat. Mutta ei, ei se ole itsekäs, eikä se ole pleijeri, ja se oli kyllä kanssa ihan yhtä kiinnostunut ja innostunut tutustumaan muhun ja ihan oikeesti se tykkää musta vähän liikaa, jota se on hokenut ja joka on ihan oikeasti totuus. Ja mä olen se, joka tulkitsee liikaa ja väärin. Voi perkele meinaa kyllä pää räjähtää tähän vitutukseen.
Vierailu jatkui maanantaille, joka oli kanssa "ihan ok" päivä. Äksällä oli "kaamee kapula", sitä surtiin suurin osa ajasta. Ihan ok sekin, ei siinä, onhan se ymmärrettävää. Mutmut. Jos olis kiinnostunut, jotenkin siis siihen nähden mitä sen suu suoltaa, niin sellanen ihminen käyttäytyisi eri tavalla. Mun tulkinnan mukaan. "Action speaks louder than words", niinku sen paita väitti. Vaikka olisikin muita deittejä olemassa samaan aikaan (joka ei siis ole mulle ollut mitenkään epäselvääkään koko aikana, eikä sillä ollut varsinaisesti sinällään väliä - vielä). Mutta kun ne kuviot tai sitten vaan se, että oikeesti mä olin sille aika evvk, niin selvästi näky kyllä sen viestissä, mitä se antoi. Esimerkiksi ne suudelmat, joita tuolla jossain aikasemmin hehkutin, ei se lähtenyt mukaan sellasiin just ollenkaan, vaikka vähän kiehnasinkin siihen suuntaan. Mä olin vaan kuulemma kauheen huomionkipee. No joo, maybe. Jos on kiinnostunut toisesta, ja vähän niinku silleen hotsittaa, ja on siellä just sitä varten, että tutustuis ja näyttäis sitä kiinnostustaan, niin miten sitä sitten pitäis olla? Koko mein kommunikaatio oli muutenkin sellasta ihme vastakkainasettelua koko ajan, vääntöä millon mistäkin, mikä on sinällään ihan ok mullekin, JOS se olis johtanut jotenkin siihen, että mä olisin edes jotakin tuntenut saavani tosta tyypistä irti sen myötä. Muutakuin niitä fraaseja. Lopputulos oli kai tostakin sitten taas, että mä olen ihan vitun sekasin koko ämmä. No kieltämättä, olenkin, miksi pitää tollasen tyypin tekemisten ja sanomisten ja olemisen antaa kaivaa mun persettä näin kovaa? Kyllähän se kieltämättä itteenikin ihmetyttää, että mihin helvetin haavekuvaan mä olen sitten niin muka kovaa tykästynyt, jos pelkästään näin kirjattuna löydän siitä näin paljon negatiivista. No ei se niinkään ole, siinäpä se. Siksi tää kai jollain tasolla jää ehkä hetkeks kaivamaankin, koska nyt sitten kaikkien näitten jo kirjattujen ja tulevien, syitten takia sitten päätin, että antaa olla. En uskaltanut/halunnut/kokenut mielekkääksi kattoa hommaa pidemmälle. Se tulkittiin peloksi. Itekin aattelin siitä niin hetken. Mutta enempi kai oikeesti on kyse siitä, että usko vaan loppu ton toisen oikeisiin tahtomisiin ja haluihin. Ja sitä kautta tietty, joo, tulee mukaan pelko siitä, että lopputulos on se, että olisin vielä enempi kines tossa tyypissä, ja sitten vois jo ihan oikeesti sattua, vitutuksen ja harmistuksen sijaan. Ehkä se on liikaa varovaisuutta, on varmaan ihan totta, että voi menna kauheesti kaikkee sivu suunkin sen takia, että alkaa tollasen takia jarruttelemaan. Mutta olen kyllä siitä ihan varma, että en mä opi ittestäni enää yhtään mitään uutta, jos ihan ehdoin tahdoin intuitiosta huolimatta juoksen päin seinää. Enkä vielä pysty taas keräilemään kaikenlaisia sirpaleita kokoon, tää on liian hatara kokoonpano vielä eksästä eron jälkeen. Se oli kuiteskin vasta tammikuussa. Lyhyt aika mulle. Ehkäpä siinäkin suuri syy mun angstiin tän takia - kyllä mä tiesinkin, että too soon. Olis pitänyt vaan kuunnella itteensä, ja sanoa sitten vaikka ite sille toiselle, että tää on vaan seksii sitten, kun siihen suuntaan kuitenkin alkoi kuumottamaan.
Siitä seksistä. Koko päivä oltiin vaan kahdestaan, ja jos sitä nyt olis niin kovasti panettanut, niinkuin se oli etukäteen mainostanut, niin olishan siinä ollut mahis. En voi mitenkään "kehua" olleeni mitenkään ylivaikea siinä suhteessa - olisko pitänyt? Ne kerran kun naitiin, niin oli mulle tällä kertaa hyvää seksiä, sen kerroinkin sille. Mulla nyt taas ei ole siitäkään mitään hajua, että tykkäskö se vai ei. Joten teinpä tulkintani, että "sitä sähköä", ei sitä ollut tarpeeksi. Joko se, tai sitten taas, se oli jauhanut siitäkin jotain scheissea etukäteen. Toikin vaikutti aika vahvasti mun tekemisiin kyllä, yhdistettynä siihen, ettei sillon ihan ekalla "yrityksellä/mahdollisuudella" sitä aktia suoritettu ollenkaan - sillon se selitti sen silleen, että kun sekin oikeesti vähän hämmästy siitä, että miten paljon se tykkää, niin meni jäihin. Juu, kuulosti sillä hetkellä ihan mannalta sellasen tyypin korvissa, joka oikeesti tykästyi tyyppiin kovempaa ja kovempaa ( = minä), ja sitten vaan maattiin sylikkäin ja tuijoteltiin silmiin ja suudeltiin ja siliteltiin. Jep. Ihan karseeta nyt tässä tilassa epäillä ihan joka ainoaa sanaa ja sen tarkoitusta, jota se suustaan päästi, mutta oma mokansa se on, jos se oikeesti muka puhui totta. Olis ollut niin paljon helpompaa nyt, kun se olis sanonut, että on liian kännissä, tai sitten ihan suoraan sen, että ei, mä en kiihota sitä tarpeeksi. Se olis ollut reilua. Nyt tää homma mun mielestä ei ole. Jos se siis vaan puhu tollasia lämpimikseen. Jos taas ei, niin miten muka voi ihmisen signaalit olla niin ristissä sanojen kanssa? Kuten on ollut luettavissakin, seks lähti ainaskin mun näkökulmasta ihan hienosti liikkeelle sitten "uusintojen" yhteydessä, ja sinällään harmillista, että tästä piti tulla tällanen vaikea homma. Seksin suhteen jäi vielä niin paljon tekemättä, joka olis ollut varmaan ihan kivaa ton tyypin kanssa. Olis siis vaan ollut viisas tyttö, ja määritellyt tän vaan seksiksi. Olis ollut ihan eri tavalla mahiksia hurjastella sillä saralla (edellyttäen tietty, että se toinenkin olis ollut geimeissä mukana, siitähän mulla ei ole varsinaista käsitystä, että olisko, niinku ei mistään muustakaan). Ihan selkeen plussan puolelle koko tässä hommassa menee se, että seksi oli kivaa, ja tää osoitti, että oon eksästä siinä mielessä irti kyllä, että sitä pysty tekemään noin tyydyttävästi jonkun muun kanssa. Onhan toikin hyvä juttu sinällään, kun vaan tää vitutus tästä hälvenee.
