"Here we are, now lay the burden down
We're coming to the end of our road
Sorrowful yet glorious somehow
To be humming this one last ode
So calm and still... it wasn't all that bad, or was it now?
Fulfilled... it doesn't only hurt to end it now
The funeral
The memories beneath the dust of years
They seem like those of someone deceased
There's no more to be done, or hoped or feared
Just waiting for the final release
So calm and thrilled... it wasn't all that bad, or was it now?
Still, it doesn't only hurt to end it now
Is life over, this life's over?
Or has it only just begun?
It grows colder, starts to moulder...
Coming apart yet still not done
Forever one"
Sentenced: End of the Road
Sielun Peili meni sirpaleiksi.
Tää on tän blogin viimenen entry. Oon miettiny ja pohtinu sitä mun alkuperästä ajatusta vuodattaa sisuksia anonyymisti, anonyymissä blogissa. Se ei oo täällä enää toteutunu pitkään aikaan ja tekee kirjottamisesta vaikeempaa ja vaikeempaa, kun on suurennuslasin alla koko ajan. Sensuroin ite itteäni, itseni ja läheisteni takia. Not good. Vähän luuseriolo luovuttaa siksi, kun "vakoilijat" ei luovuta, mutta sitten taas, kaikille avoin blogi tai ei mitään.
Eli siis, some other day, some other place. Löytäkää tienne sinnekin. Sitten ja jos.
perjantai 25. tammikuuta 2008
tiistai 15. tammikuuta 2008
Summa Summarum
Tälleen vuoden vaihtuessa ihmisillä on tapana katsella mennyttä vuotta taaksepäin ja arvioida, mitä oikein elämässään tapahtuikaan. Pros and Cons. Aika keinotekoistahan tollanen just tiettynä ajankohtana tapahtuva joukkoitsetutkiskelu, vähän niinkuin juhlapyhiin ajoittuva pakkojuhlinta, mutta toisaalta se on ylipäätään hyvä, että ihmiset joskus joutuu pohtimaan elämäänsä. Jotkut syvemmältä ja jotkut pintaraapaisuna, mutta kuitenkin.
Mulle ittelle sattui sellanen vuosi taakse mun jutuissa, että se ihme kyllä mahtuu tarkasteltavaksi just noihin keinotekoisiin aikarajoihin, jotka vuosi 2007 asetti. Sen tapahtumat ovat pakottaneet syväluotaavaan itsetutkiskeluun ja siksi se oli monella tapaa kasvattava ja silmiä avaava vuosi. Tietty monet, jossei jopa suurin osa asioista on tapahtunut mun elämässä jo kauan ennen kuopattua vuotta. Mutta samalla tavalla niitten vaikutusta siihen, että kuka mä olen ja miksi, en ole pohtinut kunnolla koskaan ennen. Olis kyllä pitänyt, sen sijaan, että on vaan tempoillut eteenpäin ja lykännyt kaikkea pois ajatuksista "Sitku-ajatuksilla". Mä mietin tätä sitku mä olen valmistunut, sitku mulla on työpaikka, sitku mä olen suhteessa, sitku mä olen sinkku, sitku mulla on sellanen ja sellanen kämppä, sitku mä olen sitä ja tätä ja tota. You get the picture.
Kriisi, joka aiheutti ajatuslumipallon liikahtamisen, oli vuoden alussa tullut ero siitä Eksästä. Vaikka jo pitkään, oikeastaan aika alusta suhteen olemassaolosta asti, olin ajatellut, että ei se ollut sellanen suhde, joka kestäisi for a lifetime, niin silti siihen ihmiseen kaikkien vaiheitten jälkeen kasvoi niin kiinni, että kun se multa riistettiin, tuntui ihan mahdottomalta nähdä, että millaisen suunnan elämä ottaisi siitä eteenpäin. Erosta toipumisen alkaminen ja ajatteluprosessin alkuunpääseminen otti kuitenkin aikaa, koska ensin vaan keskityin syyttelemään ja syyllisten etsintään. Syytin Eksää suhteen rumasta lopetuksesta, vastuunpakoilemisesta ja vellihousuratkaisusta. Syytin itteäni monestakin asiasta, jonka tajusin kyllä olevan syynä siihen, että se teki ratkaisunsa ja toimi niinkuin toimi. Joskin vasta myöhemmin osasin ajatella itsessäni olevan syitä syvemmällekin menevinä ja silleen, että ne syyt ja vastuu niistä ihan todella oli mussa. Pitkään mä niitä ittessä olevia syitä perustelin sellaisiksi, että tein ja toimin kuten tein, koska Eksä sitä ja tätä ja tota, tai että sen olis pitänyt tajuta, miksi tein mitä tein. Että en teoillani oikeasti tarkoittanut sitä mitä ne kertoi. Syytin itteni kautta siis edelleen Eksää.
Maaliskuussa, niinkuin blogin lukijat sitten ovat saaneet seuratakin, tutustuin Äksään, ja se rupesi kovalla kädellä kyseenalaistamaan mun ajatusmaailmaani. Se hoki koko ajan, kun oikein kapinoin ja kiemurtelin tajuamistyhjiössä ja kyseenalaistin, sekä sitä että itteäni, että asiat on just niinkuin niiden pitää, aina. Vaikka tuntuis vaikealta elää juuri siinä hetkessä, niin kuitenkin, siihen on vain luotettava, että kaikilla tapahtumilla elämässä on joku tarkoitus. Jota ei välttämättä tajua edes, kuin vasta sen jälkeen, kun elämä kulkee eteenpäin ja näyttää sen tarkoituksen. Toinen asia, josta käytiin kiivasta vääntöä, oli se, että kovasti syitä toisista hakeva ihminen hyvinkin usein projisoi omia heikkouksiaan siihen syytöksen alla olevaan. Kääntää omia virheitänsä ja heikkouksiansa koskemaan toista osapuolta, ja kiillottaa omaa sädekehäänsä siinä samalla ottamatta itse vastuuta konflikteista ja kahnauksista.
Vaikka Äksä onkin koko mun elämässä olonsa aikana aiheuttanutkin kovaa hyökytystä tunteitten heitellessä ilosta ja kiintymyksestä, rakkaudestakin, suruun, epätoivoon, pettymyksiin, kiukkuun, ja epäuskoon ja tekee sitä edelleenkin, on pitkälle sen ansiota, että mun ajatukset mun elämästä ylipäätään lähti käyntiin. Että tän vuoden aikana tajusin, että toisten syyttelyllä, olosuhteista syitä etsimällä tai muuten syiden ulkoistamisella ei pääse yhtään mihinkään. Että ainoa, johon voin vaikuttaa on minä itse. Oma toiminta ja oma suhtautumistapa siihen, mitä elämä tielle heittää. Se on sen ansiota paitsi kaiken sen takia, mitä mun ja sen välillä on näinä kuukausina tapahtunut, myös sen ihmissuhdettä Ex-Tyttiksen kanssa sivusta seuranneena. Muistakin kun voi oppia. Ja monet niitten riidat ja erot on ehkä vielä enemmän kuin Äksä itse pelkästään saanut mut tajuamaan mun omia heikkouksia ja virheitä, joita en ole ennen edes ajatellut olemassaoleviksi.
Aina voi jossitella, esimerkiksi tässä Äksäkuviossa, että JOS olisin ollut täysin toipunut mun erosta Eksän kanssa, kun tapasin Äksän, niin tuskin se olisi jäänyt mun elämään, kun kävi selväksi, että meistä ei tule pariskuntaa - siis sitä, mitä mä Äksästä olisin alunperin halunnut ihastuttuani siihen head over heels, ja voisin olla jossain ihan eri paikassa elämässäni nyt. Paremmassa tai huonommassa. Koska en ollut erosta toipunut, ajattelin, että ei uusi suhde tässä vaiheessa ole muutenkaan vielä toimiva yhtälö. Että mulle on ihan ok, että ollaan sitten "vaan" ystäviä. Ja siinä prosessissa, kun oikeasti ystävystyttiin ja tutustuttiin toisiimme, opin tuntemaan sen ihmisen, josta en enää voi enkä halua päästää irtikään. Joka siinä samalla toi mulle noita uusia kaavoja mun päähän, jolla kelata asioita. Eli kaikesta tilanteen mulle aiheuttamasta tuskasta huolimatta, joka on saanut mut niin monta kertaa miettimään pesäeron tekemistä, asioiden voi sanoa nyt olevan just niinku niiden pitää, kun olen kuitenkin tässä ihmissuhteessa "kestänyt" ja joskus tapellut itseäni vastaankin, kun on tuntunut oikein pahalta.
Taas vaihteeksi mainitsin Äksän menneen suhteenkin tässä blogissani, mutta sille on syynsä. Toisen jo mainitsinkin, eli sen, että sitä sivusta seuranneena mä olen oppinut itsestäni paljon. Toinen on sellainen, jota en oo täällä blogissa suoraan ennen maininnutkaan. Eli Äksän (ja mun) elämää seurataan hyvin tiiviisti tän blogin kautta, sen jälkeen kun mä ite heikkona hetkenä sillon way back then tein sen mokan, että annoin Äksälle tän osoitteen ja sen kautta se kulkeutui mm. sille Tyttikselle. Siihen asti tää mun blogi oli ihan täysin anonyymi, ja sellasta mun oli alunperin tarkotus pitääkin. Kun oli olemassa ihmisiä, jotka tiesi, että se olen just mä, jonka laiffista ne täältä lukee, se tietty muutti vähäsen sitä miten asioista kirjoitan. Kun nyt olen noista Äksän eroista täällä kirjoittanut, on kommenttia tullut Tyttikseltä kahteen otteeseen. Lisää syytöksiä ja selityksiä, aika vihaiseen sävyyn kirjoitettuna. Mä en ole niitä edelleenkään päästänyt julkisiksi, koska tää ei ole oikea areena noita asioita selvittää.
Ja toisaalta, ne asiat ei koskaan selvinnytkään siksi, koska yhä tuolla Tyttiksellä on kovin yksipuolisesti Äksää syyttelevä asenne ja ajatusmaailma koko niiden suhteen tapahtumiin. Asiat on just niinkuin niitten pitää, tämän niiden suhteen olemassaolon ja eronkin tiimoilta. Mutta että syyttämällä toista osapuolta kaikesta, näkemättä omaa osuuttaan kaikkeen ja projisoimalla omia heikkouksia koskemaan toista, ei tuota kokonaisuutta voi koskaan nähdäkään. Eli ei tuosta ihmissuhteesta voi edes selvitä sillä tavalla, että se antaisi uusia näkökulmia itseensä ja elämäänsä, ja antaisi rakennuspalikoita rakentaa uutta terveemmältä pohjalta kun on sen aika. Koska asiat on aina just niinkuin niiden pitääkin.
