Joskus aina iskee ikävä

Ostin pitkän ja ylitylsän kurssipäivän päätteeksi kaupasta tavallisen Valion tai Ingmannin raejuuston sijaan ruotsalaista Arlan Kesoa. Koska se on vähäsen kalliimpaa täällä, ja musta on vanhemmiten tullut just tollasissa mitättömissä pikkusäästöasioissa ihan törkeän pihi (kun sitte taas joihinkin juttuihin palaa helposti rahaa ihan kepeästi, isoja summia, ei tunnu missään), niin en oo sitä varmaan ostanut Suomesta ikinä. Siinä hyllyn edessä mulle iski kuitenkin joku ihme nostalgiakohtaus, ja oli ihan pakko ostaa just sitä, ruotsinvuosien "muistoksi" ja koska Keso on vähän erilaista verrattuna suomalaiseen versioon.

Tai niinhän mä luulin - ne on muuttaneet sen! Pettymys oli ihan käsinkosketeltava, jopa huvittavan suuri näin jälkikäteen ajatellen, kun se olikin melkein samaa tavaraa kuin suomivastineensa. Höh ja pöh.

Tosta sitten intouduin kaipaamaan muutamaa muutakin elintarviketta, mitä ruotsalaisista putiikeista löytyi ainakin silloin, mutta joita ei Suomesta saa. Kaksi lempparia, joita voisin melkein vaikka ruveta itte maahantuomaan, niin kovaa haikailen niitten perään, on Abban kalapullat erilaisissa kastikkeissa, ja eri valmistajien valmisriisipuuro sellasiin "muovimakkaroihin" pakattuna (ja ihan turha tulla ehdottelemaan mitään Nalleriisivanukasta tms, ei oo sama asia lainkaan!). Noi kalapullat varsinkin, on mun mielestä ihan ihmeellistä, ettei niitä Suomen markkinoilla ole, kun tosta tuotemerkistä kuitenkin kamaa tuodaan tänne. Hmmm, pitäisköhän ruveta lobbaamaan kalapullien puolesta? Ne on hyviä, on oikeesti, paljon parempia kuin ehkä kuulostaa!

Noista ruokahaikailuista sitten tietty ajatukset hiipi taas siihen jossain sisuksissa aina olemassaolevaan pieneen ikävään Ruotsiin. Niihin aatoksiin, että millainen tää elämä olisikaan, jos olisin yhä siellä? Monella tapaa viihdyin siellä paremmin kuin Suomessa, vaikka elämä siellä ollessa taas toisaalta menikin ihan vituiksi. Mutta kuitenkin. Ei se koko ajan ollut synkkää, mahtui paljon riemukkaita muistoja niihin vuosiin. Osittain se on ihan varmaan sellasta aika kultaa muistot -systeemiä, kuin tietenkin myös, olin sillon villi ja vapaa, tai siis korjaus, ehkä villimpi ja vapaampi olis se oikea versio nyt taas. Tervekin olin, asia joka sillon oli ihan itsestäänselvä, mutta nyt näkee miten arvostettava asia se onkaan. Mutta ei se pelkästään ole selitettävissä noillakaan. Mulla on se pieni ikävä ihan myös Ruotsiin, ilman mitään noita selittäviä kuvioita.

Mutta turha surra, koska mun elämä on nyt Suomessa, ja tuskin muualle muutankaan. Ainakaan hetkeen, pätee varmaan mun tapauksessa. Pääsenköhän mä koskaan eroon tästä yhdenlaisesta matkalaukkuelämästä? Aika kova kaipaus olisi jo löytääkin sellainen ihan oma pikku lokero, johon ihan oikeesti vois juurtua. Mutta sitten, juurtuisinkohan mä? Kuinka paljon tästä resuamisesta johtuu mun omasta kaipuusta siihen, vaikka se väsyttääkin? Tai onko se pakoa?