Tiistaina sitten himaan sieltä. Viimenen mitä se taas kyseli, oli että koska tavataan taas, ruvetaanhan varmasti kattelemaan sitä. Soitti perään bussipysäkille (about sen parvekkeen alla), että hän ihan oikeesti tykkää ja kovaa. Junassa mulla iski kuitenkin sitten ihan pakko avautua miljoonalla tekstarilla, joiden sisältö oli se, että ei me tavata enää, koska mä en usko sen oikeesti tykkäävän. Ei pihahdustakaan sen jälkeen. Jonka tulkitsen vain siten, että olin oikeassa siinä, kun sanoin sille, että mä tein vaan homman sille helpoksi, kun sanoin sen puolesta noi jutut. Ettei sen tartte. Jonka se sillä hetkellä kiisti, mutta nyt kun epäillään kaikkea mitä se sanoi, niin menkööt samaan piikkiin sitten vaan. Varsinkin kun oletan, ettei se ole niin tyhmä, etteikö se tajuaisi, että sillä olis ratkaisun avaimet hallussa myös ehkä neuvotella mun päätöksestä. Jos siis haluis, jne.
Tää loppukoon tähän nyt. Voi olla, että on pakko jatkaa, mutta paisuu kuin pullataikina, enkä edes minä kunnolla pysy perässä tässä mihin tää vie enää. Tarttee vähän taas kiehuttaa vissiin yhäkin näillä ajatuksilla tota pollaa.
Yhden kerran vielä pelaan sen pussiin ja pistän tonne meseen tän blogin osoitteen. Jos sillä on vielä jotain haluja meidän jutun suhteen, niin sitähän se varmaan venaakin, että otan siihen yhteyttä. Lukekoon täältä, jos kiinnostaa. Oikaiskoon juttuja, jos niillä on väliä. Nyt sillä ei ole enää oikeestaan niin väliä, että millasen vaikutelman mä teen, vaikka en mä mitenkään teeskennellen ollut liikkeellä aikasemminkaan sen suhteen. Tietää se jo muutenkin musta kaikkee sellasta, mitä ei moni edes tiedä. Ja toisaalta, vaikka nää tekstit antaakin eittämättä musta ihan sekopään kuvan, ehkä, niin eipä sekään ole sille mikään ylläri enää.
Ottamisia
Puolikuu - Ota Minut
Ref.:
Ota minut nyt
Ota vaikka väkisin
Hämärässä että minä näkisin
Vie minut pois
Älä tuo ikinä takaisin
Ota minut nyt
Puhu mulle jotakin
Pimeässä parempi on sotakin
Mielelläni miten hulluuteni pois jakaisin
Olen valvonut iltoja äksät ja montako yytä
Näinä tuskani tunteina itsestäni etsinyt syytä
olen parannusta tehnyt ja luopunut taas tupakoista
Mitä palkaksi saanut oonkaan kaikista noista
Ref.
Olen täyteen kirjoittanut nämä vihkot ja kankaat
Mutta mieltäni ain sinä vain vieläkin hankaat
Nämä erheet ja paljon niin paljo muutakin roskaa
Ne ei mielestä tästä pois mene milloinkaan
Ref.
Olen pakon eessä mä veessä ja pinnan alla
Sinä korvaani sataan lasket minä sukellan
Ref.
Ota minut nyt
Ota minut nyt
Vie minut pois
Älä tuo ikinä takaisin
Toi soi sen tyypin, joka nyt on viime aikoina täyttänyt tän blogin rivejä (kutsutaan sitä nyt vaikka Äksäksi, kun ei se mikään eksäkään todellakaan ole) luona pariin otteeseen. Joskus mesessä se kirjotti, että se vaatii vähän sellasta ottamista. Well, I didn't. Olisinkohan pystynyt? No, sepä jäi nyt sitte näkemättä. Ihan julma vitutus ittellenikin päällä just nyt tällä hetkellä niistä peruutusmuuvsseista. Olishan sitä voinut tietty pitemmällekin kattoa, että mitä tulee. Vaikkapa, hermoraunio mä olisin siinäkin tapauksessa, jos olis ollut yhtä häilyvää. Ehkä mä sitten olenkin vaikee.
Ja sitten taas, enpä aio itteeni soimata tuntemuksistani - on munkin pakko saada tuntea, että joku haluu ottaa mua. Silleen sopivasti tasapainossa puolin ja toisin. Ei musta ole olemaan tyrkyllä, vaikka se voi ollakin kaikille osapuolille häviö. Eniten tietty niille, jotka ei tajuu ottaa. Hahahah.
Ref.:
Ota minut nyt
Ota vaikka väkisin
Hämärässä että minä näkisin
Vie minut pois
Älä tuo ikinä takaisin
Ota minut nyt
Puhu mulle jotakin
Pimeässä parempi on sotakin
Mielelläni miten hulluuteni pois jakaisin
Olen valvonut iltoja äksät ja montako yytä
Näinä tuskani tunteina itsestäni etsinyt syytä
olen parannusta tehnyt ja luopunut taas tupakoista
Mitä palkaksi saanut oonkaan kaikista noista
Ref.
Olen täyteen kirjoittanut nämä vihkot ja kankaat
Mutta mieltäni ain sinä vain vieläkin hankaat
Nämä erheet ja paljon niin paljo muutakin roskaa
Ne ei mielestä tästä pois mene milloinkaan
Ref.
Olen pakon eessä mä veessä ja pinnan alla
Sinä korvaani sataan lasket minä sukellan
Ref.
Ota minut nyt
Ota minut nyt
Vie minut pois
Älä tuo ikinä takaisin
Toi soi sen tyypin, joka nyt on viime aikoina täyttänyt tän blogin rivejä (kutsutaan sitä nyt vaikka Äksäksi, kun ei se mikään eksäkään todellakaan ole) luona pariin otteeseen. Joskus mesessä se kirjotti, että se vaatii vähän sellasta ottamista. Well, I didn't. Olisinkohan pystynyt? No, sepä jäi nyt sitte näkemättä. Ihan julma vitutus ittellenikin päällä just nyt tällä hetkellä niistä peruutusmuuvsseista. Olishan sitä voinut tietty pitemmällekin kattoa, että mitä tulee. Vaikkapa, hermoraunio mä olisin siinäkin tapauksessa, jos olis ollut yhtä häilyvää. Ehkä mä sitten olenkin vaikee.
