Sielun Peili

End of the Road

2008-01-25T03:10:00.000+02:00

"Here we are, now lay the burden down
We're coming to the end of our road
Sorrowful yet glorious somehow
To be humming this one last ode

So calm and still... it wasn't all that bad, or was it now?
Fulfilled... it doesn't only hurt to end it now

The funeral

The memories beneath the dust of years
They seem like those of someone deceased
There's no more to be done, or hoped or feared
Just waiting for the final release

So calm and thrilled... it wasn't all that bad, or was it now?
Still, it doesn't only hurt to end it now

Is life over, this life's over?
Or has it only just begun?
It grows colder, starts to moulder...
Coming apart yet still not done

Forever one"

Sentenced: End of the Road

Sielun Peili meni sirpaleiksi.

Tää on tän blogin viimenen entry. Oon miettiny ja pohtinu sitä mun alkuperästä ajatusta vuodattaa sisuksia anonyymisti, anonyymissä blogissa. Se ei oo täällä enää toteutunu pitkään aikaan ja tekee kirjottamisesta vaikeempaa ja vaikeempaa, kun on suurennuslasin alla koko ajan. Sensuroin ite itteäni, itseni ja läheisteni takia. Not good. Vähän luuseriolo luovuttaa siksi, kun "vakoilijat" ei luovuta, mutta sitten taas, kaikille avoin blogi tai ei mitään.

Eli siis, some other day, some other place. Löytäkää tienne sinnekin. Sitten ja jos.

Summa Summarum

2008-01-15T23:51:00.000+02:00

Tälleen vuoden vaihtuessa ihmisillä on tapana katsella mennyttä vuotta taaksepäin ja arvioida, mitä oikein elämässään tapahtuikaan. Pros and Cons. Aika keinotekoistahan tollanen just tiettynä ajankohtana tapahtuva joukkoitsetutkiskelu, vähän niinkuin juhlapyhiin ajoittuva pakkojuhlinta, mutta toisaalta se on ylipäätään hyvä, että ihmiset joskus joutuu pohtimaan elämäänsä. Jotkut syvemmältä ja jotkut pintaraapaisuna, mutta kuitenkin.

Mulle ittelle sattui sellanen vuosi taakse mun jutuissa, että se ihme kyllä mahtuu tarkasteltavaksi just noihin keinotekoisiin aikarajoihin, jotka vuosi 2007 asetti. Sen tapahtumat ovat pakottaneet syväluotaavaan itsetutkiskeluun ja siksi se oli monella tapaa kasvattava ja silmiä avaava vuosi. Tietty monet, jossei jopa suurin osa asioista on tapahtunut mun elämässä jo kauan ennen kuopattua vuotta. Mutta samalla tavalla niitten vaikutusta siihen, että kuka mä olen ja miksi, en ole pohtinut kunnolla koskaan ennen. Olis kyllä pitänyt, sen sijaan, että on vaan tempoillut eteenpäin ja lykännyt kaikkea pois ajatuksista "Sitku-ajatuksilla". Mä mietin tätä sitku mä olen valmistunut, sitku mulla on työpaikka, sitku mä olen suhteessa, sitku mä olen sinkku, sitku mulla on sellanen ja sellanen kämppä, sitku mä olen sitä ja tätä ja tota. You get the picture.

Kriisi, joka aiheutti ajatuslumipallon liikahtamisen, oli vuoden alussa tullut ero siitä Eksästä. Vaikka jo pitkään, oikeastaan aika alusta suhteen olemassaolosta asti, olin ajatellut, että ei se ollut sellanen suhde, joka kestäisi for a lifetime, niin silti siihen ihmiseen kaikkien vaiheitten jälkeen kasvoi niin kiinni, että kun se multa riistettiin, tuntui ihan mahdottomalta nähdä, että millaisen suunnan elämä ottaisi siitä eteenpäin. Erosta toipumisen alkaminen ja ajatteluprosessin alkuunpääseminen otti kuitenkin aikaa, koska ensin vaan keskityin syyttelemään ja syyllisten etsintään. Syytin Eksää suhteen rumasta lopetuksesta, vastuunpakoilemisesta ja vellihousuratkaisusta. Syytin itteäni monestakin asiasta, jonka tajusin kyllä olevan syynä siihen, että se teki ratkaisunsa ja toimi niinkuin toimi. Joskin vasta myöhemmin osasin ajatella itsessäni olevan syitä syvemmällekin menevinä ja silleen, että ne syyt ja vastuu niistä ihan todella oli mussa. Pitkään mä niitä ittessä olevia syitä perustelin sellaisiksi, että tein ja toimin kuten tein, koska Eksä sitä ja tätä ja tota, tai että sen olis pitänyt tajuta, miksi tein mitä tein. Että en teoillani oikeasti tarkoittanut sitä mitä ne kertoi. Syytin itteni kautta siis edelleen Eksää.

Maaliskuussa, niinkuin blogin lukijat sitten ovat saaneet seuratakin, tutustuin Äksään, ja se rupesi kovalla kädellä kyseenalaistamaan mun ajatusmaailmaani. Se hoki koko ajan, kun oikein kapinoin ja kiemurtelin tajuamistyhjiössä ja kyseenalaistin, sekä sitä että itteäni, että asiat on just niinkuin niiden pitää, aina. Vaikka tuntuis vaikealta elää juuri siinä hetkessä, niin kuitenkin, siihen on vain luotettava, että kaikilla tapahtumilla elämässä on joku tarkoitus. Jota ei välttämättä tajua edes, kuin vasta sen jälkeen, kun elämä kulkee eteenpäin ja näyttää sen tarkoituksen. Toinen asia, josta käytiin kiivasta vääntöä, oli se, että kovasti syitä toisista hakeva ihminen hyvinkin usein projisoi omia heikkouksiaan siihen syytöksen alla olevaan. Kääntää omia virheitänsä ja heikkouksiansa koskemaan toista osapuolta, ja kiillottaa omaa sädekehäänsä siinä samalla ottamatta itse vastuuta konflikteista ja kahnauksista.

Vaikka Äksä onkin koko mun elämässä olonsa aikana aiheuttanutkin kovaa hyökytystä tunteitten heitellessä ilosta ja kiintymyksestä, rakkaudestakin, suruun, epätoivoon, pettymyksiin, kiukkuun, ja epäuskoon ja tekee sitä edelleenkin, on pitkälle sen ansiota, että mun ajatukset mun elämästä ylipäätään lähti käyntiin. Että tän vuoden aikana tajusin, että toisten syyttelyllä, olosuhteista syitä etsimällä tai muuten syiden ulkoistamisella ei pääse yhtään mihinkään. Että ainoa, johon voin vaikuttaa on minä itse. Oma toiminta ja oma suhtautumistapa siihen, mitä elämä tielle heittää. Se on sen ansiota paitsi kaiken sen takia, mitä mun ja sen välillä on näinä kuukausina tapahtunut, myös sen ihmissuhdettä Ex-Tyttiksen kanssa sivusta seuranneena. Muistakin kun voi oppia. Ja monet niitten riidat ja erot on ehkä vielä enemmän kuin Äksä itse pelkästään saanut mut tajuamaan mun omia heikkouksia ja virheitä, joita en ole ennen edes ajatellut olemassaoleviksi.

Aina voi jossitella, esimerkiksi tässä Äksäkuviossa, että JOS olisin ollut täysin toipunut mun erosta Eksän kanssa, kun tapasin Äksän, niin tuskin se olisi jäänyt mun elämään, kun kävi selväksi, että meistä ei tule pariskuntaa - siis sitä, mitä mä Äksästä olisin alunperin halunnut ihastuttuani siihen head over heels, ja voisin olla jossain ihan eri paikassa elämässäni nyt. Paremmassa tai huonommassa. Koska en ollut erosta toipunut, ajattelin, että ei uusi suhde tässä vaiheessa ole muutenkaan vielä toimiva yhtälö. Että mulle on ihan ok, että ollaan sitten "vaan" ystäviä. Ja siinä prosessissa, kun oikeasti ystävystyttiin ja tutustuttiin toisiimme, opin tuntemaan sen ihmisen, josta en enää voi enkä halua päästää irtikään. Joka siinä samalla toi mulle noita uusia kaavoja mun päähän, jolla kelata asioita. Eli kaikesta tilanteen mulle aiheuttamasta tuskasta huolimatta, joka on saanut mut niin monta kertaa miettimään pesäeron tekemistä, asioiden voi sanoa nyt olevan just niinku niiden pitää, kun olen kuitenkin tässä ihmissuhteessa "kestänyt" ja joskus tapellut itseäni vastaankin, kun on tuntunut oikein pahalta.

Taas vaihteeksi mainitsin Äksän menneen suhteenkin tässä blogissani, mutta sille on syynsä. Toisen jo mainitsinkin, eli sen, että sitä sivusta seuranneena mä olen oppinut itsestäni paljon. Toinen on sellainen, jota en oo täällä blogissa suoraan ennen maininnutkaan. Eli Äksän (ja mun) elämää seurataan hyvin tiiviisti tän blogin kautta, sen jälkeen kun mä ite heikkona hetkenä sillon way back then tein sen mokan, että annoin Äksälle tän osoitteen ja sen kautta se kulkeutui mm. sille Tyttikselle. Siihen asti tää mun blogi oli ihan täysin anonyymi, ja sellasta mun oli alunperin tarkotus pitääkin. Kun oli olemassa ihmisiä, jotka tiesi, että se olen just mä, jonka laiffista ne täältä lukee, se tietty muutti vähäsen sitä miten asioista kirjoitan. Kun nyt olen noista Äksän eroista täällä kirjoittanut, on kommenttia tullut Tyttikseltä kahteen otteeseen. Lisää syytöksiä ja selityksiä, aika vihaiseen sävyyn kirjoitettuna. Mä en ole niitä edelleenkään päästänyt julkisiksi, koska tää ei ole oikea areena noita asioita selvittää.

Ja toisaalta, ne asiat ei koskaan selvinnytkään siksi, koska yhä tuolla Tyttiksellä on kovin yksipuolisesti Äksää syyttelevä asenne ja ajatusmaailma koko niiden suhteen tapahtumiin. Asiat on just niinkuin niitten pitää, tämän niiden suhteen olemassaolon ja eronkin tiimoilta. Mutta että syyttämällä toista osapuolta kaikesta, näkemättä omaa osuuttaan kaikkeen ja projisoimalla omia heikkouksia koskemaan toista, ei tuota kokonaisuutta voi koskaan nähdäkään. Eli ei tuosta ihmissuhteesta voi edes selvitä sillä tavalla, että se antaisi uusia näkökulmia itseensä ja elämäänsä, ja antaisi rakennuspalikoita rakentaa uutta terveemmältä pohjalta kun on sen aika. Koska asiat on aina just niinkuin niiden pitääkin.

Se on välillä vaikea hyväksyä ajatuksena kokonaan ja pohjalle asti, tiiän sen itsekin, mutta I am working on it. Koska omaa elämäänsä taaksepäin katsoessa aina löytää sen punaisen langan kuitenkin, että mikä tarkoitus on milläkin ollut. Miksei niin sitten olisi nyt ja tulevallakin.

Äksästä sen verran, kun se "lukijoita" kuitenkin kiinnostaa, että sillä on uusi orastava ihmissuhde, josta saattaa tulla vakavakin. Jeps, näin pian eron jälkeen - mutta toisaalta, sehän joutui tekemään eroprosessia oikeastaan jo ihan suhteen alusta asti (viikko niitten yhteenmenosta oli jo eka "ero", toim. huom.), siksi sekin ehkä on pääsemässä niin nopeasti asian yli. Hyvä niin. Johtuu ehkä siitäkin, että se koko suhteen aikanakin näki Tyttiksessä samankaltaisuuksia menneisiin, arpia jättäneisiin parisuhteisiinsa, ja siksi ehkä ei koskaan sillä tavalla uskaltanut kiinnittyä tohon ihmiseen. Sitä ei Tyttis varmaan koskaan tajunnut. Näin luulisin. Ettei tuollaisessa hulluudessa, jossa riitaan tarvittiin vain yksi ja syyt löytyi aina vääntäen ja kääntäen toisesta, voi sanoa, että rakkautta edes oli olemassa. Sen olen jo kyseenalaistanutkin Tyttiksen puolelta, mutta ettei Äksän puolelta myöskään sitä oikeasti ollut. Jos oikeasti olisi rakastanut, ei tollasia epäilyksiä olisi ilmassa ollut sen puolelta alusta asti. Nää mietinnät ei ole mitään, mistä oltaisiin Äksän kanssa juteltu vasta nyt kun ero oikeasti jo tapahtui, vaan ekan kerran se jutteli nää mulle sillon viikko siitä, kun ne oli mennyt yhteen. Siksi mun olikin välillä aika vaikea sivustaseuraajana koko suhdetta edes tajuta, kun samat asiat kiersi kehää koko ajan, jotka oli jo ääneen lausuttu ihan alkumetreillä. Narsistisesti käyttäytyvän ihmisen aiheuttama tunnekoukku on ihan eri asia kuin todellinen rakkaus, mutta koukuttaa ihan samalla tavalla. Siksi kait tossakin veivaamisessa asiat oli just niinku niiden pitikin, vaikka se loppui juuri sillä tavalla kuin se alku ennustikin, ja otti mun mielestä ihan liian kauan aikaa. Se vaan kai tarvittiin siihen, että ne pystyi irrottautumaan.

Mulla ittellä on vähäsen taas negafiiliksiä monestakin syystä, mutta pakko ajatella, että asiat on niinkuin pitää, ja toimia sen mukaan. Siltoja tarttee sytytellä.

Ihan pikkusen edes!

2008-01-11T14:17:00.000+02:00

Uusi päivä, parempi mieli, ihan niinku arvelinkin. Ei sitä onneks kauaa jaksa masistella tolla volyymilla. Elämä on sillon aina ihan ok, kun pystyy aina välillä hymyilemäänkin.

Nyt just hihityttää yks uutena vuotena sattunut juttu, josta unohdin tossa joulunpyhistä kertovasssa bloggauksessa kertoa. Uusi vuosi meni meidän poppoolla kohtuu ryytyneissä meiningeissä, ilmassa oli jo vähäsen sellasta pakkojuhlan tuntua. Onkos se ihmekään, kun oli viikko enemmän tai vähemmän läträämistä takana jo, ja siihen päälle vielä riidat ja tunteenkuohunnat. No mutta, ei sitä tietty luovuteta, joten "hampaat irvessä" sitten juhlittiin sekin ilta.

Baarissa loppuilta (Tietty! Ja vielä siinä samassa tamperelaisessa, jossa mä olen menneenä vuonna käynyt noin 99% mun kokonaisbaareilusta - melkein pelottavaa, kantapaikka löytyy toisesta kaupungista :D). Koska Äksä lähti sen Hoiturittarensa luokse yöksi, mä jossain vaiheessa lähdin ittekseni vetäytymään kämpille päin. Bussilla oli tarkotus keretä kotiin, mutta siinä pysäkille päin raahautuessani mun eteen pysähtyi pieni punainen auto, ja sen kuljettaja huikkaili, jotta mihin oon menossa. Kerroin määränpään ja sain vastaukseksi, että hän voi sitten heittää. Joo joo, ajatelkaa vaan, ettei vieraisiin kyyteihin yksinäisenä naisena kannata noin vaan nousta, kyl mä sen tiedän! Mutta just sillä hetkellä humalassa ja kauheen väsyneenäkin jo se tuntui niin hyvältä ajatukselta nousta kyytiin.

Mä ajattelin, että se oli joku, joka oli ajalemassa sinne suuntaan kuitenkin, mutta kun se rupes kyselemään, että mihis suuntaan se mun määränpää nyt sitte oikein onkaan, niin rupes hiukka ihmetyttämään. Ajo-ohjeita antaessani kerroin myös, että jos se haluu jotain korvausta kyydistä, tarttee kävästä jonkun automaatin kautta, koska kaikki käteinen oli finaalissa. Ei tartte rahaa kuulemma. Siinä sitten small talkkina kyselemään, että mitäs se oli uutena vuotena puuhaillut, miks oli auton ratissa eikä juhlistamassa ja mistä se oikeastaan edes oli, kun ei paikallisia kaupunginosia tuntenut. No sehän oli kuulemma Lahdesta. Ja kysyessäni, että mitäs kuttua se sitten tekee Tampereella tähän aikaan uuden vuoden yötä ajelemassa ympäriinsä, niin se oli ajellut sinne katselemaan naisia. Jaaha.

Sitten alkoi tinkaaminen, jotta kuinkas kaukana se paikka nyt sitten keskustasta olikaan, jonne olin menossa. Kerrottuani se sanoi, että se on kyllä aika kaukana. Mä muistutin siitä, että kyl mä sille jotain maksaisinkin, jos se haluis. Joo ei rahaa edelleenkään, mutta että jos voisin sitten vastapalvelukseksi ihan vähän hiplata sitä tuolta jalkojen välistä. Mun leuka loksahti eka, ja sitten mä vaan repesin ihan totaalisesti räkäseen nauruun! Sori, ei kykene taipumaan tollaseen suoritukseen, ei millään. Sellanen harmaa hiirulaisnörttipoju, en olis siltä ihan heti tollasta vetoa odottanut. No sehän loukkaantui tietty mun responssista ja sanoi, ettei se kyllä sitten ilman hiplaamista mua voi heittää niin kauas, koska sen aikana on kaikki naiset jo menneet koteihinsa Tampereen kaduilta. Jaahas, selvä sitten. Oltiin jo kuitenkin aika kaukana ytimestä, ja siis siihen bussimatkaankin mä olisin tarvinnut sitä cashia, joten sanoin sille, että olis ollut reilua kertoa matkan "hinnasta" jo siellä automaattien läheisyydessä, ja että siksi se sais heittää mut takasin keskustaan.

