Crying Game

"I know all there is to know about the crying game
I had my share of the crying game..."

Ja niin edespäin.

Paljon olen täälläkin vaahdonnut pelaamisesta ihmisillä. Että mua pelataan ja manipuloidaan ja kusetetaan.

Koira koiran tuntee. Reality Check pisti havaitsemaan, että peluri se olen minäkin.

Mä peruin ne perjantain treffit, sittenkin, vain pari tuntia ennen kuin piti tavata. Ja vielä säälittävällä tekosyyllä akuutista tilanteesta dogin kanssa. Hyi helvetti mua. Joo, vois selitellä lieventäviä asianhaaroja, että ei, ei tehnyt oikeesti mieli mennä, olin ihan koomaväsynyt valvomisesta, muutaman bissen kalsarikänni, puhelimessa mukavien höpöttely ja sen sellanen tuntui vaan niin paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta ennen petiin tuupertumista ja että jos ei taho, niin ei oo pakko. Joo joo.

Motiivit sinne deiteille lupautumisesta nyt oli alunperinkin huterat. Ei mua se tyyppi niin kovasti kiinnostanut, siis silleen oikeesti, vaan enemminkin se olis ollut tarpeeseen, jotta mä olisin saanut peilattua omia ajatuksia ja tuntemuksia ja haettua vahvistuksia tai tyrmäyksiä omille luuloille ja fiiliksille, jota ajattelin tarvitsevani. Mitäs muuta siis kuin peliä. Ja sitten vielä perääntyminen tekosyyllä... Ameeban selkärangalla täällä siis mennään, edelleen. Ymmärrys ja asian hyväksyminen ja tietty sitten, uusien deittien pyytäminen sieltä toisen puolelta, does not make me feel any better. Luikertelen. Tulkittavissa monitahoisesti.

Samanlaisia peliliikkeitä ovat oikeestaan olleet varmaan aika monetkin asiat, joita en oo ennen edes ajatellut sen kummemmin omaksi painolastikseni. Kuten vaikka oman vetovoimansa vahvistamiseksi itselleen tehdyt pikkuflirtit ja puhelinnumeroitten vaihdot ja ylimalkaan heitetyt "Joo, vois vaiks kahvilla käydä joskus" -jutut, vaikka tietää jo sillä hetkellä, että no way kiinnostaa, ei oo aikomustakaan mennä tai olla yhteyksissä. Jopa sopinut tollasten ei kiinnosta -tyyppien kanssa treffejä ja tehnyt ohareita ihan vaan ilmoittamatta mitään. Jättänyt vastaamatta puhelimeen ja yhteydenottoihin. Saanut miehet ostamaan drinksuja pitkin iltaa ja tehnyt oharit vessakäyntiin vedoten. Messengerissä vääntänyt puolivillasta juttua tyyppien kanssa, joista huomaa toisista, että ei hitto, noihan on ihan tosissaan ja haluaa ihan jotain muuta kuin mä, tai siis ylipäätään haluaa jotakin, mutta kuitenkin heittänyt niille aina sillon tällön jonkun vihjauksen siitä, että joo joo, messissä tääkin, vaan jotta ittellä olis luppoaikatekemistä ja juttu ei katkeis. (Ja vielä sortunut selittämään sitä ittelleen liialla kiltteydellä!) Antanut ymmärtää, mutta ei ymmärtänyt antaa. Ja noista nettideittipalvelun vedätyksistä, niistä olikin jo juttua... Kun voisi vaan sanoa, että ei, ei mua kiinnosta, sorry. Suoraan ja rehellisesti, silleen kun olen kaikkien hornankattila-ajatusteni kourissa vaikkapa kitissyt Äksää tekemään menneitten parin kuukauden aikana, sillon kun aattelin, että se oli niin.

Perustelu omille peleilleen sillä, että on itsekin joutunut vastaavien uhriksi, ei sekään ole mikään valoakestävä. Eräänlainen kosto viattomille ihmisille omista kolhuista, ei se ole mikään kantava tie kulkea. Kyynisyys ja skeptisyys ja siitä seuraava kusipäisyys ja kylmyys, se on eri asia kuin varovaisuus, vaikka rajoja voi ollakin vaikea määrittää.

No, toi deittityyppi, ei se ota siipeensä tollasesta, sen tiedän. Tuskin myöskään suurin osa, jotka on elämän varrella joutunut mun rattaisiin on menettänyt yöuniaan sen takia. Siten otsikko on vähäsen harhaanjohtava, tuskin nyt kauheesti on kyyneliä vuodatettu munkaan (hähä) takia. Parista hommasta on oikeastikin huono omatunto. Yksi osuu ihan mun omaan nilkkaankin silleen, että vaikka se olinkin minä joka feidasin, rumasti, siksi että pelästyin hommaa omien elämänsotkujeni takia, niin on tullut mietittyä, että sepä olisi saattanut olla vaikka se mun elämäni mies.

Pelurit häviää aina ittekin, jollain tasolla.