Väsyajatuksia

Yritin mennä ajoissa nukkumaan, mutta en mä unta saanutkaan. Yökukkuja mikä yökukkuja, vaikka nytkin on niin väsy, että päässä surisee. Ja ajatukset kiertää kehää, siksi täällä taas kirjoittelenkin. Horkka meinaa iskeä kunnolla päälle, kai mä olen sitte tulossa kipeeksi ja kunnolla. Voe paska. :(

Kun oon väsynyt, niin sitä on automaattisesti heikompi ja mieleen iskee kaikenlaiset pehmoset ajatuksetkin helpommin. Negatiivisetkin. Vaikeampi terästäytyä niihin "mä pärjään, mä kestän" -psyykkauksiin. Sillon sitä on aika pieni. Siitä tuo mun nikki täälläkin, suuri ja kestävä, alan mä olla sitä nykyään, mutta oikeesti jossain sopukoissa niin pieni ja heikko.

Täällä on ollut kovin keskeisenä teemana nuo ihmissuhdemietinnät, ja niistä kirjoitan nytkin. Niistä toiveista, millaisen parisuhteen joskus haluaisin. Vaikka olenkin kauan sitten itselleni myös tehnyt selväksi, että pärjään mä ilmankin, vaikkei elämä sellasta mun tielle heittäiskään, niin jos toivoa saa, en mä haluais pärjätä ilman.

Ensimmäisenä on se, että rakastuu. Ilman sitä en pysty edes ajattelevani sitoutuvani toiseen ihmiseen, en halua sitoutua toiseen ihmiseen. Kuolee alkuunsa jutut, joissa ei ole tota ihastumisen ja rakastumisen tunnetta mukana. Vaikka tiedänkin kokemuksesta, että ajan kanssa sitä voi kehittää kiintymyksen sellaiseenkin, johon ei alunperin rakastunutkaan. Kiintymyksen, jota voisi kai kutsua jonkinlaiseksi rakkaudeksikin, ja se voisi ehkä tunteena kantaa pitkällekin. Tollaseenhan varmaan perustuu ns. järkiliitot, jotka voivat olla pitkäikäisiä, jossei elinikäisiäkin. Mutta, not for me. Jos tollaseen olisin kykeneväinen, mä olisin varmaan jo ollut naimisissa pitkät tovit. Mä tartteen ihmissuhteen kaikki tai ei mitään -periaatteella, vaikka se ehkä aika mustavalkoista onkin. Elämä on valintoja.

Rakastuminen ei sinällään kanna kuitenkaan vielä kauhean pitkälle, sen jälkeen täytyy tulla luottamus siihen toiseen osapuoleen. Että se on myöskin rakastunut minuun samalla tavalla kuin minä siihen. Että mulla on luottamus siihen sillä tavalla, että se hyväksyy ja tykkää musta ihan juuri sellasena, kuin mä olen. Ilman, että täytyy yrittää olla yhtään sen enempää tai vähempää, kuin mitä on. Että riittää ja kelpaa, kaikkinensa. Ja sama toimii tietenkin toiseen suuntaan. Mä en ole ikinä tajunnut ihmisiä, joilla on kova tarve joko etsiä kumppania, jonka mielenkiinnon kohteet ja harrastukset ja työ jne ovat ihan täysin identtiset kuin omatkin tai sitten niillä on kova tarve yrittää muuttaa sitä ihmistä mieleisemmäksi. Vielä vähemmän taidan kyllä tajuta ihmisiä, jotka menee siihen muuttamiseen mukaan. Perustavanlaatuiset elämänarvot ja ajatukset niiden tiimoilta ja se sielujen sympatia ja viihtyminen ja seksuaalinen vetovoima kun natsaa, niin mulle on oikeastaan noi edellä mainitut ihan sama. Päinvastoin voi olla ihan plussaa, jos jokaisella on ns. oma juttunsa. Mulla on niin syväänpiirtyneenä ja vankkumattomana ne mun jutut, ja niistä en halua luopua parisuhteen takia, joten tasapainoisempaahan se olisi, jos toisellakin osapuolella olisi samalla tavalla. Parisuhteessa ollaan tiimi, kaikin puolin ja loppuun asti, mutta ei sen tarvi tarkoittaa liian tukahduttavaa symbioosia. Se parisuhteen symbioosi toimii mun näkemyksen mukaan enempikin siellä tunnepuolella. Ei omaa itseään saa menettää sen takia, että on pari jonkun toisen kanssa, ruveta elämään omaakin elämäänsä sen toisen kautta. JOS intressit sattuvat yhteen, niin sitten se on niin, hyvä juttuhan se on, mutta ei se ole missään tapauksessa mulle mikään onnistuneen parisuhteen edellytys.

Luottamuksen jälkeen, tai oikeestaan varmaan aika käsi kädessä sen kanssa tulee rakkaus. Rakkaus, sen toteaminen, myöntäminen ja sen tunnustaminen toisellekin ei oo mulle ollut koskaan mikään ihan helppo juttu. Eikä itsestäänselvä. Mutta toisaalta rakkaus, aito sellainen, on asia, jota ei saisikaan "tuhlata" uskottelemalla itselleen ja toiselle, että esimerkiksi jo ihastumisen huuma olis rakkautta. Rakkaus on sellaista, että paitsi noi edellä luetellut luottamukseen kuuluvat asiat kuuluu osana sitä, niin myös se, että kun rakastaa, sen kohde tulee automaattisesti aina ja kaikessa ensimmäisenä, alitajuntaisesti. Rakkaudessa on hienoa se, että tietää, että sama toimii myös sieltä toiselta puolelta - se on turvallisuutta. Se on rauhaa ja uskoa. Voi olla pieni ja heikko, ja se toinen on siinä ja taistelee sun puolesta. Ja toisaalta, saa myös olla vastaan se, joka antaa sille toiselle, ihan kaiken.

Rakkauden jälkeen tulee sitten "järkipäätökset" mukaan kuvioihin; päätös heittäytyä siihen suhteeseen, päätös sitoutua siihen suhteeseen vaikka tulisi vastoinkäymisiä, päätös tehdä töitä sen suhteen eteen. Elintärkeitä juttuja, jotta olisi edes auttavasti mahdollisuus selvitä, sillä suhteella.

Tällasina heikkohetkinä sitä ehkä ensimmäisenä aina aattelee, että voi kun tossa rinnalla olis nyt joku, joka ottais syliin, kun mulla on huono olla, sais olla luvalla pikkunen ja joku silittelis suuremmaks ja vahvemmaks. Mutta ihan yhtä paljon kaipaan kyllä sitäkin, että saisi olla jollekin toiselle se vahva ja suuri. Ottamista ja antamista. Rakkautta.