Tekstiviesti

"Tiedätkö mietin eilen illalla, et olet kullan arvoinen ystävä. Mitä enempi ajatusta mietin sitä enempi keksin hyviä syitä siihen että pitää muistaa se sinulle sanoakin.. Sitäpaitsi nykyään on niin harvassa ne suorat ihmiset jotka sanovat asiat niin kuin ne omassa mielessään ajattelevat ja ehkä eniten arvostan juuri sitä. On mukavaa kun olet ystäväni!"

Tällaisen aamuherätyksen sain tänään. Voiko ihminen siis olla mitään muuta kuin iloinen tällaisen jälkeen?

Toi tuli siltä frendiltä, josta aikasemminkin olen täällä blogissa vähäsen jutellut. Ollaan tunnettu vasta vuoden alusta, eli hyvin lyhyen aikaa. Ja se on sellanen ihminen, jonka ensiarviolla arvioin jotenkin niin erilaiseksi ihmiseksi kuin minä, että ajattelin, ettei sen kanssa ehkä pintaa syvempää ystävyyttä edes muodostuisi. Mutta väärässä olin (taas kerran); siitä on tullut niin tärkeä ja rakas ihminen mulle. Jalokivi, aarre, lottovoitto ja mitä tahansa tollasta arvokasta kuvaavaa. Se joutui valitettavasti sotketuksi korviaan myöten mun ja eksän skitsoon eroon, ja sehän olikin varsinaisesti eksän kaveri ennen tota prosessia. Eksä teki sillekin sittemmin paskat ja käänsi sille selkänsä, koska kuuli, että se on munkin kanssa tekemisissä, ja sen oli pakko katkaista kuulemma kaikki välit niihinkin ihmisiin, joilla on mitään kytköksiä muhun. Ihan törkynen angsti kyllä sillä ihmisellä musta. Voi voi, taisin aiheuttaa sille aika syviä haavoja, vaikka ne haavat se kyllä kehitti pitkälle ihan omassa päässään. Ja kun ei niistä edes voitu keskustella, niin se takertuu niihin haavoihin ihan omasta tahdostaan. Kai sen on pakko, jotta se voi olla edes auttavasti varma siitä, että teki oikean päätöksen oikeilla perusteilla, ja on nyt onnellisempi elämässään. No joo, täytyy kyllä tähän lisätä, että en mä mikään pulmunen ollut, ja syyt kyllä eksän harhaluulojen syntymiseen tajuan. Asiat ei kuitenkaan ollut oikeesti niin mustavalkoisia, kuin se päätteli, ja se syyttää mua monesta sellaisestakin asiasta, joissa ei ole totuutta edes nimeksi.

Mutta alkaa olla ihan sama. Kun mulle oli eka mennyt jakeluun, että mein suhde on ohi, niin kaipasin sitä ihmistä ihan törkysesti vaikka ihan ystävänä. Kenenkään kanssa en oo ikinä ollut niin samalla aaltopituudella jutuissa kuin sen kanssa, vaikka mielipiteet monissa asioissa saattoi mennä ristiinkin. Noita jutteluhetkiä kaipasin, jopa enempi kuin sitä suhdetta. Eipä tuo homma varmasti muuksi olisi muuttunut vieläkään, mutta liikaa kaikkea rumaa puolin ja toisin on tapahtunut tässä eron tiimellyksessä, jotta tuskin me enää koskaan vaihdetaan sanaakaan. Toiveet ystävyydestä voi siis heittää, vaikka se ei mun mielestä ollut mitenkään mahdoton ajatus ja oltiin siitä kyllä vähän niinkuin puolin ja toisin "sovittukin", sinä aikana kun seurusteltiin, koska noi tuntemukset aaltopituuksista ja sielujen sympatiasta oli molemminpuolisia. Että jos joskus erotaan, niin yhteyksissä pysytään joka tapauksessa, koska täysin ilman sitä toista ihmistä ei halua elää kuitenkaan. No, toisin kävi, ja alkaa mustakin tuntumaan ihan ok jutulta. Turha jossitella enää sellasen perään, mikä on mahdotonta. Ja ton edellisen tajuaminen ja hyväksyminen on avannut silmät myös siihen, että aika paljon kaikkea hyvääkin tää ero on jo tuonutkin tullessaan. Kokonaisuudessaan alkaa saldo olla jo positiivisen puolella.

Mutta takaisin asiaan. Hyvä päivä tänään:

Tuo frendi ja sen kauniit sanat <3

Aurinko paistaa <3

Tänään (kai?) deitit loverboyn kanssa <3

Toi "kai" on ainoo asia, joka pikkasen meinaa kaivaa, mutta ei anneta senkään häiritä. Selvinnee sekin.