Se on välillä vaikea hyväksyä ajatuksena kokonaan ja pohjalle asti, tiiän sen itsekin, mutta I am working on it. Koska omaa elämäänsä taaksepäin katsoessa aina löytää sen punaisen langan kuitenkin, että mikä tarkoitus on milläkin ollut. Miksei niin sitten olisi nyt ja tulevallakin.
Äksästä sen verran, kun se "lukijoita" kuitenkin kiinnostaa, että sillä on uusi orastava ihmissuhde, josta saattaa tulla vakavakin. Jeps, näin pian eron jälkeen - mutta toisaalta, sehän joutui tekemään eroprosessia oikeastaan jo ihan suhteen alusta asti (viikko niitten yhteenmenosta oli jo eka "ero", toim. huom.), siksi sekin ehkä on pääsemässä niin nopeasti asian yli. Hyvä niin. Johtuu ehkä siitäkin, että se koko suhteen aikanakin näki Tyttiksessä samankaltaisuuksia menneisiin, arpia jättäneisiin parisuhteisiinsa, ja siksi ehkä ei koskaan sillä tavalla uskaltanut kiinnittyä tohon ihmiseen. Sitä ei Tyttis varmaan koskaan tajunnut. Näin luulisin. Ettei tuollaisessa hulluudessa, jossa riitaan tarvittiin vain yksi ja syyt löytyi aina vääntäen ja kääntäen toisesta, voi sanoa, että rakkautta edes oli olemassa. Sen olen jo kyseenalaistanutkin Tyttiksen puolelta, mutta ettei Äksän puolelta myöskään sitä oikeasti ollut. Jos oikeasti olisi rakastanut, ei tollasia epäilyksiä olisi ilmassa ollut sen puolelta alusta asti. Nää mietinnät ei ole mitään, mistä oltaisiin Äksän kanssa juteltu vasta nyt kun ero oikeasti jo tapahtui, vaan ekan kerran se jutteli nää mulle sillon viikko siitä, kun ne oli mennyt yhteen. Siksi mun olikin välillä aika vaikea sivustaseuraajana koko suhdetta edes tajuta, kun samat asiat kiersi kehää koko ajan, jotka oli jo ääneen lausuttu ihan alkumetreillä. Narsistisesti käyttäytyvän ihmisen aiheuttama tunnekoukku on ihan eri asia kuin todellinen rakkaus, mutta koukuttaa ihan samalla tavalla. Siksi kait tossakin veivaamisessa asiat oli just niinku niiden pitikin, vaikka se loppui juuri sillä tavalla kuin se alku ennustikin, ja otti mun mielestä ihan liian kauan aikaa. Se vaan kai tarvittiin siihen, että ne pystyi irrottautumaan.
Mulla ittellä on vähäsen taas negafiiliksiä monestakin syystä, mutta pakko ajatella, että asiat on niinkuin pitää, ja toimia sen mukaan. Siltoja tarttee sytytellä.
Mulle ittelle sattui sellanen vuosi taakse mun jutuissa, että se ihme kyllä mahtuu tarkasteltavaksi just noihin keinotekoisiin aikarajoihin, jotka vuosi 2007 asetti. Sen tapahtumat ovat pakottaneet syväluotaavaan itsetutkiskeluun ja siksi se oli monella tapaa kasvattava ja silmiä avaava vuosi. Tietty monet, jossei jopa suurin osa asioista on tapahtunut mun elämässä jo kauan ennen kuopattua vuotta. Mutta samalla tavalla niitten vaikutusta siihen, että kuka mä olen ja miksi, en ole pohtinut kunnolla koskaan ennen. Olis kyllä pitänyt, sen sijaan, että on vaan tempoillut eteenpäin ja lykännyt kaikkea pois ajatuksista "Sitku-ajatuksilla". Mä mietin tätä sitku mä olen valmistunut, sitku mulla on työpaikka, sitku mä olen suhteessa, sitku mä olen sinkku, sitku mulla on sellanen ja sellanen kämppä, sitku mä olen sitä ja tätä ja tota. You get the picture.
Kriisi, joka aiheutti ajatuslumipallon liikahtamisen, oli vuoden alussa tullut ero siitä Eksästä. Vaikka jo pitkään, oikeastaan aika alusta suhteen olemassaolosta asti, olin ajatellut, että ei se ollut sellanen suhde, joka kestäisi for a lifetime, niin silti siihen ihmiseen kaikkien vaiheitten jälkeen kasvoi niin kiinni, että kun se multa riistettiin, tuntui ihan mahdottomalta nähdä, että millaisen suunnan elämä ottaisi siitä eteenpäin. Erosta toipumisen alkaminen ja ajatteluprosessin alkuunpääseminen otti kuitenkin aikaa, koska ensin vaan keskityin syyttelemään ja syyllisten etsintään. Syytin Eksää suhteen rumasta lopetuksesta, vastuunpakoilemisesta ja vellihousuratkaisusta. Syytin itteäni monestakin asiasta, jonka tajusin kyllä olevan syynä siihen, että se teki ratkaisunsa ja toimi niinkuin toimi. Joskin vasta myöhemmin osasin ajatella itsessäni olevan syitä syvemmällekin menevinä ja silleen, että ne syyt ja vastuu niistä ihan todella oli mussa. Pitkään mä niitä ittessä olevia syitä perustelin sellaisiksi, että tein ja toimin kuten tein, koska Eksä sitä ja tätä ja tota, tai että sen olis pitänyt tajuta, miksi tein mitä tein. Että en teoillani oikeasti tarkoittanut sitä mitä ne kertoi. Syytin itteni kautta siis edelleen Eksää.
Maaliskuussa, niinkuin blogin lukijat sitten ovat saaneet seuratakin, tutustuin Äksään, ja se rupesi kovalla kädellä kyseenalaistamaan mun ajatusmaailmaani. Se hoki koko ajan, kun oikein kapinoin ja kiemurtelin tajuamistyhjiössä ja kyseenalaistin, sekä sitä että itteäni, että asiat on just niinkuin niiden pitää, aina. Vaikka tuntuis vaikealta elää juuri siinä hetkessä, niin kuitenkin, siihen on vain luotettava, että kaikilla tapahtumilla elämässä on joku tarkoitus. Jota ei välttämättä tajua edes, kuin vasta sen jälkeen, kun elämä kulkee eteenpäin ja näyttää sen tarkoituksen. Toinen asia, josta käytiin kiivasta vääntöä, oli se, että kovasti syitä toisista hakeva ihminen hyvinkin usein projisoi omia heikkouksiaan siihen syytöksen alla olevaan. Kääntää omia virheitänsä ja heikkouksiansa koskemaan toista osapuolta, ja kiillottaa omaa sädekehäänsä siinä samalla ottamatta itse vastuuta konflikteista ja kahnauksista.
Vaikka Äksä onkin koko mun elämässä olonsa aikana aiheuttanutkin kovaa hyökytystä tunteitten heitellessä ilosta ja kiintymyksestä, rakkaudestakin, suruun, epätoivoon, pettymyksiin, kiukkuun, ja epäuskoon ja tekee sitä edelleenkin, on pitkälle sen ansiota, että mun ajatukset mun elämästä ylipäätään lähti käyntiin. Että tän vuoden aikana tajusin, että toisten syyttelyllä, olosuhteista syitä etsimällä tai muuten syiden ulkoistamisella ei pääse yhtään mihinkään. Että ainoa, johon voin vaikuttaa on minä itse. Oma toiminta ja oma suhtautumistapa siihen, mitä elämä tielle heittää. Se on sen ansiota paitsi kaiken sen takia, mitä mun ja sen välillä on näinä kuukausina tapahtunut, myös sen ihmissuhdettä Ex-Tyttiksen kanssa sivusta seuranneena. Muistakin kun voi oppia. Ja monet niitten riidat ja erot on ehkä vielä enemmän kuin Äksä itse pelkästään saanut mut tajuamaan mun omia heikkouksia ja virheitä, joita en ole ennen edes ajatellut olemassaoleviksi.
Aina voi jossitella, esimerkiksi tässä Äksäkuviossa, että JOS olisin ollut täysin toipunut mun erosta Eksän kanssa, kun tapasin Äksän, niin tuskin se olisi jäänyt mun elämään, kun kävi selväksi, että meistä ei tule pariskuntaa - siis sitä, mitä mä Äksästä olisin alunperin halunnut ihastuttuani siihen head over heels, ja voisin olla jossain ihan eri paikassa elämässäni nyt. Paremmassa tai huonommassa. Koska en ollut erosta toipunut, ajattelin, että ei uusi suhde tässä vaiheessa ole muutenkaan vielä toimiva yhtälö. Että mulle on ihan ok, että ollaan sitten "vaan" ystäviä. Ja siinä prosessissa, kun oikeasti ystävystyttiin ja tutustuttiin toisiimme, opin tuntemaan sen ihmisen, josta en enää voi enkä halua päästää irtikään. Joka siinä samalla toi mulle noita uusia kaavoja mun päähän, jolla kelata asioita. Eli kaikesta tilanteen mulle aiheuttamasta tuskasta huolimatta, joka on saanut mut niin monta kertaa miettimään pesäeron tekemistä, asioiden voi sanoa nyt olevan just niinku niiden pitää, kun olen kuitenkin tässä ihmissuhteessa "kestänyt" ja joskus tapellut itseäni vastaankin, kun on tuntunut oikein pahalta.
Taas vaihteeksi mainitsin Äksän menneen suhteenkin tässä blogissani, mutta sille on syynsä. Toisen jo mainitsinkin, eli sen, että sitä sivusta seuranneena mä olen oppinut itsestäni paljon. Toinen on sellainen, jota en oo täällä blogissa suoraan ennen maininnutkaan. Eli Äksän (ja mun) elämää seurataan hyvin tiiviisti tän blogin kautta, sen jälkeen kun mä ite heikkona hetkenä sillon way back then tein sen mokan, että annoin Äksälle tän osoitteen ja sen kautta se kulkeutui mm. sille Tyttikselle. Siihen asti tää mun blogi oli ihan täysin anonyymi, ja sellasta mun oli alunperin tarkotus pitääkin. Kun oli olemassa ihmisiä, jotka tiesi, että se olen just mä, jonka laiffista ne täältä lukee, se tietty muutti vähäsen sitä miten asioista kirjoitan. Kun nyt olen noista Äksän eroista täällä kirjoittanut, on kommenttia tullut Tyttikseltä kahteen otteeseen. Lisää syytöksiä ja selityksiä, aika vihaiseen sävyyn kirjoitettuna. Mä en ole niitä edelleenkään päästänyt julkisiksi, koska tää ei ole oikea areena noita asioita selvittää.