Onneks mun kohdalle osui kiltti ja kuuliainen ahdistelijapervo, koska se sitten ihan todella heitti kuin heittikin mut! :D Kun ajeltiin takasin, mä päätin pitää sille vielä "äidillisen" saarnan siitä, että ei se tolla taktiikalla mitään naisia ikinä tule saamaankaan. Vänisi jotain vastaan, että tää on niin sanotusti viimenen keino, baarit ja kaikki on jo kokeiltu. Ajatuksissani mietin, että ilmeisesti on kotikaupunginkin kadut jo käynyt ahtaaksi, kun tarttee matkojen päähän lähtee hiplauksia vonkaamaan.

Kaikenlaisia ihmiskohtaloita. Pienistä kyykkäyksistä huolimatta sitä tarttee kuitenkin olla ihan tyytyväinen omaan itteensä, kun oikein rupee vertailemaan.

No One There

2008-01-10T21:29:00.000+02:00

And the wind blows through my heart
Shivers me one last time
As I now reach out in the dark
No one there

Why did it have to be so hard
For us to live our lives
Again I reach out in the dark in despair

Sentenced: No One There

Mulla oli tänään sairaslomaa (ihan oikeeta) ja sairaalapäivä. Sain tiputuksessa lääkitystä tähän mun tautiin. Joka on muuten nivelreuma, en oo sitä täällä ennen kertoillut. Tän pitäis auttaa pienellä viivellä mahtavasti verrattuna aikaisempaan hoitoon, ja sitä kautta musta pitäis tulla tältä osin kuin uusi ihminen. Muutos positiiviseen on varmaan aika kokonaisvaltainenkin, koska sen verran kauan tässä on (omaa typeryyttäni osaksi) menty niin pelkällä sinnillä kipujen ja yhä huonommin toimivien nivelten kera, että luulis elämänlaadun kokevan aikamoisen hyppäyksen ylöspäin kaikin puolin. Siis periaatteessa, kaikki on paremmin kuin hyvin.

Mutta ei kuitenkaan.

Itkettää vaan. Juu-u, itsesääliä tää on pitkälle, sanoo mulle mun järkipuolisko. Lopeta tollanen, kyllä sä nytkin jaksat, kun sä olet niin monta kertaa muutenkin jaksanut. Mutta just nyt, mä en jaksaisi millään jaksaa. En jaksa olla se vahva, joka aina pärjää ite, ja joka tekee muitten puolesta ja huolehtii niistäkin. Mä haluaisin, että nyt just tossa ihan fyysisesti olis läsnä joku, joka edes hetken aikaa kannattelis mua. Olis hakenut mut sairaalasta, käyttäis koiran, tekis vaikka teetä, ottais syliin ja silittäis tukkaa.

Mulla on niin yksinäinen olla. Sekin on täysin epärealistista periaatteessa, koska oikeesti mä en ole. Kuluneen vuoden aikana olen useammastakin suusta kuullut, että mua rakastetaan, musta välitetään. Ja mä rakastan ja välitän takasin. Se on enemmän kuin tarpeeksi ja sellasta ei kaikki ihmiset välttämättä saa elämäänsä koskaan.

Kelasin metrossa harmaana ja heikkona sairaalasta pari tuntia myöhässä päässeenä, koska ne ei päästänyt mua kotiin aikasemmin, koska tulin hirveen huonovointiseksi lääkkeestä ja melkein pyörryin ja mulla ei ollut saattajaa hakemassa, että teenkö mä joskus tälla itsepäisellä "kyllä mä pärjään ite" -asenteellani ite ittestäni yksinäisen at times like this. Kyllä mä tiedän, että muutamaankin suuntaan se olis ollut vaan pyytää, että tuuks mun avuksi nyt just näiksi hetkiksi. Vaikka siis, TIETENKIN, pärjään mä yksinkin...

Snif. No, huomenna on taas uusi päivä.

Merry Christmas!

2008-01-08T02:09:00.000+02:00

Siitä joulusta sitten vihdoinkin. Late as usual, kohta ollaan jo joulussa 2008. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, eiks ne niin sano, jotkut vanhat ja viisaat. Tai tyhmät ja kaavoihinsa kangistuneet... No jotkut kuitenkin!

Joulu-07 ei ollut kaavoihinsa kangistunut. Äksän läsnäolo traditionaalisessa sukujoulussa teki tietty oman osansa. Ja se, ettei systeri ollut läsnä, koska oli reissussa frendinsä kanssa toisella puolella maailmaa Väli-Amerikassa. Eka kerta, kun mutsi, jolle nää traditiot tuntuu olevan kaikkein tärkeintä, ei saanut koko lapsitrioaan koolle jouluksi. Angstauksen aihe nro 1. Ei sillä, kyllä mäkin traditioita tietyllä tavalla osaan arvostaa, ne kertoo parhaimmillaan juurista ja kuuluvaisuudesta ja luo sillä lailla turvallisuuden tuntua, mutta jos ne rupee kahlitsemaan niin, että se kaava, jolla kaikki aina on toiminut on se ainoa oikea tapa, jolla mikään ikinä voi tapahtua niin hrrrrrrrr. En haluu sellaseksi ikinä.

Jouluaatto sinällään oli kivaa. Siis sitten kun vieraat tuli ja pre-Christmashysteria loppui mutsinkin osalta. Pre-Christmashysteria, joka tarkotti sitäKIN, että kaikki oli niin vaiheessa (kuten tavallista) noin puoli tuntia ennen aikaa, jolloin vieraat oli kutsuttu, että hiukka aikasessa paikalle saapunut Äksä ei saanut missään nimessä tulla ineen. No ei se mitään, pikku metsälenkki sen koiran kanssa oli kiva.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon, vinkkua riitti, ähky tuli ja pieni kevyt kenttähumalakin. Sukulaiset TIETTY elää siinä ajatuksessa nyt, että koska mä roudasin miehen joulunviettoon siihen sakkiin, niin suurin piirtein juhannushäitä sitten tanssitaan seuraavaksi, mutta siinäpähän, niitten ongelma. Oli aika hupaisaa kattella, kun ne teki vuorotellen itteään tykö sillä meiningillä, että tarttee sitä uuden "perheenjäsenen" kanssa jotain jutellakin... Äksä raasu, mutta se selvis kyllä hienosti kaikista tungettelevista kysymyksistä.

Kun juhlat oli juhlittu, lahjat vaihdettu ja piipahdettu pikaseen pappan haudalla sytyttämässä kynttilä, suunnistettiin baariin, mä, Äksä ja pikkuveli (joka häipy kyllä sitten omien frendiensä kanssa pitämään pleikkarimaratonia). Ei sopinut dear maman pirtaan se, kierroksia se otti taatusti siitä, ettei jääty sinne iltaa istumaan. Ja kun Äksän dogi oli vielä pitänyt hiukkasen älämölöä (kuulemma) siellä illan/yön aikana, alkoi marttyyritekstiviestiä pukata. Hohhoijaa. Ne edellisenä iltana sen kanssa käydyt "luottamukselliset äiti/tytär-keskustelut" elämästä ja miehistä ja ihmissuhteista ja sen sellasista oli poispuhallettua, päälleliimattua huttua, ja siellä taas se kiristystä ja hallitsemista harjoittava lohikäärme levitteli siipiään, kun ei kaikki ihan sopinutkaan sen pirtaan. V*tun jees.

Nukutun yön jälkeen, ihan niinkuin oli etukäteen ollut Dragon Maman tiedossa, mä ja Äksä lähdettiin puolilta päivin sen vanhempien luokse. Mutta nyt kun asiat oli sen mielestä perseellään, sehän sai siitäkin kivan "luopumisentuskaa -shown" pystyyn. "Me jaetaan täällä sitten lahjoja ilman sua, jos IHAN TODELLA AIOT LÄHTEÄ ja jos nyt sitten edes saat niitä lahjoja jos lähdet, luopio" ja "noinko sä aiot priorisoida asioita" ja niin edelleen. No siis joo aion, sehän oli helvetti sovittu jo! Niin perkeleen pienestä sillä meni herne nenään ja poikittain, että ihan surettaa sen puolesta kyllä. En mä ole varmasti koskaan ollutkaan mikään mallitytär, mutta toi kiristysakti, se on jo niiiin loppuunkaluttu. Pesäeron paikka on seuraava, en mä jaksa tollasta hallintaa ja lyttäämistä. Varsinkin kun mä nyt ihan oikeesti yritin parhaani mukaan olla suora ja rehti ja rehellinen (jota en aina sinne suuntaan ole ollut, myönnetään).

Äksän vanhemmat olen pariin otteeseen aikasemmin sen luona tavannutkin, joten sinne oli rennompi mennä ja kaikin puolin oli kiva iltapäivä siellä. Ne ei ottanut kierroksia siitä, että suht' pikaseen syönnin jälkeen nostettiin kytkintä ja lähdettiin ajamaan Äksälle, viettämään omaa joulua ja välipäiviä ja uutta vuotta, ihan oman pään mukaan, ilman mitään "edustusvelvotteita".

Omaa, as in niinku meidän välistä ja niin edelleen, se oli ollut hahmotelmana mun päässä. Siksi hiukka keräsin negatiivista tunnelatausta noina päivinä, kun Äksä halusikin sukkuloida "kahden naisen välillä" ja jakaa ison osan tosta ajasta myös sen tuoreen tuttavuuden, johon se törmäs yössä muutama viikko sitten, kanssa.

Mä olin kyllä hyvinkin pettynyt ja surullinen, että se viikko otti tollasen käänteen. Kauheeta päänsisäistä skannausta jouduin tekemään, kun Äksä syytti mua mustasukkasuudesta ja hallintayrityksistä ja rajottamisesta. En tarkotuksella tarkottanut tuntemuksillani mitään noista. Mustasukkasuus, noh. Tietty ehkä jotain joo, mein historian ja mun tuntemukset huomioon ottaen, jotain sinnekin suuntaan saattoi läikähtää jossain, mutta edelleen, my problem, eikä se vaikuta mun käytökseen, jos olen ystävä luvannut ja haluan olla. Oltiin joskus Äksän kanssa puhuttu, viitaten sen menneeseen suhteeseen ja niin edelleen, etten mä halua olla tollasissa tilanteissa läsnä, ja se pettymys oli kaikkein kovin eka, kun sen yli vaan käveltiin, kuin sillä ei ois ollut mitään merkitystä. Pettymys, joka tuli ilmoille raivokohtauksen muodossa, jonka tuoksinassa mulle sanottiin, että voit painua vittuun sitten. And I did. Tullakseni takasin, kun pyydettiin, joten se nyt oli ihan turha farssi ehkä mun puolelta, olis sen voinut fiksumminkin hoitaa. Puhua asiasta seuraavana päivänä, ja lähteä sitten. Mutta lähteä mun olis näin jälkiviisaana kannattanut, koska viikko meni sitten siinä, että koska lupasin Äksälle tehdä kompromissin ja olla messissä kuten oli sovittukin muuttuneista kuvioista huolimatta, niin se meni sitten kulissien ylläpitämiseksi somewhat. Ja se on raskasta seurassa, joka on yksi niistä harvoista ihmisistä mun elämässä, joista välitän ja lujaa just sen takia, että sen seurassa ei tarvii filmata yhtään mitään. Kulisseja piti pitää pystyssä, koska on aika yksinäistä olla yksin sillon, kun on ajatellut viettävänsä aikaa jonkun kanssa, jonka seurassa viihtyy. Ja silloin oli vähän vaikeeta ihan joka hetkenä aidosti hymyillä sillä tavalla, kuin mun kuori ehkä hymyili.

Täytyy surkeilusta huolimatta sanoa, että kyllä varmaan Äksä parhaansa yritti siinä luoviessaan ja surkeilu ei johdu mitenkään sen uuden tuttavuuden persoonasta, se oli oikein mukava. Ja että Äksän kanssa edelleen meillä on välit ihan kondiksessa. Tarttee vaan omaa päätä kai järjestää uudelleen niille taajuuksille, ettei saa pitää niin lujaa kiinni niistä ennakko-odotuksista ja pettyä sitten, kun kaikki ei menekään ihan niitten mukaan. Sehän on juuri niinkuin mutsi tekee, ja sellaseksi en halua tulla. Tarttee miettiä sitä Äksän ajatusta, että "Kaikki on just niinku sen pitää", ja oikeesti uskoa siihen. Kaikella on aina tarkoitus.

Mutta siitä vaikka seuraavaks lisää, noista ajatuksista.

The X-Factor

2008-01-04T01:51:00.000+02:00

X niinkuin X-mas, X niinkuin Eksä, X niinkuin Äksä.

Kirjoitetaan tosta ensin mainitusta vaikka seuraavassa postauksessa, yltäkylläisten syöminkien ja kaiken tapahtuneen sulatusprosessi on vielä kesken. Kirjotetaan eka Eksästä ja Äksästä. Kirjotetaan henkisestä ja vähän fyysisestäkin väkivallasta. Joo, alotetaan uusi vuosi täällä tällasilla "höyhenenkevyillä" aiheilla.

Pari kesää sitten mä seurustelin Eksän kanssa, sen 5-vuotisen. Saatiin aikaan kova riita, taas vaihteeksi, ihan samanlaisella kaavalla kuin me aina riideltiin. Ruvettiin väittelemään jostain ihan triviaalista pikkuseikasta, joka ei edes liittynyt meidän suhteeseen mitenkään. Eksä pääty aina loppujen lopuksi jankkaamaan omaa samaa mielipidettään asiasta, ottamatta mun näkemyksen mukaan lainkaan huomioon mun muka-päteviä perusteluja sen mielipidettä vastaan, ja loppujen lopuksi, as always, mulla paloi käpy sen jankuttamiseen ja rupesin suoltamaan henkilökohtaisuuksia. Käärmeilkeyksiä. Osaan olla valitettavasti hyvinkin paha suustani, varsinkin jos vastapuoli on vähänkin heikko sellaselle provosoinnille. Desibelit kaakossa mä huusin ja solvasin ja haukuin mulle yhä enempi lasittuneella katseella vastaanhuutavaa miestä, kunnes lopulta - mut heitettiin seinään. Muks ja kops, törmäsin selkä edellä, löin pääni ja rintaan tuli mojova mustelma. Kuolemanhiljaisuus. Kunnes mä - TIETENKIN, eihän naisiin saa käydä käsiksi! - ajoin huutaen ja parkuen kauhistuneena katuvan Eksän ulos sateeseen (sen omasta kämpästä) ja marttyyrina pidin sitä siellä lukkojen takana pari tuntia ja purin mielessäni suhdettamme suurieleisesti ja tuomitsevasti, enhän mä vois enää jatkaa miehen kanssa, joka pahoinpitelee mua. No, eipä se sitten ihan niin mennyt, että se suhde olis just tohon tapahtumaan kaatunut, vaikka se eron kiila kyllä tollakin lyötiin meidän väliin, kun rupesin käyttämään tekoa Eksää vastaan oikeastaan ihan kaikissa erimielisyyksissä ja suhdetta koskevissa keskusteluissa, näennäisestä anteeksiannosta huolimatta. Tajuamatta silloin koskaan, että ihan yhtä syyllinen tapahtuneeseen, jossei enempikin, olin minä ihan itse.

Mä tiesin, että Eksä oli monella tapaa henkisesti heikompi ihminen kuin minä, ja mä tiesin tasan tarkkaan sen kipukohdat, joita painella ihan oikeasti loukatakseni toista. Ei vain haukkua mitäänsanomattomuuksilla, jotka voi ravistaa pinnasta, ilman että ne vahingoittaa. Mä halusinkin vahingottaa. Ja miksi? Siksi, että mua ärsytti toisen jankuttaminen. Ei siis oikeeta syytä lainkaan, vaan hallintaa, toisen lyttäämistä. Ja. Niin just. Henkistä väkivaltaa. Ihmiselle, jota sanoi rakastavansa. Vasta jälkeenpäin olen edes tajunnut ajatella, että mähän se syyllinen tapahtuneeseen olin. Ja vasta jälkeenpäin olen tajunnut, millanen nurkkaanajetun elukan epätoivoinen katse Eksän silmissä oli, kun se ei saanut mun kamaluuksia suoltavaa suuta suljettua, muuta kuin paiskaamalla mut seinään. Jos me oltais puheväleissä, niin mä pyytäisin anteeksi. Paitsi tota iltaa, niin myös sitä, että Eksä joutui tosta syytetyn penkille ihan yksin. Ja kärsikin kovasti. Pitkä miinus mun ihmissuhdehistoriassa, koko tarina, vaikka kärsijän penkillä aikani itteeni istutinkin.

Tässä aika hiljakkoin mä näin ton katseen toisissakin silmissä. Joo, arvaattekin jo. Äksän.