Ja sitten taas, enpä aio itteeni soimata tuntemuksistani - on munkin pakko saada tuntea, että joku haluu ottaa mua. Silleen sopivasti tasapainossa puolin ja toisin. Ei musta ole olemaan tyrkyllä, vaikka se voi ollakin kaikille osapuolille häviö. Eniten tietty niille, jotka ei tajuu ottaa. Hahahah.
tiistai 17. huhtikuuta 2007
Lainasanoja
"Peruutin perse edellä puuhun".
Lainasanoja siltä tyypiltä, jonka kanssa nyt kun tavattiin (joo, tavattiin, edellisen postauksen tunnelmista huolimatta) tunsin olevani niin vaarallisilla vesillä, ettei mun kantti kestä enää jatkaa tätä. Ilmotin, että ei enää tavata.
Voi vittu. Nyt harmittaa toikin, vaikka mikään muu ei sitten taas tuntunut oikein mahdolliseltakaan. En jaksa noita tuntemuksia ja tapahtumia nyt edes blogata, palataan niihin. Uppoudun sen sijaan sipseihin ja suklaaseen. Lohduttaako? No tuskin, mutta ei tässä oikeesti niin suurista suruista vielä ole kysekään. Kunhan vaan päässä keittää taas pähkäilyistä. On hyvä siis antaa edes leuoille työtä - josko tollanen tekeminen sais ajatukset edes pikkasen hälvenemään. Nukuttu yö tekee sen aika varmasti, joten aikaisin petiin tänään.
Öi öi. :(
Lainasanoja siltä tyypiltä, jonka kanssa nyt kun tavattiin (joo, tavattiin, edellisen postauksen tunnelmista huolimatta) tunsin olevani niin vaarallisilla vesillä, ettei mun kantti kestä enää jatkaa tätä. Ilmotin, että ei enää tavata.
Voi vittu. Nyt harmittaa toikin, vaikka mikään muu ei sitten taas tuntunut oikein mahdolliseltakaan. En jaksa noita tuntemuksia ja tapahtumia nyt edes blogata, palataan niihin. Uppoudun sen sijaan sipseihin ja suklaaseen. Lohduttaako? No tuskin, mutta ei tässä oikeesti niin suurista suruista vielä ole kysekään. Kunhan vaan päässä keittää taas pähkäilyistä. On hyvä siis antaa edes leuoille työtä - josko tollanen tekeminen sais ajatukset edes pikkasen hälvenemään. Nukuttu yö tekee sen aika varmasti, joten aikaisin petiin tänään.
Öi öi. :(
lauantai 14. huhtikuuta 2007
Vitutuksen multihuipentuma
Mitä mä nyt oikeen tekisin? Mua vituttaa tää tapaamishomman antisignaalit sieltä toisesta päästä niin kovaa, että olen ihan kahden vaiheilla, että ilmotan sille, että ei tavatakaan. Katotaan sitten, kun kumpaakin tuntuis kiinnostavan. Toisaalta, se vois olla kuolinisku sille pienellekin mitä ehkä on jos on. Mahdollisuus, että minä ylireagoin on myös hyvin olemassaoleva. Ylireagoin, koska kommunikoidaan ristiin. Tai jotain sellasta.
Mutta, vituttaa, vituttaa, vituttaa. Mitäs läksin, niinpä.
Mutta, vituttaa, vituttaa, vituttaa. Mitäs läksin, niinpä.
perjantai 13. huhtikuuta 2007
Deittiraportti aka perseparanoiaa
Kyllä mä sen tiesinkin, sillä kuuluisalla järjellä ajateltuna, että helpompaa olis, jos asiat ei olisi luisunut taas tähän jamaan näin pian sen The Ihmissuhteen jälkeen (se viisivuotias, joka päättyi tammikuussa). No mutta, järjen ääni ei oo tehty kuunneltavaksi tällasissa hommissa, ja siksipä, nyt jo, kärvistellään taas kaikenlaisten mieltä kovertavien aatosten kynsissä.
Mutta kerrotaan nyt eka niistä treffeistä. Kivaa oli. Ihanaakin oli. Vaikka, taas, kyllä sitä tässäkin tapauksessa mieli oli tehnyt hiukkasen tepposet ja täyttänyt joitakin aukkoja, joita automaattisesti itselle tuntemattomasta ihmisestä jää, vaikka luulinkin, ettei niitä tässä tyypissä niin ole. Olihan niitä siinäkin. Ensinnäkin se oli paljon isompi tyyppi kuin mä olin ajatellut (toi nyt ei ollut mitenkään negatiivista, päinvastoin kun ei ittekään ole mikään ihan keiju, niin tuntuipa ihanan pikkuselta = naiselliselta sen vierellä ;) ). Sitten se ei ollutkaan ihan niin itsevarma ja rauhallinen tilanteessa kuin se oli antanut ymmärtää, että se olisi - mähän olin sentään ihan suoraan sanonut, että mä olen sitten aivan hermona, mutta alkuun tuntui jopa, että se oli jollakin tavalla jopa hermostuneempi kuin mä. Mutta ei huono juttu sinällään tietty sekään, tekee siitä inhimillisemmän. Enemmän samalla aaltopituudella olevan. Joistakin jutuista päätellen, se taitaa loppujen lopuksi olla aikakin ujo tyyppi, ainakin joissakin asioissa.
En mä varsinaisesti päässyt yhtään sen enempää selvyyteen siitä, että mikä se on miehiään. Salaperäinen ja pidättyväinen se on. Pikku varotussignaalit soi päässä siitä, että en vaan joudu taloudellisesti "hyväksikäytetyksi" tässä hommassa. Ei sillä muuten niin väliä olis, mutta kun ei mulla ole sellaseen varaa. Mutta sepä on asia, josta mun on ite saatava suuni auki, kun rupee risomaan liikaa - ja senhän näkee sitten, että mitä siitä sitten seuraa. Se on aika selvää, että se on hyvin rehellinen tyyppi, ei mua valehtelemalla tulla kusettamaan. Which is good. Toisaalta sitten taas sillä voi olla taipumusta selittää omia negatiivisiakin puoliaan kaikennäköisellä psykologisilla ajatuksilla. Tota en ihan tiedä vielä, kun en tiedä tyypin elämästä tarpeeksi, mutta voi olla, vahva mahdollisuus. Noi sen psykologiset ajatelmat ovat taatusti myös tulevaisuudessa riidan avaimia, tuntien itteni, sen verran silitti niitten esille panolla, ja ennen kaikkea sillä mun sanomisten dissaamisella, vastakarvaan jo tällä ensimmäisellä tapaamisella.
