Kontrasteja

Mulla oli perjantaina treffit. Nettideittien kautta "tavatun" tyypin kanssa. Vaikutti ihan mukiinmenevältä, huumori osui kutakuinkin yhteen kommunikoidessa ennen tapaamista, viestien, mesen ja puhelimen välityksellä, vaikka ei kyllä aiheuttanutkaan mitään "ants in the pants" -fiiliksiä, kuten vaikkapa Eksä tai Äksä sillon ennen kuin oltiin tavattu. Sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu. Koiraihminen. Aatelinenkin vielä, kelatkaa! Lähipiirissä oltaisiin kustu hunajaa, jos olisin maininnut tapailevani tollasta tyyppiä, olemassaolevien kytköksien takia. Ja kun leikin nimillä, että mikä musta tulis jos päädyttäis naikkariin asti (kuten aina teen, kaikkien vastakkaista sukupuolta olevien tapailemieni tyyppien kohdalla, noloa myöntää. Pikkutyttö ja prinsessaunelmat! :D), niin vitu että olis ollut pähee nimi mulla. Kaikin puolin, olis pitänyt olla ihan toimiva yhtälö.

But no. Ihan floppi! Sovittiin treffit terdelle keskustaan. Kaunis ja kuuma kesäilta bissen ja mahdollisesti kiinnostavan uuden tuttavuuden parissa. Mä olin jopa melkein innoissani lähtemään noille treffeille. Mutta melkein vaan. Siihen takaraivossa olevaan tuntemukseen, että not really interested, kyllä siihen kannattais aina luottaa, ei oo vielä kertaakaan ollut väärässä. Tarttee olla The Tunne. Kihinä, kuhina, sihinä, suhina, sellanen ettei pysy omissa housuissaan ja päässä neuronit sinkoaa signaalia punasen puolella sen jutun takia, ennen kuin mun kannattais näköjään edes vaivautua.

Takasin niihin treffeihin. Tiesin, että se oli jo siellä terassilla mua odottelemassa, kun saavuin paikalle. Paikat ihan piukassa populaa, ja hetken siinä arvoin, että miten mä sen tyypin edes tunnistan kaikkien joukosta, ei yksi naamafoto niin tarkkaa mielikuvaa toisesta saa aikaseksi. Kunnes spottasin sen, ja tiesin, että tuohan se on, joka puhuu tuolla just puhelimeen. Valitettavasti. Sydän valahti melkein jonkunlaisesta pettymyksestä nilkkoihin, vaikka en mitään varsinaista adonista odottanutkaan tapaavani. Ei mitään varsinaista vikaa, mutta... Sillä oli lippalakki päässa! Sellanen New York Yankees -tekele. Junttia! Ja aurinkolasit samaan aikaan. Not cool.

Mä en tunnusta olevani mikään ylipinnallinen tyyppi, jolle oikeenlaiset kuteet ja lookki on SE ykkösjuttu. Eksähän esmes ei vastannut mun ns. miesihannetta ulkonäöltään sitten pätkääkään, ja se se vasta juntisti pukeutuikin. En mä itekään ole mikään bling-bling -pintaliitäjän perikuva, varmaan aika päinvastoinkin. Oma tyyli ja niin edelleen. Jotenkin siis toi ensivaikutelman luoma iiiiso pettymys oli jopa hämmentävä voimakkuudeltaan. Emmä osaa sitä edes selitttää, että miksi niin. Ehkä se oli vaan sellanen palapelin palojen yhteenloksahtamishetki, kun sai sen oman mielikuvansa, jonka oli muodostanut ennen treffejä käydyn kommunikoinnin perusteella, jäsenneltyä johonkin tiettyyn lokeroon, everything made sense sillä hetkellä, ja en tykännytkään siitä, mitä se kertoi. Tai sitten mä olen ihan vitun pinnallinen sittenkin, ehkä.

No siinä vaiheessa nyt oli liian myöhäistä peruuttaa enää. Joten kärsittiin ne treffit läpi siis. Tietty ajattelin siinä tyyppiä tervehtiessäni, että kerrankos ensivaikutelma on ollut väärässä, on niin mulle käynyt ennenkin, ja yritin ajatella positiivisia ajatuksia ja olla avoimin mielin ja kiinnostuneen oloinen etc. Mutta ei se kyllä ollut väärässä. Kaikista "muka-sopivista" spekseistä huolimatta tyyppi oli zero kiinnostava. Edelleen, se oli sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu, sopivasti kunnollinen ja kaikkee sellasta, mutta no sparks there. None, whatsoever. Mä tekonauroin se jutuille ja esitin kiinnostunutta ja pidin yllä keskustelua, joka ei napannut, ei sitten pätkääkään. Ja aina välillä vilkuilin vieraisiin pöytiin tehden vertailua ja saaden aikaseksi silmäpeliä ihan muitten kanssa kuin mun deitin. Ilta olis voinut olla jopa ihan hauska, jos olis vaan röyhkeesti lähtenyt kehittämään noita eye contacteja eteenpäin, mutta en mä sitten niinkään härski kehdannut olla. Viimesen metron menemisellä ja koiran pitkään yksinoloon vedoten liukenin paikalta himaan niin äkkiä kuin vain suinkin kehtasin, ja teilasin tyypin vikinät siitä, että olis ollut kauheen kiva vielä jatkaa iltaa mun kanssa. Joo, ei tänään enää pitempään. Tavattaisko huomenna sitte taas, sillä olis leffoja, voitais kattella niitä ja tehdä jotain ruokaa tai jotain? Uhm, joo kattellaan, voi olla, että mulla on huomenna kiireitä... (No ei tod. tavata enää!) Voi koiranpenikka, etkö oikeesti osannut lukea musta sitä, että ei kiinnosta, lopeta toi palvova asenne! Lähtöhetkellä se pääsi vielä yllättämään mut ja antoi pikku pusun suulle - mä taisin säpsähtää oikeesti taaksepäin ja lujaa, ja melkein oksensin.