Lokakuun alussa kirjotin viimeksi, miten Äksän ja Tyttiksen suhde oli loppu-slut-finito, ja kuvioista sen eron tiimoilta. No, se oli just vaan "senhetkinen ero", järjestysnumeroltaan jo ties kuinka mones, ja palashan ne vielä sitten tuonkin jälkeen yhteen, On/Offaillakseen sitten vielä parin kuukauden ajan. Niinkuin mä oon kirjottanutkin, niin Äksästä ja musta on tullut tän syksyn mittaan hyvät ystävät ja me ollaan hengattu yhdessä about joka viikonloppu (plus ne bonuspäivät, kun veny sinne saikun puolelle...). Ja hengasin siellä silläkin lailla useasti, että Tyttiskin oli messissä. Meillä oli kolmisin bileet, nauru raikasi ja viini virtasi, mutta pinnan hauskuudesta huolimatta mua usein ahdistikin noi yhteiset vietetyt ajat. Tyttis tiesi kyllä mun mielipiteen niitten suhteesta ja sen käytöksestä Äksää kohtaan, ja about aina kun Äksä ei ollut kuuloetäisyydellä meidän puhe kääntyi koskemaan sitä ja niitten suhdetta. Selittelyjä, puolusteluja, kysymyksyä, vihjailuja. Tietty asiaan kuului, että tarinat erosivat melkolailla toisistaan. Meinasi polla räjähtää sumpliessa siinä viidakossa, että kuka puhui ja mitä puhui ja miksi puhui. Tyttis oli ylenpalttisen ystävällinen mua kohtaan, vaikka ekana tollasena yhdessä vietettynä iltana olin varautunut siihen, että meidän ehkä olis pitänyt selvitellä välejä tai että ainakin ne olis olleet aika viileät. Niin mä ainakin olisin taatusti reagoinut, jos mut ja mun tekemiset olis joku arvioinut ala-arvoisiksi ja falskeiksi (viitaten siihen lokakuun bloggaukseen). Varsinkin, kuten kävi ilmi, olisin itte ollu asiasta ihan eri mieltä. Kuten Tyttis siis oli, täysin. Oli aika vaikea suhtautua noihin kaikkiin ristiriitaisuuksiin. Toisaalta mä aattelin, että mun on pakko pitää välit kondiksessa Tyttiksen kanssa, jos haluan olla Äksä frendi, sillähän oli kuitenkin vaikutusvalta siihen, ja siispä luovin vaan mukana, miten parhaiten taisin. Suvantoihinkin hukkuen välillä - oli vaikea ihan joka hetkenä sumplia kahden ihmisen välillä, jotka yht'äkkiä uskoutuu ja luottaa muhun molemmat kuin kallioon, ja joiden välillä, niin kornia kuin se onkin parisuhteen ollessa kyseessä, oli koko ajan menossa näkymätön vastakkainasettelu ja sota, vaikka mä yritinkin tehdä selväksi, että mä olen Äksän frendi ja en siis voi samalla tavalla olla molempien. Kiivaasti mua värvättiin "vastustajankin" leiriin.

Olinpa siis läsnä sinäkin iltana, kun se lopullinen ero sitten viimeinkin tuli, 7 kuukauden soutamisen ja huopaamisen jälkeen tossa joulukuun alussa. Mä saavuin, kuten oli jo käynyt tavaksi, perjantaina Äksälle, ja vähäsen myöhemmin sinne tuli Tyttiskin. Tarkoitus oli istua iltaa ja lähteä baariin kolmisin. Sellasta kevyttä yhdessäoloa, joka kyllä meiltä luonnistui, sillon kun ei ollut "pakko" vääntää ihmissuhteita solmuun ja mutkalle. Mä vähäsen angstasin tosta kuviosta, koska siihen se melkein aina kuitenkin meni, ja alkoi mitta jo aika täynnä olla niissä kuvioissa läsnä. Mutta whatta hell, sillä lailla se olisi silti, että kolmisin oltais ja sillä sitten mentiin. Äksän ja Tyttiksen "suhteen" laatuunhan kuului, että status parisuhteen/kaverisuhteen/totaalihiljaisuuden välillä vaihteli "valonnopeudella" (vakaa ja turvaa antava parisuhde - Hell Yes!!), ja nyt oli menossa moodi "kaveri". Laiteltiin siinä itteämme valmiiksi baariin, juotiin glögiä, kaljaa ja siideriä, pelattiin korttia ja niin edelleen. Kunnes pöytä, jonka ääressä istuttiin, muuttui taas taistelutantereeksi. Tyttis laittoi musiikit kiinni ja alkoi "selvittää konfliktia", joka nousi kuin tyhjästä. Tää ei ollut ensimmäinen kerta kun mä olin niitten riidassa läsnä, mutta tää oli ensimmäinen kerta, kun tilanne johti yhteen niistä eroista asti, joita tossa epäsuhteessa oli ollut jo niin monen monta. Siihen viimeseen. Mä olin jo etukäteen päättänyt, että mä en puutu millään tavalla tällä kertaa, jos tilanne kärjistyy. Ei jaksanut enää. Joten kun sota syttyi, mä siirryin sohvalle sivuun.

Tyttis syytti Äksää monesta asiasta sinä iltana, ottaen keppihevosekseen munkin asioita Äksän kanssa, ja verhoten kaikki syytöksensä siihen, miten kovasti hän ja mäkin Äksästä välittää. Että siksi sen ei tarttis olla sitä ja tätä ja tota, vaan sen pitäs olla niin ja näin ja noin. Illanistujaiset käänty Äksän tuomiopäiväksi, ja vielä yleisön edessä, eli siis mun. Tarttee tietty sanoa, että kyllähän Äksäkin takasin pisti, se osaa olla hyvinkin ilkeä sanoissaan puolustautuessaan hyökkäystä vastaan. Syytökset kuitenkin vaan jatkoi virtaamistaan, kunnes koko tilanne meni siihen, että moneen kertaan Äksä sanoi, että Tyttis voi lähteä pihalle sitten, jos se tulee sen luokse yömyöhään huutamaan ja haukkumaan, kun ei kukaan kuitenkaan ollut siinä tilassa, että ihan oikeesti jotain syvällisempiä juttuja olis ollut järkevää selvittää. Tyttis ei lähtenyt. Lopuksi Äksä pisti sen lähtemään. Kamat lensi pihalle, ja Tyttis sai vauhtia lentävästä siideripullosta rinnuksille (joka oli tärkeä saada mukaan, kun se vihdoin suostui lähtemään) ja potkusta jalkaan.

Emmä voi sanoa, että mä olin Äksästä ylpeä sillä hetkellä, kun se turvautui fyysiseen väkivaltaan. Kuten oli käynyt ennenkin sen ja Tyttiksen väännöissä - ei tosin yksipuolisesti pelkästään Äksän puolelta. Mutta viitaten tohon kertomukseen mun omasta elämästä, niin mä kyllä ihan täysin ymmärrän sen, että ahdinko purkautuu jollakin tavalla. Vaikka se olikin "huono" ja tämän yhteiskunnan niin tuomitsema tapa. Senkin katse oli nurkkaanajetun eläimen.

Ei toi Tyttiksenkään käytös irrotettuna kokonaisuudesta ehkä edes kuulosta niin pahalta. Mutta kun miettii, että sitä oli jatkunut kuukausitolkulla; ensin nostettiin konflikti pystyyn, sitten vietiin matto jalan alta lähtemällä ja hylkäämällä suhde, väliaikoina kovaa kontrollia ja rajoituksia ja ehtoja, sekä vastakkainasettelua ja tunnereaktioitten hakua muun muassa Äksän koiran lopetusvaatimuksia latelemalla ja ystävyyssuhteisiin soluttautumalla ja lapsen mukaanvetämisellä, josta Äksä välitti kovasti, mustamaalamisella ja sen sellaisella. Raja tulee jossain vastaan. Raja sitä henkistä väkivaltaa vastaan.

Joo, joku ajattelee, että miksei lähtenyt jo aikaisemmin. Niin mäkin ajattelin. Toiset lähtee, mutta toiset koukuttuu vaan enempi. Ja sellasiin, jotka koukuttuu vaan enempi, voi kaikkein eniten käyttää sitä henkistä väkivaltaa.

Siksi mä oikeastaan tänä päivänä nostan Eksällekin hattua, että se viimein teki sen ratkaisun erota musta. Että se haki sen voiman sitten vaikka toisen naisen kautta. Koska sekin oli koukussa ja pahasti. Enkä mä edes tajunnut sitä.

X niinku X-mas sitte seuraavaksi.

Nightmare before Christmas

2007-12-23T00:36:00.000+02:00

Jouluaaton aatto, jo!

Mä oon saapunut tänne vanhemmille. Umpipuhki ja niskat jumissa - hernerokkasumun takia Helsinki-Turku väliin kului aikaa kolmisen tuntia, keskinopeuden ollessa sellaset 50-60 km/h, motarillakin. Hyi perse, että oli kenkkua ajaa. Täällä jouluhysteriaa mutsilla as usual, mutta se nyt kuuluu asiaan. Huomen tarttee rykästä jouluostoksille, ne ei oo edistynyt alkutekijöitä pidemmälle. Tarvii toivoa, että valtaosa ihmisistä ei shoppailis enää huomenna, ettei tarvis jaksaa sitä ryysistä. Ympfh.

Ei-painajaisia on ne kaikki ihanat ruuantuoksut, joita täällä jo leijailee - mä keski-ikäistyn kyllä kovaa vauhtia, kun en millään malttais odottaa, että pääsis jo jouluherkkujen ääreen. Ja ei-painajainen oli myös aamupäivä tänään, kun yllätyksenä mut eilen illalla kutsuttiin kaakaolle. Kukas muu kuin Umpikujamies oli palannut Suomen kamaralle (se teki duunia Amerikassa pari kuukautta tässä syksyllä) ja halus toivotella jouluja. Ihan kivaa ja pisti hymyilyttämään, vaikkei mein keissistä koskaan mitään tullutkaan / olis tullutkaan. Emmä siis kuitenkaan ihan yksin ollut sitä mieltä, että jotain kipinää sillon syyskuussa oli. Vaiks en mä kyl sitä epäillytkään.

Nyt alkakoon joulunvietto. Palataan taas sitte muutama kinkkukilo raskaampana keventämään tänne kaikki mitä on tarvis.

Täältä Joulutunnelmaa kaikille! Hei heiluta sun joulukinkkua!

Vittuuuuuh!

2007-12-21T19:35:00.000+02:00

Vanne meinaa kiristää päätä. Vittu-vittu-paska-saatana-perkele ja niin edelleen, saanette kiinni punasesta langasta tostakin. Miten voi samasta asiasta niin monta kertaa vittuuntuakin - eiköhän sillon kantsis tehdä asialle jotain.

*ajattelee-rauhan-ajatuksia-ja-yrittää-saada-verenpaineet-normileveleille-takasin-ja-niin-VITTU-edelleen*

Ei onnistu.

Back In The Loop

2007-12-21T00:09:00.000+02:00

Who are you? Friend or foe?
Now leave your sorrows all behind
This ain't enough, hanging tough
Now you must make up your mind
We can't stay down, we have to leave
There is no place for us to hide, so this is it
You've been warned now either join or step aside
Cause I'm back

Back! Cause I'm back.....Back!

Snap out of it now
We're back in the loop and it's time to move on
We're aiming for all or nothing now
We're back in the loop and it's time to go on
For us it is all or nothing now

E-Type: Back In The Loop

Jep, takasin.

Kaksi ja puoli kuukautta onkin blogi, tai ainakin sen pitäjä ollut lepotauolla, ja vähäsen kait harkinnan alla, että jatkaako ylipäätään vai ei. Sellasesta mun ajatusten purkupaikasta, jonka tän oli tarkotus olla, uhkasi tulla ase ja sodankäynnin väline ja se alkoi tuntumaan kauheen liian ahdistavalta, kaikkine tekstieni sensurointeine päivineen, vaikka toki sen itse ihan mahdollistin. Hengähdystauko oli siis ihan paikallaan. Nyt on tekstit palautettu paikalleen ja vanha meininki jatkukoon.

Vaikka tänne ei ole siis uutisoitu elämän koukeroista, eipä se tarkoita, ettei niitä ole. Onpa. Lyhyt updatetiivistelmä on paikallaan, niin pääsee sitten taas jatkamaan vähän reaaliaikasemmilla häppeningeillä ja tunteilla ja emotioilla tästä eteenpäin.

Pähkinänkuoressa tähän aikaan on mahtunut työntekoa vaihtelevalla menestyksellä. Toi vaihteleva menestys taas tarkottaa sitä, että on kai oikeesti uskottava se, että mun moraalinen selkäranka just ton työnteon suhteen on aika kumia - venyy ja paukkuu. Omaa lomaa saikun muodossa on pidetty luvattoman paljon, syystä että juhlat on jäänyt viikonlopuilta päälle - prkl, pitääköhän tässä huolestua siitäkin, että mä olen sukuni rasitteitten mukaan alkkis as well? Jonkunlainen tuurijuoppo ihan takuulla kyllä... No, duuni on kyllä edellä mainitusta huolimatta vahvasti hallussa, ja työtarjous uuteenkin tupsahti, mikä tietty on ihan bueno uutinen. Joskin ahdistaakin vähäsen - pitääks sitä hei niinku ihan aikuisten oikeesti tiätsä ruveta aikuiseksi tälleen kolmikymppisenä ja tehdä tollasia sitouttavia päätöksiä. Huihui.

Terveys on reistannut tässä oikeestikin, eikä pelkästään niissä selityksissä sivulla seitsemän pomon suuntaan kaikkien poissaolojen takia. Sen takia kai mulla edelleen on työpaikka. Otetaan paskasta siis irti vähän iloakin - kait noi poissaolot saigoniin vedoten vois tolleenkin ittelleen perustella, jos on oikeen vaikea kattoa peiliin. Polvileikkaus voi olla edessä, mutta se ei oo varmaa vielä. Vuodenvaihteen jälkeen pitäis helpottaa, kun uudet hoidot alkaa - looking very much forward to it.

Pollan terveyskin meinas sanoa sopimuksensa irti sellasen pikkusen nervous breakdownin muodossa. Riippuen niin monesta asiasta, jotka tiedostan ja ehkä sellasistakin, joita en tiedosta. Ilman laitoshoitoa on kuitenkin selvitty sen suhteen vielä. :P

Ihmissuhteet elää nekin tietty mun messissä elämäänsä. Se mun inana frendi, jonka dogi oli sillon alkusyksystä täällä majotuksessa palas yhteen sen miehensä kanssa sitten kuitenkin ja on saanut vauvansa - pieni tyttö. Jälkimmäinen asia tuo palan kurkkuun. Mutsin ja mun välit on hirveen "mielenkiintoset" for time being. Se kun veti melkein ranteet auki Guilt Tripin kourissa, kun kuuli, että tuli se romahdus. Syyttää siis kovin monesta asiasta itteensä. Voihan se olla oikeessakin, olen mäkin sitä monesta asiasta vuosien varrella mielessäni ja sanoissanikin syyttänyt. Se kohtelee mua nyt ihan selkeesti silkkihansikkain, mutta niin teen kyllä nyt sitten mäkin sinne suuntaan, kun tuntuu syylliseltä, että siitä tuntuu syylliseltä... Freak Show.

Ja tän blogin päähenkilöksi miltei "kuin itsestään" noussut Äksä, se on jo ihan hitsautunut kiinni muhun. Mun ystävä. Sen se on nyt niin moneen kertaan jo näyttänyt, että kaikki ne epäilykset sen suhteen, ne on huuhtoutunut matkan varrelle. Pitäis kai kaikki koukerot ja niitä kiertäneet ihmiset tuntien sanoa, että toistaiseksi all is good, mutta mä sanon kyllä ihan uhmallanikin, että nyt ja tästä eteenpäin.

Siinä kait tärkeimmät, palataan menneisyyteen jos on tarvis enempi sitten joskus. Nyt just alkaa olla jo joulunodotusta ilmassa. Mä kyllä tykkään niistä joulunpyhistä, mutta inhoan tätä joulunalusaikaa hysterioineen. Yleensä kyllä on enempikin angstia ilmassa näinä aikoina. Tästä joulusta tuleekin hiukka erilainen. Äksä ja mä vietetään se yhdessä. Ja koska mun family lähtee myös aina siitä olettamuksesta, että mä vietän sen niitten kanssa, se tarkoittaa sitten sitä, että Äksä viettää sitä mun kotikotona mein kanssa. Ja sitten vieraillaan senkin porukoilla, kunnes karataan omille teille.

Katotaan kuinka jeesusjuhlan käy, kun itse perkele* saapuu mestoille. ;)

*edelliseen postaukseen lokakuulta viitaten.

Rakkautta, rakkautta vain?

2007-10-03T02:52:00.000+03:00

Oma elämä on aika pausenapin takana, kutakuinkin tylsää arkea vaan, mutta just nyt tuntuu, että se on voi olla ihan hyväkin juttu, kun on sivusta seurannut, miten muiden elämät räiskyy. En mä sellasta haluaisikaan. Sanotaan sitä sitten pelkuruudeksi multa tai miksi vaan. Ehkäpä se onkin vaan järkevää, että sillon tällön vähän säästelee itteensä kaikkein kovimmilta kierroksilta - en mä sellasia edes kestäis. Ja en tiedä, pitäiskö kestääkään.

Yksi ihmissuhde (Äksän), jonka kuvioissa olen ollut tiiviisti jossen en nyt suoranaisesti mukana niin aitiopaikalla seuraajana, koska ollaan oltu enempi tai vähempi, kaikesta huolimatta ja niin edelleen, niinkuin täältä on ollut luettavissakin, tekemisissä frendeinä. Voi olla vähän typerää edes kirjottaa toisten ihmisten asioista mun blogiini, vaikkei nää edes suoranaisesti mulle kuulu, mutta aion nyt uhallanikin tehdä niin, koska aika paljon ajatuksia herättää näköjään mussakin, kun mulle tärkeetä tyyppiä on viety kuin pässiä narussa. Voi sitä muittenkin virheistä varmaan oppia. Ainakin toivon niin. Jos ei muuta, niin sitä jollakin tapaa kirkastuu entisestään se, että mitä sitä jonkun tulevaisuuden kulman takana venaavalta parisuhteeltaan toivoo ja haluaa, ja ennen kaikkea se, mitä siltä EI halua.

Kirjotin joskus keväällä mun kelauksiani ihmissuhteista ja nää aatokset kyllä on tässä tota myllytystä sivusta seuratessa kirkastunut potenssiin sata. Voi olisipas toi kristallinkirkas ihannekuva sitte joskus mulle sellanen johtotähti, joka auttais onnistumaan, kun sopiva targetti pöllähtää mun eteen! Keep my fingers crossed.

