Mind Your Own Business - NOT!!!

"Sillä minulle on annettu kaikki valta, taivaassa ja maan päällä..."

Jostain muistin syövereistä tuli tollanen raamatullinen tai mikä lie sitaatti mieleen. Sopii vaan jotenkin niin hyvin kuvaamaan tätä epätodellista fiilistä siitä, että miten jotkut ihmiset kokee, että mulla olis ylipaljon vaikutusvaltaa niitten omissa sotkuissa. Ja ennenkuin joku ajattelee, että mä ajattelisin ittestäni tolla tavalla, niin en todellakaan. Quite the contrary. Siksi tässä taas aika absurdeissa ja suoraan sanottuna vittuuntuneissakin fiiliksissä kirjotellaan.

Se mun frendini joutui sellasen surullisen tilanteen eteen, että sen oli pakko luopua kahdesta koirastaan, koska sen raskaus ja raskas stressi eronsa kuvioissa teki sen allergiseksi. Ihmisen, jolla on aina ollut koiria, ja joka lääkärinkin arvion mukaan voisi olla kykeneväinen niitä taas pitämään, kunhan sen elimistö pääsee tosta prässistä tasapainoisempaan tilaan, joutui tekemään sen raskaan ratkaisun, että tässä elämäntilanteessa koirien on pakko mennä.

Kummallekin koiralle löytyi kivanoloiset uudet kodit, nuoremmalle kasvattajansa luota, ja vanhemmalle lapsellisesta koiraperheestä, jotka kuulostivat kauhean perehtyneiltä ja valistuneilta ja innostuneilta ja niin edelleen. Vanhemman osalta siihen kuulostamiseen se jäi; parin vuorokauden "sopeutumisen" jälkeen perheen äiti oli jo päätynyt siihen, että ei tule mitään, liian vaikeeta, kun koira ei sillä silmänräpäyksellä sopeutunutkaan täysin uuteen kotiinsa. Ja sen lisäksi heittäytyi hysteeriseksi; koirasta on päästävä eroon NYT, se ei voi olla siinä huushollissa enää hetkeäkään, koska hän ei vaan jaksa, ei yhtään mitään. No kiva. Paljastui sitten, että ehkä ton totaalisen jaksamattomuuden ja tälleen elukkaihmisen näkökulmasta täysin käsittämättömän lyhytjännitteiseen käytökseen oli syynä perheen omat sotkut, On/Off -suhde mieheen, jolle näinä päivinä oli syntynyt syrjähypystä alkunsa saanut lapsi jonnekin. Joo, sinällään kai ymmärrettävää, että ihminen on sekasin tollasissa kuvioissa ja voi muu jaksaminen olla vähän koetuksella. Mutta vituttaa kyllä frendin puolesta, että se tuli sotkettua tohon vasten tahtoaan kolmanneksi osapuoleksi. Ja sen koiran puolesta tietty erityisesti. Jep, elämä on, niin kaikille meille joskus, mutta onko liikaa vaadittu, että aikuinen ihminen omaisi sen verran objektiivista arviointikykyä oman elämäntilanteensa ja jaksamisensa suhteen, että ei vittu tekisi tollasia pitkäjännitteisyyttä vaativia päätöksiä kuten ottaa kodinvaihtajakoira, jos tietää, että muu elämä on ihan riekaleina? Ja sitten tarjoaa selitykseksi kaikelle, että en vaan tajunnut, että vois olla niin vaikeeta, kun on muutenkin niin vaikeeta. Kädet pystyyn. Itku ja vinku. Kyrsii tollaset muiden elämää sotkevat muka-uhrit, vaikka tää nyt ei ollut edes se tapaus, johon viittasin tossa alotuksessa. (Vaikka kyllä omastakin elämästä tollaselle löytyis vastinetta, mutta ei siitä nyt.)

Takasin asiaan. Koira siis piti saada sieltä uudesta paikastaan pois HETI. Frendi pohti päänsä puhki, että mikä olisi parasta koiran kannalta. Koska se ihan oikeesti joutuu luopumaan koirasta kuitenkin, ei tuntunut jotenkin ihan kymppi-idealta hakea sitä sille kotiin ja taas joutua pistämään se eteenpäin heti, kunhan uusi, toivottavasti parempi koti löytyisi. Vois pistää koiran päätä aika tehokkaasti sekasin, varsinkin kun se on elämässään jo muutenkin kaikenlaiseen joutunut sopeutumaan (eikä ole mikään vahvahermoisin tapaus, toim. huom.). No, hädässä ystävä tunnetaan, I would (still) like to think, ja koska mulla on mahdollista ja olen sille koiralle jotenkuten tuttukin, niin mä tarjouduin sen ottamaan väliaikaisesti mun luokse, kunnes uusi koti löytyis. Vois olla parempi vaihtoehto, vaikka en mitenkään innosta hihkuen sitä luokseni kyllä halunnutkaan, koska se nyt ei vaan ole mun mielipiteen mukaan mikään ylimukava koira, ja sellasta rotua vielä, jota en ikinä haluais ittelleni - kiinanharjakoira. Kääpiökoirat is not my cup of tea, varsinaisesti... Mutta mitäs noista, väliaikaista se olisikin, ja hyvin mä sen hoitaisin, of course. Käytäntö vaan meinasi muodostua ongelmaksi; mulla ei ole autoa, se hysteerinen ämmä ei suostunut sitä sitten kuitenkaan kuljettamaan esimerkiksi mun luokse, ja koira oli siis Porin tienoilla ja mä Helsingissä.