Ja toisaalta, ne asiat ei koskaan selvinnytkään siksi, koska yhä tuolla Tyttiksellä on kovin yksipuolisesti Äksää syyttelevä asenne ja ajatusmaailma koko niiden suhteen tapahtumiin. Asiat on just niinkuin niitten pitää, tämän niiden suhteen olemassaolon ja eronkin tiimoilta. Mutta että syyttämällä toista osapuolta kaikesta, näkemättä omaa osuuttaan kaikkeen ja projisoimalla omia heikkouksia koskemaan toista, ei tuota kokonaisuutta voi koskaan nähdäkään. Eli ei tuosta ihmissuhteesta voi edes selvitä sillä tavalla, että se antaisi uusia näkökulmia itseensä ja elämäänsä, ja antaisi rakennuspalikoita rakentaa uutta terveemmältä pohjalta kun on sen aika. Koska asiat on aina just niinkuin niiden pitääkin.
Se on välillä vaikea hyväksyä ajatuksena kokonaan ja pohjalle asti, tiiän sen itsekin, mutta I am working on it. Koska omaa elämäänsä taaksepäin katsoessa aina löytää sen punaisen langan kuitenkin, että mikä tarkoitus on milläkin ollut. Miksei niin sitten olisi nyt ja tulevallakin.
Äksästä sen verran, kun se "lukijoita" kuitenkin kiinnostaa, että sillä on uusi orastava ihmissuhde, josta saattaa tulla vakavakin. Jeps, näin pian eron jälkeen - mutta toisaalta, sehän joutui tekemään eroprosessia oikeastaan jo ihan suhteen alusta asti (viikko niitten yhteenmenosta oli jo eka "ero", toim. huom.), siksi sekin ehkä on pääsemässä niin nopeasti asian yli. Hyvä niin. Johtuu ehkä siitäkin, että se koko suhteen aikanakin näki Tyttiksessä samankaltaisuuksia menneisiin, arpia jättäneisiin parisuhteisiinsa, ja siksi ehkä ei koskaan sillä tavalla uskaltanut kiinnittyä tohon ihmiseen. Sitä ei Tyttis varmaan koskaan tajunnut. Näin luulisin. Ettei tuollaisessa hulluudessa, jossa riitaan tarvittiin vain yksi ja syyt löytyi aina vääntäen ja kääntäen toisesta, voi sanoa, että rakkautta edes oli olemassa. Sen olen jo kyseenalaistanutkin Tyttiksen puolelta, mutta ettei Äksän puolelta myöskään sitä oikeasti ollut. Jos oikeasti olisi rakastanut, ei tollasia epäilyksiä olisi ilmassa ollut sen puolelta alusta asti. Nää mietinnät ei ole mitään, mistä oltaisiin Äksän kanssa juteltu vasta nyt kun ero oikeasti jo tapahtui, vaan ekan kerran se jutteli nää mulle sillon viikko siitä, kun ne oli mennyt yhteen. Siksi mun olikin välillä aika vaikea sivustaseuraajana koko suhdetta edes tajuta, kun samat asiat kiersi kehää koko ajan, jotka oli jo ääneen lausuttu ihan alkumetreillä. Narsistisesti käyttäytyvän ihmisen aiheuttama tunnekoukku on ihan eri asia kuin todellinen rakkaus, mutta koukuttaa ihan samalla tavalla. Siksi kait tossakin veivaamisessa asiat oli just niinku niiden pitikin, vaikka se loppui juuri sillä tavalla kuin se alku ennustikin, ja otti mun mielestä ihan liian kauan aikaa. Se vaan kai tarvittiin siihen, että ne pystyi irrottautumaan.
Mulla ittellä on vähäsen taas negafiiliksiä monestakin syystä, mutta pakko ajatella, että asiat on niinkuin pitää, ja toimia sen mukaan. Siltoja tarttee sytytellä.
perjantai 11. tammikuuta 2008
Ihan pikkusen edes!
Uusi päivä, parempi mieli, ihan niinku arvelinkin. Ei sitä onneks kauaa jaksa masistella tolla volyymilla. Elämä on sillon aina ihan ok, kun pystyy aina välillä hymyilemäänkin.
Nyt just hihityttää yks uutena vuotena sattunut juttu, josta unohdin tossa joulunpyhistä kertovasssa bloggauksessa kertoa. Uusi vuosi meni meidän poppoolla kohtuu ryytyneissä meiningeissä, ilmassa oli jo vähäsen sellasta pakkojuhlan tuntua. Onkos se ihmekään, kun oli viikko enemmän tai vähemmän läträämistä takana jo, ja siihen päälle vielä riidat ja tunteenkuohunnat. No mutta, ei sitä tietty luovuteta, joten "hampaat irvessä" sitten juhlittiin sekin ilta.
Baarissa loppuilta (Tietty! Ja vielä siinä samassa tamperelaisessa, jossa mä olen menneenä vuonna käynyt noin 99% mun kokonaisbaareilusta - melkein pelottavaa, kantapaikka löytyy toisesta kaupungista :D). Koska Äksä lähti sen Hoiturittarensa luokse yöksi, mä jossain vaiheessa lähdin ittekseni vetäytymään kämpille päin. Bussilla oli tarkotus keretä kotiin, mutta siinä pysäkille päin raahautuessani mun eteen pysähtyi pieni punainen auto, ja sen kuljettaja huikkaili, jotta mihin oon menossa. Kerroin määränpään ja sain vastaukseksi, että hän voi sitten heittää. Joo joo, ajatelkaa vaan, ettei vieraisiin kyyteihin yksinäisenä naisena kannata noin vaan nousta, kyl mä sen tiedän! Mutta just sillä hetkellä humalassa ja kauheen väsyneenäkin jo se tuntui niin hyvältä ajatukselta nousta kyytiin.
Mä ajattelin, että se oli joku, joka oli ajalemassa sinne suuntaan kuitenkin, mutta kun se rupes kyselemään, että mihis suuntaan se mun määränpää nyt sitte oikein onkaan, niin rupes hiukka ihmetyttämään. Ajo-ohjeita antaessani kerroin myös, että jos se haluu jotain korvausta kyydistä, tarttee kävästä jonkun automaatin kautta, koska kaikki käteinen oli finaalissa. Ei tartte rahaa kuulemma. Siinä sitten small talkkina kyselemään, että mitäs se oli uutena vuotena puuhaillut, miks oli auton ratissa eikä juhlistamassa ja mistä se oikeastaan edes oli, kun ei paikallisia kaupunginosia tuntenut. No sehän oli kuulemma Lahdesta. Ja kysyessäni, että mitäs kuttua se sitten tekee Tampereella tähän aikaan uuden vuoden yötä ajelemassa ympäriinsä, niin se oli ajellut sinne katselemaan naisia. Jaaha.
Sitten alkoi tinkaaminen, jotta kuinkas kaukana se paikka nyt sitten keskustasta olikaan, jonne olin menossa. Kerrottuani se sanoi, että se on kyllä aika kaukana. Mä muistutin siitä, että kyl mä sille jotain maksaisinkin, jos se haluis. Joo ei rahaa edelleenkään, mutta että jos voisin sitten vastapalvelukseksi ihan vähän hiplata sitä tuolta jalkojen välistä. Mun leuka loksahti eka, ja sitten mä vaan repesin ihan totaalisesti räkäseen nauruun! Sori, ei kykene taipumaan tollaseen suoritukseen, ei millään. Sellanen harmaa hiirulaisnörttipoju, en olis siltä ihan heti tollasta vetoa odottanut. No sehän loukkaantui tietty mun responssista ja sanoi, ettei se kyllä sitten ilman hiplaamista mua voi heittää niin kauas, koska sen aikana on kaikki naiset jo menneet koteihinsa Tampereen kaduilta. Jaahas, selvä sitten. Oltiin jo kuitenkin aika kaukana ytimestä, ja siis siihen bussimatkaankin mä olisin tarvinnut sitä cashia, joten sanoin sille, että olis ollut reilua kertoa matkan "hinnasta" jo siellä automaattien läheisyydessä, ja että siksi se sais heittää mut takasin keskustaan.
Onneks mun kohdalle osui kiltti ja kuuliainen ahdistelijapervo, koska se sitten ihan todella heitti kuin heittikin mut! :D Kun ajeltiin takasin, mä päätin pitää sille vielä "äidillisen" saarnan siitä, että ei se tolla taktiikalla mitään naisia ikinä tule saamaankaan. Vänisi jotain vastaan, että tää on niin sanotusti viimenen keino, baarit ja kaikki on jo kokeiltu. Ajatuksissani mietin, että ilmeisesti on kotikaupunginkin kadut jo käynyt ahtaaksi, kun tarttee matkojen päähän lähtee hiplauksia vonkaamaan.
Kaikenlaisia ihmiskohtaloita. Pienistä kyykkäyksistä huolimatta sitä tarttee kuitenkin olla ihan tyytyväinen omaan itteensä, kun oikein rupee vertailemaan.
Nyt just hihityttää yks uutena vuotena sattunut juttu, josta unohdin tossa joulunpyhistä kertovasssa bloggauksessa kertoa. Uusi vuosi meni meidän poppoolla kohtuu ryytyneissä meiningeissä, ilmassa oli jo vähäsen sellasta pakkojuhlan tuntua. Onkos se ihmekään, kun oli viikko enemmän tai vähemmän läträämistä takana jo, ja siihen päälle vielä riidat ja tunteenkuohunnat. No mutta, ei sitä tietty luovuteta, joten "hampaat irvessä" sitten juhlittiin sekin ilta.
Baarissa loppuilta (Tietty! Ja vielä siinä samassa tamperelaisessa, jossa mä olen menneenä vuonna käynyt noin 99% mun kokonaisbaareilusta - melkein pelottavaa, kantapaikka löytyy toisesta kaupungista :D). Koska Äksä lähti sen Hoiturittarensa luokse yöksi, mä jossain vaiheessa lähdin ittekseni vetäytymään kämpille päin. Bussilla oli tarkotus keretä kotiin, mutta siinä pysäkille päin raahautuessani mun eteen pysähtyi pieni punainen auto, ja sen kuljettaja huikkaili, jotta mihin oon menossa. Kerroin määränpään ja sain vastaukseksi, että hän voi sitten heittää. Joo joo, ajatelkaa vaan, ettei vieraisiin kyyteihin yksinäisenä naisena kannata noin vaan nousta, kyl mä sen tiedän! Mutta just sillä hetkellä humalassa ja kauheen väsyneenäkin jo se tuntui niin hyvältä ajatukselta nousta kyytiin.
Mä ajattelin, että se oli joku, joka oli ajalemassa sinne suuntaan kuitenkin, mutta kun se rupes kyselemään, että mihis suuntaan se mun määränpää nyt sitte oikein onkaan, niin rupes hiukka ihmetyttämään. Ajo-ohjeita antaessani kerroin myös, että jos se haluu jotain korvausta kyydistä, tarttee kävästä jonkun automaatin kautta, koska kaikki käteinen oli finaalissa. Ei tartte rahaa kuulemma. Siinä sitten small talkkina kyselemään, että mitäs se oli uutena vuotena puuhaillut, miks oli auton ratissa eikä juhlistamassa ja mistä se oikeastaan edes oli, kun ei paikallisia kaupunginosia tuntenut. No sehän oli kuulemma Lahdesta. Ja kysyessäni, että mitäs kuttua se sitten tekee Tampereella tähän aikaan uuden vuoden yötä ajelemassa ympäriinsä, niin se oli ajellut sinne katselemaan naisia. Jaaha.