Se oli mies, jonka kanssa vois suudella vaikka maailman ääriin - se oli ihanaa! Mä olenkin elänyt ihan suudelmatyhjiössä sen koko 5 vuotta, kun eksän kanssa hengasin, koska eksä ei ollut suutelijatyyppiä, ja oli aika huono siinä, jos nyt sellasta voi arvioida. Senkin kanssa oppi elämään, vaikka (melkein) mikään ei ole niin ihanaa kuin toimivat suudelmat, ja muutenhan lämpö ja läheisyys pelasi eksän kanssa. Mutta nyt nämä suudelmat - hrrrrrrrrr. Pehmeitä huulia, pikkuhipaisuja, samaan tahtiin hengitystä tekemättä mitään, varovaisia kielen kosketuksia, ja sitten syvempiä, intohimoisempia, toiseen uppoavia... I-HA-NAA. Muu fyysinen homma (juu, menihän se sinne asti, vaikkei ihan silleen, kuin olin kuvitellut) sujui "ihan ok" siihen nähden, että ekat kerrat nyt yleensä onkin hiukan haparoivempia. Tyypin oma "etukäteismarkkinointi" oli ehkä luvannut vähän erilaista meininkiä, mutta toisaalta, se saattaa taas olla niitä mun aivojen paikkaamia aukkoja enempi kuin suoranaista "harhaanjohtamista", ja jos ja kun kyseessä ehkä kuitenkin oli aika ujo tyyppi, niin sekin saattoi olla vähän hileessä tilanteessa, vaikka luulin, ettei se olisi. Kokonaisuudessaan uskoisin, että ihan kehityskelpoista vois olla - ellei sitten jotkut jutut johtunut siitä, ettei ton tyypin paljon etukäteen jauhamaa "sähköä" ollutkaan tarpeeksi... Toi viimeksi mainittuhan on se huonoin vaihtoehto, mun kannalta.
Ihastuinko enemmän? Kyllä ja en. Alan enemmän ja enemmän ajattelemaan, että tämä tulee kuitenkin liian pian eksän jälkeen; en voi sille mitään, että teen vertailuja, ja se taas ei ole reilua eikä varmastikaan mikään hyvä perusta ehkä kehittymässä olevalle suhteelle, vaikka en tietenkään niitä ole ääneen puhunutkaan. Sellasta välitöntä sielujen sympatiaa tässä ei ole niin vahvasti ilmassa, kuin oli eksän kanssa tavatessa ekaa kertaa, mutta toisaalta se voi johtua siitä, että tuo tyyppi ei jaa itsestään niin avoimesti - omien sanojensa mukaan ihastuessaan/rakastuessaan on sitten ihan eri meininki. Ja kyllä tollasenkin ajatusmaailman ihan pystyy käsittämään - se on vaan niin kontrastissa eksän hyvinkin avoimeen tapaan kertoa kaikesta ihan heti. Lisäksi mä en ihan tiedä, että kuinka innoissaan toi on tästä jutusta, jotenkin siihen toivoisi yhden vaihteen lisää efforttia ja sellasta näyttämistä, että sitäkin kiinnostaa ja kovaa! Ja sitten taas, kun olin sieltä lähtenyt, tuli perääni tekstari, jossa kerrottiin, että se tykkää musta ehkä ihan liikaakin. Otapa tosta sitte selvää.
Tosta päästään otsikon perseparanoiaosastoon. Tuo mies esitti ensimmäisenä kysymyksen, että koska nähdään taas. Joo, mäkin haluan ehdottomasti nähdä, paljon! Sovittiin, että huomenna, ja että järjestäisin aikaa mahdollisuuksien mukaan olla vähän pidempäänkin. Jo sitten eilen jutellessa tuli jotenkin vähäsen sellanen olo, että minäkö itteeni sinne liian innokkaasti tungen. Tänään sitten tuli versio, että joo, lauantai tai sitten sunnuntai on ok, tulee ilmoitus. No eipä ole kuulunut. Ja enpä kyllä kysy, kuin en myöskään (varmaan) sinne sitten huomenna lähde, jos se sitten yht'äkkiä sopisikin... Persettä ja paskaa, että tästä täytyy tulla tällasta peliä taas. Ketuttaa kyllä aika lujaa just tällä hetkellä, koska mä joudun tekemään kaikenlaisia järkkäilyjä töitten ja opintojen kanssa, jotta tolle reissulle taas pääsen - enkö oo tarpeeksi selkeesti sitä sille kertonut vai eikö se vaan välitä? Ja kun sen verran ainakin luulen tietäväni, että sen syyt olla tapaamatta mua on joko se, että bilettää kavereittensa kanssa tai sitten sillä on treffit sen yhden toisen kanssa (vai onko niitä useampiakin, todennäköisesti), jonka kanssa se on myös pitänyt yhteyksiä, niin niin niin... Onko ne tarpeeksi hyväksyttäviä syitä? On ne oikeestaan, ei sillä, ei tässä oikeesti olla vielä päästy puusta pitkään, mutta jos ajattelee siltä kannalta, että sekin muka olisi ihan oikeesti tai edes vähän ihastunut? Nii-i. Enpä tiedä.
Joten istun ja simppailen itsekseni, ja olen päättänyt, että en ota yhteyttä siihen. Nou vei. Oonhan muutenkin ollut aktiivisempi osapuoli yhteydenpidossa. Katotaan nyt sitten miten tää tästä menee.
Mutta kerrotaan nyt eka niistä treffeistä. Kivaa oli. Ihanaakin oli. Vaikka, taas, kyllä sitä tässäkin tapauksessa mieli oli tehnyt hiukkasen tepposet ja täyttänyt joitakin aukkoja, joita automaattisesti itselle tuntemattomasta ihmisestä jää, vaikka luulinkin, ettei niitä tässä tyypissä niin ole. Olihan niitä siinäkin. Ensinnäkin se oli paljon isompi tyyppi kuin mä olin ajatellut (toi nyt ei ollut mitenkään negatiivista, päinvastoin kun ei ittekään ole mikään ihan keiju, niin tuntuipa ihanan pikkuselta = naiselliselta sen vierellä ;) ). Sitten se ei ollutkaan ihan niin itsevarma ja rauhallinen tilanteessa kuin se oli antanut ymmärtää, että se olisi - mähän olin sentään ihan suoraan sanonut, että mä olen sitten aivan hermona, mutta alkuun tuntui jopa, että se oli jollakin tavalla jopa hermostuneempi kuin mä. Mutta ei huono juttu sinällään tietty sekään, tekee siitä inhimillisemmän. Enemmän samalla aaltopituudella olevan. Joistakin jutuista päätellen, se taitaa loppujen lopuksi olla aikakin ujo tyyppi, ainakin joissakin asioissa.
En mä varsinaisesti päässyt yhtään sen enempää selvyyteen siitä, että mikä se on miehiään. Salaperäinen ja pidättyväinen se on. Pikku varotussignaalit soi päässä siitä, että en vaan joudu taloudellisesti "hyväksikäytetyksi" tässä hommassa. Ei sillä muuten niin väliä olis, mutta kun ei mulla ole sellaseen varaa. Mutta sepä on asia, josta mun on ite saatava suuni auki, kun rupee risomaan liikaa - ja senhän näkee sitten, että mitä siitä sitten seuraa. Se on aika selvää, että se on hyvin rehellinen tyyppi, ei mua valehtelemalla tulla kusettamaan. Which is good. Toisaalta sitten taas sillä voi olla taipumusta selittää omia negatiivisiakin puoliaan kaikennäköisellä psykologisilla ajatuksilla. Tota en ihan tiedä vielä, kun en tiedä tyypin elämästä tarpeeksi, mutta voi olla, vahva mahdollisuus. Noi sen psykologiset ajatelmat ovat taatusti myös tulevaisuudessa riidan avaimia, tuntien itteni, sen verran silitti niitten esille panolla, ja ennen kaikkea sillä mun sanomisten dissaamisella, vastakarvaan jo tällä ensimmäisellä tapaamisella.