Surettaa ja kauhistuttaa, näin sivullisenakin, millasta Rakkaus-sanan raiskausta jotkut ihmiset ihmissuhteissaan tekee. Ja jos ei tee sitä tahallaan, niin eivät kyllä sitten ainakaan omaa pienintäkään käsitystä siitä, että mitä tarkottaa, kun rakastaa. Ei se riitä, että sitä hokee ja vakuuttaa sanoissaan. Sen pitäis näkyä sitten teoissakin. Ei rakkaus ole kulissi, se on sisältö.

No tai siis, voin lopettaa hymistelyn, Äksän suhteestahan tässä oli kyse, ja siis toi edellinen, se koski sitten sitä sen Tyttistä. Tai ex-sellasta. Juu, I know, oon aika vaarallisilla vesillä, kun ulkopuolisena arvioin muitten ihmissuhteita, niin kaikki aina on, jotka ei niitä itse elä, mutta sanotaan nyt tässä heti, että tottakai tajuan, että pakko siihen on olla mahtunut monta hienoa hetkeä ja paljon sellasta, jota ei ulkopuolisena voi edes tajutakaan. Of course. Vaikka tässä asemassa koko tänä aikana noita kuvioita seuranneena ja keskusteluja Äksän ja jopa kertaalleen sen Tyttiksenkin kanssa käyneenä (nii-i, kelatkaa!), on aika helppo toisaalta myös sanoa, että told you so. Yhdellä tavalla sivusta on kirkkaampikin nähdä, kun ei ole niillä tunteilla kiinni siinä jutussa ite.

Tolla edellä tehdyllä disclaimerilla en siis lainkaan edes ota esille niitä positiivisia asioita siinä suhteessa. Tietty niitä oli, ei kai sitä suhdetta muuten olis ollut. Paskat vaan kaatu keittäjänsä niskaan ja peitti alleen sen kaiken kauniin.

Tämäkö rakkautta? Suhde oli koko kesän On/Off parin viikon - kuukauden sykleissä, koska aina konfliktien kohdalla Tyttis pakkasi laukut ja lähti. Hylkäsi koko jutun, hylkäsi Äksän. Hylkäsi ensin asettaen kiristyvää kontrollia Äksän tekemisille, koska ilman mitään syytä Äksään ei ollut luottoa ollenkaan, niinä aikoina kun suhde oli On. Johon kuului kesän edetessä esimerkiksi sitten se, että mä olin ns. Kieltolistalla. Asia, josta henkilökohtaisesti voisin jopa olla ko. henkilölle tuohtunut, jos jaksais ja viittis, sen yhden yön jälkeen, kun yritin niitten välejä paikkailla puhumalla ihan vilpittömästi sen suhteen puolesta, vaikka se tarkotti sillä samasella hetkellä aika rajua ittensä ja fiiliksiensä sivuunpistämistä. Mutta niinhän ystävät on valmiita tekemään. Joten thanks for the trust vaan! Sellasenaan tollanen käytös on ihan käsittämätöntä ihmiseltä, joka tuntee Äksän varmasti parhaiten maailmassa ja jonka sen takia, jos väittää rakastavansa, pitäisi tietää, että sen todellakin olisi ollut helppo luottaa. Rakkaus on just luottamusta.

Mä tajuisin vielä sen, että ihmiset saattaa suhteen alussa myrskyillä ja hakea rajojaan ja paikkaansa toistensa suhteen riidoin ja yhteenotoin, jos ne asiat tapeltaisiin kerralla läpi, selvitettäisiin ja sitten jos niikseen tulee, niin uusi riita sitten jostain muusta asiasta. Nää vaan kiersi aina samaa kehää, aina samoista syistä, eikä voi sanoa, että tilanne olisi selkiytynyt vaan paheni vaan. Viimesinkin konflikti oli ihan samoilla kaavoilla, ja sen seurauksena ei oo enää vaikeeta ollenkaan hahmottaa, ettei tossa ollut sitä kovasti sanallisesti vakuutettua rakkautta koskaan olemassakaan.

Tyttiksen toimesta Äksä mustamaalattiin ihan hirviöihmiseksi koko sen lähipiirille. Niillä on nyt olemassa mielipide siitä, HYVIN negatiivinen ja vihamielinen, vaikka kukaan niistä ei ollut koskaan edes tavannut / nähnyt / puhunut Äksän kanssa, ikinä. Eli ihan Tyttiksen muodostaman mielikuvan varassa ne suurinpiirtein vihaa Äksää. Joka toisessa lauseessa Tyttis sitten tässä ton viimesen yhteenoton jälkeen vakuuttaa sanoillaan sitä, että rakastaa Äksää eniten maailmassa koskaan ikinä, ja joka toisessa lauseessa kertoo, että yhtälö on mahdoton seurustelun jatkumiselle, koska kaikki muut hänen elämässään on sitä mieltä, että Äksä on monsteri. Nii, kenen vika? Kuka tekee noin ihmiselle, jota väittää rakastavansa, että toisella suulla levittää sitä mitä suurinta paskahuttua ja toisella suulla sitten niin kovasti muka rakastaa? On kai omasta mielestään vielä suuri ihminen, kun kuitenkin pystyy tollasta karmeutta rakastamaan... Jep jep.

Mustamaalaus nimittäin tuotti tulosta ihan kympillä; kun Äksä ja Tyttis oli nähty yhdessä autoilemassa ton yhteenoton jälkeen, niin iso pyörä pyörähti, ja sopassa on mukana Tyttiksen ex, joka uhkaa huoltajuuskiistalla, jos Tyttis on tekemisissä Äksän kanssa, ja äiti, joka nyt epäilee jokaista sanaa Tyttiksen suusta, koska se oli sinne suuntaan valehdellut, ettei enää ole Äksän kanssa tekemisissä. Joo, senhän oli pakko, koska sehän on niin hirvee... Ihan kauhee kalabaliikki ja ei, suhteen jatkuminen ei todellakaan ole enää mitenkään mahdollista, ton ulkopuolisten kuohunnan takia, jos sitä nyt joku sais päähänsä vielä yrittää. Surkeinta sitten vielä kaiken lopuksi on, että edelleen, Äksä on niin syyllinen, kaikkeen, edelleen, vain ja ainoastaan. Tyttiksen virallisen version mukaan siis.

Nii. Rakkautta, no matter what? Ehdollista rakkautta, ehkä. Mutta rakkaus ja ehdot, ei ne mahdu samaan lauseeseen.

Did you?

2007-09-28T00:07:00.000+03:00

It's not the tree that forsakes the flower
But the flower that forsakes the tree
Someday I'll learn to love these scars
Still fresh from the red-hot blade of your words

How blind can you be, don't you see
that the gambler lost all he does not have

Did you ever hear what I told you
Did you ever read what I wrote you
Did you ever listen to what we played
Did you ever let in what the world said
Did we get this far just to feel your hate
Did we play to become only pawns in the game
How blind can you be, don't you see
You chose the long road but we'll be waiting

Bye bye beautiful

(Nightwish - Bye Bye Beautiful)

Se olis kaikkein viisainta tai kaikkein tyhmintä sanoa byebye. Ja se tekis mut joko onnellisemmaksi (ajan kanssa ainakin) tai hirveen onnettomaksi pitkäksi aikaa.

Mutta paskaako edes pohdin, ei oo ees mun kädessä. Senkin vois tietty muuttaa.

Voi kyynel.

Reality bites

2007-09-26T17:06:00.001+03:00

Pitkä viikonloppu takana, joka meni reissussa Englannissa. Oli kivaa, tsirp-tsirp-tsirputtelin vailla huolen häivää hymy huulessa koko ajan, tuttujen ja tuntemattomien kanssa ympäri maailmaa kanssa sosialisoiden, pikkupöhnässä almost all the time.

Nyt kotona taas ja korttitalo on kai romahtamispisteessä. Mä en saa öisin nukutuksi, päivät olen koomaväsynyt, en syö just ollenkaan, kun ruoka takertuu kurkkuun ja paino putoo (mikä sinällään ei tietty ole mikään huono juttu, onhan tossa ympärillä tota laardia, jonka sietääkin lähteä, mutta ei tällanen mitään terveellistä ole), polvi on paskana ja kipee, itkettää koko ajan, sydämessä on ihan kuin olis joku rytmihäiriö, kun tuntuu kuin se sillon tällön tasasesti ottais parit extraläpätykset.

Ja kaiken lisäksi tappelen, otan yhteen tai olen muuten vaan välit pausella melkein kaikkien ihmisten kanssa mun elämässä. Sellastenkin, joitten kanssa oon ajatellut, että konfliktin aikaansaaminen ei ole edes mahdollista. Ihan samasta syystä vieläpä. Kun oon kertonut, että joku juttu ei tunnu mun mielestä kympiltä, vituttaa, ärsyttää ja sen sellasta. Kun en ookaan pelannut ihan samalla tavalla mukana, kuin kaikki on aina tottunut, että mä teen, kuten oon aina tehnyt. Nyt mä olen The Bad Guy, kun otan kantaa oman itseni puolesta. I guess I am not supposed to. Mun omasta (tietty hyvin subjektiivisesta) mielestä mä en ees ole ollut mitenkään härski, ilkeä tai whatever.

Väärinymmärretty olo. Tai sitte en osaa olla objektiivinen ollenkaan, ja oon vaan marttyyri.

"I'm just a soul whose intentions are good. Oh Lord, please don't let me be misunderstood."

Rakkiriepu

2007-09-17T21:11:00.000+03:00

Dogi, jota ei sen isäntä ikinä kehu tai taputa. Ja silti se heiluttaa sille isännälleen häntää. Tai onks se niin, että se heiluttaa sitä häntää juuri siks. Whatever, mutta mä luulen tietäväni, miltä tollasesta koirasta tuntuu. Not necessarily a nice feeling. Tarttee taputella omaa enempi.

Ittekseni mun tarttee miettiä, että

a) kehuja kerjätäksenikö mä heilutan häntää?
b) tarviinko mä niitä kehuja, vaikka mä heilutan häntää, jos ite tiiän oman "erinomaisuuteni"?
c) kannattaako ylipäätään heiluttaa häntää?

Blääh. Mun Sielun Peilikin on särki, ja toisessa silmässä verenpurkautuma, joka on ilmestynyt siihen out of nowhere baarireissun aikana. Karseen näkönen. "No en oo saanut hittiä, eikä oo tapahtunut mitään..."

Pikkusta henkistä töyssyä lukuunottamatta, that is. Paskaakin paskempi maanantai.

Nix

2007-09-13T06:56:00.000+03:00

Hyvää ruokaa, punkkua, kiinnostavaa keskustelua, naurua, ihana ihminen, silmänruokaa, halipus-läheisyyttä.

Ja aivot, jotka raks-raks-raksuttaa sitä kuviota, joka tekee yhtälöstä "on yhtä kuin epätosi" -lopputuleman. Tietoisuus, joka tekee sen, että en vaan ollut kympillä mukana, liian varuillani, liikaa shittiä siinä välissä, vaikka ei koko aihetta edes sivuttu.

Treffit Umpikujamiehen kanssa siis.

Maybe in other life.

It's raining men

2007-09-06T00:42:00.000+03:00

Mun koneellekin ne jo tunkeutuu. Läppäri on ollut yhdistettynä uusien kuvioitten myötä muuhunkin kuin tuttuun ja turvalliseen koti-WLANiin, ja sinne on ilmestynyt päivän aikana folderit SharedDocs on Jukka ja SharedDocs on Teemu (ja siis konetta ei oo käyttänyt kukaan muu kuin mä). Mitvit? Kuka perkeleen Jukka ja Teemu, ja mitä helevettiä ne tekee mun tietsikalla? Tarkottaaks toi sitä, että joku yrittää haxoroida itteensä mun koneelle? Hmm. Mun tietoturvatoimet oli yhtä kuin heittää ne roskakoriin ja tyhjentää se, mutta kaipa tosta täytyy joltakin kysyä, että whatta fuck.

Joo. Äidin puhelun lopuksi sanoma "Pidä ittestäs huolta" sai itkun kurkkuun for no reason. Mä yritän.

Roskakori

2007-09-04T17:03:00.000+03:00

Anonyymi -H- kirjoitti viime postaukseen kommentin, että no way mä saa pelastaa itteeni, eli siis pelkuroida. Parempi kokea ja tuntea, kuin peruuttaa kaikesta pois.

Joo, ihan mun ajatuksia. Allekirjoitan. Periaatteessa. Mä vaan jotenkin näen tässä hommassa niin paljon sellasia aineksia, että mä olen taas ennen pitkää tilanteessa, jossa mun korvaan kaadetaan tunnehuttua, joka ei edes koske mua. Ja kuuntelen sitä, koska mä kiinnyn ihmisiin, jotka pääsee mua lähelle, ja luulen sillä auttavani ja osoittavani, että se toinen on tärkeä. Ja samalla oletan tietty, että olen sille toisellekin tärkeä, myös jotenkin muuten kuin vaan sinä fiilisroskiksena. Sille en voi mitään, enkä halua voidakaan. Samoja aineksia, kuin Äksäkuviossa. Jossa otin henkisesti aika kovaa turpaan. Syystä ja syyttä, ihan sama se, mutta turpaan. Tärähti sen verran, että mä kokoilen itteeni sen jäljiltä, jotta tärinät lakkais. Lakkais tuntumasta surulliselta ja pahalta.

En siis tiedä, uskallanko TAAS laittaa itteeni niin alttiiksi tolle kaikelle. Koska chances are so big, että just noin se tulee menemään. Plussapalleroina vielä sitten kaikenlaisia kaveriporukkahankauksia, joita tosta jutusta vois myös aiheutua. Plop plop.

No mutta, enhän mä nyt tietty ihan lälläri ole. Kyllä me jo ollaan treffit sovittu. Katotaan sitte, pikkuhiljaa.

Iso kerros taas vaan sitä teflonia pintaan. Vaikka ei millään jaksaiskaan.

Umpikujamies

2007-09-02T16:16:00.000+03:00

Jep jep. Once again.

Tällasessa krapula-apatiassa tuntuu melkein musertavalta. Onko mussa joku magneetti, joka vetää tunnesekamelskamiehiä puoleensa?

Hauska ilta eilen siis, puolituttujen tai melkein kavereitten, whatever, bilebändin 10-vuotisjuhlakeikka. Mieletöntä meininkiä, hauskaa oli, nauratti ja itketti, kaljaa tuli juotua enempi taas kuin olis ollut tarvis jii än ee. Olis lopettanut siihen ja jättänyt ne jatkot välistä. Ei olis apatiamuserruspuserruksia, pikkunen krapula vaan.

No mutta, jatkoille siis tietenkin oli mentävä, kuka sitä nyt hauskan illan pystyy jättämään kesken sillon, kun kannat on katossa ja on eniten hubaa? No en mä ainakaan. Siitä jatkojen fiksaamisesta ton miehen luokse tää säätö sitten lähti. Olenhan mä ton miehen tavannut ennenkin, mutta ei ennen oo mitään sparkseja ilmestyny meidän välille. Toisaalta, jompikumpi on seurustellut aina kun ollaan törmätty. Mutta nyt sitten kipinöi. Mä ja se, kaks känniääliötä, yritettiin soittaa takseja ja kikateltiin kaikenlaiselle typerälle jutulle. Syksy on tullut, ihan selkeesti, huomas tolleen aamuyöstä, oli kylmä! Kun hytisin siinä, otettiin mut kainaloon lämmittelyn verukkeella. Ja every now and then, jäätiin toistemme silmiin kines. Sellasta kaikkea pientä ja söpöä.

Jatkoilla niitä tuijotuksia, kahdenkeskisiä tupakkatuokioita, pieniä kosketuksia. Kotiutumisen hetkellä pieni suukko ja sylihetki. Ovella vielä ottaa olkapäästä kiinni, kun muut jo ahtaa itteensä takseihin, ja antaa kunnon suudelman... Tää kaikki silleen huomaamattomasti, koska kuten alussa kerroin, kyseessä on tunnesekamelskamies, ja sen ex-tyttöystävä yli kymmenen vuoden ajalta oli myös messissä jatkoilla. Joka ex-statuksestaan huolimatta ei kestä nähdä mitään uusia juttuja tolla tyypillä. Joka vetikin pienet kriisit ihan vaan siitä, että se tajus, että mein välillä meinaa tapahtua jotain. Ex-tyttöystävä, jonka kanssa se hengaa "kaverina", ja nää tyypit keskenään sotkee kaikki uudet ihmissuhdekuviot toisiltansa, koska eivät pääse toisistaan irti. Tai halua irrottaa. Ulkopuolisin silmin tarkasteltuna, ihan täydellisesti toisilleen sopiva pari, tällä kertaa ei edes ilkeällä mielellä tarkotettuna. Match Made In Heaven. Jotka ei tota menoa kyllä mitään muuta elämäänsä saakaan/haluakaan.

This is the Dead End I was talking about. Oli mitä kipinöitä tahansa, tuomittu epäonnistumaan. En edes ajatellut yrittää mitään sen enempää, mutta se piru oli onkinut mun numeron jostain ja pisti tekstaria pari tuntia sitten. NYT olis se tilaisuus pelastaa ittensä ennenkuin taas sattuu ja menee liian vaikeeks. Niih. Pelastanko?

Raakuus ja Tyhmyys. I hate you guys.

2007-09-01T13:24:00.000+03:00

Piti kai bloggeroida oman pään pulputuksista. Torstai-illan Silminnäkijä-dokkarin jälkeen ajatukset, inho, raivo ja kaikki maailman negatiiviset tunteet on ollut kuitenkin jossain ihan muualla.

