Terveisiä menneisyydestä

Yksi pieni sähköposti, ja tuntui, että kivi, jonka en edes tajunnut painavan mun sisuksia, olis vierähtänyt pois.

Kuulin eilen, että eksä oli vihdoin viikonloppuna saanut sen koiranpennun Ruotsista. Haave, projekti, joka on ollut vetämässä jo monta vuotta tässä, ja joka aina meni karille joko eksästä riippuvista syistä tai sopivan pennun puutteesta. Mä olin sekotettuna kuvioon lähinnä kontaktinluojana ja yhteydenpitäjänä kasvattajalle, koska eksän ruotsinkielentaito ei ollut mikään häävi.

Pistin sille sähköpostilla onnittelut pennusta, että se sai sen vihdoin. Sehän on ollut hyvin vihamielinen kaikin mahdollisin tavoin eron jälkeen, ja nytkin ajattelin, että en saa vastausta ollenkaan tai sitten jotain haistatteluja taas. Aika epäuskoisin ilmein mä luin sen vastausta, jossa se kiitti onnitteluista, kertoi että pentu on mahtava, ja lopuksi vielä kiitti mua siitä, että mahdollistin penikan saannin ylipäätään. Poks ja kops, kuin oisin saanut halosta otsalohkoon.

Ja sitten, tuli vaan hyvä mieli. Me ollaan nyt varmaan molemmat yli tosta suhteesta. Se on loppuunkäsitelty. Ei tarvii enää vihata. Hyvä niin.