The X-Factor

X niinkuin X-mas, X niinkuin Eksä, X niinkuin Äksä.

Kirjoitetaan tosta ensin mainitusta vaikka seuraavassa postauksessa, yltäkylläisten syöminkien ja kaiken tapahtuneen sulatusprosessi on vielä kesken. Kirjotetaan eka Eksästä ja Äksästä. Kirjotetaan henkisestä ja vähän fyysisestäkin väkivallasta. Joo, alotetaan uusi vuosi täällä tällasilla "höyhenenkevyillä" aiheilla.

Pari kesää sitten mä seurustelin Eksän kanssa, sen 5-vuotisen. Saatiin aikaan kova riita, taas vaihteeksi, ihan samanlaisella kaavalla kuin me aina riideltiin. Ruvettiin väittelemään jostain ihan triviaalista pikkuseikasta, joka ei edes liittynyt meidän suhteeseen mitenkään. Eksä pääty aina loppujen lopuksi jankkaamaan omaa samaa mielipidettään asiasta, ottamatta mun näkemyksen mukaan lainkaan huomioon mun muka-päteviä perusteluja sen mielipidettä vastaan, ja loppujen lopuksi, as always, mulla paloi käpy sen jankuttamiseen ja rupesin suoltamaan henkilökohtaisuuksia. Käärmeilkeyksiä. Osaan olla valitettavasti hyvinkin paha suustani, varsinkin jos vastapuoli on vähänkin heikko sellaselle provosoinnille. Desibelit kaakossa mä huusin ja solvasin ja haukuin mulle yhä enempi lasittuneella katseella vastaanhuutavaa miestä, kunnes lopulta - mut heitettiin seinään. Muks ja kops, törmäsin selkä edellä, löin pääni ja rintaan tuli mojova mustelma. Kuolemanhiljaisuus. Kunnes mä - TIETENKIN, eihän naisiin saa käydä käsiksi! - ajoin huutaen ja parkuen kauhistuneena katuvan Eksän ulos sateeseen (sen omasta kämpästä) ja marttyyrina pidin sitä siellä lukkojen takana pari tuntia ja purin mielessäni suhdettamme suurieleisesti ja tuomitsevasti, enhän mä vois enää jatkaa miehen kanssa, joka pahoinpitelee mua. No, eipä se sitten ihan niin mennyt, että se suhde olis just tohon tapahtumaan kaatunut, vaikka se eron kiila kyllä tollakin lyötiin meidän väliin, kun rupesin käyttämään tekoa Eksää vastaan oikeastaan ihan kaikissa erimielisyyksissä ja suhdetta koskevissa keskusteluissa, näennäisestä anteeksiannosta huolimatta. Tajuamatta silloin koskaan, että ihan yhtä syyllinen tapahtuneeseen, jossei enempikin, olin minä ihan itse.

Mä tiesin, että Eksä oli monella tapaa henkisesti heikompi ihminen kuin minä, ja mä tiesin tasan tarkkaan sen kipukohdat, joita painella ihan oikeasti loukatakseni toista. Ei vain haukkua mitäänsanomattomuuksilla, jotka voi ravistaa pinnasta, ilman että ne vahingoittaa. Mä halusinkin vahingottaa. Ja miksi? Siksi, että mua ärsytti toisen jankuttaminen. Ei siis oikeeta syytä lainkaan, vaan hallintaa, toisen lyttäämistä. Ja. Niin just. Henkistä väkivaltaa. Ihmiselle, jota sanoi rakastavansa. Vasta jälkeenpäin olen edes tajunnut ajatella, että mähän se syyllinen tapahtuneeseen olin. Ja vasta jälkeenpäin olen tajunnut, millanen nurkkaanajetun elukan epätoivoinen katse Eksän silmissä oli, kun se ei saanut mun kamaluuksia suoltavaa suuta suljettua, muuta kuin paiskaamalla mut seinään. Jos me oltais puheväleissä, niin mä pyytäisin anteeksi. Paitsi tota iltaa, niin myös sitä, että Eksä joutui tosta syytetyn penkille ihan yksin. Ja kärsikin kovasti. Pitkä miinus mun ihmissuhdehistoriassa, koko tarina, vaikka kärsijän penkillä aikani itteeni istutinkin.

Tässä aika hiljakkoin mä näin ton katseen toisissakin silmissä. Joo, arvaattekin jo. Äksän.