Koiratappelut. Laittomat koiratappelut. Laittomat koiratappelut SUOMESSA. Saatana. Se oli ihan järkkyä katteltavaa. Linkissä dokkari BBC:n sivuilta, ja tekstiä miten se tehtiin. Ihan tosi jees, että suomalaiset on lisänneet yhden sulan hattuunsa, että missä ne on hyviä. Tappelukoirien kasvattamisessa.

Miten ihminen VOI tehdä niin koiralle? Koiralle, joka on sille omistajalleen lojaali, vaikka se olis millanen kuspää. Lukekaa vaikkapa alla olevasta linkistä, miten taistelukoiraa valmennetaan ja ennen kaikkea käsitellään taistelun aikana. "Good boy". Mä oksennan. (Noi on muuten webarkistosivut just sen suomalaisen pittikasvattajan kotareille, joka dokumentissa myi koiran sinne Irlantiin. Sivuille ei ole kuulemma suomalaisista ippiksistä päässyt enää aikoihin...) http://web.archive.org/web/20040815013035/www.dunkelkennels.com/keeps.html Noi tyypit ainakin niitä on. Kusipäitä. Vihaan.

Ittekin on syyllistynyt joskus purkamaan omaa huonoa päiväänsä omaan koiraansa räyhäämällä syyttä ja sen sellasta. Senkin jälkeen on huono omatunto. Miten noi monsterit nukkuu yönsä, en tajua.

Ja Suomen oikeuslaitoksen tuntien, noi tyypit tuskin saa edes kummallisia sanktioita noista hommistaan. Eri olisi, jos todisteita olis saatu laittomasta vedonlyönnistä. Taas kerran, raha on number one prioriteetti. Valinnaisia kirosanoja tähänkin.

Samaan syssyyn jotkut idarit eläinaktivistit meni tekemään sen turkistarhaiskun Pohjanmaalla, 2500 minkkiä free to roam.

Oikeesti, joskus mä ihan aidosti toivoisin, että armomurhat olis Suomessa laillisia. Kun ihmiset menee liian raaoiksi ja liian tyhmiksi, vaikkapa.

Rare or just plain stupid?

2007-08-30T13:02:00.000+03:00

Vai ei kumpaakaan? Ihan tavallista? Naiivia? Vai mitä?

Siis se, että ystävän puolesta haluaa tehdä asioita. Auttaa, tukea, olla olemassa, kunnioittaa ja tykätä ja hyväksyä just sellasena kuin ne on, mitä tahansa, kun on tarvis ja siihen pystyy? Eikö ystävät ole juuri sitä varten? Eikö se just ole ystävyyden "määritelmä"? Eikö se ole just SE JUTTU, joka erottaa ystävät pinnallisemmista tuttavista, niistä joilla ei oikeasti ole niin väliä?

Mä olen aina ajatellut asian noin ja yrittänyt mun ystäville, niille harvoille oikeille sellasille, toimia sen mukaan. Taas sellasta Action Speaks Louder Than Words -meininkiä. Tekeekö se sitten musta tyhmän, naiivin, jopa läheisriippuvaisen tai jotakin sellasta? Tekeekö se musta marttyyrin, että ajattelen myös, että Mun Ystävät ajattelisi asioista samalla tavalla, ja toimisi sen mukaan?

Ihmetyttää, koska "Mun Ystävyyttä" (TM), ei ole tulkittu parissakaan otteessa viime aikoina lainkaan noilla spekseillä, joita mä tossa luettelin. Onko tää maailma oikeesti niin itsekkäitä ihmisiä täynnä, että ystävyys onkin jotain ihan muuta? Kulutushyödyke ja huvi, ilman sen syvällisempää sisältöä? Tai jopa niin, että ystävyyden tekojen motiiveiksi laitetaan jotain Iivil -juttuja, että niillä olisi joku tarve loppujen lopuksi vahingoittaa sitä, johon ne kohdistuu?

Pettymyksiä ja ihmetyksiä.

Mind Your Own Business - NOT!!!

2007-08-29T01:07:00.000+03:00

"Sillä minulle on annettu kaikki valta, taivaassa ja maan päällä..."

Jostain muistin syövereistä tuli tollanen raamatullinen tai mikä lie sitaatti mieleen. Sopii vaan jotenkin niin hyvin kuvaamaan tätä epätodellista fiilistä siitä, että miten jotkut ihmiset kokee, että mulla olis ylipaljon vaikutusvaltaa niitten omissa sotkuissa. Ja ennenkuin joku ajattelee, että mä ajattelisin ittestäni tolla tavalla, niin en todellakaan. Quite the contrary. Siksi tässä taas aika absurdeissa ja suoraan sanottuna vittuuntuneissakin fiiliksissä kirjotellaan.

Se mun frendini joutui sellasen surullisen tilanteen eteen, että sen oli pakko luopua kahdesta koirastaan, koska sen raskaus ja raskas stressi eronsa kuvioissa teki sen allergiseksi. Ihmisen, jolla on aina ollut koiria, ja joka lääkärinkin arvion mukaan voisi olla kykeneväinen niitä taas pitämään, kunhan sen elimistö pääsee tosta prässistä tasapainoisempaan tilaan, joutui tekemään sen raskaan ratkaisun, että tässä elämäntilanteessa koirien on pakko mennä.

Kummallekin koiralle löytyi kivanoloiset uudet kodit, nuoremmalle kasvattajansa luota, ja vanhemmalle lapsellisesta koiraperheestä, jotka kuulostivat kauhean perehtyneiltä ja valistuneilta ja innostuneilta ja niin edelleen. Vanhemman osalta siihen kuulostamiseen se jäi; parin vuorokauden "sopeutumisen" jälkeen perheen äiti oli jo päätynyt siihen, että ei tule mitään, liian vaikeeta, kun koira ei sillä silmänräpäyksellä sopeutunutkaan täysin uuteen kotiinsa. Ja sen lisäksi heittäytyi hysteeriseksi; koirasta on päästävä eroon NYT, se ei voi olla siinä huushollissa enää hetkeäkään, koska hän ei vaan jaksa, ei yhtään mitään. No kiva. Paljastui sitten, että ehkä ton totaalisen jaksamattomuuden ja tälleen elukkaihmisen näkökulmasta täysin käsittämättömän lyhytjännitteiseen käytökseen oli syynä perheen omat sotkut, On/Off -suhde mieheen, jolle näinä päivinä oli syntynyt syrjähypystä alkunsa saanut lapsi jonnekin. Joo, sinällään kai ymmärrettävää, että ihminen on sekasin tollasissa kuvioissa ja voi muu jaksaminen olla vähän koetuksella. Mutta vituttaa kyllä frendin puolesta, että se tuli sotkettua tohon vasten tahtoaan kolmanneksi osapuoleksi. Ja sen koiran puolesta tietty erityisesti. Jep, elämä on, niin kaikille meille joskus, mutta onko liikaa vaadittu, että aikuinen ihminen omaisi sen verran objektiivista arviointikykyä oman elämäntilanteensa ja jaksamisensa suhteen, että ei vittu tekisi tollasia pitkäjännitteisyyttä vaativia päätöksiä kuten ottaa kodinvaihtajakoira, jos tietää, että muu elämä on ihan riekaleina? Ja sitten tarjoaa selitykseksi kaikelle, että en vaan tajunnut, että vois olla niin vaikeeta, kun on muutenkin niin vaikeeta. Kädet pystyyn. Itku ja vinku. Kyrsii tollaset muiden elämää sotkevat muka-uhrit, vaikka tää nyt ei ollut edes se tapaus, johon viittasin tossa alotuksessa. (Vaikka kyllä omastakin elämästä tollaselle löytyis vastinetta, mutta ei siitä nyt.)

Takasin asiaan. Koira siis piti saada sieltä uudesta paikastaan pois HETI. Frendi pohti päänsä puhki, että mikä olisi parasta koiran kannalta. Koska se ihan oikeesti joutuu luopumaan koirasta kuitenkin, ei tuntunut jotenkin ihan kymppi-idealta hakea sitä sille kotiin ja taas joutua pistämään se eteenpäin heti, kunhan uusi, toivottavasti parempi koti löytyisi. Vois pistää koiran päätä aika tehokkaasti sekasin, varsinkin kun se on elämässään jo muutenkin kaikenlaiseen joutunut sopeutumaan (eikä ole mikään vahvahermoisin tapaus, toim. huom.). No, hädässä ystävä tunnetaan, I would (still) like to think, ja koska mulla on mahdollista ja olen sille koiralle jotenkuten tuttukin, niin mä tarjouduin sen ottamaan väliaikaisesti mun luokse, kunnes uusi koti löytyis. Vois olla parempi vaihtoehto, vaikka en mitenkään innosta hihkuen sitä luokseni kyllä halunnutkaan, koska se nyt ei vaan ole mun mielipiteen mukaan mikään ylimukava koira, ja sellasta rotua vielä, jota en ikinä haluais ittelleni - kiinanharjakoira. Kääpiökoirat is not my cup of tea, varsinaisesti... Mutta mitäs noista, väliaikaista se olisikin, ja hyvin mä sen hoitaisin, of course. Käytäntö vaan meinasi muodostua ongelmaksi; mulla ei ole autoa, se hysteerinen ämmä ei suostunut sitä sitten kuitenkaan kuljettamaan esimerkiksi mun luokse, ja koira oli siis Porin tienoilla ja mä Helsingissä.

Ratkasuksi sitten tuli se, että lainasin frendin eksän autoa ja ajelin sen hakemaan. six hours back and forth, just ollaan tultu himaan. Sille eksällekin a) koirien hyvinvointi oli vielä tärkeä asia ja b) se ei sillä autolla just nyt mitään tee, koska se puhalsi korttinsa kuivumaan tässä kesällä. Sitten kun olin siis tänään omista duuneistani valmis, kävin sen luona hakemassa auton. Se halus näyttää autosta jotain juttuja ("Joo, oon ajanut dieselillä ennenkin." "Jeps, tarttee hehkuttaa." Ja sen sellasta.) ja istuttiin siinä sitten autossa joku tovi sen kanssa. Juteltiin koirankin tilanteesta, miten koko homma sucks, ja niin edelleen. Se oli about se keskustelun taso, jossa mä ajattelin, että pitäydytäänkin. Mä olen ton mun frendin tuntenut paremmin vuoden alusta, ja tavannut ton sen eksän kaksi vai kolme kertaa, hyvin pikaseen. Joten meidän nyt voidaan sanoa olevan toisillemme ihan totaalisen vieraita tyyppejä, vaikka tietty frendin kautta toinen toisistamme tiesimmekin kaikenlaista.

Mut mut. Mulle sitten avauduttiín. Pähkinänkuoressa, että se oli vähän pettynyt, ettei musta ollut kuulunut mitään. Mä olin hetken aikaan ihan suu auki, ja kysyin että ai niinku sulle vai? Just niin, vaikka tossa viime syksynä (muistutus, mä en edes tuntenut mun frendiä sillon kuin päällisin puolin) kun heidän suhteensa olisi vielä ehkä ollut pelastettavissa, mun olis pitänyt tajuta, että mun frendi on muuttunut oudoksi ja se johtuu siitä, ettei kotona ole kommunikaatiota. J-jep. Että psykologisesti ajateltuna se olis ehkä saanut hänetkin tajuamaan omat virheensä ja korjaamaan ne. Niin että häneltä ei olisi viety ihan kaikkea. Ja että, jos mulle vielä joskus tarjoutuu tilaisuus, niin mun tulis muistaa puuttua muitten parisuhteisiin E-NEM-MÄN ja A-JOIS-SA, jos niinku haluaisin tehdä asiat paremmin ja olla parempi ihminen ja ystävä. Mind your own business - NOT. No joo, en ajatellut. Yritin siinä selvittää mun lojaaliuksista mun frendiä kohtaan vs. tää sen eksä ja sitäkin, että enpä olis syksyllä voinut oikein voinut puuttuakaan, kun ei ollut hajuakaan sen suhteen kuvioista ylipäätään ja että, mä nyt en vaan puutu sellasiin asioihin, jotka ei mulle kuulu, enkä ite näkis sitä mitenkään normaalina tai toivottavana toimintatapana, jos joku käytännössä katsoen ventovieras tekis niin mulle päin vastaavasssa tilanteessa. Sen jätin sanomatta, että enpä usko, että mun sanoilla olisi ollut sen enempi edes ollut painoarvoa tilannetta mihinkään muuttamaan, ihmiselle, jolla on noin selkeästi tarve sysätä omista mokistaan vastuuta muiden niskaan. Mitä se olis tajunnut, jos sille olis sanonut, muodossa missä tahansa, että hei asshole, et voi jatkaa noin, tai menetät sun naisen. Silmillehän se olis tullut!

Fläsäreitä tuli väkisinkin tosta tilanteesta irti päästyäni Äksän ja sen tyttiksen väännöistä, joissa muakin on syytetty sitten taas siitä, että mä puutun liikaa, vaikutan liikaa. Voi ei hei, mitä mä nyt sitten oikein teen, puutun enempi vai vähempi, kenen sanomaa mä kuuntelen?! Kun selvää on näköjään ainakin se, että mulla on ihan törkeesti valtaa vaikuttaa. En ees tienny.

Vai tehtäiskö ihan niin, että jokainen kantakoon omista tekemisistään ihan ite ne vastuunsa, eikä kuvittele jonkun muun tekemisten vaikuttavan sellasiin juttuihin, jotka ihan ite saa aikaan? Jooko?

Unohdettuja viisauksia

2007-08-17T20:22:00.000+03:00

Ajellessa kuulin pitkästä aikaa alla olevan "biisin".

Pakko laittaa sanat tänne kokonaisuudessaan, ja varmaan printata jääkaapin oveenkin.

Viisauksia.

Everybody's Free
(to wear sunscreen)

Ladies and Gentlemen of the class of '97... wear sunscreen.
If I could offer you only one tip for the future, sunscreen would be IT.

The long term benefits of sunscreen have been proved by scientists whereas the rest of my advice has no basis more reliable than my own meandering experience.

I will dispense this advice now.

Enjoy the power and beauty of your youth. Never mind. You will not understand the power and beauty of your youth until they have faded. But trust me, in 20 years you'll look back at photos of yourself and recall in a way you can't grasp now how much possibility lay before you and how fabulous you really looked.

You are NOT as fat as you imagine.

Don't worry about the future; or worry, but know that worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubblegum. The real troubles in your life are apt to be things that never crossed your worried mind; the kind that blindside you at 4pm on some idle Tuesday.

Do one thing every day that scares you.

Sing.

Don't be reckless with other people's hearts, don't put up with people who are reckless with yours.

Floss.

Don't waste your time on jealousy; sometimes you're ahead, sometimes you're behind. The race is long, and in the end, it's only with yourself.

Remember compliments you receive, forget the insults; if you succeed in doing this, tell me how.

Keep your old love letters, throw away your old bank statements.

Stretch.

Don't feel guilty if you don't know what you want to do with your life. The most interesting people I know didn't know at 22 what they wanted to do with their lives, some of the most interesting 40 year olds I know still don't.

Get plenty of calcium.

Be kind to your knees, you'll miss them when they're gone.

Maybe you'll marry, maybe you won't, maybe you'll have children, maybe you won't, maybe you'll divorce at 40, maybe you'll dance the funky chicken on your 75th wedding anniversary. Whatever you do, don't congratulate yourself too much or berate yourself, either. Your choices are half chance, so are everybody else's. Enjoy your body, use it every way you can. Don't be afraid of it, or what other people think of it, it's the greatest instrument you'll ever own.

Dance. Even if you have nowhere to do it but in your own living room.

Read the directions, even if you don't follow them.

Do NOT read beauty magazines, they will only make you feel ugly.

Get to know your parents, you never know when they'll be gone for good.

Be nice to your siblings; they are your best link to your past and the people most likely to stick with you in the future.

Understand that friends come and go, but for the precious few you should hold on. Work hard to bridge the gaps in geography in lifestyle because the older you get, the more you need the people you knew when you were young.

Live in New York City once, but leave before it makes you hard; live in Northern California once, but leave before it makes you soft.

Travel.

Accept certain inalienable truths, prices will rise, politicians will philander, you too will get old, and when you do you'll fantasize that when you were young prices were reasonable, politicians were noble and children respected their elders.

Respect your elders.

Don't expect anyone else to support you. Maybe you have a trust fund, maybe you'll have a wealthy spouse; but you never know when either one might run out.

Don't mess too much with your hair, or by the time you're 40, it will look 85.

Be careful whose advice you buy, but, be patient with those who supply it. Advice is a form of nostalgia, dispensing it is a way of fishing the past from the disposal, wiping it off, painting over the ugly parts and recycling it for more than it's worth.

But trust me on the sunscreen.

(Baz Luhrmann - Everybody's Free (to wear sunscreen)

Writer's Block

2007-08-17T17:47:00.001+03:00

Heheh, ylennetään itteensä nyt vähäsen otsikon kera.

Kamalasti olis kirjotettavaa, purettavaa, ajateltavaa ja niin edelleen, mutta se ei vaan tule ulos. Ei millään. Liian kaaos kai, ei saa kiinni siitä punasesta langasta niin, että joku muukin mun ajatuksenvirtaa tajuais. Kaaos, koska mun on pakko tehdä ryhtiliikeitä monessakin asiassa mun laiffissa. Tää paskarinki, jota oon kiertänyt viime ajat, uhkaa hajottaa mut palasiksi. Mä taidan sittenkin sätkynukkeilla.

Huomenna on iskän 60-vuotisjuhlat. Jotka mutsin sanojen mukaan järjestetään juhlakalun alkuperäisestä vastustuksesta huolimatta, koska "Ne saattaa olla sen elintavat huomioon ottaen sen viimeset juhlat". Aika karua, mutta voi olla kyllä valitettavasti tottakin. Alkoholisti mikä alkoholisti. No, onneksi juhlittava tuntuu nyt kuitenkin olevan ihan hyvillään, että juhlat järjestetään.