Sitten alkoi tinkaaminen, jotta kuinkas kaukana se paikka nyt sitten keskustasta olikaan, jonne olin menossa. Kerrottuani se sanoi, että se on kyllä aika kaukana. Mä muistutin siitä, että kyl mä sille jotain maksaisinkin, jos se haluis. Joo ei rahaa edelleenkään, mutta että jos voisin sitten vastapalvelukseksi ihan vähän hiplata sitä tuolta jalkojen välistä. Mun leuka loksahti eka, ja sitten mä vaan repesin ihan totaalisesti räkäseen nauruun! Sori, ei kykene taipumaan tollaseen suoritukseen, ei millään. Sellanen harmaa hiirulaisnörttipoju, en olis siltä ihan heti tollasta vetoa odottanut. No sehän loukkaantui tietty mun responssista ja sanoi, ettei se kyllä sitten ilman hiplaamista mua voi heittää niin kauas, koska sen aikana on kaikki naiset jo menneet koteihinsa Tampereen kaduilta. Jaahas, selvä sitten. Oltiin jo kuitenkin aika kaukana ytimestä, ja siis siihen bussimatkaankin mä olisin tarvinnut sitä cashia, joten sanoin sille, että olis ollut reilua kertoa matkan "hinnasta" jo siellä automaattien läheisyydessä, ja että siksi se sais heittää mut takasin keskustaan.
Onneks mun kohdalle osui kiltti ja kuuliainen ahdistelijapervo, koska se sitten ihan todella heitti kuin heittikin mut! :D Kun ajeltiin takasin, mä päätin pitää sille vielä "äidillisen" saarnan siitä, että ei se tolla taktiikalla mitään naisia ikinä tule saamaankaan. Vänisi jotain vastaan, että tää on niin sanotusti viimenen keino, baarit ja kaikki on jo kokeiltu. Ajatuksissani mietin, että ilmeisesti on kotikaupunginkin kadut jo käynyt ahtaaksi, kun tarttee matkojen päähän lähtee hiplauksia vonkaamaan.
Kaikenlaisia ihmiskohtaloita. Pienistä kyykkäyksistä huolimatta sitä tarttee kuitenkin olla ihan tyytyväinen omaan itteensä, kun oikein rupee vertailemaan.
torstai 10. tammikuuta 2008
No One There
And the wind blows through my heart
Shivers me one last time
As I now reach out in the dark
No one there
Why did it have to be so hard
For us to live our lives
Again I reach out in the dark in despair
Sentenced: No One There
Mulla oli tänään sairaslomaa (ihan oikeeta) ja sairaalapäivä. Sain tiputuksessa lääkitystä tähän mun tautiin. Joka on muuten nivelreuma, en oo sitä täällä ennen kertoillut. Tän pitäis auttaa pienellä viivellä mahtavasti verrattuna aikaisempaan hoitoon, ja sitä kautta musta pitäis tulla tältä osin kuin uusi ihminen. Muutos positiiviseen on varmaan aika kokonaisvaltainenkin, koska sen verran kauan tässä on (omaa typeryyttäni osaksi) menty niin pelkällä sinnillä kipujen ja yhä huonommin toimivien nivelten kera, että luulis elämänlaadun kokevan aikamoisen hyppäyksen ylöspäin kaikin puolin. Siis periaatteessa, kaikki on paremmin kuin hyvin.
Mutta ei kuitenkaan.
Itkettää vaan. Juu-u, itsesääliä tää on pitkälle, sanoo mulle mun järkipuolisko. Lopeta tollanen, kyllä sä nytkin jaksat, kun sä olet niin monta kertaa muutenkin jaksanut. Mutta just nyt, mä en jaksaisi millään jaksaa. En jaksa olla se vahva, joka aina pärjää ite, ja joka tekee muitten puolesta ja huolehtii niistäkin. Mä haluaisin, että nyt just tossa ihan fyysisesti olis läsnä joku, joka edes hetken aikaa kannattelis mua. Olis hakenut mut sairaalasta, käyttäis koiran, tekis vaikka teetä, ottais syliin ja silittäis tukkaa.
Mulla on niin yksinäinen olla. Sekin on täysin epärealistista periaatteessa, koska oikeesti mä en ole. Kuluneen vuoden aikana olen useammastakin suusta kuullut, että mua rakastetaan, musta välitetään. Ja mä rakastan ja välitän takasin. Se on enemmän kuin tarpeeksi ja sellasta ei kaikki ihmiset välttämättä saa elämäänsä koskaan.
Kelasin metrossa harmaana ja heikkona sairaalasta pari tuntia myöhässä päässeenä, koska ne ei päästänyt mua kotiin aikasemmin, koska tulin hirveen huonovointiseksi lääkkeestä ja melkein pyörryin ja mulla ei ollut saattajaa hakemassa, että teenkö mä joskus tälla itsepäisellä "kyllä mä pärjään ite" -asenteellani ite ittestäni yksinäisen at times like this. Kyllä mä tiedän, että muutamaankin suuntaan se olis ollut vaan pyytää, että tuuks mun avuksi nyt just näiksi hetkiksi. Vaikka siis, TIETENKIN, pärjään mä yksinkin...
Snif. No, huomenna on taas uusi päivä.
Shivers me one last time
As I now reach out in the dark
No one there
Why did it have to be so hard
For us to live our lives
Again I reach out in the dark in despair
Sentenced: No One There
Mulla oli tänään sairaslomaa (ihan oikeeta) ja sairaalapäivä. Sain tiputuksessa lääkitystä tähän mun tautiin. Joka on muuten nivelreuma, en oo sitä täällä ennen kertoillut. Tän pitäis auttaa pienellä viivellä mahtavasti verrattuna aikaisempaan hoitoon, ja sitä kautta musta pitäis tulla tältä osin kuin uusi ihminen. Muutos positiiviseen on varmaan aika kokonaisvaltainenkin, koska sen verran kauan tässä on (omaa typeryyttäni osaksi) menty niin pelkällä sinnillä kipujen ja yhä huonommin toimivien nivelten kera, että luulis elämänlaadun kokevan aikamoisen hyppäyksen ylöspäin kaikin puolin. Siis periaatteessa, kaikki on paremmin kuin hyvin.
Mutta ei kuitenkaan.
Itkettää vaan. Juu-u, itsesääliä tää on pitkälle, sanoo mulle mun järkipuolisko. Lopeta tollanen, kyllä sä nytkin jaksat, kun sä olet niin monta kertaa muutenkin jaksanut. Mutta just nyt, mä en jaksaisi millään jaksaa. En jaksa olla se vahva, joka aina pärjää ite, ja joka tekee muitten puolesta ja huolehtii niistäkin. Mä haluaisin, että nyt just tossa ihan fyysisesti olis läsnä joku, joka edes hetken aikaa kannattelis mua. Olis hakenut mut sairaalasta, käyttäis koiran, tekis vaikka teetä, ottais syliin ja silittäis tukkaa.
Mulla on niin yksinäinen olla. Sekin on täysin epärealistista periaatteessa, koska oikeesti mä en ole. Kuluneen vuoden aikana olen useammastakin suusta kuullut, että mua rakastetaan, musta välitetään. Ja mä rakastan ja välitän takasin. Se on enemmän kuin tarpeeksi ja sellasta ei kaikki ihmiset välttämättä saa elämäänsä koskaan.
Kelasin metrossa harmaana ja heikkona sairaalasta pari tuntia myöhässä päässeenä, koska ne ei päästänyt mua kotiin aikasemmin, koska tulin hirveen huonovointiseksi lääkkeestä ja melkein pyörryin ja mulla ei ollut saattajaa hakemassa, että teenkö mä joskus tälla itsepäisellä "kyllä mä pärjään ite" -asenteellani ite ittestäni yksinäisen at times like this. Kyllä mä tiedän, että muutamaankin suuntaan se olis ollut vaan pyytää, että tuuks mun avuksi nyt just näiksi hetkiksi. Vaikka siis, TIETENKIN, pärjään mä yksinkin...
Snif. No, huomenna on taas uusi päivä.
tiistai 8. tammikuuta 2008
Merry Christmas!
Siitä joulusta sitten vihdoinkin. Late as usual, kohta ollaan jo joulussa 2008. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, eiks ne niin sano, jotkut vanhat ja viisaat. Tai tyhmät ja kaavoihinsa kangistuneet... No jotkut kuitenkin!
Joulu-07 ei ollut kaavoihinsa kangistunut. Äksän läsnäolo traditionaalisessa sukujoulussa teki tietty oman osansa. Ja se, ettei systeri ollut läsnä, koska oli reissussa frendinsä kanssa toisella puolella maailmaa Väli-Amerikassa. Eka kerta, kun mutsi, jolle nää traditiot tuntuu olevan kaikkein tärkeintä, ei saanut koko lapsitrioaan koolle jouluksi. Angstauksen aihe nro 1. Ei sillä, kyllä mäkin traditioita tietyllä tavalla osaan arvostaa, ne kertoo parhaimmillaan juurista ja kuuluvaisuudesta ja luo sillä lailla turvallisuuden tuntua, mutta jos ne rupee kahlitsemaan niin, että se kaava, jolla kaikki aina on toiminut on se ainoa oikea tapa, jolla mikään ikinä voi tapahtua niin hrrrrrrrr. En haluu sellaseksi ikinä.
Jouluaatto sinällään oli kivaa. Siis sitten kun vieraat tuli ja pre-Christmashysteria loppui mutsinkin osalta. Pre-Christmashysteria, joka tarkotti sitäKIN, että kaikki oli niin vaiheessa (kuten tavallista) noin puoli tuntia ennen aikaa, jolloin vieraat oli kutsuttu, että hiukka aikasessa paikalle saapunut Äksä ei saanut missään nimessä tulla ineen. No ei se mitään, pikku metsälenkki sen koiran kanssa oli kiva.
Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon, vinkkua riitti, ähky tuli ja pieni kevyt kenttähumalakin. Sukulaiset TIETTY elää siinä ajatuksessa nyt, että koska mä roudasin miehen joulunviettoon siihen sakkiin, niin suurin piirtein juhannushäitä sitten tanssitaan seuraavaksi, mutta siinäpähän, niitten ongelma. Oli aika hupaisaa kattella, kun ne teki vuorotellen itteään tykö sillä meiningillä, että tarttee sitä uuden "perheenjäsenen" kanssa jotain jutellakin... Äksä raasu, mutta se selvis kyllä hienosti kaikista tungettelevista kysymyksistä.