Se oli mies, jonka kanssa vois suudella vaikka maailman ääriin - se oli ihanaa! Mä olenkin elänyt ihan suudelmatyhjiössä sen koko 5 vuotta, kun eksän kanssa hengasin, koska eksä ei ollut suutelijatyyppiä, ja oli aika huono siinä, jos nyt sellasta voi arvioida. Senkin kanssa oppi elämään, vaikka (melkein) mikään ei ole niin ihanaa kuin toimivat suudelmat, ja muutenhan lämpö ja läheisyys pelasi eksän kanssa. Mutta nyt nämä suudelmat - hrrrrrrrrr. Pehmeitä huulia, pikkuhipaisuja, samaan tahtiin hengitystä tekemättä mitään, varovaisia kielen kosketuksia, ja sitten syvempiä, intohimoisempia, toiseen uppoavia... I-HA-NAA. Muu fyysinen homma (juu, menihän se sinne asti, vaikkei ihan silleen, kuin olin kuvitellut) sujui "ihan ok" siihen nähden, että ekat kerrat nyt yleensä onkin hiukan haparoivempia. Tyypin oma "etukäteismarkkinointi" oli ehkä luvannut vähän erilaista meininkiä, mutta toisaalta, se saattaa taas olla niitä mun aivojen paikkaamia aukkoja enempi kuin suoranaista "harhaanjohtamista", ja jos ja kun kyseessä ehkä kuitenkin oli aika ujo tyyppi, niin sekin saattoi olla vähän hileessä tilanteessa, vaikka luulin, ettei se olisi. Kokonaisuudessaan uskoisin, että ihan kehityskelpoista vois olla - ellei sitten jotkut jutut johtunut siitä, ettei ton tyypin paljon etukäteen jauhamaa "sähköä" ollutkaan tarpeeksi... Toi viimeksi mainittuhan on se huonoin vaihtoehto, mun kannalta.
Ihastuinko enemmän? Kyllä ja en. Alan enemmän ja enemmän ajattelemaan, että tämä tulee kuitenkin liian pian eksän jälkeen; en voi sille mitään, että teen vertailuja, ja se taas ei ole reilua eikä varmastikaan mikään hyvä perusta ehkä kehittymässä olevalle suhteelle, vaikka en tietenkään niitä ole ääneen puhunutkaan. Sellasta välitöntä sielujen sympatiaa tässä ei ole niin vahvasti ilmassa, kuin oli eksän kanssa tavatessa ekaa kertaa, mutta toisaalta se voi johtua siitä, että tuo tyyppi ei jaa itsestään niin avoimesti - omien sanojensa mukaan ihastuessaan/rakastuessaan on sitten ihan eri meininki. Ja kyllä tollasenkin ajatusmaailman ihan pystyy käsittämään - se on vaan niin kontrastissa eksän hyvinkin avoimeen tapaan kertoa kaikesta ihan heti. Lisäksi mä en ihan tiedä, että kuinka innoissaan toi on tästä jutusta, jotenkin siihen toivoisi yhden vaihteen lisää efforttia ja sellasta näyttämistä, että sitäkin kiinnostaa ja kovaa! Ja sitten taas, kun olin sieltä lähtenyt, tuli perääni tekstari, jossa kerrottiin, että se tykkää musta ehkä ihan liikaakin. Otapa tosta sitte selvää.
Tosta päästään otsikon perseparanoiaosastoon. Tuo mies esitti ensimmäisenä kysymyksen, että koska nähdään taas. Joo, mäkin haluan ehdottomasti nähdä, paljon! Sovittiin, että huomenna, ja että järjestäisin aikaa mahdollisuuksien mukaan olla vähän pidempäänkin. Jo sitten eilen jutellessa tuli jotenkin vähäsen sellanen olo, että minäkö itteeni sinne liian innokkaasti tungen. Tänään sitten tuli versio, että joo, lauantai tai sitten sunnuntai on ok, tulee ilmoitus. No eipä ole kuulunut. Ja enpä kyllä kysy, kuin en myöskään (varmaan) sinne sitten huomenna lähde, jos se sitten yht'äkkiä sopisikin... Persettä ja paskaa, että tästä täytyy tulla tällasta peliä taas. Ketuttaa kyllä aika lujaa just tällä hetkellä, koska mä joudun tekemään kaikenlaisia järkkäilyjä töitten ja opintojen kanssa, jotta tolle reissulle taas pääsen - enkö oo tarpeeksi selkeesti sitä sille kertonut vai eikö se vaan välitä? Ja kun sen verran ainakin luulen tietäväni, että sen syyt olla tapaamatta mua on joko se, että bilettää kavereittensa kanssa tai sitten sillä on treffit sen yhden toisen kanssa (vai onko niitä useampiakin, todennäköisesti), jonka kanssa se on myös pitänyt yhteyksiä, niin niin niin... Onko ne tarpeeksi hyväksyttäviä syitä? On ne oikeestaan, ei sillä, ei tässä oikeesti olla vielä päästy puusta pitkään, mutta jos ajattelee siltä kannalta, että sekin muka olisi ihan oikeesti tai edes vähän ihastunut? Nii-i. Enpä tiedä.
Joten istun ja simppailen itsekseni, ja olen päättänyt, että en ota yhteyttä siihen. Nou vei. Oonhan muutenkin ollut aktiivisempi osapuoli yhteydenpidossa. Katotaan nyt sitten miten tää tästä menee.
tiistai 10. huhtikuuta 2007
SE tiistai
... on nyt. Voi helvetti. Ihan hysteerisessä tilassa, mutta hauskaa tästä tulee kuitenkin, oikeesti. :)
Mojova finni leuassa tietty just tänä aamuna, kuin myös turvonneet silmät (p*llusilmät, kuten pikkuveljeni niitä kutsuu) pääsiäisen syöpöttelyjen jäljiltä, osatekijänä edelliseen olemassaolostaan ilmoittava siitepölyallergia, jonka main target mussa on just silmät, kuin myös mitä mä panen päälle -paniikki ja sen sellasta. Kylppärin lavuaarikin on tukossa, lilluu täynnä vettä, mutta se on tosiaan huomisen murhe.
Mulla on tänään treffit ehkä ihanimman miehen kanssa ikinä!!1 Iik.
Mojova finni leuassa tietty just tänä aamuna, kuin myös turvonneet silmät (p*llusilmät, kuten pikkuveljeni niitä kutsuu) pääsiäisen syöpöttelyjen jäljiltä, osatekijänä edelliseen olemassaolostaan ilmoittava siitepölyallergia, jonka main target mussa on just silmät, kuin myös mitä mä panen päälle -paniikki ja sen sellasta. Kylppärin lavuaarikin on tukossa, lilluu täynnä vettä, mutta se on tosiaan huomisen murhe.