Kaikesta huolimatta, mä aion ainakin juhlia mun isiä ihan kybällä. Daddy's Girl ollu aina.

Blogin pariin sitten näitten pippaloitten jälkeen. Kirjottaminenhan helpottaa, ehkäpä siis vaan paras alkaa vuodattamaan.

Hei hei, mitä kuuluu...

2007-08-01T21:34:00.000+03:00

...sä kysyt ja kaikki on ok
No hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu

(Apulanta: Mitä Kuuluu)

Arokettu kyseli, että mitä kuuluu, kun ei mitään kuulu. No vaikka mitä taas.

Story of my life:

22.1.2007 Mä istun reilun viiden tunnin matkustamisen jälkeen eksän pihalla yli 20 asteen pakkasessa lumisateessa. Se ei päästä mua sisälle, vaikka olikin luvannut, että vielä kerran puhuttais kunnolla, joko asiat halki tai sitte edes erottais ns. face to face. Pari tunnin jälkeen mä sitten vaan matkustin turtana, niin kylmästä kuin henkisestä kolhustakin takasin himaan, sen samat reilu viisi tuntia.

25.7.2007 Mä istun Äksän kämpän ulkopuolella rappusilla venaamassa sellaset kolme tuntia, että se tulee baarista kotiin. Saadakseni sieltä mun kamat ja nukkuakseni yön yli. Istun siinä, koska me ei mahduttu samaan baariin samana iltana. Se suuttu. Mun moka. Siinä istuskellessani en voi kuitenkaan välttyä siltäkin ajatukselta, että mitä vittua mä teen väärin, kun päädyn näköjään tolleen miesten ovien taakse istuskelemaan. Varhaisaikuinen Littlebigwoman ei olis kyllä ikinä uskonut, että mitä sen vanhempi versio elämässään oikeen duunaa.

No se siitä. Ja siitä lisää joskus. Hengissä ollaan, se on kai pääasia.

Kylmä rinki

2007-07-11T23:01:00.000+03:00

Pitkästä aikaa.

Pari päivää sitten istuin bussissa surkeena ja kipeenä, palaamassa kotiin saatuani kortisonipiikkejä (joiden saaminen tällä kertaa sattui ihan perkeleesti) vähän sinne sun tänne. Dösään nousi mies (ihan ok mies vielä kaiken lisäksi!), joka katsoi silmiin, ja katsoi toisenkin kerran. Mä katsoin takasin ja ihme pikku sävärit meni selkää pitkin. Tuntui melkein, että tärähdin ihan näkyvästikin. Sitten mä hannasin ja käänsin katseen, yleissurkeeseen olooni vedoten ja se siitä. Sivusilmällä huomasin, että mies vilkuili vielä ulkoa, kun se jäi pari pysäkkiä aikasemmin kyydistä kuin mä.

Bloggaamisen arvoista? No ei varsinaisesti todellakaan, eihän tossa edes mitään tapahtunut! Se vaan jotenkin hellitti hiukka sitä kylmää rinkiä Äksään liittyen mun sydämen ympärillä, joka aina silloin tällöin puristaa ja ilmottaa olemassaolostaan. Maailmassa ON miehiä, jotka aiheuttaa väristyksiä, johtuu ne sitten mistä vaan, vaikka olenkin niin tiiviisti Äksän kanssa tekemisissä. Tilanteena kun se on sellanen tietoinen riski -homma, still, ettei mikään rupee tuntumaan miltään ja niin edelleen, kun se on, frendistatuksestaan huolimatta, edelleen muutenkin niin vaarallisen vetoava to me. Mihin se nyt toisaalta olis muuttunutkaan. Se on se, mikä vähän kylmää, aina joskus.

Toisaalta ihan turhaan tollasia rinkejä edes fiilistelen, kun on yllä ylipäätään niin epäintressit deittailuihin ja mieskuvioihin. Ei vaan jaksa nähdä edes vaivaa ja ei ne itteksensä tule kuitenkaan, jos kulkee turuilla ja toreilla sulkeutuneena omaan itseensä. Epäintressit sitten taas, ehkä ne johtuu osaksi siitä kylmästä ringistä. Kun tarttee olla tällanen liian ehdoton tunteissaan, niin tavallaanhan sitä kai sitten tekee jonkunlaista toipumista Äksä-ihastuksesta, vaikkei se juttuna koskaan ottanut sillä levelillä kunnolla tuulta allensa. Osaksi sitten taas ne epäintressit johtuu, no kaikesta muusta mitä elämässä tapahtuu ja ei tapahdu.

Äksän suhteen, ehkä parempi niin. Mun puolelta näistä edellä olevista pohdinnoista huolimatta kun on kuitenkin sellanen ajatus, että se juna meni jo. Ja koska siitä on tullut hirveen tärkeä ihminen ja Ystävä, isolla yyllä, ja meillä on ollut hauskempaa ja läheisempää kuin ehkä koskaan ennen, kaikista ympärillä tapahtuneista kuvioista huolimatta, niin tollasta ei ihan helpolla lähtisi enää riskeeraamaan just minkään takia, ei ainakaan tällanen pelkuri kuin minä.

Ei ole muuten ihan pelkästään helppoa suhtautua siihenkään, että se sama ihminen, jonka sulkeutuneisuudesta ja muureista ja sen sellasista, olen kitissyt koko pitkän kevään ja jolle päin naamaa annoin niitten takia niinkin kauniin "hellittelynimen" kuin arrogantti kusipää ja sulkeutunut simpukka etc., jakaakin niin paljon. Ja onkin oikeesti niin lämpöinen ihminen. Tai no, ei se nyt vaikeeta ole, mutta sellasta, johon vielä kiinnittää huomiota kuitenkin, kun koko tää homma nyt on ollut olemassa kokonaisuudessaan vaan kolme kuukautta. (Miten tollaseen aikaan voikin mahtua niin vitusti käänteitä? No ei käy tylsäks ainakaan...) Väkisinkin sitä muistaa vielä senkin, kun joka sana, jolla nyt oli vähäisinkin merkitys, piti kaivaa kauheen aggren kera mun puolelta. Melkein naurattaa, millanen silloin olin. But how was I to know.

Parhautta

2007-07-02T14:39:00.000+03:00

Onni ja tyytyväisyys elämässä koostuu ihan pienistä asioista. Kuten kiva viikonloppu, aurinkoa, ystäviä livenä ja puhelimessa, hyvää ruokaa, skumppaa ja mansikoita, keskusteluja, lepakoita kesäyössä (ihan elukkasellasia, vaikka Helsingissä olikin Pride menneenä viikonloppuna ;D), onnellinen pieni koira. Kaikkia tollasia juttuja.

Kun ton edellä olevan tajuu ja ennen kaikkia yrittää aina muistaa, se olis varmaan se avain siihen, että voisi ja osaisi olla tyytyväinen siihen mitä on ja siihen mitä oma elämä on. Ei pitäis tuijotella niihin juttuihin, jotka voisi olla paremminkin. Aina kaikilla sellasia on, taatusti. Vaan löytää ne asiat, jotka on hyvin ja olla niistä onnellinen ihan täysin siemauksin.

Mulle iskee kyllä selvästi aina joku haikeusmoodi päälle, kun on ollut ihan parhaushetkiä, ja sitten koittaa taas arki. At this very moment hiukka jopa ahdistaa edessä oleva keskustelu mutsin kanssa, jolle siemenet kylvettiin jo perjantaina. Mun rakkaista rakkain mutsi. Jonka kanssa en osaa kommunikoida ollenkaan. Mutta sitten se on käyty ja toivottavasti voin edes osittain päästää irti näistä ahdistuksista siihen liittyen. Eli siis taas, positiivinen puoli, kultareuna pilvessä.

Rohkeutta vaan. Ei ole mun elämässä kyllä oikeen kuulunut tohon vahvuusarsenaaliin, mutta kai sitäkin voi kasvattaa. Edes yrittää. Ei pistetä enää päätä puskaan, vaikka se hetken oliskin se helpompi vaihtoehto.

Rainy Days

2007-06-27T14:02:00.000+03:00

Mä oon down. En tiedä, että miksi. Tuntuu, että on tyytymätön kaikkeen, vaikkei pitäis olla mitään syytä. Surullinen, vaikkei ole mitään syytä. Yksinäinen, vaikka nytkin on ihmisiä seurana. Turhautunut itseeni, vaikkei mulla just nyt ole mitään syytä ruoskia itteeni mistään.

Blääh. Ehkä se on vaan tää sadesää.

Oikeesti!

2007-06-27T12:38:00.000+03:00

Mä olen aina näköjään ylimyöhässä raportoimassa juhlien tapahtumista, niinkuin nyt esmes tästä juhannuksesta. Ei vanha toivu enää nopeaan, jossei muuta niin aivot ainakin surisee väsymyksestä ja krapulasta niin tyhjää, ettei sellasta bloggausta kannata edes tehdä, joka sillä kapasiteetilla syntyis. No joo, jos nyt kannattaa muutenkaan, en tiedä, mutta ei nyt mennä tollaseen liian syvälliseen pohdintaan blogin pitämisen mielekkyydestä; To be or not to be, that is the question...

Juhannusta siis juhlistettiin ja ihan silleen reippaastikin. Perjantaina koko päivä ja pikkutunneille meni. Lauantaina iltapäivästä jatkui sunnuntaiaamulle seitsemän kieppeille. Sunnuntai meni jo ihan ilman kemiallista avustusta a'la alkoholi, mutta yön valvoin silti. Sunnuntai-illalla kävin eka frendin uudella kämpällä ja siellä tuli juubailtua usean tunnin verran ja yöllä vielä päästin luovuuteni valloilleen ja väsäsin mutsille sellasen mainoksen, jossa olin luvannut sitä auttaa. Nukkumaan klo 8 aamulla, pariksi tuntia. Univelkaa tuli siis kerättyä. Viime yö sentään nukuttu suhteellisen normaalimittaisena, ja alkaa taas henki palata tähän raatoon.

Mutta siihen juhannukseen... Aika huisi. Sisälsi yhden "sovitun yllätyksen", ja sitten yhden ihan sellasenkin, että hetkeksi joutui aivot rapid forwardille päästäkseni tilanteen tasalle. Sellanen leuka loksahtaa auki -hetki, vaikka onneksi kai vaan tuntu siltä, en mä muistaakseni oikeesti jäänyt suu auki toljottamaan. Mutta tylsyys tappaa, yllätykset piristää ja kyllä nämäkin juhannukseen sisältyneet oli vaan positiivisia sellasia, monellakin tapaa. Mä tiedän nyt, että Äksä ja mä, me ollaan ihan OIKEESTI ystäviä. Makes me smile.

Aatto kului maalaismaisemassa, aurinko paistoi täysii koko päivän ja sen seurauksena tarttui väriä pintaan, ruoka oli grillissä laitettuna ja ulkona syötynä ylihyvää, kalja maistui, maalaiskylän kokko roihusi, hyttysiäkään ei juuri ollut, löylyt oli hyvät keskellä yötä ja seura oli kivaa. Suomalaiskansallinen idylli kesänyön juhlaan, tosin ilman vesielementtiä, mutta eipä tarvinnut kokeilla hukkumista! Buenoa oli. Päivän aikana varmistui myös se "sovittu yllätys" juhannukselle. Eli että Äksä oli jopa ihan tosissaan sen kanssa, josta oli ollut edeltävänä viikolla juttua, että josko kävisin sitäkin moikkaamassa juhannuksen aikana. Yllätykseksi sen laskin suunnittelusta huolimatta, koska noissa tapaamiskuvioissa on kuitenkin ollut sellasta "pientä" epävarmuusmomenttia olemassa aina ihan siihen asti, kunnes seison sen oven takana sovitusti. Joten hiukan kai vieläkin pidin sitä ei-niin-varmana kutsuna. Ehkä nyt vois pikkuhiljaa karistaa nekin omat epäilykset aina noista ja ruveta luottamaan enempi, ittekin.

Ne epävarmuudet pitkälle johtui taatusti myös niistä Äksän säädöistä omassa elämässään, mitä haluaa ja mitä ei, ja mitä on valmis vaikkapa mulle myöntämään ja kertomaan, ja mitä ei. Kun palattiin yhteyksiin, mä sain vihdoin niitä vastauksia. Just niitä, mitä osasin odottaakin. Just niitä, jotka jo toisaalta tiesin olemassaoleviksikin. Äksä on varattu mies nyt. Out of my reach siinä mielessä, mutta kai mä oon sitten kieroutunut, kun ei tuntunut pahalta kuulla vahvistusta niille aavistuksille, vaan päinvastoin. Luottamus tuntuu vieläkin paremmalta. En mä nyt tietenkään ihan kiveä ole ja voi siksi väittää, ettei tunnu missään, tietty tuntuu. Mutta kun ei tollasiin asioihin voi kuitenkaan vaikuttaa, niin ei niitä vastaan kannata kapinoidakaan. Asiat menee just niinku niiden pitää. (Lainalause Äksältä, jolla se yritti sammuttaa mun kapinaa omasta tajuamistyhjiöstäni kerta toisensa jälkeen. Kaipa siinä oikeesti on totuuttakin. Riippuu vähän miten asiaa ajattelee.)

Oli kuitenkin ihan ylikivaa, kun se sitten varmistui, että ihan oikeesti tavattais. Olishan se hauska nähdä, pitkästä aikaa. Yli kuukausi oli kulunut aikaa, kun viimeksi nähtiin, melkein jo meinaa unohtaa, että miltä se toinen näyttääkään. Niin paljon kaikkea on tapahtunut tässä välissä. Oli ihan ikäväkin. Se ei oikein käynyt selville, että tiesikö se Äksän tyttis, että olen menossa vai ei, mutta toisaalta, ei sillä ollut mulle sellasta väliäkään. Tiesi tai ei, se oli Äksän asia, ja ei vaikuttanut mun motiiveihin mennä millään tavalla. Mä menisin sinne sinä ystävänä. Vaikka tietenkin, jos mut sinne salaisuutena roudattaisiin, niin kertoishan se tietty jotain Äksän ajatuksenkulusta, mutta aattelin, että se selvii sitte ajallaan. Mä menisin, koska mut oli kutsuttu, halusin mennä ja piste. Hiukka itsekkyyttä tähän kaikkeen ymmärtämiseenkin, perkele! ;)

Lauantaina päivällä sitten kun pää taas kesti ajelua ja oma-arvion mukaan olis läpäissyt mahdolliset poliisien asettamat puhallusansatkin, lähdin reissamaan juhannuskohteesta A juhannuskohteeseen B. Eli Äksälle. Soitin autoa parkkeeratessani, että mä oon perillä. Se lupas laittaa ulko-oven raolleen, että pääsen sisään, oli partsilla ottamassa arskaa. Ja mä kuljin onnellisen tietämättömänä kohti sitä suurta yllätystä. Eteiseen tultuani huomasin tietty heti, että jaa, jotkut naisen kengät. Mä aattelin pika-ajatuksena, että ne oli Äksän mutsin. Se oli sanonut, että sen vanhemmat saattaa olla tulossa käymään. Mutta eipä. Ne oli Äksän tyttöystävän.

Se oli aika jännä hetki, kun se kiipes! Se totaalinen leuanloksahtamishetki. Kodak Moment. Niitä ilmeitä puolin ja toisin olis ollut hauska tallentaa. Äksä ja tyttis tulee parvekkeelta tervehtimään. Mä katon Äksää ja melkein repeen nauramaan; saatanan kuspää, se kävelyttää mut kertomatta tota etukäteen tollaseen omaan psykologiseen kokeeseensa, ja taatusti olin arvioinnin kohteena, että miten mä hanskaan tilanteen! Se tekee sellasen katseen päästä varpaisiin, arvioivan, että okei, tolta toi näytti. Tyttis katsoo kanssa pitkään ja arvioivasti; toi on se tyyppi, josta Äksä ei voinutkaan päästää irti. Ollaan me toisistamme fotoja puolin ja toisin nähty, joten tunnistaminen oli helppoa, mutta arvioiminen, sehän tapahtuu tietty vasta kasvokkain kohdattaessa. Lopuksi, tietenkin, mä katoin myös takasin tyttöystävää ihan samalla meinigillä kuin arvelen sen kattelleen mua. Ne pari sekuntia kun toi tapahtui, tuntui ihan pysähtyneiltä, ennen kuin avattiin suut ja ruvettiin juttelemaan ja tervehtimään ja esittäytymään ja niin edelleen. Kerkes mennä pieni sellanenkin ajatus, että jaaha, voi ei, mitä jos en tuu ollenkaan ton tytön kanssa toimeen, ne hetket kun vietetään yhdessä. Tarkoittamatta mitään pahaa tällä, niin sehän nyt ei ollut se mun ystävä, enkä ollut odottanut viettäväni juhannuspäivää sen seurassa ja en saanut edes valita, että halusinko tehdä niin. Varsinkaan jos ei oltais tultu edes toimeen. Ja tietty ajattelin, että jaahas, mites tää tilanne lähtee tästä sitten kehittymään, olenko mä jotain selityksiä johonkin suuntaan velkaa ja niin edelleen. Aivoatomit sinkoili hetken aika lujaa, kopina vaan kuului kun ne törmäili aivokoppaan. Kunnes, henkinen syväänhengittäminen ja tajuaminen, että ainoa mitä taas pystyn on kattomaan, mitä tulee. En mun tarvi enkä mä pysty mitenkään tilannetta ittekseni ottamaan haltuuni.

