Menetetty

Mä olen mennyttä naista. Mä en ole sitä tyyppiä edes vielä tavannut livenä, mutta mä olen silti mennyttä. Tiiän, että kun tavataan, niin pahenee entisestään. Voi perse.

Tässä on samaa fiilistä ilmassa, kun sillon kun eksän kaa venattiin ekaa tapaamista. Eron tähän tapaukseen tekee se, että eksän ulkonäöstä mulla oli hyvin hatara kuva ennen kun nähtiin, ja se olikin sillä ekalla hetkellä pieni pettymys, kauheeta myöntää. No, se meni aika nopeeta ohi, ja sitten sillä ei koskaan enää ollut mitään väliä. Mutta siis, tästä tyypistä oon sen verran nähnyt fotoja, että se ei tuu tuottamaan mitään negativista tuntemusta kun tavataan. Se on aivan helvetin hyvännäköinen. Ihan vähän jopa kerää paineita mun ylle, että oonko ite riittävä, tuotanko ite pettymyksen kun tavataan, kaikin puolin. (No niin, hus taas huono itsetunto sinne sielun syövereihin, josta käsin hallitset mun elämää - se katotaan sitte, että riittääkö vai ei, katotaan sitte, että tarvitaanko sua vai ei....). Eli siis, jos vaan vastapuoli vähänkin oikeesti lähtee messiin fiiliksissä, niin se on menoa nyt. Sen tiiän (tai luulen tietäväni, en mä oo vieläkään ihan 100% vakuutettu, että sen sanomaan voi täysin luottaa, vaikka se kyllä enemmän ja enemmän mua vakuuttaakin), että se kyllä tykkää mun "sisuksista", ajatuksista ja keskusteluista, ja sehän on tietty jo paljon se. Mutta siis tietty tarkennus, kaksi viikkoa tässä vasta ollaan toisiamme tunnusteltu. Kaikki voi muuttuakin. Kylmää vettä mun niskaan, hillitse ittes, jotain, nyt, heti! Kyllä mun aikuisen akan pitäis tajuta ottaa iisisti ja coolisti ja kaikkee sellasta. Teoriassa niin - käytäntö kusee nyt big time.

Tää meinaa lähtee hanskasta. Vaikka yritän olla ihan kiveä, epäillä kaikkea kyynisemmän kautta, uskotella ittelleni, että pikku hurvittelukin on ihan ok. Ja toi jälkimmäinen, niin se tietty onkin. Jos sille asteelle jää, niin fine, se on niin sitten, vaikka nyt jo tiedän, että enemmän mä toivoisin. Ja siis olisin pettynyt.

Hirvittää ja hymyilyttää. Naurattaa ja panikoittaa. Kynsien pureskelua ja ryhdin paranemista itsetunnosta. Ihan skitsoa meininkiä. Voe elämä.

Ne toiset treffit aion perua, ei tee enää kyllä ollenkaan mieli mennä niille, vaikkei tästä hommasta sitten sen enempää tuliskaan. Voishan olla kivaakin, en epäile, mutta mä oon ihan liikaa kiinni tässä nyt.

Niin, ylläolevasta on varmaan luettavissakin muuten, että sekä sen viisivuotisen eksän että nyt tämän tyypin (ja sen toisenkin) oon tavannut netin kautta. Eksän kanssa juututtiin toisiimme samalla keskustelupalstalla kun kirjoiteltiin, nää 2 tyyppiä sitten taas on tulleet tietoisuuteen deittisaitin kautta. Deittisaitin, jonne laitoin ilmon vaan siksi, että voin kurjuuden maksimoinniksi ja itsesäälissä rypeäkseni selailla muitten ilmoituksia ja olla vakuuttunut siitä, ettei maailmassa ole ketään sellasta miestä kuin eksä, niin sopivaa mulle, sellasta jonka haluisin. Sick, I know. Ja kuinkas sitten kävikään, siellähän olis vaikka mitä! Kun karistaa sen takaraivossa olevan lihatiskifiiliksen, jossa kaikki enemmän tai vähemmän yrittää tyrkyttää ja myydä itteensä, joka taas tuo siihen vähäsen sellaisen epätoivoisia ihmisiä -tuntemuksen, niin ei se systeeminä hullumpi ole. Omasta asenteestakin se on ihan täysin kiinni. Ihan vaihtoehtoinen tapa tavata ihmisiä. Vaikka tietenkin, tähän raporttiin mun täytyy ehkä kirjottaa täydennystä vasta sitten, kun olen jonkun ihmisen sieltä oikeesti nokakkain tavannut.

Eli siis tiistain jälkeen, vaikkapa.... Hui!

(Tästä blogista uhkaa tulla vuodatus mun deittisäädöstä vaan, mutta eiköhän tänne joskus jotain muutakin ilmaannu, tiedoksi lukijoille, jos tätä nyt joku lukee. Kyllä tällasen kevätkihinän on pakko joskus palata normaalimmaks olotilaksi, ei tuu muuten elämästä yhtään mitään ;) ).