Kun juhlat oli juhlittu, lahjat vaihdettu ja piipahdettu pikaseen pappan haudalla sytyttämässä kynttilä, suunnistettiin baariin, mä, Äksä ja pikkuveli (joka häipy kyllä sitten omien frendiensä kanssa pitämään pleikkarimaratonia). Ei sopinut dear maman pirtaan se, kierroksia se otti taatusti siitä, ettei jääty sinne iltaa istumaan. Ja kun Äksän dogi oli vielä pitänyt hiukkasen älämölöä (kuulemma) siellä illan/yön aikana, alkoi marttyyritekstiviestiä pukata. Hohhoijaa. Ne edellisenä iltana sen kanssa käydyt "luottamukselliset äiti/tytär-keskustelut" elämästä ja miehistä ja ihmissuhteista ja sen sellasista oli poispuhallettua, päälleliimattua huttua, ja siellä taas se kiristystä ja hallitsemista harjoittava lohikäärme levitteli siipiään, kun ei kaikki ihan sopinutkaan sen pirtaan. V*tun jees.
Nukutun yön jälkeen, ihan niinkuin oli etukäteen ollut Dragon Maman tiedossa, mä ja Äksä lähdettiin puolilta päivin sen vanhempien luokse. Mutta nyt kun asiat oli sen mielestä perseellään, sehän sai siitäkin kivan "luopumisentuskaa -shown" pystyyn. "Me jaetaan täällä sitten lahjoja ilman sua, jos IHAN TODELLA AIOT LÄHTEÄ ja jos nyt sitten edes saat niitä lahjoja jos lähdet, luopio" ja "noinko sä aiot priorisoida asioita" ja niin edelleen. No siis joo aion, sehän oli helvetti sovittu jo! Niin perkeleen pienestä sillä meni herne nenään ja poikittain, että ihan surettaa sen puolesta kyllä. En mä ole varmasti koskaan ollutkaan mikään mallitytär, mutta toi kiristysakti, se on jo niiiin loppuunkaluttu. Pesäeron paikka on seuraava, en mä jaksa tollasta hallintaa ja lyttäämistä. Varsinkin kun mä nyt ihan oikeesti yritin parhaani mukaan olla suora ja rehti ja rehellinen (jota en aina sinne suuntaan ole ollut, myönnetään).
Äksän vanhemmat olen pariin otteeseen aikasemmin sen luona tavannutkin, joten sinne oli rennompi mennä ja kaikin puolin oli kiva iltapäivä siellä. Ne ei ottanut kierroksia siitä, että suht' pikaseen syönnin jälkeen nostettiin kytkintä ja lähdettiin ajamaan Äksälle, viettämään omaa joulua ja välipäiviä ja uutta vuotta, ihan oman pään mukaan, ilman mitään "edustusvelvotteita".
Omaa, as in niinku meidän välistä ja niin edelleen, se oli ollut hahmotelmana mun päässä. Siksi hiukka keräsin negatiivista tunnelatausta noina päivinä, kun Äksä halusikin sukkuloida "kahden naisen välillä" ja jakaa ison osan tosta ajasta myös sen tuoreen tuttavuuden, johon se törmäs yössä muutama viikko sitten, kanssa.
Mä olin kyllä hyvinkin pettynyt ja surullinen, että se viikko otti tollasen käänteen. Kauheeta päänsisäistä skannausta jouduin tekemään, kun Äksä syytti mua mustasukkasuudesta ja hallintayrityksistä ja rajottamisesta. En tarkotuksella tarkottanut tuntemuksillani mitään noista. Mustasukkasuus, noh. Tietty ehkä jotain joo, mein historian ja mun tuntemukset huomioon ottaen, jotain sinnekin suuntaan saattoi läikähtää jossain, mutta edelleen, my problem, eikä se vaikuta mun käytökseen, jos olen ystävä luvannut ja haluan olla. Oltiin joskus Äksän kanssa puhuttu, viitaten sen menneeseen suhteeseen ja niin edelleen, etten mä halua olla tollasissa tilanteissa läsnä, ja se pettymys oli kaikkein kovin eka, kun sen yli vaan käveltiin, kuin sillä ei ois ollut mitään merkitystä. Pettymys, joka tuli ilmoille raivokohtauksen muodossa, jonka tuoksinassa mulle sanottiin, että voit painua vittuun sitten. And I did. Tullakseni takasin, kun pyydettiin, joten se nyt oli ihan turha farssi ehkä mun puolelta, olis sen voinut fiksumminkin hoitaa. Puhua asiasta seuraavana päivänä, ja lähteä sitten. Mutta lähteä mun olis näin jälkiviisaana kannattanut, koska viikko meni sitten siinä, että koska lupasin Äksälle tehdä kompromissin ja olla messissä kuten oli sovittukin muuttuneista kuvioista huolimatta, niin se meni sitten kulissien ylläpitämiseksi somewhat. Ja se on raskasta seurassa, joka on yksi niistä harvoista ihmisistä mun elämässä, joista välitän ja lujaa just sen takia, että sen seurassa ei tarvii filmata yhtään mitään. Kulisseja piti pitää pystyssä, koska on aika yksinäistä olla yksin sillon, kun on ajatellut viettävänsä aikaa jonkun kanssa, jonka seurassa viihtyy. Ja silloin oli vähän vaikeeta ihan joka hetkenä aidosti hymyillä sillä tavalla, kuin mun kuori ehkä hymyili.
Täytyy surkeilusta huolimatta sanoa, että kyllä varmaan Äksä parhaansa yritti siinä luoviessaan ja surkeilu ei johdu mitenkään sen uuden tuttavuuden persoonasta, se oli oikein mukava. Ja että Äksän kanssa edelleen meillä on välit ihan kondiksessa. Tarttee vaan omaa päätä kai järjestää uudelleen niille taajuuksille, ettei saa pitää niin lujaa kiinni niistä ennakko-odotuksista ja pettyä sitten, kun kaikki ei menekään ihan niitten mukaan. Sehän on juuri niinkuin mutsi tekee, ja sellaseksi en halua tulla. Tarttee miettiä sitä Äksän ajatusta, että "Kaikki on just niinku sen pitää", ja oikeesti uskoa siihen. Kaikella on aina tarkoitus.
Mutta siitä vaikka seuraavaks lisää, noista ajatuksista.
Joulu-07 ei ollut kaavoihinsa kangistunut. Äksän läsnäolo traditionaalisessa sukujoulussa teki tietty oman osansa. Ja se, ettei systeri ollut läsnä, koska oli reissussa frendinsä kanssa toisella puolella maailmaa Väli-Amerikassa. Eka kerta, kun mutsi, jolle nää traditiot tuntuu olevan kaikkein tärkeintä, ei saanut koko lapsitrioaan koolle jouluksi. Angstauksen aihe nro 1. Ei sillä, kyllä mäkin traditioita tietyllä tavalla osaan arvostaa, ne kertoo parhaimmillaan juurista ja kuuluvaisuudesta ja luo sillä lailla turvallisuuden tuntua, mutta jos ne rupee kahlitsemaan niin, että se kaava, jolla kaikki aina on toiminut on se ainoa oikea tapa, jolla mikään ikinä voi tapahtua niin hrrrrrrrr. En haluu sellaseksi ikinä.
Jouluaatto sinällään oli kivaa. Siis sitten kun vieraat tuli ja pre-Christmashysteria loppui mutsinkin osalta. Pre-Christmashysteria, joka tarkotti sitäKIN, että kaikki oli niin vaiheessa (kuten tavallista) noin puoli tuntia ennen aikaa, jolloin vieraat oli kutsuttu, että hiukka aikasessa paikalle saapunut Äksä ei saanut missään nimessä tulla ineen. No ei se mitään, pikku metsälenkki sen koiran kanssa oli kiva.
Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon, vinkkua riitti, ähky tuli ja pieni kevyt kenttähumalakin. Sukulaiset TIETTY elää siinä ajatuksessa nyt, että koska mä roudasin miehen joulunviettoon siihen sakkiin, niin suurin piirtein juhannushäitä sitten tanssitaan seuraavaksi, mutta siinäpähän, niitten ongelma. Oli aika hupaisaa kattella, kun ne teki vuorotellen itteään tykö sillä meiningillä, että tarttee sitä uuden "perheenjäsenen" kanssa jotain jutellakin... Äksä raasu, mutta se selvis kyllä hienosti kaikista tungettelevista kysymyksistä.
Kun juhlat oli juhlittu, lahjat vaihdettu ja piipahdettu pikaseen pappan haudalla sytyttämässä kynttilä, suunnistettiin baariin, mä, Äksä ja pikkuveli (joka häipy kyllä sitten omien frendiensä kanssa pitämään pleikkarimaratonia). Ei sopinut dear maman pirtaan se, kierroksia se otti taatusti siitä, ettei jääty sinne iltaa istumaan. Ja kun Äksän dogi oli vielä pitänyt hiukkasen älämölöä (kuulemma) siellä illan/yön aikana, alkoi marttyyritekstiviestiä pukata. Hohhoijaa. Ne edellisenä iltana sen kanssa käydyt "luottamukselliset äiti/tytär-keskustelut" elämästä ja miehistä ja ihmissuhteista ja sen sellasista oli poispuhallettua, päälleliimattua huttua, ja siellä taas se kiristystä ja hallitsemista harjoittava lohikäärme levitteli siipiään, kun ei kaikki ihan sopinutkaan sen pirtaan. V*tun jees.
Nukutun yön jälkeen, ihan niinkuin oli etukäteen ollut Dragon Maman tiedossa, mä ja Äksä lähdettiin puolilta päivin sen vanhempien luokse. Mutta nyt kun asiat oli sen mielestä perseellään, sehän sai siitäkin kivan "luopumisentuskaa -shown" pystyyn. "Me jaetaan täällä sitten lahjoja ilman sua, jos IHAN TODELLA AIOT LÄHTEÄ ja jos nyt sitten edes saat niitä lahjoja jos lähdet, luopio" ja "noinko sä aiot priorisoida asioita" ja niin edelleen. No siis joo aion, sehän oli helvetti sovittu jo! Niin perkeleen pienestä sillä meni herne nenään ja poikittain, että ihan surettaa sen puolesta kyllä. En mä ole varmasti koskaan ollutkaan mikään mallitytär, mutta toi kiristysakti, se on jo niiiin loppuunkaluttu. Pesäeron paikka on seuraava, en mä jaksa tollasta hallintaa ja lyttäämistä. Varsinkin kun mä nyt ihan oikeesti yritin parhaani mukaan olla suora ja rehti ja rehellinen (jota en aina sinne suuntaan ole ollut, myönnetään).
Äksän vanhemmat olen pariin otteeseen aikasemmin sen luona tavannutkin, joten sinne oli rennompi mennä ja kaikin puolin oli kiva iltapäivä siellä. Ne ei ottanut kierroksia siitä, että suht' pikaseen syönnin jälkeen nostettiin kytkintä ja lähdettiin ajamaan Äksälle, viettämään omaa joulua ja välipäiviä ja uutta vuotta, ihan oman pään mukaan, ilman mitään "edustusvelvotteita".