Ratkasuksi sitten tuli se, että lainasin frendin eksän autoa ja ajelin sen hakemaan. six hours back and forth, just ollaan tultu himaan. Sille eksällekin a) koirien hyvinvointi oli vielä tärkeä asia ja b) se ei sillä autolla just nyt mitään tee, koska se puhalsi korttinsa kuivumaan tässä kesällä. Sitten kun olin siis tänään omista duuneistani valmis, kävin sen luona hakemassa auton. Se halus näyttää autosta jotain juttuja ("Joo, oon ajanut dieselillä ennenkin." "Jeps, tarttee hehkuttaa." Ja sen sellasta.) ja istuttiin siinä sitten autossa joku tovi sen kanssa. Juteltiin koirankin tilanteesta, miten koko homma sucks, ja niin edelleen. Se oli about se keskustelun taso, jossa mä ajattelin, että pitäydytäänkin. Mä olen ton mun frendin tuntenut paremmin vuoden alusta, ja tavannut ton sen eksän kaksi vai kolme kertaa, hyvin pikaseen. Joten meidän nyt voidaan sanoa olevan toisillemme ihan totaalisen vieraita tyyppejä, vaikka tietty frendin kautta toinen toisistamme tiesimmekin kaikenlaista.

Mut mut. Mulle sitten avauduttiín. Pähkinänkuoressa, että se oli vähän pettynyt, ettei musta ollut kuulunut mitään. Mä olin hetken aikaan ihan suu auki, ja kysyin että ai niinku sulle vai? Just niin, vaikka tossa viime syksynä (muistutus, mä en edes tuntenut mun frendiä sillon kuin päällisin puolin) kun heidän suhteensa olisi vielä ehkä ollut pelastettavissa, mun olis pitänyt tajuta, että mun frendi on muuttunut oudoksi ja se johtuu siitä, ettei kotona ole kommunikaatiota. J-jep. Että psykologisesti ajateltuna se olis ehkä saanut hänetkin tajuamaan omat virheensä ja korjaamaan ne. Niin että häneltä ei olisi viety ihan kaikkea. Ja että, jos mulle vielä joskus tarjoutuu tilaisuus, niin mun tulis muistaa puuttua muitten parisuhteisiin E-NEM-MÄN ja A-JOIS-SA, jos niinku haluaisin tehdä asiat paremmin ja olla parempi ihminen ja ystävä. Mind your own business - NOT. No joo, en ajatellut. Yritin siinä selvittää mun lojaaliuksista mun frendiä kohtaan vs. tää sen eksä ja sitäkin, että enpä olis syksyllä voinut oikein voinut puuttuakaan, kun ei ollut hajuakaan sen suhteen kuvioista ylipäätään ja että, mä nyt en vaan puutu sellasiin asioihin, jotka ei mulle kuulu, enkä ite näkis sitä mitenkään normaalina tai toivottavana toimintatapana, jos joku käytännössä katsoen ventovieras tekis niin mulle päin vastaavasssa tilanteessa. Sen jätin sanomatta, että enpä usko, että mun sanoilla olisi ollut sen enempi edes ollut painoarvoa tilannetta mihinkään muuttamaan, ihmiselle, jolla on noin selkeästi tarve sysätä omista mokistaan vastuuta muiden niskaan. Mitä se olis tajunnut, jos sille olis sanonut, muodossa missä tahansa, että hei asshole, et voi jatkaa noin, tai menetät sun naisen. Silmillehän se olis tullut!

Fläsäreitä tuli väkisinkin tosta tilanteesta irti päästyäni Äksän ja sen tyttiksen väännöistä, joissa muakin on syytetty sitten taas siitä, että mä puutun liikaa, vaikutan liikaa. Voi ei hei, mitä mä nyt sitten oikein teen, puutun enempi vai vähempi, kenen sanomaa mä kuuntelen?! Kun selvää on näköjään ainakin se, että mulla on ihan törkeesti valtaa vaikuttaa. En ees tienny.

Vai tehtäiskö ihan niin, että jokainen kantakoon omista tekemisistään ihan ite ne vastuunsa, eikä kuvittele jonkun muun tekemisten vaikuttavan sellasiin juttuihin, jotka ihan ite saa aikaan? Jooko?