Tunnustelua

Kuulin tänään, että Eksä on muuttanut yhteen sen ämmelinsä kanssa, joka oli osasyynä meidän eroon. Joka tietty johti tunnusteluihin, että miltäs toi uutinen musta tuntuu, tuntuuko miltään. Ei tunnu. Tai no, kai se jotain aatoksia aiheuttaa, kun siitä tarttee oma bloggauskin kirjottaa, mutta ei mitään pistoja sydänalassa tai katkeruutta tai surua.

Ihmetystä ehkä vähäsen, vieläkin. Toi nainen on niin kovin erilainen kuin mitä mä olen ja jotenkin on vieläkin vaikeeta hahmottaa, että mitä ihmettä Eksä voi siinä nähdä, jos ja kun se meidän yhdessäolon aikana vakuutteli, että mä olen sille jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi ikinä korvata mikään. No tietenkin suhteillessa ja rakastuneena ja sitoutuneena sanotaan asioita, jotka tilanteen muuttuessa voivat menettää merkityksensä, ja niin niitten toisaalta pitääkin, jotta voi mennä eteenpäin. Mutta silti. En tajua, mutta toisaalta, ei se ole enää mun asia tajutakaan.

Meidän erosta on nyt kulunut aikaa viisi kuukautta, Eksän erosta vähäsen pitempään. Sehän eros musta jo ennen kuin mä edes tiesin sitä. Meillä oli etäsuhde at that point, siksi toi on ylipäätään mahdollista. Ei pystynyt paskahousu edes mulle sitä kertomaan. Tässä kun istun ja mietin taas noita asioita, niin edelleen ihmetyttää tämän toipilasajan lyhyys mulla. Ehkä se pari-kolme kuukautta totaalista rypemistä sen asian kanssa, ehkä se teki tehtävänsä. Tai sitten; Eksä ei mulle niin tärkeä ollutkaan?

Siinä eron yhteydessä tapahtuneessa "kommunikoinnissa" (lainausmerkeissä, koska ei sitä ihan kouluesimerkiksi sellasesta voi ottaa, perkele) Eksä syytti mua muun muassa siitä, että mä vaan halusin omistaa sen, leikkiä sen kanssa ja hallita. Kivenkovaan väitin sille, että se on väärässä, ihan metsässä. Ja itselleni myös, enhän mä puhu paskaa! Muttaaaa... Ehkä sen sanoissa oli jotain tottakin. Kaikista olemassaolevista lieventävistä asianhaaroista huolimatta mä saatoin olla sitä kohtaan kusipää ja ilkeä ja kylmä ja halveksiva ja määräilevä ja välinpitämätön ja itsekäs ja ja ja, tossa eroa edeltäneenä syksynä, ja sitten kun se meni, niin ehkäpä se mun suuri tuska johtui just jostain lelun menetys -fiiliksistä ja kontrollin menettämisestä. Osaltaan ehkä ainakin. Ja ehkä mä käyttäydyin kuten käyttäydyin, koska ehkäpä mäkään en oikeesti enää ollut siinä suhteessa mitenkään niin vakuuttunut, että tää on se, vaikka en niitä ajatuksia ollut ajatellutkaan. Ehkä siksi mä siitä niin nopeesti pääsin ylikin?

Näin asian käsitelleenä ja sen yli päässeenä on helppo nähdä, että ei se suhde ollut lainkaan sellainen, kuitenkaan, jonka oikeasti olisin halunnut. Siihen vain jäi kiinni ja siksi ajatteli, että tää on hyvä mulle. Eksässä ihmisenä oli paljon asioita, joista tykkään edelleen, mutta myös juttuja, jotka eivät olleet niin ok. Kuin myös toisinpäin. Ajateltuna tälleen jälkeenpäin, noi asiat olisi taatusti hajottaneet meidän suhteen jossain vaiheessa joka tapauksessa. Mä olin liian rikkonainen ihminen vielä siihen suhteeseen mennessäni, ja ne kuviot jäi osittain päälle. Niitä olis ollut ihan mahdoton muuttaakaan, luulisin. Ja Eksä, sekin on rikkonainen ihminen. Kaksi heikkoa takertui toisiinsa ja tuki toisiaan, muka, vaikka kyse taisi olla enempi molemminpuolisesta hyväksikäytöstä. Hukkuva laiva.

Joten siis, kiitos Eksä, sä taisit tehdä mulle kuitenkin palveluksen, kun teit ton päätöksen, otit ton askeleen. Onnea uudelle suhteelle ja avopuolisolle. Se on hyväksi sulle, sä et oikein pärjää hyvin yksin asuen. Ja sä olet kyllä kaikesta huolimatta ansainnut onnea elämääsi. Mikä mä olen sitä kyseenalaistamaan.