Omaa, as in niinku meidän välistä ja niin edelleen, se oli ollut hahmotelmana mun päässä. Siksi hiukka keräsin negatiivista tunnelatausta noina päivinä, kun Äksä halusikin sukkuloida "kahden naisen välillä" ja jakaa ison osan tosta ajasta myös sen tuoreen tuttavuuden, johon se törmäs yössä muutama viikko sitten, kanssa.
Mä olin kyllä hyvinkin pettynyt ja surullinen, että se viikko otti tollasen käänteen. Kauheeta päänsisäistä skannausta jouduin tekemään, kun Äksä syytti mua mustasukkasuudesta ja hallintayrityksistä ja rajottamisesta. En tarkotuksella tarkottanut tuntemuksillani mitään noista. Mustasukkasuus, noh. Tietty ehkä jotain joo, mein historian ja mun tuntemukset huomioon ottaen, jotain sinnekin suuntaan saattoi läikähtää jossain, mutta edelleen, my problem, eikä se vaikuta mun käytökseen, jos olen ystävä luvannut ja haluan olla. Oltiin joskus Äksän kanssa puhuttu, viitaten sen menneeseen suhteeseen ja niin edelleen, etten mä halua olla tollasissa tilanteissa läsnä, ja se pettymys oli kaikkein kovin eka, kun sen yli vaan käveltiin, kuin sillä ei ois ollut mitään merkitystä. Pettymys, joka tuli ilmoille raivokohtauksen muodossa, jonka tuoksinassa mulle sanottiin, että voit painua vittuun sitten. And I did. Tullakseni takasin, kun pyydettiin, joten se nyt oli ihan turha farssi ehkä mun puolelta, olis sen voinut fiksumminkin hoitaa. Puhua asiasta seuraavana päivänä, ja lähteä sitten. Mutta lähteä mun olis näin jälkiviisaana kannattanut, koska viikko meni sitten siinä, että koska lupasin Äksälle tehdä kompromissin ja olla messissä kuten oli sovittukin muuttuneista kuvioista huolimatta, niin se meni sitten kulissien ylläpitämiseksi somewhat. Ja se on raskasta seurassa, joka on yksi niistä harvoista ihmisistä mun elämässä, joista välitän ja lujaa just sen takia, että sen seurassa ei tarvii filmata yhtään mitään. Kulisseja piti pitää pystyssä, koska on aika yksinäistä olla yksin sillon, kun on ajatellut viettävänsä aikaa jonkun kanssa, jonka seurassa viihtyy. Ja silloin oli vähän vaikeeta ihan joka hetkenä aidosti hymyillä sillä tavalla, kuin mun kuori ehkä hymyili.
Täytyy surkeilusta huolimatta sanoa, että kyllä varmaan Äksä parhaansa yritti siinä luoviessaan ja surkeilu ei johdu mitenkään sen uuden tuttavuuden persoonasta, se oli oikein mukava. Ja että Äksän kanssa edelleen meillä on välit ihan kondiksessa. Tarttee vaan omaa päätä kai järjestää uudelleen niille taajuuksille, ettei saa pitää niin lujaa kiinni niistä ennakko-odotuksista ja pettyä sitten, kun kaikki ei menekään ihan niitten mukaan. Sehän on juuri niinkuin mutsi tekee, ja sellaseksi en halua tulla. Tarttee miettiä sitä Äksän ajatusta, että "Kaikki on just niinku sen pitää", ja oikeesti uskoa siihen. Kaikella on aina tarkoitus.
Mutta siitä vaikka seuraavaks lisää, noista ajatuksista.
perjantai 4. tammikuuta 2008
The X-Factor
X niinkuin X-mas, X niinkuin Eksä, X niinkuin Äksä.
Kirjoitetaan tosta ensin mainitusta vaikka seuraavassa postauksessa, yltäkylläisten syöminkien ja kaiken tapahtuneen sulatusprosessi on vielä kesken. Kirjotetaan eka Eksästä ja Äksästä. Kirjotetaan henkisestä ja vähän fyysisestäkin väkivallasta. Joo, alotetaan uusi vuosi täällä tällasilla "höyhenenkevyillä" aiheilla.
Pari kesää sitten mä seurustelin Eksän kanssa, sen 5-vuotisen. Saatiin aikaan kova riita, taas vaihteeksi, ihan samanlaisella kaavalla kuin me aina riideltiin. Ruvettiin väittelemään jostain ihan triviaalista pikkuseikasta, joka ei edes liittynyt meidän suhteeseen mitenkään. Eksä pääty aina loppujen lopuksi jankkaamaan omaa samaa mielipidettään asiasta, ottamatta mun näkemyksen mukaan lainkaan huomioon mun muka-päteviä perusteluja sen mielipidettä vastaan, ja loppujen lopuksi, as always, mulla paloi käpy sen jankuttamiseen ja rupesin suoltamaan henkilökohtaisuuksia. Käärmeilkeyksiä. Osaan olla valitettavasti hyvinkin paha suustani, varsinkin jos vastapuoli on vähänkin heikko sellaselle provosoinnille. Desibelit kaakossa mä huusin ja solvasin ja haukuin mulle yhä enempi lasittuneella katseella vastaanhuutavaa miestä, kunnes lopulta - mut heitettiin seinään. Muks ja kops, törmäsin selkä edellä, löin pääni ja rintaan tuli mojova mustelma. Kuolemanhiljaisuus. Kunnes mä - TIETENKIN, eihän naisiin saa käydä käsiksi! - ajoin huutaen ja parkuen kauhistuneena katuvan Eksän ulos sateeseen (sen omasta kämpästä) ja marttyyrina pidin sitä siellä lukkojen takana pari tuntia ja purin mielessäni suhdettamme suurieleisesti ja tuomitsevasti, enhän mä vois enää jatkaa miehen kanssa, joka pahoinpitelee mua. No, eipä se sitten ihan niin mennyt, että se suhde olis just tohon tapahtumaan kaatunut, vaikka se eron kiila kyllä tollakin lyötiin meidän väliin, kun rupesin käyttämään tekoa Eksää vastaan oikeastaan ihan kaikissa erimielisyyksissä ja suhdetta koskevissa keskusteluissa, näennäisestä anteeksiannosta huolimatta. Tajuamatta silloin koskaan, että ihan yhtä syyllinen tapahtuneeseen, jossei enempikin, olin minä ihan itse.
Mä tiesin, että Eksä oli monella tapaa henkisesti heikompi ihminen kuin minä, ja mä tiesin tasan tarkkaan sen kipukohdat, joita painella ihan oikeasti loukatakseni toista. Ei vain haukkua mitäänsanomattomuuksilla, jotka voi ravistaa pinnasta, ilman että ne vahingoittaa. Mä halusinkin vahingottaa. Ja miksi? Siksi, että mua ärsytti toisen jankuttaminen. Ei siis oikeeta syytä lainkaan, vaan hallintaa, toisen lyttäämistä. Ja. Niin just. Henkistä väkivaltaa. Ihmiselle, jota sanoi rakastavansa. Vasta jälkeenpäin olen edes tajunnut ajatella, että mähän se syyllinen tapahtuneeseen olin. Ja vasta jälkeenpäin olen tajunnut, millanen nurkkaanajetun elukan epätoivoinen katse Eksän silmissä oli, kun se ei saanut mun kamaluuksia suoltavaa suuta suljettua, muuta kuin paiskaamalla mut seinään. Jos me oltais puheväleissä, niin mä pyytäisin anteeksi. Paitsi tota iltaa, niin myös sitä, että Eksä joutui tosta syytetyn penkille ihan yksin. Ja kärsikin kovasti. Pitkä miinus mun ihmissuhdehistoriassa, koko tarina, vaikka kärsijän penkillä aikani itteeni istutinkin.
Tässä aika hiljakkoin mä näin ton katseen toisissakin silmissä. Joo, arvaattekin jo. Äksän.
Lokakuun alussa kirjotin viimeksi, miten Äksän ja Tyttiksen suhde oli loppu-slut-finito, ja kuvioista sen eron tiimoilta. No, se oli just vaan "senhetkinen ero", järjestysnumeroltaan jo ties kuinka mones, ja palashan ne vielä sitten tuonkin jälkeen yhteen, On/Offaillakseen sitten vielä parin kuukauden ajan. Niinkuin mä oon kirjottanutkin, niin Äksästä ja musta on tullut tän syksyn mittaan hyvät ystävät ja me ollaan hengattu yhdessä about joka viikonloppu (plus ne bonuspäivät, kun veny sinne saikun puolelle...). Ja hengasin siellä silläkin lailla useasti, että Tyttiskin oli messissä. Meillä oli kolmisin bileet, nauru raikasi ja viini virtasi, mutta pinnan hauskuudesta huolimatta mua usein ahdistikin noi yhteiset vietetyt ajat. Tyttis tiesi kyllä mun mielipiteen niitten suhteesta ja sen käytöksestä Äksää kohtaan, ja about aina kun Äksä ei ollut kuuloetäisyydellä meidän puhe kääntyi koskemaan sitä ja niitten suhdetta. Selittelyjä, puolusteluja, kysymyksyä, vihjailuja. Tietty asiaan kuului, että tarinat erosivat melkolailla toisistaan. Meinasi polla räjähtää sumpliessa siinä viidakossa, että kuka puhui ja mitä puhui ja miksi puhui. Tyttis oli ylenpalttisen ystävällinen mua kohtaan, vaikka ekana tollasena yhdessä vietettynä iltana olin varautunut siihen, että meidän ehkä olis pitänyt selvitellä välejä tai että ainakin ne olis olleet aika viileät. Niin mä ainakin olisin taatusti reagoinut, jos mut ja mun tekemiset olis joku arvioinut ala-arvoisiksi ja falskeiksi (viitaten siihen lokakuun bloggaukseen). Varsinkin, kuten kävi ilmi, olisin itte ollu asiasta ihan eri mieltä. Kuten Tyttis siis oli, täysin. Oli aika vaikea suhtautua noihin kaikkiin ristiriitaisuuksiin. Toisaalta mä aattelin, että mun on pakko pitää välit kondiksessa Tyttiksen kanssa, jos haluan olla Äksä frendi, sillähän oli kuitenkin vaikutusvalta siihen, ja siispä luovin vaan mukana, miten parhaiten taisin. Suvantoihinkin hukkuen välillä - oli vaikea ihan joka hetkenä sumplia kahden ihmisen välillä, jotka yht'äkkiä uskoutuu ja luottaa muhun molemmat kuin kallioon, ja joiden välillä, niin kornia kuin se onkin parisuhteen ollessa kyseessä, oli koko ajan menossa näkymätön vastakkainasettelu ja sota, vaikka mä yritinkin tehdä selväksi, että mä olen Äksän frendi ja en siis voi samalla tavalla olla molempien. Kiivaasti mua värvättiin "vastustajankin" leiriin.