Lokakuun alussa kirjotin viimeksi, miten Äksän ja Tyttiksen suhde oli loppu-slut-finito, ja kuvioista sen eron tiimoilta. No, se oli just vaan "senhetkinen ero", järjestysnumeroltaan jo ties kuinka mones, ja palashan ne vielä sitten tuonkin jälkeen yhteen, On/Offaillakseen sitten vielä parin kuukauden ajan. Niinkuin mä oon kirjottanutkin, niin Äksästä ja musta on tullut tän syksyn mittaan hyvät ystävät ja me ollaan hengattu yhdessä about joka viikonloppu (plus ne bonuspäivät, kun veny sinne saikun puolelle...). Ja hengasin siellä silläkin lailla useasti, että Tyttiskin oli messissä. Meillä oli kolmisin bileet, nauru raikasi ja viini virtasi, mutta pinnan hauskuudesta huolimatta mua usein ahdistikin noi yhteiset vietetyt ajat. Tyttis tiesi kyllä mun mielipiteen niitten suhteesta ja sen käytöksestä Äksää kohtaan, ja about aina kun Äksä ei ollut kuuloetäisyydellä meidän puhe kääntyi koskemaan sitä ja niitten suhdetta. Selittelyjä, puolusteluja, kysymyksyä, vihjailuja. Tietty asiaan kuului, että tarinat erosivat melkolailla toisistaan. Meinasi polla räjähtää sumpliessa siinä viidakossa, että kuka puhui ja mitä puhui ja miksi puhui. Tyttis oli ylenpalttisen ystävällinen mua kohtaan, vaikka ekana tollasena yhdessä vietettynä iltana olin varautunut siihen, että meidän ehkä olis pitänyt selvitellä välejä tai että ainakin ne olis olleet aika viileät. Niin mä ainakin olisin taatusti reagoinut, jos mut ja mun tekemiset olis joku arvioinut ala-arvoisiksi ja falskeiksi (viitaten siihen lokakuun bloggaukseen). Varsinkin, kuten kävi ilmi, olisin itte ollu asiasta ihan eri mieltä. Kuten Tyttis siis oli, täysin. Oli aika vaikea suhtautua noihin kaikkiin ristiriitaisuuksiin. Toisaalta mä aattelin, että mun on pakko pitää välit kondiksessa Tyttiksen kanssa, jos haluan olla Äksä frendi, sillähän oli kuitenkin vaikutusvalta siihen, ja siispä luovin vaan mukana, miten parhaiten taisin. Suvantoihinkin hukkuen välillä - oli vaikea ihan joka hetkenä sumplia kahden ihmisen välillä, jotka yht'äkkiä uskoutuu ja luottaa muhun molemmat kuin kallioon, ja joiden välillä, niin kornia kuin se onkin parisuhteen ollessa kyseessä, oli koko ajan menossa näkymätön vastakkainasettelu ja sota, vaikka mä yritinkin tehdä selväksi, että mä olen Äksän frendi ja en siis voi samalla tavalla olla molempien. Kiivaasti mua värvättiin "vastustajankin" leiriin.

Olinpa siis läsnä sinäkin iltana, kun se lopullinen ero sitten viimeinkin tuli, 7 kuukauden soutamisen ja huopaamisen jälkeen tossa joulukuun alussa. Mä saavuin, kuten oli jo käynyt tavaksi, perjantaina Äksälle, ja vähäsen myöhemmin sinne tuli Tyttiskin. Tarkoitus oli istua iltaa ja lähteä baariin kolmisin. Sellasta kevyttä yhdessäoloa, joka kyllä meiltä luonnistui, sillon kun ei ollut "pakko" vääntää ihmissuhteita solmuun ja mutkalle. Mä vähäsen angstasin tosta kuviosta, koska siihen se melkein aina kuitenkin meni, ja alkoi mitta jo aika täynnä olla niissä kuvioissa läsnä. Mutta whatta hell, sillä lailla se olisi silti, että kolmisin oltais ja sillä sitten mentiin. Äksän ja Tyttiksen "suhteen" laatuunhan kuului, että status parisuhteen/kaverisuhteen/totaalihiljaisuuden välillä vaihteli "valonnopeudella" (vakaa ja turvaa antava parisuhde - Hell Yes!!), ja nyt oli menossa moodi "kaveri". Laiteltiin siinä itteämme valmiiksi baariin, juotiin glögiä, kaljaa ja siideriä, pelattiin korttia ja niin edelleen. Kunnes pöytä, jonka ääressä istuttiin, muuttui taas taistelutantereeksi. Tyttis laittoi musiikit kiinni ja alkoi "selvittää konfliktia", joka nousi kuin tyhjästä. Tää ei ollut ensimmäinen kerta kun mä olin niitten riidassa läsnä, mutta tää oli ensimmäinen kerta, kun tilanne johti yhteen niistä eroista asti, joita tossa epäsuhteessa oli ollut jo niin monen monta. Siihen viimeseen. Mä olin jo etukäteen päättänyt, että mä en puutu millään tavalla tällä kertaa, jos tilanne kärjistyy. Ei jaksanut enää. Joten kun sota syttyi, mä siirryin sohvalle sivuun.

