No One There

And the wind blows through my heart
Shivers me one last time
As I now reach out in the dark
No one there

Why did it have to be so hard
For us to live our lives
Again I reach out in the dark in despair

Sentenced: No One There

Mulla oli tänään sairaslomaa (ihan oikeeta) ja sairaalapäivä. Sain tiputuksessa lääkitystä tähän mun tautiin. Joka on muuten nivelreuma, en oo sitä täällä ennen kertoillut. Tän pitäis auttaa pienellä viivellä mahtavasti verrattuna aikaisempaan hoitoon, ja sitä kautta musta pitäis tulla tältä osin kuin uusi ihminen. Muutos positiiviseen on varmaan aika kokonaisvaltainenkin, koska sen verran kauan tässä on (omaa typeryyttäni osaksi) menty niin pelkällä sinnillä kipujen ja yhä huonommin toimivien nivelten kera, että luulis elämänlaadun kokevan aikamoisen hyppäyksen ylöspäin kaikin puolin. Siis periaatteessa, kaikki on paremmin kuin hyvin.

Mutta ei kuitenkaan.

Itkettää vaan. Juu-u, itsesääliä tää on pitkälle, sanoo mulle mun järkipuolisko. Lopeta tollanen, kyllä sä nytkin jaksat, kun sä olet niin monta kertaa muutenkin jaksanut. Mutta just nyt, mä en jaksaisi millään jaksaa. En jaksa olla se vahva, joka aina pärjää ite, ja joka tekee muitten puolesta ja huolehtii niistäkin. Mä haluaisin, että nyt just tossa ihan fyysisesti olis läsnä joku, joka edes hetken aikaa kannattelis mua. Olis hakenut mut sairaalasta, käyttäis koiran, tekis vaikka teetä, ottais syliin ja silittäis tukkaa.

Mulla on niin yksinäinen olla. Sekin on täysin epärealistista periaatteessa, koska oikeesti mä en ole. Kuluneen vuoden aikana olen useammastakin suusta kuullut, että mua rakastetaan, musta välitetään. Ja mä rakastan ja välitän takasin. Se on enemmän kuin tarpeeksi ja sellasta ei kaikki ihmiset välttämättä saa elämäänsä koskaan.

Kelasin metrossa harmaana ja heikkona sairaalasta pari tuntia myöhässä päässeenä, koska ne ei päästänyt mua kotiin aikasemmin, koska tulin hirveen huonovointiseksi lääkkeestä ja melkein pyörryin ja mulla ei ollut saattajaa hakemassa, että teenkö mä joskus tälla itsepäisellä "kyllä mä pärjään ite" -asenteellani ite ittestäni yksinäisen at times like this. Kyllä mä tiedän, että muutamaankin suuntaan se olis ollut vaan pyytää, että tuuks mun avuksi nyt just näiksi hetkiksi. Vaikka siis, TIETENKIN, pärjään mä yksinkin...

Snif. No, huomenna on taas uusi päivä.