Olinpa siis läsnä sinäkin iltana, kun se lopullinen ero sitten viimeinkin tuli, 7 kuukauden soutamisen ja huopaamisen jälkeen tossa joulukuun alussa. Mä saavuin, kuten oli jo käynyt tavaksi, perjantaina Äksälle, ja vähäsen myöhemmin sinne tuli Tyttiskin. Tarkoitus oli istua iltaa ja lähteä baariin kolmisin. Sellasta kevyttä yhdessäoloa, joka kyllä meiltä luonnistui, sillon kun ei ollut "pakko" vääntää ihmissuhteita solmuun ja mutkalle. Mä vähäsen angstasin tosta kuviosta, koska siihen se melkein aina kuitenkin meni, ja alkoi mitta jo aika täynnä olla niissä kuvioissa läsnä. Mutta whatta hell, sillä lailla se olisi silti, että kolmisin oltais ja sillä sitten mentiin. Äksän ja Tyttiksen "suhteen" laatuunhan kuului, että status parisuhteen/kaverisuhteen/totaalihiljaisuuden välillä vaihteli "valonnopeudella" (vakaa ja turvaa antava parisuhde - Hell Yes!!), ja nyt oli menossa moodi "kaveri". Laiteltiin siinä itteämme valmiiksi baariin, juotiin glögiä, kaljaa ja siideriä, pelattiin korttia ja niin edelleen. Kunnes pöytä, jonka ääressä istuttiin, muuttui taas taistelutantereeksi. Tyttis laittoi musiikit kiinni ja alkoi "selvittää konfliktia", joka nousi kuin tyhjästä. Tää ei ollut ensimmäinen kerta kun mä olin niitten riidassa läsnä, mutta tää oli ensimmäinen kerta, kun tilanne johti yhteen niistä eroista asti, joita tossa epäsuhteessa oli ollut jo niin monen monta. Siihen viimeseen. Mä olin jo etukäteen päättänyt, että mä en puutu millään tavalla tällä kertaa, jos tilanne kärjistyy. Ei jaksanut enää. Joten kun sota syttyi, mä siirryin sohvalle sivuun.
Tyttis syytti Äksää monesta asiasta sinä iltana, ottaen keppihevosekseen munkin asioita Äksän kanssa, ja verhoten kaikki syytöksensä siihen, miten kovasti hän ja mäkin Äksästä välittää. Että siksi sen ei tarttis olla sitä ja tätä ja tota, vaan sen pitäs olla niin ja näin ja noin. Illanistujaiset käänty Äksän tuomiopäiväksi, ja vielä yleisön edessä, eli siis mun. Tarttee tietty sanoa, että kyllähän Äksäkin takasin pisti, se osaa olla hyvinkin ilkeä sanoissaan puolustautuessaan hyökkäystä vastaan. Syytökset kuitenkin vaan jatkoi virtaamistaan, kunnes koko tilanne meni siihen, että moneen kertaan Äksä sanoi, että Tyttis voi lähteä pihalle sitten, jos se tulee sen luokse yömyöhään huutamaan ja haukkumaan, kun ei kukaan kuitenkaan ollut siinä tilassa, että ihan oikeesti jotain syvällisempiä juttuja olis ollut järkevää selvittää. Tyttis ei lähtenyt. Lopuksi Äksä pisti sen lähtemään. Kamat lensi pihalle, ja Tyttis sai vauhtia lentävästä siideripullosta rinnuksille (joka oli tärkeä saada mukaan, kun se vihdoin suostui lähtemään) ja potkusta jalkaan.
Emmä voi sanoa, että mä olin Äksästä ylpeä sillä hetkellä, kun se turvautui fyysiseen väkivaltaan. Kuten oli käynyt ennenkin sen ja Tyttiksen väännöissä - ei tosin yksipuolisesti pelkästään Äksän puolelta. Mutta viitaten tohon kertomukseen mun omasta elämästä, niin mä kyllä ihan täysin ymmärrän sen, että ahdinko purkautuu jollakin tavalla. Vaikka se olikin "huono" ja tämän yhteiskunnan niin tuomitsema tapa. Senkin katse oli nurkkaanajetun eläimen.
Ei toi Tyttiksenkään käytös irrotettuna kokonaisuudesta ehkä edes kuulosta niin pahalta. Mutta kun miettii, että sitä oli jatkunut kuukausitolkulla; ensin nostettiin konflikti pystyyn, sitten vietiin matto jalan alta lähtemällä ja hylkäämällä suhde, väliaikoina kovaa kontrollia ja rajoituksia ja ehtoja, sekä vastakkainasettelua ja tunnereaktioitten hakua muun muassa Äksän koiran lopetusvaatimuksia latelemalla ja ystävyyssuhteisiin soluttautumalla ja lapsen mukaanvetämisellä, josta Äksä välitti kovasti, mustamaalamisella ja sen sellaisella. Raja tulee jossain vastaan. Raja sitä henkistä väkivaltaa vastaan.
Joo, joku ajattelee, että miksei lähtenyt jo aikaisemmin. Niin mäkin ajattelin. Toiset lähtee, mutta toiset koukuttuu vaan enempi. Ja sellasiin, jotka koukuttuu vaan enempi, voi kaikkein eniten käyttää sitä henkistä väkivaltaa.
Siksi mä oikeastaan tänä päivänä nostan Eksällekin hattua, että se viimein teki sen ratkaisun erota musta. Että se haki sen voiman sitten vaikka toisen naisen kautta. Koska sekin oli koukussa ja pahasti. Enkä mä edes tajunnut sitä.
X niinku X-mas sitte seuraavaksi.
Kirjoitetaan tosta ensin mainitusta vaikka seuraavassa postauksessa, yltäkylläisten syöminkien ja kaiken tapahtuneen sulatusprosessi on vielä kesken. Kirjotetaan eka Eksästä ja Äksästä. Kirjotetaan henkisestä ja vähän fyysisestäkin väkivallasta. Joo, alotetaan uusi vuosi täällä tällasilla "höyhenenkevyillä" aiheilla.
Pari kesää sitten mä seurustelin Eksän kanssa, sen 5-vuotisen. Saatiin aikaan kova riita, taas vaihteeksi, ihan samanlaisella kaavalla kuin me aina riideltiin. Ruvettiin väittelemään jostain ihan triviaalista pikkuseikasta, joka ei edes liittynyt meidän suhteeseen mitenkään. Eksä pääty aina loppujen lopuksi jankkaamaan omaa samaa mielipidettään asiasta, ottamatta mun näkemyksen mukaan lainkaan huomioon mun muka-päteviä perusteluja sen mielipidettä vastaan, ja loppujen lopuksi, as always, mulla paloi käpy sen jankuttamiseen ja rupesin suoltamaan henkilökohtaisuuksia. Käärmeilkeyksiä. Osaan olla valitettavasti hyvinkin paha suustani, varsinkin jos vastapuoli on vähänkin heikko sellaselle provosoinnille. Desibelit kaakossa mä huusin ja solvasin ja haukuin mulle yhä enempi lasittuneella katseella vastaanhuutavaa miestä, kunnes lopulta - mut heitettiin seinään. Muks ja kops, törmäsin selkä edellä, löin pääni ja rintaan tuli mojova mustelma. Kuolemanhiljaisuus. Kunnes mä - TIETENKIN, eihän naisiin saa käydä käsiksi! - ajoin huutaen ja parkuen kauhistuneena katuvan Eksän ulos sateeseen (sen omasta kämpästä) ja marttyyrina pidin sitä siellä lukkojen takana pari tuntia ja purin mielessäni suhdettamme suurieleisesti ja tuomitsevasti, enhän mä vois enää jatkaa miehen kanssa, joka pahoinpitelee mua. No, eipä se sitten ihan niin mennyt, että se suhde olis just tohon tapahtumaan kaatunut, vaikka se eron kiila kyllä tollakin lyötiin meidän väliin, kun rupesin käyttämään tekoa Eksää vastaan oikeastaan ihan kaikissa erimielisyyksissä ja suhdetta koskevissa keskusteluissa, näennäisestä anteeksiannosta huolimatta. Tajuamatta silloin koskaan, että ihan yhtä syyllinen tapahtuneeseen, jossei enempikin, olin minä ihan itse.
Mä tiesin, että Eksä oli monella tapaa henkisesti heikompi ihminen kuin minä, ja mä tiesin tasan tarkkaan sen kipukohdat, joita painella ihan oikeasti loukatakseni toista. Ei vain haukkua mitäänsanomattomuuksilla, jotka voi ravistaa pinnasta, ilman että ne vahingoittaa. Mä halusinkin vahingottaa. Ja miksi? Siksi, että mua ärsytti toisen jankuttaminen. Ei siis oikeeta syytä lainkaan, vaan hallintaa, toisen lyttäämistä. Ja. Niin just. Henkistä väkivaltaa. Ihmiselle, jota sanoi rakastavansa. Vasta jälkeenpäin olen edes tajunnut ajatella, että mähän se syyllinen tapahtuneeseen olin. Ja vasta jälkeenpäin olen tajunnut, millanen nurkkaanajetun elukan epätoivoinen katse Eksän silmissä oli, kun se ei saanut mun kamaluuksia suoltavaa suuta suljettua, muuta kuin paiskaamalla mut seinään. Jos me oltais puheväleissä, niin mä pyytäisin anteeksi. Paitsi tota iltaa, niin myös sitä, että Eksä joutui tosta syytetyn penkille ihan yksin. Ja kärsikin kovasti. Pitkä miinus mun ihmissuhdehistoriassa, koko tarina, vaikka kärsijän penkillä aikani itteeni istutinkin.
Tässä aika hiljakkoin mä näin ton katseen toisissakin silmissä. Joo, arvaattekin jo. Äksän.