Oli kyllä vitutus huipussaan, kun tein kotimatkaa, kivasta nousuhumalasta huolimatta. Kauhee nälkäkin, mutta en ehtinyt edes snägärin kautta. Yritin vielä kotikulmilla nuohota kebab- ja pizzapaikkoja, mutta kiinnihän nekin oli, ja siksi sain sitten vielä tehdä pidemmän kävelymatkan kotiin, nälkä vatsassa kurnien ja vitutus maximus aivoissa jylläten. Ei auttanut piristävästi edes kävely siirtolapuutarhan läpi, jossa sireenit ja jasmiinit tuoksui kesäyössä huumaavasti. Vaikka tosta muistikuvasta varmaan tuleekin yksi tän kesän muistoista.

En mä edes tiedä mikä illassa niin paljon kyrsi, onhan sitä floppitreffeillä ennenkin käyty ja selvitty voittajana. Ne oli ehkä ne kontrastit. Siihen, miltä tuntui esimerkiksi tavata ja olla tekemisissä Äksän kanssa, kaikesta siihen liittyvästä väännöstä huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Tai kontrasti esimerkiksi siihen edellisviikonlopun irtonumeroon; ei kiinnostais sekään tyyppi ollenkaan boyfrendinä, mutta sellanen jännite, kun kumpikin tiesi, että tästä kun lähdetään, niin mennään samaan sänkyyn seuraavaksi yöksi. Ilman mitään sanoja. Toi treffityyppi, se oli liian ennalta-arvattava, liian kiltti, liian kunnollinen. Tylsä. Ja just sellanen, jonka oikeesti tietäisin olevan ns. hyväksi mulle. Mutta. Se iso mutta.

Kyllähän toi One Night Stand:kin herätti mussa kaikenlaisia aatoksia ja pähkäilyjä, vaikka tyyppi oli/on kiva ja seks oli bueno. Ennen Eksää elin melkoisen löyhää elämää noitten suhteen, ja kyllä mä sen ittestäni tiedän, että jos taas menis samanlaiseksi, niin ei sekään hyväksi mulle olisi. Pähkäilytti se, että hiton helposti se taas tapahtui, vaikka olinkin ajatellut eron jälkeen, että sellasia en taida haluta ollenkaan. Mieluummin oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa, vaikka sitten ilman sen kummempia parisuhdeaatoksia, mutta ei tollasia hetkellisiä huuman hetkiä, läheisyydenkaipuuta ja hyväksynnän hakemista seksiin verhottuna, jotka kuitenkin jättävät monesti vieläkin alastomammaksi ja rikkonaisemmaksi, varsinkin jos kyseessä olisi tyyppi, johon voisi tutustua ihan oikeestikin. Mä en ole ikinä tutustunut tai alkanut parisuhteilemaan kehenkään, kenen kanssa olen päätynyt lakanoihin heti. Oli ihan morkkiskin tosta tapahtuneesta hetken aikaa.

Mutta mutta. Voi olla, että vika on mussa, mutta taitaa mennä ainakin ajatuksen tasolla tollanen irtoseksi edelle kuitenkin tollasista väkisinväännettyistä wannabe-kohtaamisista. Vitutus tapahtuneesta on ainakin ihan eri tasoilla, jälkimmäisen häviöksi, vaikka jollain tavalla kai tollaset epäonnistuneetkin treffit olis hyväksyttävämpi ja parempi tapa kartottaa markkinoita. Plääh, en mä tiedä.

Ehkä tää kaikki on taas kerran vaan Äksästä johtuvaa. Se pisti meidän välit poikki edellisviikonloppuna ja mä olen hyvin pettynyt ja hyvin surullinen siitä, yhä edelleen. Olo on kuin kakaralla, jolta otetaan tikkari väkisin pois, vaikka se olis sen vapaaehtoisestikin antanut. Lopputulos voi olla sama, mutta sen kakaran mielestä sitä kohdeltiin epäreilusti. Ehkä se sitten on noi kakaramaiset fiilikset, joita mun pitäis käsitellä. Grow up.

Seuraavaksi agendassa kertoa sille kymmenen vuotta nuoremmalle ihailijalle (eri kuin tää deittityyppi, se sai taas mun kylmää kyytiä, enkä vaan vastannu sille enää puhelimeen, ja sai itteekseen selvittää yhtälön ja tajuta - great), että ei me tavata, koska mua ei kiinnosta. Toisia floppeja en aio tähän hätään kärsiä.