Mulla on tänään treffit ehkä ihanimman miehen kanssa ikinä!!1 Iik.
lauantai 7. huhtikuuta 2007
Pääsiäinen
(EN kirjota nyt mitään siitä yhdestä. Se juttu on vieläkin ihan muuttumaton ihastumisen pattitilanne, eikä selkiäkään ennen tiistaita, joten turha sitä jauhaa. Vaikka onkin aivoista ottanut aika siivun niitten ajatuskapasiteetista, ihan pelottavan... Ja että se eilinen kuva siitä, se on ihana, se on pelottavan ihana, mä tulen luhistumaan niitten silmien alla. Vaikken ees tykkää ruskeista silmistä, noin defaulttina. No joo, toi vimppa kuvaihkutus nyt oli aika teinix, mutta just siltä tuntuukin. Karmeeta muuten, lupasin sille joskus kertoa tän blogin osoitteen, ja nää tekstit nyt on vähintäänkin naurettavia. Musta tulee sillä hetkellä pelle, kun se nää lukee, mutta en kyllä toisaalta rupee sen takia sensuroimaan. Sehän just oli tän blogin idea. Ollaan pellejä sitten enemmin. Olenhan muutenkin päättänyt, ettei mikään tuleva ihmissuhde kaadu enää siihen, että mä olisin liian sulkeutunut mun asioista, as I used to be.)
Pääsiäinen on siis. Aurinkokin taas paistaa, vaikka edelleen on melkoisen kylmä. Illalla lähdetään mutsin kanssa Ruotsiin. Reissu, joka on ihan pakko tehdä, koska siihen liittyy velvollisuuksia kolmansia osapuolia kohtaan. Niin, varmaan tostakin on jo rivien välistä luettavissa, että jos vain olisi mahdollista, luistelisin tosta reissusta. Mutsin kanssa välit taas aika mielenkiintosessa tilassa. Mun vika varmaan, on on, ja surettaa kyllä mutsinkin tilanne. Ihan niin, että itku tulee, jos ne ajatukset päästää valloilleen. Minä tökerösti suljen sen elämästäni liian ulos, ja se huolettaa sitä. Ja ei, ei mulla olisi oikeutta, olen sille niin paljosta kiitollisuuden velassa. Mutta siksi kai just tää tilanne onkin niin ahdistava, mullekin. Se on ensimmäinen ihminen, joka on aina mua auttamassa, kun kompuroin, mutta se on ihminen, joka on kaikkein vaikein päästää lähelle niihin mun kipukohtiin.
Mutta siis reissuun illalla, se ja mä. Mitäköhän siitäkin tulee. Mulla on maha kipee sen takia. Positiivisesti jos ajatellaan, niin voihan ne asiat just tällä tavalla selvitäkin, ken tietää. Kohta sen näkee.
Pääsiäinen on siis. Aurinkokin taas paistaa, vaikka edelleen on melkoisen kylmä. Illalla lähdetään mutsin kanssa Ruotsiin. Reissu, joka on ihan pakko tehdä, koska siihen liittyy velvollisuuksia kolmansia osapuolia kohtaan. Niin, varmaan tostakin on jo rivien välistä luettavissa, että jos vain olisi mahdollista, luistelisin tosta reissusta. Mutsin kanssa välit taas aika mielenkiintosessa tilassa. Mun vika varmaan, on on, ja surettaa kyllä mutsinkin tilanne. Ihan niin, että itku tulee, jos ne ajatukset päästää valloilleen. Minä tökerösti suljen sen elämästäni liian ulos, ja se huolettaa sitä. Ja ei, ei mulla olisi oikeutta, olen sille niin paljosta kiitollisuuden velassa. Mutta siksi kai just tää tilanne onkin niin ahdistava, mullekin. Se on ensimmäinen ihminen, joka on aina mua auttamassa, kun kompuroin, mutta se on ihminen, joka on kaikkein vaikein päästää lähelle niihin mun kipukohtiin.
Mutta siis reissuun illalla, se ja mä. Mitäköhän siitäkin tulee. Mulla on maha kipee sen takia. Positiivisesti jos ajatellaan, niin voihan ne asiat just tällä tavalla selvitäkin, ken tietää. Kohta sen näkee.
perjantai 6. huhtikuuta 2007
Menetetty
Mä olen mennyttä naista. Mä en ole sitä tyyppiä edes vielä tavannut livenä, mutta mä olen silti mennyttä. Tiiän, että kun tavataan, niin pahenee entisestään. Voi perse.
Tässä on samaa fiilistä ilmassa, kun sillon kun eksän kaa venattiin ekaa tapaamista. Eron tähän tapaukseen tekee se, että eksän ulkonäöstä mulla oli hyvin hatara kuva ennen kun nähtiin, ja se olikin sillä ekalla hetkellä pieni pettymys, kauheeta myöntää. No, se meni aika nopeeta ohi, ja sitten sillä ei koskaan enää ollut mitään väliä. Mutta siis, tästä tyypistä oon sen verran nähnyt fotoja, että se ei tuu tuottamaan mitään negativista tuntemusta kun tavataan. Se on aivan helvetin hyvännäköinen. Ihan vähän jopa kerää paineita mun ylle, että oonko ite riittävä, tuotanko ite pettymyksen kun tavataan, kaikin puolin. (No niin, hus taas huono itsetunto sinne sielun syövereihin, josta käsin hallitset mun elämää - se katotaan sitte, että riittääkö vai ei, katotaan sitte, että tarvitaanko sua vai ei....). Eli siis, jos vaan vastapuoli vähänkin oikeesti lähtee messiin fiiliksissä, niin se on menoa nyt. Sen tiiän (tai luulen tietäväni, en mä oo vieläkään ihan 100% vakuutettu, että sen sanomaan voi täysin luottaa, vaikka se kyllä enemmän ja enemmän mua vakuuttaakin), että se kyllä tykkää mun "sisuksista", ajatuksista ja keskusteluista, ja sehän on tietty jo paljon se. Mutta siis tietty tarkennus, kaksi viikkoa tässä vasta ollaan toisiamme tunnusteltu. Kaikki voi muuttuakin. Kylmää vettä mun niskaan, hillitse ittes, jotain, nyt, heti! Kyllä mun aikuisen akan pitäis tajuta ottaa iisisti ja coolisti ja kaikkee sellasta. Teoriassa niin - käytäntö kusee nyt big time.
Tää meinaa lähtee hanskasta. Vaikka yritän olla ihan kiveä, epäillä kaikkea kyynisemmän kautta, uskotella ittelleni, että pikku hurvittelukin on ihan ok. Ja toi jälkimmäinen, niin se tietty onkin. Jos sille asteelle jää, niin fine, se on niin sitten, vaikka nyt jo tiedän, että enemmän mä toivoisin. Ja siis olisin pettynyt.
Hirvittää ja hymyilyttää. Naurattaa ja panikoittaa. Kynsien pureskelua ja ryhdin paranemista itsetunnosta. Ihan skitsoa meininkiä. Voe elämä.
Ne toiset treffit aion perua, ei tee enää kyllä ollenkaan mieli mennä niille, vaikkei tästä hommasta sitten sen enempää tuliskaan. Voishan olla kivaakin, en epäile, mutta mä oon ihan liikaa kiinni tässä nyt.