Lokakuun alussa kirjotin viimeksi, miten Äksän ja Tyttiksen suhde oli loppu-slut-finito, ja kuvioista sen eron tiimoilta. No, se oli just vaan "senhetkinen ero", järjestysnumeroltaan jo ties kuinka mones, ja palashan ne vielä sitten tuonkin jälkeen yhteen, On/Offaillakseen sitten vielä parin kuukauden ajan. Niinkuin mä oon kirjottanutkin, niin Äksästä ja musta on tullut tän syksyn mittaan hyvät ystävät ja me ollaan hengattu yhdessä about joka viikonloppu (plus ne bonuspäivät, kun veny sinne saikun puolelle...). Ja hengasin siellä silläkin lailla useasti, että Tyttiskin oli messissä. Meillä oli kolmisin bileet, nauru raikasi ja viini virtasi, mutta pinnan hauskuudesta huolimatta mua usein ahdistikin noi yhteiset vietetyt ajat. Tyttis tiesi kyllä mun mielipiteen niitten suhteesta ja sen käytöksestä Äksää kohtaan, ja about aina kun Äksä ei ollut kuuloetäisyydellä meidän puhe kääntyi koskemaan sitä ja niitten suhdetta. Selittelyjä, puolusteluja, kysymyksyä, vihjailuja. Tietty asiaan kuului, että tarinat erosivat melkolailla toisistaan. Meinasi polla räjähtää sumpliessa siinä viidakossa, että kuka puhui ja mitä puhui ja miksi puhui. Tyttis oli ylenpalttisen ystävällinen mua kohtaan, vaikka ekana tollasena yhdessä vietettynä iltana olin varautunut siihen, että meidän ehkä olis pitänyt selvitellä välejä tai että ainakin ne olis olleet aika viileät. Niin mä ainakin olisin taatusti reagoinut, jos mut ja mun tekemiset olis joku arvioinut ala-arvoisiksi ja falskeiksi (viitaten siihen lokakuun bloggaukseen). Varsinkin, kuten kävi ilmi, olisin itte ollu asiasta ihan eri mieltä. Kuten Tyttis siis oli, täysin. Oli aika vaikea suhtautua noihin kaikkiin ristiriitaisuuksiin. Toisaalta mä aattelin, että mun on pakko pitää välit kondiksessa Tyttiksen kanssa, jos haluan olla Äksä frendi, sillähän oli kuitenkin vaikutusvalta siihen, ja siispä luovin vaan mukana, miten parhaiten taisin. Suvantoihinkin hukkuen välillä - oli vaikea ihan joka hetkenä sumplia kahden ihmisen välillä, jotka yht'äkkiä uskoutuu ja luottaa muhun molemmat kuin kallioon, ja joiden välillä, niin kornia kuin se onkin parisuhteen ollessa kyseessä, oli koko ajan menossa näkymätön vastakkainasettelu ja sota, vaikka mä yritinkin tehdä selväksi, että mä olen Äksän frendi ja en siis voi samalla tavalla olla molempien. Kiivaasti mua värvättiin "vastustajankin" leiriin.
Olinpa siis läsnä sinäkin iltana, kun se lopullinen ero sitten viimeinkin tuli, 7 kuukauden soutamisen ja huopaamisen jälkeen tossa joulukuun alussa. Mä saavuin, kuten oli jo käynyt tavaksi, perjantaina Äksälle, ja vähäsen myöhemmin sinne tuli Tyttiskin. Tarkoitus oli istua iltaa ja lähteä baariin kolmisin. Sellasta kevyttä yhdessäoloa, joka kyllä meiltä luonnistui, sillon kun ei ollut "pakko" vääntää ihmissuhteita solmuun ja mutkalle. Mä vähäsen angstasin tosta kuviosta, koska siihen se melkein aina kuitenkin meni, ja alkoi mitta jo aika täynnä olla niissä kuvioissa läsnä. Mutta whatta hell, sillä lailla se olisi silti, että kolmisin oltais ja sillä sitten mentiin. Äksän ja Tyttiksen "suhteen" laatuunhan kuului, että status parisuhteen/kaverisuhteen/totaalihiljaisuuden välillä vaihteli "valonnopeudella" (vakaa ja turvaa antava parisuhde - Hell Yes!!), ja nyt oli menossa moodi "kaveri". Laiteltiin siinä itteämme valmiiksi baariin, juotiin glögiä, kaljaa ja siideriä, pelattiin korttia ja niin edelleen. Kunnes pöytä, jonka ääressä istuttiin, muuttui taas taistelutantereeksi. Tyttis laittoi musiikit kiinni ja alkoi "selvittää konfliktia", joka nousi kuin tyhjästä. Tää ei ollut ensimmäinen kerta kun mä olin niitten riidassa läsnä, mutta tää oli ensimmäinen kerta, kun tilanne johti yhteen niistä eroista asti, joita tossa epäsuhteessa oli ollut jo niin monen monta. Siihen viimeseen. Mä olin jo etukäteen päättänyt, että mä en puutu millään tavalla tällä kertaa, jos tilanne kärjistyy. Ei jaksanut enää. Joten kun sota syttyi, mä siirryin sohvalle sivuun.
Tyttis syytti Äksää monesta asiasta sinä iltana, ottaen keppihevosekseen munkin asioita Äksän kanssa, ja verhoten kaikki syytöksensä siihen, miten kovasti hän ja mäkin Äksästä välittää. Että siksi sen ei tarttis olla sitä ja tätä ja tota, vaan sen pitäs olla niin ja näin ja noin. Illanistujaiset käänty Äksän tuomiopäiväksi, ja vielä yleisön edessä, eli siis mun. Tarttee tietty sanoa, että kyllähän Äksäkin takasin pisti, se osaa olla hyvinkin ilkeä sanoissaan puolustautuessaan hyökkäystä vastaan. Syytökset kuitenkin vaan jatkoi virtaamistaan, kunnes koko tilanne meni siihen, että moneen kertaan Äksä sanoi, että Tyttis voi lähteä pihalle sitten, jos se tulee sen luokse yömyöhään huutamaan ja haukkumaan, kun ei kukaan kuitenkaan ollut siinä tilassa, että ihan oikeesti jotain syvällisempiä juttuja olis ollut järkevää selvittää. Tyttis ei lähtenyt. Lopuksi Äksä pisti sen lähtemään. Kamat lensi pihalle, ja Tyttis sai vauhtia lentävästä siideripullosta rinnuksille (joka oli tärkeä saada mukaan, kun se vihdoin suostui lähtemään) ja potkusta jalkaan.
Emmä voi sanoa, että mä olin Äksästä ylpeä sillä hetkellä, kun se turvautui fyysiseen väkivaltaan. Kuten oli käynyt ennenkin sen ja Tyttiksen väännöissä - ei tosin yksipuolisesti pelkästään Äksän puolelta. Mutta viitaten tohon kertomukseen mun omasta elämästä, niin mä kyllä ihan täysin ymmärrän sen, että ahdinko purkautuu jollakin tavalla. Vaikka se olikin "huono" ja tämän yhteiskunnan niin tuomitsema tapa. Senkin katse oli nurkkaanajetun eläimen.
Ei toi Tyttiksenkään käytös irrotettuna kokonaisuudesta ehkä edes kuulosta niin pahalta. Mutta kun miettii, että sitä oli jatkunut kuukausitolkulla; ensin nostettiin konflikti pystyyn, sitten vietiin matto jalan alta lähtemällä ja hylkäämällä suhde, väliaikoina kovaa kontrollia ja rajoituksia ja ehtoja, sekä vastakkainasettelua ja tunnereaktioitten hakua muun muassa Äksän koiran lopetusvaatimuksia latelemalla ja ystävyyssuhteisiin soluttautumalla ja lapsen mukaanvetämisellä, josta Äksä välitti kovasti, mustamaalamisella ja sen sellaisella. Raja tulee jossain vastaan. Raja sitä henkistä väkivaltaa vastaan.
Joo, joku ajattelee, että miksei lähtenyt jo aikaisemmin. Niin mäkin ajattelin. Toiset lähtee, mutta toiset koukuttuu vaan enempi. Ja sellasiin, jotka koukuttuu vaan enempi, voi kaikkein eniten käyttää sitä henkistä väkivaltaa.
Siksi mä oikeastaan tänä päivänä nostan Eksällekin hattua, että se viimein teki sen ratkaisun erota musta. Että se haki sen voiman sitten vaikka toisen naisen kautta. Koska sekin oli koukussa ja pahasti. Enkä mä edes tajunnut sitä.
X niinku X-mas sitte seuraavaksi.
sunnuntai 23. joulukuuta 2007
Nightmare before Christmas
Jouluaaton aatto, jo!
Mä oon saapunut tänne vanhemmille. Umpipuhki ja niskat jumissa - hernerokkasumun takia Helsinki-Turku väliin kului aikaa kolmisen tuntia, keskinopeuden ollessa sellaset 50-60 km/h, motarillakin. Hyi perse, että oli kenkkua ajaa. Täällä jouluhysteriaa mutsilla as usual, mutta se nyt kuuluu asiaan. Huomen tarttee rykästä jouluostoksille, ne ei oo edistynyt alkutekijöitä pidemmälle. Tarvii toivoa, että valtaosa ihmisistä ei shoppailis enää huomenna, ettei tarvis jaksaa sitä ryysistä. Ympfh.
Ei-painajaisia on ne kaikki ihanat ruuantuoksut, joita täällä jo leijailee - mä keski-ikäistyn kyllä kovaa vauhtia, kun en millään malttais odottaa, että pääsis jo jouluherkkujen ääreen. Ja ei-painajainen oli myös aamupäivä tänään, kun yllätyksenä mut eilen illalla kutsuttiin kaakaolle. Kukas muu kuin Umpikujamies oli palannut Suomen kamaralle (se teki duunia Amerikassa pari kuukautta tässä syksyllä) ja halus toivotella jouluja. Ihan kivaa ja pisti hymyilyttämään, vaikkei mein keissistä koskaan mitään tullutkaan / olis tullutkaan. Emmä siis kuitenkaan ihan yksin ollut sitä mieltä, että jotain kipinää sillon syyskuussa oli. Vaiks en mä kyl sitä epäillytkään.
Nyt alkakoon joulunvietto. Palataan taas sitte muutama kinkkukilo raskaampana keventämään tänne kaikki mitä on tarvis.
Täältä Joulutunnelmaa kaikille! Hei heiluta sun joulukinkkua!
Mä oon saapunut tänne vanhemmille. Umpipuhki ja niskat jumissa - hernerokkasumun takia Helsinki-Turku väliin kului aikaa kolmisen tuntia, keskinopeuden ollessa sellaset 50-60 km/h, motarillakin. Hyi perse, että oli kenkkua ajaa. Täällä jouluhysteriaa mutsilla as usual, mutta se nyt kuuluu asiaan. Huomen tarttee rykästä jouluostoksille, ne ei oo edistynyt alkutekijöitä pidemmälle. Tarvii toivoa, että valtaosa ihmisistä ei shoppailis enää huomenna, ettei tarvis jaksaa sitä ryysistä. Ympfh.
Ei-painajaisia on ne kaikki ihanat ruuantuoksut, joita täällä jo leijailee - mä keski-ikäistyn kyllä kovaa vauhtia, kun en millään malttais odottaa, että pääsis jo jouluherkkujen ääreen. Ja ei-painajainen oli myös aamupäivä tänään, kun yllätyksenä mut eilen illalla kutsuttiin kaakaolle. Kukas muu kuin Umpikujamies oli palannut Suomen kamaralle (se teki duunia Amerikassa pari kuukautta tässä syksyllä) ja halus toivotella jouluja. Ihan kivaa ja pisti hymyilyttämään, vaikkei mein keissistä koskaan mitään tullutkaan / olis tullutkaan. Emmä siis kuitenkaan ihan yksin ollut sitä mieltä, että jotain kipinää sillon syyskuussa oli. Vaiks en mä kyl sitä epäillytkään.
Nyt alkakoon joulunvietto. Palataan taas sitte muutama kinkkukilo raskaampana keventämään tänne kaikki mitä on tarvis.
Täältä Joulutunnelmaa kaikille! Hei heiluta sun joulukinkkua!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