Tyttis syytti Äksää monesta asiasta sinä iltana, ottaen keppihevosekseen munkin asioita Äksän kanssa, ja verhoten kaikki syytöksensä siihen, miten kovasti hän ja mäkin Äksästä välittää. Että siksi sen ei tarttis olla sitä ja tätä ja tota, vaan sen pitäs olla niin ja näin ja noin. Illanistujaiset käänty Äksän tuomiopäiväksi, ja vielä yleisön edessä, eli siis mun. Tarttee tietty sanoa, että kyllähän Äksäkin takasin pisti, se osaa olla hyvinkin ilkeä sanoissaan puolustautuessaan hyökkäystä vastaan. Syytökset kuitenkin vaan jatkoi virtaamistaan, kunnes koko tilanne meni siihen, että moneen kertaan Äksä sanoi, että Tyttis voi lähteä pihalle sitten, jos se tulee sen luokse yömyöhään huutamaan ja haukkumaan, kun ei kukaan kuitenkaan ollut siinä tilassa, että ihan oikeesti jotain syvällisempiä juttuja olis ollut järkevää selvittää. Tyttis ei lähtenyt. Lopuksi Äksä pisti sen lähtemään. Kamat lensi pihalle, ja Tyttis sai vauhtia lentävästä siideripullosta rinnuksille (joka oli tärkeä saada mukaan, kun se vihdoin suostui lähtemään) ja potkusta jalkaan.

Emmä voi sanoa, että mä olin Äksästä ylpeä sillä hetkellä, kun se turvautui fyysiseen väkivaltaan. Kuten oli käynyt ennenkin sen ja Tyttiksen väännöissä - ei tosin yksipuolisesti pelkästään Äksän puolelta. Mutta viitaten tohon kertomukseen mun omasta elämästä, niin mä kyllä ihan täysin ymmärrän sen, että ahdinko purkautuu jollakin tavalla. Vaikka se olikin "huono" ja tämän yhteiskunnan niin tuomitsema tapa. Senkin katse oli nurkkaanajetun eläimen.

Ei toi Tyttiksenkään käytös irrotettuna kokonaisuudesta ehkä edes kuulosta niin pahalta. Mutta kun miettii, että sitä oli jatkunut kuukausitolkulla; ensin nostettiin konflikti pystyyn, sitten vietiin matto jalan alta lähtemällä ja hylkäämällä suhde, väliaikoina kovaa kontrollia ja rajoituksia ja ehtoja, sekä vastakkainasettelua ja tunnereaktioitten hakua muun muassa Äksän koiran lopetusvaatimuksia latelemalla ja ystävyyssuhteisiin soluttautumalla ja lapsen mukaanvetämisellä, josta Äksä välitti kovasti, mustamaalamisella ja sen sellaisella. Raja tulee jossain vastaan. Raja sitä henkistä väkivaltaa vastaan.

Joo, joku ajattelee, että miksei lähtenyt jo aikaisemmin. Niin mäkin ajattelin. Toiset lähtee, mutta toiset koukuttuu vaan enempi. Ja sellasiin, jotka koukuttuu vaan enempi, voi kaikkein eniten käyttää sitä henkistä väkivaltaa.

Siksi mä oikeastaan tänä päivänä nostan Eksällekin hattua, että se viimein teki sen ratkaisun erota musta. Että se haki sen voiman sitten vaikka toisen naisen kautta. Koska sekin oli koukussa ja pahasti. Enkä mä edes tajunnut sitä.

X niinku X-mas sitte seuraavaksi.