Niin, ylläolevasta on varmaan luettavissakin muuten, että sekä sen viisivuotisen eksän että nyt tämän tyypin (ja sen toisenkin) oon tavannut netin kautta. Eksän kanssa juututtiin toisiimme samalla keskustelupalstalla kun kirjoiteltiin, nää 2 tyyppiä sitten taas on tulleet tietoisuuteen deittisaitin kautta. Deittisaitin, jonne laitoin ilmon vaan siksi, että voin kurjuuden maksimoinniksi ja itsesäälissä rypeäkseni selailla muitten ilmoituksia ja olla vakuuttunut siitä, ettei maailmassa ole ketään sellasta miestä kuin eksä, niin sopivaa mulle, sellasta jonka haluisin. Sick, I know. Ja kuinkas sitten kävikään, siellähän olis vaikka mitä! Kun karistaa sen takaraivossa olevan lihatiskifiiliksen, jossa kaikki enemmän tai vähemmän yrittää tyrkyttää ja myydä itteensä, joka taas tuo siihen vähäsen sellaisen epätoivoisia ihmisiä -tuntemuksen, niin ei se systeeminä hullumpi ole. Omasta asenteestakin se on ihan täysin kiinni. Ihan vaihtoehtoinen tapa tavata ihmisiä. Vaikka tietenkin, tähän raporttiin mun täytyy ehkä kirjottaa täydennystä vasta sitten, kun olen jonkun ihmisen sieltä oikeesti nokakkain tavannut.
Eli siis tiistain jälkeen, vaikkapa.... Hui!
(Tästä blogista uhkaa tulla vuodatus mun deittisäädöstä vaan, mutta eiköhän tänne joskus jotain muutakin ilmaannu, tiedoksi lukijoille, jos tätä nyt joku lukee. Kyllä tällasen kevätkihinän on pakko joskus palata normaalimmaks olotilaksi, ei tuu muuten elämästä yhtään mitään ;) ).
Tässä on samaa fiilistä ilmassa, kun sillon kun eksän kaa venattiin ekaa tapaamista. Eron tähän tapaukseen tekee se, että eksän ulkonäöstä mulla oli hyvin hatara kuva ennen kun nähtiin, ja se olikin sillä ekalla hetkellä pieni pettymys, kauheeta myöntää. No, se meni aika nopeeta ohi, ja sitten sillä ei koskaan enää ollut mitään väliä. Mutta siis, tästä tyypistä oon sen verran nähnyt fotoja, että se ei tuu tuottamaan mitään negativista tuntemusta kun tavataan. Se on aivan helvetin hyvännäköinen. Ihan vähän jopa kerää paineita mun ylle, että oonko ite riittävä, tuotanko ite pettymyksen kun tavataan, kaikin puolin. (No niin, hus taas huono itsetunto sinne sielun syövereihin, josta käsin hallitset mun elämää - se katotaan sitte, että riittääkö vai ei, katotaan sitte, että tarvitaanko sua vai ei....). Eli siis, jos vaan vastapuoli vähänkin oikeesti lähtee messiin fiiliksissä, niin se on menoa nyt. Sen tiiän (tai luulen tietäväni, en mä oo vieläkään ihan 100% vakuutettu, että sen sanomaan voi täysin luottaa, vaikka se kyllä enemmän ja enemmän mua vakuuttaakin), että se kyllä tykkää mun "sisuksista", ajatuksista ja keskusteluista, ja sehän on tietty jo paljon se. Mutta siis tietty tarkennus, kaksi viikkoa tässä vasta ollaan toisiamme tunnusteltu. Kaikki voi muuttuakin. Kylmää vettä mun niskaan, hillitse ittes, jotain, nyt, heti! Kyllä mun aikuisen akan pitäis tajuta ottaa iisisti ja coolisti ja kaikkee sellasta. Teoriassa niin - käytäntö kusee nyt big time.
Tää meinaa lähtee hanskasta. Vaikka yritän olla ihan kiveä, epäillä kaikkea kyynisemmän kautta, uskotella ittelleni, että pikku hurvittelukin on ihan ok. Ja toi jälkimmäinen, niin se tietty onkin. Jos sille asteelle jää, niin fine, se on niin sitten, vaikka nyt jo tiedän, että enemmän mä toivoisin. Ja siis olisin pettynyt.
Hirvittää ja hymyilyttää. Naurattaa ja panikoittaa. Kynsien pureskelua ja ryhdin paranemista itsetunnosta. Ihan skitsoa meininkiä. Voe elämä.
Ne toiset treffit aion perua, ei tee enää kyllä ollenkaan mieli mennä niille, vaikkei tästä hommasta sitten sen enempää tuliskaan. Voishan olla kivaakin, en epäile, mutta mä oon ihan liikaa kiinni tässä nyt.
Niin, ylläolevasta on varmaan luettavissakin muuten, että sekä sen viisivuotisen eksän että nyt tämän tyypin (ja sen toisenkin) oon tavannut netin kautta. Eksän kanssa juututtiin toisiimme samalla keskustelupalstalla kun kirjoiteltiin, nää 2 tyyppiä sitten taas on tulleet tietoisuuteen deittisaitin kautta. Deittisaitin, jonne laitoin ilmon vaan siksi, että voin kurjuuden maksimoinniksi ja itsesäälissä rypeäkseni selailla muitten ilmoituksia ja olla vakuuttunut siitä, ettei maailmassa ole ketään sellasta miestä kuin eksä, niin sopivaa mulle, sellasta jonka haluisin. Sick, I know. Ja kuinkas sitten kävikään, siellähän olis vaikka mitä! Kun karistaa sen takaraivossa olevan lihatiskifiiliksen, jossa kaikki enemmän tai vähemmän yrittää tyrkyttää ja myydä itteensä, joka taas tuo siihen vähäsen sellaisen epätoivoisia ihmisiä -tuntemuksen, niin ei se systeeminä hullumpi ole. Omasta asenteestakin se on ihan täysin kiinni. Ihan vaihtoehtoinen tapa tavata ihmisiä. Vaikka tietenkin, tähän raporttiin mun täytyy ehkä kirjottaa täydennystä vasta sitten, kun olen jonkun ihmisen sieltä oikeesti nokakkain tavannut.
Eli siis tiistain jälkeen, vaikkapa.... Hui!
(Tästä blogista uhkaa tulla vuodatus mun deittisäädöstä vaan, mutta eiköhän tänne joskus jotain muutakin ilmaannu, tiedoksi lukijoille, jos tätä nyt joku lukee. Kyllä tällasen kevätkihinän on pakko joskus palata normaalimmaks olotilaksi, ei tuu muuten elämästä yhtään mitään ;) ).
keskiviikko 4. huhtikuuta 2007
Suunnitelmat lipsuu. Edelleen.
Eli siis.