Tyttöystävä oli hirveen mukava ja sen kanssa oli ihan helppo hengata siihen nähden, että tilanne olis voinut olla aika vaivaannuttavakin. Se tietää kyllä mun ja Äksän säätöhistoriasta ja olishan se voinut olla mua kohtaan erilainenkin. Vittumainen bitch ja sen sellasta. Se olis ollut kai ihan inhimillistä. Pointsit siitä sille, ettei ollut. Toisaalta, ei kai Äksä nyt huonoa naista ittelleen olis valinnutkaan! Kun kohtaamistilanteen tuomat ajatuskaaokset oli selkiytyneet mun aivoissa, niin mä olin hirveen tyytyväinen siihen, että mä tulin kylään Äksälle silleen, että sen tyttöystäväkin siitä tiesi ja että jopa tapasin sen. Olishan se pidemmän päälle ihan mahdotonkin olla sellanen ihan oikee frendi Äksän kanssa, jos mua olis ollut millään tavalla tarve piilotella. Avoimet kortit on aina parempi. Koska mikään uhka Äksän parisuhteelle en aio todellakaan olla. Ei sovi mun pirtaan.

Mulla on nykyään hyvin ehdottomat ajatukset pettämisestä. Paitsi että tiedän, että en tule ketään ikinä ite pettämään, niin myös se on ihan selkeetä, ettei mun kanssa petetä ketään. Ei syynä ole varsinaisesti edes se teko sinällään ja se luottamuksenpettäminen, joka on aika kokonaisvaltaista tollasissa tilanteissa parisuhteen toista osapuolta kohtaan, että mä siitä jotenkin kokisin niin huonoa omaatuntoa, jos olisin se kolmas tyyppi pettämiskuviossa. Siis potisin tunnontuskia, tietty, mutta niin mä poden monesta muustakin asiasta mun elämässä, ei ne riitä pelkästään mun periaatteitten perustaksi. Se on vaan jotenkin niin pelkurimaista käytöstä siltä ihmiseltä, joka pettää, että en tajua sellasta ollenkaan. Parisuhteessa täytyy mun ajatuskuvion mukaan olla jo jotain pahasti vialla, jos edes ajattelee pettämisajatuksia. Sellasessa tilanteessa, vanhat voi hoitaa alta pois ensin, jos sellaseen on tarvetta. Sen verran täytyy olla selkärankaa. Sen verran vahvasti sitä multa tässä asiassa löytyy, että mä en tule ikinä sekoamaan mihinkään kolmas pyörä -kuvioihin, jos vaan suinkin tiedän sellasen olemassaolosta. Miksi mä toisaalta edes olisin halukas hommailemaan mitään ihmisen kanssa, joka millä verukkeella tai muka-syyllä tahansa olis valmis käyttäytymään niin pelkurina? Se olisi mun mielestä yhdellä tavalla itsensä ja oman arvonsa myymistäkin. Se on aika hauska, että niin monessa muussa ihmismielen heikkoudessa mulla löytyy ymmärrystä vaikka muille jakaa, mutta tässä asiassa ei ollenkaan. No, kai jotain ylivahvoja periaatteita sentään täytyy mullakin olla!

Edellinen eksyi kertomuksesta vähän sivuun ja oli tollasta yleistä pohdintaa. Vaikka tietenkin, olihan noihin aatoksiin liittyvät asiat varmaan muodossa tai toisessa ihan jokasen osapuolen päässä ainakin kävässyt tässäkin tilanteessa, kaikki sellaset ainesosat oli tässä sopassa ihan koossa kuitenkin. Tyttis joutui jossain vaiheessa iltaa lähtemään yötöihin ja me jäätiin Äksän kanssa kahdestaan jatkamaan iltaa. Juteltiin ja juopoteltiin ja kävästiin juhannustyhjässä kaupungissa baareilemassa ja palattiin taas kämpille puhumaan ja valvomaan saman pöydän ääreen aina about aamuseiskaan asti. En mä nyt tietenkään ole niin On/Off -ihminen, että mä olisin vaan päätöksen voimalla pystynyt kokonaan sulkemaan pois ne ihastusfiilikset Äksää kohtaan, jotka on ollut niin vahvasti ilmassa kuitenkin since I got to know him. Pikku halipulakyyneleetkin tuli siinä yön mittaan valutettua, vaikka ne ei ollut edes mitenkään personoitu Äksää koskeviksi, enkä mä edes kertonut sille oikeestaan koko sitä ajatuskuviota mistä ne kyyneleet siihen poskelle ilmesty. Mutta nämähän on just niitä mun valintaan liittyviä suvantokohtia, jotka mä joko kestän tai en, jos haluan Äksän kanssa olla se ystävä. Ja kyllä mä kestänkin, nyt kun tiedän, että sellanen olen. VIHDOINKIN kun tiedän, että sellanen olen. Oikeesti.

Mulla ittelle jäi oikein hyvät fiilikset juhannuksesta. Siksi vähäsen hämmästyttää, että sen frendin, jonka kanssa sunnuntaina puhuttiin pitkälle yöhön, ja muun muassa kertasin näitä mun juhannuksen tapahtumia sille, mielestä tää kuvio oli ihan outo ja kamala ja kauhean paljon negatiivisempi ja hirveämpi, kuin miten mä ollenkaan osaan ite ajatella siitä. Mun mielestä ollaan pelkästään plussan puolella kuitenkin, en mä osaa siitä muutenkaan ajatella. Se vähän pistää pohdituttamaan, koska sillä on yleensä ihan hyviä pointteja, jotka auttaa mua eteenpäin. Monta kertaa me kelataan ihan yhteen asioista ja mä arvostan sen ajatuksia. Makes me wonder, että näkeekö se nyt jotain sellasta mussa, jota mä ite en kykene havaitsemaan? Teenkö mä ittestäni jotenkin säälittävän?

Nääh. Tuskin.

Tyhjää täynnä

2007-06-20T23:14:00.000+03:00

Ei ole tulossa pentuja. Tänään röntgenläpivalaisu vahvisti epäilykseni siitä. Tyhjää täynnä. Tai itseasiassa, paskaa ja suolikaasuja. Höh. Harmittaa.

Edelläoleva tarkoittaa siis sitä, että Juhannussuunnitelmat varmistuivat siihen suuntaan, että sitä vietetään juhlistaen. Muutenhan se oli varattu noitten pentujen maailmaantulolle. Ei toisaalta ihan paska vaihtoehto sekään, ilmatkin tuntuu taas paranevan. Grillailua ja juopottelua kivassa seurassa ja toivottavasti arskakin viihtyy messissä. Ei mitään megabiletystä taatusti, eikä pelkoakaan mistään juhannusheiloista, mutta ihan ok. Kivaa, että olin kuitenkin saanut kutsuja pariinkiin osoitteeseen, kun ite olen ollut niin epäaktiivi, etten ole suonut ajatustakaan ton pakkojuhlan suuntaan. Back up pläniksi, jossei ookaan kiinni koiran kätilönä, niinkuin nyt sitten kävikin.

Pikkutriviaa juhannukseen liittyen mun ajatuksenjuoksusta taas; kun erottiin Eksän kanssa, niin ihan ensimmäisten ajatusten joukossa mulla surisi niinkin syvällinen juttu, kuin että mitä mä teen sitten juhannuksena! Tammikuussa. Se vaan aina oli sellanen "meidän juhla", mökkeiltiin viisi jussia putkeen aina sen vanhempien mökillä. Ekaa kertaa tavattiin face to face just juhannuksena. Ja vaikka muina aikoina meni miten päin helvettiä tahansa, niin sillon ei riidelty koskaan. Muuten sitten kyllä senkin edestä. Tai no... Mutta ei kuitenkaan mitään ylivakavaa! ;)

Päivän naurut aiheutti joku hiukan enempikin viinaksia nauttinut mies, jopa ehkä sellanen pro eli elämäntapajuoppo, joka aikansa käveli mun ja mun dogin takana tossa iltalenkillä ja mumisi jotain ittekseen. Kunnes huikkas mulle, että "Sun ja sun koiran reva heiluu ihan samaan tahtiin!" Hyvä vai huono asia, en tiedä. Mutta mun koira heiluttaa ainaski söpösti pebaa kun se kulkee, joten mä tulkitsen ton ittellenikin ansioksi! :D

Oh won't you take me home tonight
Oh down beside your red fire light
Oh and you give it all you got
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round
Fat bottomed girls
you make the rocking world go round

(Queen - Fat Bottomed Girls)

Balancing Act

2007-06-20T13:20:00.000+03:00

Tuli noista kaikista viime aikoina käydyistä itsetutkiskeluista mieleen, että jos kovin muuttaa omaa ajelutapaansa erilaisten tilanteitten ja tuntemusten myötä, niin onko siinä vaarassa menettää itseytensä loppuviimeksi? Jos modaa ja mukautuu liikaa? Teenkö mä niin? Otan liikaa omalle kontolleni muitten takia, käännän liikaa asioita itteäni vastaan ja mun heikkouksiksi, saamatta aina ihan yhtä paljon takasin päin?

Kyllä kai tässä aika tarkkana saa olla ja kuulostella itseänsä, että oikeesti kyse on positiivisesta. Kasvusta ja sellasesta. Ettei mene ihan sätkynukkeiluksi. Toisaalta mulla on aika pieni tarve enää nykyään yrittää miellyttää ketään muuta kuin itteeni. Silleen hyvällä tavalla, että mä olen mä, ja kelpaan tai en kelpaa sellasena kuin olen. Liikaa siihen takertuminen on tietty vaan ääliömäistä, kyllä sen on kestettävä tarkastelua ja peiliin katsomista sillon tällön.

No, niin kauan kuin tasapainossa pysyy, kaikki on paremmin kuin hyvin. Mutta se vaatii raakaa rehellisyyttä ittellensä.

Jatketaan tunnustelua.

Tunnustelua

2007-06-19T20:06:00.000+03:00

Kuulin tänään, että Eksä on muuttanut yhteen sen ämmelinsä kanssa, joka oli osasyynä meidän eroon. Joka tietty johti tunnusteluihin, että miltäs toi uutinen musta tuntuu, tuntuuko miltään. Ei tunnu. Tai no, kai se jotain aatoksia aiheuttaa, kun siitä tarttee oma bloggauskin kirjottaa, mutta ei mitään pistoja sydänalassa tai katkeruutta tai surua.

Ihmetystä ehkä vähäsen, vieläkin. Toi nainen on niin kovin erilainen kuin mitä mä olen ja jotenkin on vieläkin vaikeeta hahmottaa, että mitä ihmettä Eksä voi siinä nähdä, jos ja kun se meidän yhdessäolon aikana vakuutteli, että mä olen sille jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi ikinä korvata mikään. No tietenkin suhteillessa ja rakastuneena ja sitoutuneena sanotaan asioita, jotka tilanteen muuttuessa voivat menettää merkityksensä, ja niin niitten toisaalta pitääkin, jotta voi mennä eteenpäin. Mutta silti. En tajua, mutta toisaalta, ei se ole enää mun asia tajutakaan.

Meidän erosta on nyt kulunut aikaa viisi kuukautta, Eksän erosta vähäsen pitempään. Sehän eros musta jo ennen kuin mä edes tiesin sitä. Meillä oli etäsuhde at that point, siksi toi on ylipäätään mahdollista. Ei pystynyt paskahousu edes mulle sitä kertomaan. Tässä kun istun ja mietin taas noita asioita, niin edelleen ihmetyttää tämän toipilasajan lyhyys mulla. Ehkä se pari-kolme kuukautta totaalista rypemistä sen asian kanssa, ehkä se teki tehtävänsä. Tai sitten; Eksä ei mulle niin tärkeä ollutkaan?

Siinä eron yhteydessä tapahtuneessa "kommunikoinnissa" (lainausmerkeissä, koska ei sitä ihan kouluesimerkiksi sellasesta voi ottaa, perkele) Eksä syytti mua muun muassa siitä, että mä vaan halusin omistaa sen, leikkiä sen kanssa ja hallita. Kivenkovaan väitin sille, että se on väärässä, ihan metsässä. Ja itselleni myös, enhän mä puhu paskaa! Muttaaaa... Ehkä sen sanoissa oli jotain tottakin. Kaikista olemassaolevista lieventävistä asianhaaroista huolimatta mä saatoin olla sitä kohtaan kusipää ja ilkeä ja kylmä ja halveksiva ja määräilevä ja välinpitämätön ja itsekäs ja ja ja, tossa eroa edeltäneenä syksynä, ja sitten kun se meni, niin ehkäpä se mun suuri tuska johtui just jostain lelun menetys -fiiliksistä ja kontrollin menettämisestä. Osaltaan ehkä ainakin. Ja ehkä mä käyttäydyin kuten käyttäydyin, koska ehkäpä mäkään en oikeesti enää ollut siinä suhteessa mitenkään niin vakuuttunut, että tää on se, vaikka en niitä ajatuksia ollut ajatellutkaan. Ehkä siksi mä siitä niin nopeesti pääsin ylikin?

Näin asian käsitelleenä ja sen yli päässeenä on helppo nähdä, että ei se suhde ollut lainkaan sellainen, kuitenkaan, jonka oikeasti olisin halunnut. Siihen vain jäi kiinni ja siksi ajatteli, että tää on hyvä mulle. Eksässä ihmisenä oli paljon asioita, joista tykkään edelleen, mutta myös juttuja, jotka eivät olleet niin ok. Kuin myös toisinpäin. Ajateltuna tälleen jälkeenpäin, noi asiat olisi taatusti hajottaneet meidän suhteen jossain vaiheessa joka tapauksessa. Mä olin liian rikkonainen ihminen vielä siihen suhteeseen mennessäni, ja ne kuviot jäi osittain päälle. Niitä olis ollut ihan mahdoton muuttaakaan, luulisin. Ja Eksä, sekin on rikkonainen ihminen. Kaksi heikkoa takertui toisiinsa ja tuki toisiaan, muka, vaikka kyse taisi olla enempi molemminpuolisesta hyväksikäytöstä. Hukkuva laiva.

Joten siis, kiitos Eksä, sä taisit tehdä mulle kuitenkin palveluksen, kun teit ton päätöksen, otit ton askeleen. Onnea uudelle suhteelle ja avopuolisolle. Se on hyväksi sulle, sä et oikein pärjää hyvin yksin asuen. Ja sä olet kyllä kaikesta huolimatta ansainnut onnea elämääsi. Mikä mä olen sitä kyseenalaistamaan.

Tehosekoitin

2007-06-18T09:14:00.000+03:00

Kuinkahan kauan tää mun aivohuttu voi kiehua tällasella paineella ennen kuin oikeesti poksahtaa?

Alkuvuoden kiehutti Eksä ja ero sekä kaikki siinä lieveilmiönä heränneet eksistentiaaliset kriisiajatukset. Kevään tai siis maalis-huhtikuun vaihteesta on sitten kiehuttanut Äksä, kuten blogistakin on ollut luettavissa.

Kesähän alkoi sillä, että tapahtumien summana mun ja Äksän tiet erkanivat. Siihen loppui aivohutun keitto? No niinhän sitä vois luulla. Niinhän siitä olis ihan järkevääkin ehkä ajatella.

Mutta ei. Tuntui aivan helvetin pahalta. Koska se tarina meidän välillä nyt on ollut mun katsantokannan mukaan ihan seko ja liian monimutkainen jokatapauksessa melkein koko sen eliniän, niin tietty mietin niitä muutamia itkuja asian takia tuhertaessani, että miksi tollanen a) suht' vähän aikaa tuntemani ihminen ja b) vitun vaikea ihminen aiheuttaa sellasia surufiiliksiä ylipäätään. Tällä alkoi kova päänsisällön screenaus järki vs. tunteet -meiningillä.

Pieni fact file tapahtumista vois ehkä olla paikallaan, jotta kaikki pysyy kutakuinkin kärryillä mun ajatuskuvioissa, jos se nyt ylipäätään on mahdollistakaan. Muthan oli kategorisoitu Äksän toimesta ystäväksi (with a twist). Hetken sain olla uskottu ja koska olin tosta tyypistä oppinut tietämään asioita em. statuksen takia, niin olin hyvin otettu siitä, että muhun luotettiin. Tiesin, ettei se ollut mikään itsestäänselvyys, kaukana siitä. Siksi se oli iso ja arvokas juttu mulle. Siinä määrin, että olin ihan valmis pistämään itteni likoon ja tiesin pystyväni siihen, niistä mahdollisista pettymyksistä huolimatta, joita mulle voisi tulla matkan varrella johtuen siitä, että mähän olin myös aika lätkässä Äksään, silleen, juu nou. Tietoinen valinta, koska ittekin olen hyvin kranttu ihmisten suhteen, joita haluan elämässäni pitää ja päästää lähelle, ja Äksä oli just sitä, mikä läpäisi seulan.

