"Jäikö sua vaivaamaan joku?"

Vastasin, että ei jäänyt.

Että jos tilanne olisi ollut mun liian nopeitten (taas kerran) johtopäätösten mukainen, niin olisi vähän vaivannut. Johtopäätösten, joita pää pyöritti punaisena pikkuirtiotossa siitä tilanteesta, koirien kanssa ulkoillessa, jossa oli keskityttävä hengittämään syvään ja rauhallisesti ja kiellettävä itteltään ylireagointi ajatuskuvionkin mukaiseen mahdollisuuteen. Eihän mulla ole "oikeutta" sellasista ylireagoida, ei mitään syytä ajatella edes siihen suuntaan. Noi ajatuskuviot ei ehkä olleet ihan niistä syistä, kuin se toinen ehkä ajatteli, mutta olisi vaivannut, sen myönsin sillekin. Mutta mitäs sitä ittellensä valehtelemaan, vaivaa kyllä nytkin. Syyt on ihan erilaiset ajatuskuvio ykköseen verraten, mutta vaivaa. Helevetisti. Ehkäpä vieläkin enempi, jos eka ajatuskuvio olisi ollut se, joka olisikin ollut se tosi. Ja se on kaikki ihan mun oma vika. Johtuu pitkälle ihan juuri noista mun omista ajatuskuvioista ja tarpeesta kehitellä niitä, sen sijaan että olisi vaan kärsivällinen ja odottelisi ja kattelisi. Turhaan kun niitä kehittelen joka tapauksessa, koska pieleen menee selkeesti koko ajan kuitenkin. Uudet aivot tai ainakin uudet kaavat, millä kelata asioita, tilauksessa. Tai sitten mun on vaan psyykattava itteeni aktiivisesti olemaan ajattelematta asioita ollenkaan. Not possible, though.

Mutta ehkä peruutetaan vähän, että lukijatkin pysyy jotenkin kyydissä, että mistä mä horisen. Äksästäpä tietenkin, mistäs muusta. Niinkuin tuolta aikaisemmasta postauksesta oli luettavissakin, mein kommunikaatio/suhde/säätö/vääntö/sutina/kutina, you name it, siirtyi uudelle levelille. Eteenpäin ja syvemmälle, luottamukselliseksi ja avoimemmaksi, kaikenlaisista Äksästä (etupäässä) johtuvista syistä johtuen. Loverboy -nimikkeen alla tapahtuva aktiviteetti loppui ennen kuin se alkoikaan. Pelkkää seksiä -termiä ei voida kyllä palata käyttämään, ennemmin sitten jää tekemättä se seks ja jää vaan se joku muu. Eihän sitä kai ole voinut periaatteessa käyttää tähän astikaan, koska kuten sanottu, never happened, oli olemassa vaan juttujen tasolla, ennen kuin tilanteet taas keikahti tähän uuteen suuntaan. Nyt mulle kerrotaan asioita, periaatteella kaikki. Kiitän tietenkin kunniasta, myönnän häpeäkseni erehtyneeni niin monessa asiassa, josta on tullut toista syytettyä, ja olen hyvin helpottunut ja tyytyväinen tilanteeseen. Mutta sitten taas, se hetken yllä ollut etäisempi lähestymistapa, muuri ja teflon, oli omalla tavallaan helpompi käsitellä. Ehkä se olisinkin ollut minä, joka niitä muureja olisi tarvinnut pidemmänkin aikaa, vaikka niitten olemassaoloon sieltä toiselta puolelta aika rajusti skitsahdinkin. Tunnevamppi, minä, olenkohan, kun tuntuu, ettei mikään ole sittenkään hyvä, missään en oo varma mistään sen enempää. Voi kyynel. No mutta, elähän vaan ämmä omien heikkouksiesi kanssa ja niin edelleen, ei siitä voi oikeesti muita syyttää, niinkuin olen tupannut tässä vähän tekemään viime aikoina(kin). Jos joku tyyppi toimii ja käyttäytyy niin eri tavalla kuin mun elämässä kukaan aikaisemmin, ei se ole sen tyypin vika, vaan ihan oma valintani, että miten siihen suhtautuu ja haluaako suhtautua ylipäätään.

Oikeastaan tarvisin vaan aimoannoksen lisää kärsivällisyyttä. Mutta sitten taas, mitäpä jos se on aina ollut niin, ettei kärsivällisyydellä ole tällaisten pähkäilyitten kanssa tullut yhtään mitään? Omat fiilarit kuolee ja tukahtuu pois, jos niitten tarttee liian kauan odottaa? Toisaalta, onhan se niinkin, että kuoleehan ne sitten kuitenkin, palaa vaan ehkä loppuun nopeammalla liekillä, jos ei tarvitse olla kärsivällinen. Ojasta allikkoon, vai mihin, who knows. Vastaus on tietenkin, että ei kukaan tiedä, eihän koskaan. MIKSI mä sitten aina välillä saan tällasen tuli perseen alla -olon aikaseksi tässä tilanteessa, miksi en voi vaan olla lunki. Perkele.

Lisää twistiä tilanteeseen tuo nekin päätään nostavat itsetutkiskelut, että mitä MINÄ sitten loppujen lopuksi haluan tästä. Ehkä tämä kärsivällisyyden pakkorako on siis loppuviimeksi ihan hyvä juttu, kai tollasetkin ajatukset voisi olla ihan ok käydä omassa päässään läpi ennen kuin syöksyilee. Ehkäpä se "vaatimus" asioitten mukaan heittäytymisestä ja aika paljon suoraviivaisemmasta etenemisestä onkin joku mun muuri, johon takerrun, koska tunnen sen kuvion, voin olla siinä "turvassa" ja tietää mitä on tapahtumassa. Vahva mahdollisuus.

Kuinka tahansa, ystävyys on aina voitettu asia. Olen siis kuitenkin voittaja.