Edellä mainitut kahdet treffit peruuntui kummatkin, tai siis siirtyi. Ihan hyväksyttävistä syistä, luulisin. Perjantaitreffit olikin luojan lykky, että meni puihin, koskapa oli elämää suurempi krapula edellisen illan keikkakäynnistä frendin(*) kaa. Ihan ihmeellisen pienestä määrästä ja kaikkee sellasta selitystä... Joko oon tulossa vanhaksi tai on harjotuksen puutetta tjsp. Joku selitys on aina keksittävä, ei tollasta voi muuten tulla. Oksut ja kaikki. Eli siis, uuden tyypin hurmaamiseen vois olla ollut vähän turhan hutera olo.
Tohon perjantain tyyppiin on kyllä tapaamisfiilikset vähäsen laantunut. Hyvä tyyppi varmaan, ei siinä. Oletettavasti siitä olis tulossa vaan pelkkä sekssuhde (vaikka eipä sellanenkaan tällasessa elämäntilanteessa ois mitenkään hassumpi - might be just what doctor ordered). Mutta, mutta...
Syy tohon em. tapaamisinnon laimenemiseen löytyy sitten taas siitä peruuntuneitten lauantaitreffien (joiden peruuntuminen harmitti huomattavasti enempi) tyypistä; mikä hitto se oikein on? Lähdin liikkeelle asenteella, että se on aivan täysin player, mutta nyt mä en enää tiedä yhtään mistään yhtään mitään. Sanoo sellasia asioita, että mun sukat, joitten piti olla tosi tukevasti kiinni jaloissa, meinaa lähtee huimaan kierteeseen. Ja sitte taas se välillä (mun tulkinnan mukaan, ja oh boy, voitte olla varmoja, että olen tulkinnut! :D) tekee ihan jotain muuta mitä sanat antais ymmärtää. Joo, tiedän kyllä tähän elämänkolhuiseen ikään ja varsinkin kokemukseen mennessä, että senhän nuo pleijerit just osaa, puhua, mutta miksi mä en vaan osaa silti suhtautua kokonaan "tilanteen vaatimalla" distanssilla kaikkeen tohon? Tässä on ihan suurkatastrofin ainekset ilmassa, I know, voi sydän ottaa hittiä, mutta ei voi mitään - sen ajan murhe. Hämmästyttää vähäsen myöskin ittessäni se, että tää tällanen tapahtuu aaaaaivan liian äkkiä mun 5-vuotiaan suhteen eron jälkeen - ei mun pitäis itteni tuntien olla valmis ollenkaan vielä tällasiin kutkiin, enkä mä oo laastarityyppi laisinkaan. Missä mennään, keltä mä kysyn kun en itekään tiedä?
Kevät tekee kuitenkin tämän sen verran hulluksi, että mä aion nyt vaan heittäytyä - den dagen den sorgen!
Eli siis; uudet treffisuunnitelmat ko. herrojen kanssa olis tiistaina pääsiäisen jälkeen ja torstaina pääsiäisen jälkeen (tuo pääsiäisen jälkeen johtuu sitten taas mun jo buukatuista suunnitelmista). Ehkä mä sitten rupeen paremmin tajuumaan jostain jotain.
Lopuksi sitten siitä (*) frendistä: miten voikin joku ihminen olla jo niin rakas kuin se, ihan todella lyhyellä tuntemisajalla, ja siihen nähden, että se on kuitenkin hyvin erilainen ihminen monessa asiassa kuin minä? Tämän vuoden 2007 ehdottomasti paras mulle tapahtunut asia so far. Jos se tietäisi tätä lukiessaan tai lukisi tätä ylipäätään, että tarkoitan sitä, niin lähetän sille yhden lovetuksen kuitenkin. Varmuuden vuoksi. <3
Edellä mainitut kahdet treffit peruuntui kummatkin, tai siis siirtyi. Ihan hyväksyttävistä syistä, luulisin. Perjantaitreffit olikin luojan lykky, että meni puihin, koskapa oli elämää suurempi krapula edellisen illan keikkakäynnistä frendin(*) kaa. Ihan ihmeellisen pienestä määrästä ja kaikkee sellasta selitystä... Joko oon tulossa vanhaksi tai on harjotuksen puutetta tjsp. Joku selitys on aina keksittävä, ei tollasta voi muuten tulla. Oksut ja kaikki. Eli siis, uuden tyypin hurmaamiseen vois olla ollut vähän turhan hutera olo.
Tohon perjantain tyyppiin on kyllä tapaamisfiilikset vähäsen laantunut. Hyvä tyyppi varmaan, ei siinä. Oletettavasti siitä olis tulossa vaan pelkkä sekssuhde (vaikka eipä sellanenkaan tällasessa elämäntilanteessa ois mitenkään hassumpi - might be just what doctor ordered). Mutta, mutta...
Syy tohon em. tapaamisinnon laimenemiseen löytyy sitten taas siitä peruuntuneitten lauantaitreffien (joiden peruuntuminen harmitti huomattavasti enempi) tyypistä; mikä hitto se oikein on? Lähdin liikkeelle asenteella, että se on aivan täysin player, mutta nyt mä en enää tiedä yhtään mistään yhtään mitään. Sanoo sellasia asioita, että mun sukat, joitten piti olla tosi tukevasti kiinni jaloissa, meinaa lähtee huimaan kierteeseen. Ja sitte taas se välillä (mun tulkinnan mukaan, ja oh boy, voitte olla varmoja, että olen tulkinnut! :D) tekee ihan jotain muuta mitä sanat antais ymmärtää. Joo, tiedän kyllä tähän elämänkolhuiseen ikään ja varsinkin kokemukseen mennessä, että senhän nuo pleijerit just osaa, puhua, mutta miksi mä en vaan osaa silti suhtautua kokonaan "tilanteen vaatimalla" distanssilla kaikkeen tohon? Tässä on ihan suurkatastrofin ainekset ilmassa, I know, voi sydän ottaa hittiä, mutta ei voi mitään - sen ajan murhe. Hämmästyttää vähäsen myöskin ittessäni se, että tää tällanen tapahtuu aaaaaivan liian äkkiä mun 5-vuotiaan suhteen eron jälkeen - ei mun pitäis itteni tuntien olla valmis ollenkaan vielä tällasiin kutkiin, enkä mä oo laastarityyppi laisinkaan. Missä mennään, keltä mä kysyn kun en itekään tiedä?
Kevät tekee kuitenkin tämän sen verran hulluksi, että mä aion nyt vaan heittäytyä - den dagen den sorgen!
Eli siis; uudet treffisuunnitelmat ko. herrojen kanssa olis tiistaina pääsiäisen jälkeen ja torstaina pääsiäisen jälkeen (tuo pääsiäisen jälkeen johtuu sitten taas mun jo buukatuista suunnitelmista). Ehkä mä sitten rupeen paremmin tajuumaan jostain jotain.
Lopuksi sitten siitä (*) frendistä: miten voikin joku ihminen olla jo niin rakas kuin se, ihan todella lyhyellä tuntemisajalla, ja siihen nähden, että se on kuitenkin hyvin erilainen ihminen monessa asiassa kuin minä? Tämän vuoden 2007 ehdottomasti paras mulle tapahtunut asia so far. Jos se tietäisi tätä lukiessaan tai lukisi tätä ylipäätään, että tarkoitan sitä, niin lähetän sille yhden lovetuksen kuitenkin. Varmuuden vuoksi. <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