Luottamus ja avoimuus mun suuntaan otti vähän hittiä niistä about viikon aikana tapahtuneista tapahtumista, siihen tapaamiseen liittyen. Ja siihen, että Äksän elämässä oli (on) myös toinen ihminen, ilmeisen tärkeä ja merkityksellinen. Mä sain kehitettyä (taas vaihteeksi!) pienen henkilökohtaisen kriisin siitä, että oli vaikea tyytyä niihin hataranoloisiin murusiin, jota Äksän suunnalta oli tarjolla sillä hetkellä, kun oli jo kertaalleen päässyt niin lähelle toista. Kunnon SAK-meininkiä, saavutetuista eduista ei luovuta, ja niin edelleen. Kapinaa ja napinaa. Barrikaadeille toverit! Kuin orava, joka säksättää häntä puuhkassa puun oksalla ihan kriisissä, kun se on sinne ajettu, mäkin olin Äksän kimpussa. Ihan vitun rasittava varmaan. Vaikka tietenkin mä pystyin ittelleni ja muka Äksällekin tivaamistani perustelemaan ihan aukottomasti, niinhän mä aina! Patistin sitä tekemään ratkaisuja, lähinnä sinne toiseen suuntaan, kattois ne kortit ja niin edelleen, ja päästäis mut roikkumasta tilanteesta muuta kuin ystävänä. Pysyisin sinä kyllä tai poistuisin kokonaan kuvioista, jos se olisi tarpeen. Sillä tajusinhan mä senkin, että ei mun olemassaolo tilanteitten muuttuessa välttämättä olisi mikään ihan yksinkertainen tai haluttava juttu, kun en kuitenkaan ole mikään pelkkä frendi koko ajan ollut. Adrenaliinit suusta vaahdoten yritin Äksää saada tajuumaan mun pointtia ja toivomusta ja että sillä oli mun mielestä kuitenkin velvollisuuksia mua kohtaan sen verran... Haha. Aika vähän siltä sain mitään konkreettista, se taas vaihteeksi luikerteli. Mutta (valitettavasti?) mä olen aika hyvä tajuumaan asioita, joten ainakin jollakin tasolla hahmotin kyllä tilanteen silti. Ja siitä sitten tietty seurasi "pienoinen" vitutus, että miksei se voinut sitten asioista kertoa ihan niinkuin ne olikin, kun tarjosin sille vastaukset ihan valmiina, kyllä tai ei, rasti ruutuun -vastausvaihtoehtoina. Siinä aikani päätä seinään hakatessa pääsin kuitenkin jonkunlaiseen harmoniaan itteni kanssa siinä, että enhän mä kuitenkaan voi ketään pakottaa uskoutumaan mulle tai ajattelemaan asioista niillä ajatuskuvioilla, joilla mä juttuja kelasin, joten sellanen hiljanen päätös oli tehtynä, että kattellaan sitten vaan. Eihän mulla ollut oikeestaan muuta vaihtoehtoakaan, jossen halunnut heivata Äksää kokonaan mäkeen mun laiffista. Keskitytään omiin juttuihin, vaikka ne tuntuikin sillä hetkellä oikeestaan vähän pienemmiltä merkitykseltään, kun olis halunnut jonkun ratkasun tohon Äksäkuvioon, joka poltti päällimmäisenä. Sen mielenrauhan takia. Mutta ottakoon Äksä yhteyttä, sitten taas kun sillä on asiaa, ja niin edelleen, en pushaa sitä sen enempää. Päätin pystyä elämään ilman niitä sen vastauksiakin, vaikka vähän tiukkaa meinas tehdäkin.

Tällasta siis siinä kesäkuun ekan viikonlopun alla. Perjantaina lähdin Turkuun, nollauskännit ja kohellus. Lauantain tein töitä krapulassa aamusta iltaan. Pääsin nukkumaan joskus yhden aikoihin yöllä, jolloin huomasin, että Äksä oli yrittänyt soittaa ja soitin sille takasin. Se oli lyhyt puhelu, se sanoi soittavansa takasin about vartin päästä, mutta mä nukahdin uupumustani jo kauan ennen kuin se oli kulunut. Eikä se kyllä ollut soittanutkaan. Sunnuntaina aamusta viideltä ylös, koska oli mun harrastuksen ja oikeastaan elämäntapanikin vuoden The Tapahtuma ja sinne oli pakko suunnistaa. Matkalla sinne pistin Äksälle jotain tekstaria, että olis kiva jutella jossain vaiheessa sen kanssa. Sille olisi ollut tarve vuodattaa niitä tuntemuksia, joita se irtonumero siinä perjantaina sai mussa aikaseksi. Koska se oli yöllä kännissä, niin tiesin tietty, että ei se hereillä vielä siihen aikaan aamusta olisi, mutta mä aattelin, että puhutaan joskus sitten, illemmalla, kun on harrastukset harrastettu.

Tosta harrastuksesta. Mähän olen siis koirankasvattaja, pienessä mittakaavassa, ja sen lisäksi yhdistysaktiivi. Viime aikoina mulla on ollut kyllästymisen fiiliksiä koko hommaan ja oon kysellyt itteltäni, että koenko mä kaiken sen vielä mielekkääksi asiaksi. Sellaseksi, jonka eteen tekee kaikkea sitä duunia ja tekee priorisointiakin elämässään. Esimerkiksi Eksää pistin ihan sujuvasti sivuun mun harrastustoiminnan tieltä tasaisin väliajoin. Se oli hirveän itsekästä multa ja oli iso syy meidän eroonkin, se mun itsekkyys. Kun noita ajatuksia ja syyllisyydentuntoa tapahtuneesta joutui kelaamaan eron jälkeen, niin edelleenkin tuntuu, että vaaka voi olla vähän miinuksen puolella, että kiinnostaako edelleen aidosti homma vai ei. Mutta toisaalta tiedän myös, että tää voi yhtä hyvin olla vaan vaihe, joka menee ohi. Ja kun olen sen kautta saanut niin paljon positiivistakin mun elämään, ystäviä, sisältöä, onnistumisia ja iloisia hetkiä, niin en ole vielä ihan valmis pistämään hyllyllekään tätä. Menen mieluummin vähän säästöliekillä hetken aikaa ja kattelen miltä alkaa näyttämään ajan kanssa. Toisaalta noi "virat", kasvattajana oleminen ja se yhdistyksessä toimiminen, tuovat mukanaan velvollisuuksia, jolloin en voi ihan suorilta vaan iskeä hanskoja tiskiinkään. Ihmiset ovat riippuvaisia musta ja minä olen luvannut hoitaa tietyt hommat. Silloin ne on vaan tehtävä, vaikka onkin kyse "vaan" harrastuksesta.

Harrastin siis täyttä häkää hiki hatussa koko sunnuntain. Jossain vaiheessa iltapäivää vilkaisin puhelintani ekaa kertaa aikaisen aamun jälkeen, ja siellä oli jo joku tunti sitten tullut tekstari Äksältä, josta tiesin, että se olis NYT! JUST! SILLÄ HETKELLÄ! tarvinnut korvaa ja kipeesti. Kouraisi sisuksista, se ahdistus, kun tiedostin, että mä en voi millään sen kanssa kunnolla puhua vielä moneen, moneen tuntiin. Ja itsekkäistä syistä myös se ajatus, että tiedostin, että jos sillä hetkellä olisin pystynyt sen kanssa puhumaan, niin olisin taatusti saanut niitä kaipaamiani vastauksia niihin mun sille esittämiin kysymyksiin. Olisin myös ehkä pystynyt osoittamaan sille, että olen sen luottamuksen arvoinen, vaikka olinkin mokannut ja se silloin pettyi muhun. Pistin jotain tekstareita menemään aina kun tuli sellanen väli, yritin soittaa tuhat kertaa sille vain sanoakseni, että en pysty juttelemaan ja selittänyt tilanteen, mutta tuuttas aina varattua. Loppuharrastuspäivä meni siis silleen, että mua revittiin kahteen suuntaan, kuvainnollisesti halki; fyysisesti oli oltava läsnä siinä tapahtumassa mutta ajatukset askarteli Äksässä koko ajan. Oli aika kurja fiilis. Jossain vaiheessa Äksä yritti pari kertaa soittaa, mutta mä olin edelleen niin kiinni siinä kaikessa, että oli pakko laittaa sille luuria korvaan ja selitystä, että soitan ihan heti kuin pystyn.

Kun päivä oli pulkassa, laitoin tekstaria, että mua harmittaa ihan törkysesti se, että pitikin olla just sellanen päivä mulla menossa, että en pystynyt puhumaan, mutta että nyt oisin käytettävissä, heti kun se pystyy puhumaan/haluaa puhua. Paluupostissa tuli tekstari, että se ei tartte mua edes frendinä, jos olen tällainen. Kiitos. Sydän jymähti. Yritin saada selvitystä, että millainen, yritin soittaa kertaa x ja selvittää tilannetta, lähetin tekstareita, jätin viestin vastaajaan. Hiljaisuutta takasin. Koska jo tunsin ihmistä sen verran, että tiesin miten se laittaa pois ihmisiä, joita ei halua elämäänsä, kuin leikaten, niin lopuksi oli pakko luovuttaa yhteydenottoyritykset ja tajuta, että tää oli tässä sitten. Tuli itku. Turhautumisesta, että mä en voinut asioiden kululle yhtään mitään, se ei ollut mun syy. Ja surusta Äksän menettämisestä.

Niinkuin mä olen täällä kirjoittanutkin, niin surullisuuden lisäksi mä koin, että toi ratkaisu oli epäreilu. Jälkeenpäin tajusin kyllä, että ei Äksä tainnut tietää sitä, että se sunnuntai menee mulla noissa merkeissä, koska meidän kommunikointi sen alla oli ollut lähinnä sitä mun herhilöintiä meidän suhteesta, mun päänsisäisestä kaaoksesta sen takia ja sen ratkaisuista. Mutta silti. Että en saanut mahdollisuutta edes selittää. Että mut laitettiin sivuun niin helpolla ja mun näkökulmasta hepposin perustein. Oli helppo vetää vertailuja siihenkin, miten Äksä oli käyttäytynyt mun suuntaan, ja tuli vähän yksipuolinen olo siitä meidän lyhyestä ystävyydestä. Mun moka esimerkiksi, sillä perusteltiin niin montaa juttua, jotka oli mulle ihan paskaa niskaan -kokemuksia ja sen oli oikeutettua antaa vaikuttaa suurella painolla kaikkeen ja mun piti vaan hyväksyä se. Which I did. Mä olin marttyyri, kun sen sovitun tapaamisen alla vallitsevan hiljaisuuden aikana pistin jonkun tekstarin, joka alkoi sanoilla: "Kiitti vitusti, mä luulin että oltiin ystäviä..." (Se oli joo kirjoitettu tilassa, kun hihat jo paloi, myönnän, ja olis ollut sisällöltään varmaan erilainen, jos sen olis vaikka kirjoittanut seuraavana aamuna hetken hengähdettyä). Ja että oli anuksesta vetää ystävyyskortti esiin ja kyseenalaistaa se tollasen takia. Jep, ajateltuani asiaa olin jopa samaa mieltä, varsinkin sen jälkeen kun sain sen selityksen, että mistä mikäkin johtui. Mutta ihan ylihelppo tehdä analogia siihen, että kukas se sitten olikaan marttyyri ja polki sen ystävyyden maahan oitis, jos ei Äksä, tossa vallitsevassa tilanteessa. Ihan verrastettavia juttuja kuitenkin, mun ajatuskuvion mukaan. Ja koska mun mielestä Äksän teko ei ollut perusteltu, niin väkisinkin mun mylly pyöritti ajatuksen, että ok, tää oli Äksän tapa päästä musta kätevästi eroon; se oli ratkaisunsa tehnyt toiseen suuntaan, ei ollut saanut sitä mulle kerrotuksi ja vips, ongelma (minä) hoidettiin pois olemasta sysäämällä syy sen ongelman niskaan. Se lisäsi epäreiluusfiiliksiä entisestään, koska mä olisin siitä ihan vapaaehtoisestikin poistunut. Pyytämällä. Ja sen se tiesi.

Mä siis tiesin, että a) se ihminen poistui mun elämästä, oli kuinka epäreilusti tahansa b) mä en voinut/halunnut ottaa siihen päin enää yhteyttä, koska tiesin, että sitä vituttaa tyypit, jotka ei tajua, ettei se kaipaa niitten yhteydenottoja enää, and I would not be one of them (again) ja c) syyt sen ratkaisun takana oli siinä toiseen suuntaan panostamisessa mun tulkinnan mukaan ja siihen olin varautunut. Silti sydän itki epärationaalisesti verta menetyksestä.

Alkoi järki vs. tunteet -pohdinnat. Päätin antaa ittelleni viikon ajatella ja miettiä, että miksi tuntuu niin pahalta, ja fiilistellä, tuntuuko ylipäätään sitten enää, kun se viikko on mennyt. Asioille täytyy antaa aikaa kehittyä, yksi asia, jonka ehkä opin ollessani Äksän kanssa tekemisissä. Faktat sitä vastaan, että ei voi oikeesti olla niin iso juttu tuo ihminen mun elämässä olivat se, että me oltiin oltu tekemisissä vasta niin kovin vähän aikaa, vähän päälle kaksi kuukautta vaan. Tavattu neljä kertaa, vietetty aikaa yhdessä noin seitsemän vuorokautta noina kertoina. Niihin mahtui monenlaista mukavaa hetkeä, mutta kuitenkin, ei se niistä voi pelkästään johtua, mun luopumisentuska. Sen päälle tunteja ja tunteja puhelimessa sekä mesessä, mutta se nyt ei tietty ole koskaan sama asia kuin face to face. Jo tohon lyhyeen meidän aikaan on mahtunut niin paljon "tilanteita", jotka on saanut mut henkisesti viiltämään ranteita auki ja turhautumaan ja kyseenalaistamaan koko hommaa. Selkee iso miinus. Käytännön syyt, eri asuinkaupungit ja sen sellaset, perusteli myös ihan selkokielellä sitä vastaan, että anna vaan olla, parempi niin, näin olis käynyt taatusti joskus kuitenkin. Plus tietty suurena miinuksena se, että Äksällähän oli se toinen kuvio. Murusilla ruokittavan kakkosnaisen rooli ja osa ei oikeen ole mua varten. Kuulostaa kamalalta kohtalolta järjellä ajateltuna, en halua sellaseen kuvioon edes sotkeutua ja estäisi mua elämästä muuta elämää tietyllä tavalla. Eli let go, järkisyy.

Tunnepuoli kontrasi ajatuksella, että ystäviähän me oltiinkin oltu, sen jälkeen kun sellaisiksi tultiin. Ihastuminen kyllä laantuu, mutta se ystävyys oli lyhykäisyydestään huolimatta antoisaa ja erityislaatuista. Ihan megalyhyessä ajassa mä koin Äksän sellaiseksi ihmiseksi, että se sai tietää musta sellasia juttuja, joita ei suurin osa mun elämässäni olevista ihmisistä tule tietämään ikinä. Jo kauan ennen, kuin se kertoi itsestään juuri mitään. Sen kanssa pystyi keskustelemaan omista pimeistä kokemuksistaan ja puolistaan ilman, että se väheksyi minua niitten olemassaolon takia. Mutta suurin syy, miksi olisin halunnut sen pitää elämässäni, oli se, jota vastaan olen kapinoinut ehkä eniten koko aikana kun ollaan tunnettu, tajusin. Se, että se oli niin eri mekanismeilla toimiva ihminen kuin muut, joihin olen koskaan tutustunut. Se, että se kyseenalaisti hyvin montaa mun tapaani toimia ja reagoida, joita mä pidin totuuksina ja perusteltuina, ihan raivoksi asti, mutta kun niitä juttuja sitten joutui hetken miettimään, tajusikin, että osassa voi ollakin ihan pointti. Tällaiselle ihmiselle, joka on mennyt monen liemen kautta, selvinnyt pinnalle ja siksi ajattelee omaavansa vankan itsetuntemuksen ja siitä syntyneet toimintamekanismit (ja on vielä helvetin itsepäinenkin!), niin on aika ravisuttavaa, kun joku saa aikaseksi horjuntaa niissä, ihan hyvässä mielessä. Kasvattavaa. Siksi se olisi saanut olla mun elämässä sanomassa aina sillon tällön, että "Vitut!" ja mä oisin voinut siinä aikani känistä vastaan ja lopulta tajuta. Tai sitten en, sillä toimi se toisinpäinkin.

In the day
In the night
Say it right
Say it all
You either got it
Or you don't
You either stand or you fall
When your will is broken
When it slips from your hand
When there's no time for joking
There's a hole in the plan

Oh you don't mean nothing at all to me
No you don't mean nothing at all to me
But you got what it takes to set me free
Oh you could mean everything to me

(Nelly Furtado - Say It Right)

Sain siis selvitettyä ittelleni, miksi Äksästä oli tullut tärkeä, ja miksi en siitä olisi halunnut luopua. Sehän ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että se oli mennyt jo ja toisaalta ton asian tajuaminen teki oikeastaan vieläkin apeammaksi, koska ei tollasia tyyppejä, jotka muhun noin vaikuttaa, tapaa montaa kertaa elämässään. Mä kirjottelin päässäni pitkää meiliä sille kaikista näistä aatoksista, jota en koskaan lähettänyt. Ja jonka en toisaalta ajatellut edes muuttavan mitään, mutta olisin vaan halunnut saada purettua sydäntäni, one last time. Viikko meni, en tehnyt mitään, ja lopulta olin kai jo kallistumassa sen suuntaan, että ehkä sittenkin annan vaan olla. Alitajuntaisesti sitä olisi kai kuitenkin odottanut siihen mahdolliseen meiliin jotain responssia ja jos ei sellasta olisi tullut, olisin taas pettynyt uudestaan. Antamalla olla ehkä asia paranee nopeammin, koska mä ajattelin, että sen on pakko.

Kunnes tehosekoitin pärähti käyntiin taas. En osannut odottaa sitä lainkaan, tuli ihan kulman takaa.

Anteeksipyyntö tekstarilla tapahtuneesta. Mä annoin, tietenkin.

Kontrasteja

2007-06-12T13:13:00.000+03:00

Mulla oli perjantaina treffit. Nettideittien kautta "tavatun" tyypin kanssa. Vaikutti ihan mukiinmenevältä, huumori osui kutakuinkin yhteen kommunikoidessa ennen tapaamista, viestien, mesen ja puhelimen välityksellä, vaikka ei kyllä aiheuttanutkaan mitään "ants in the pants" -fiiliksiä, kuten vaikkapa Eksä tai Äksä sillon ennen kuin oltiin tavattu. Sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu. Koiraihminen. Aatelinenkin vielä, kelatkaa! Lähipiirissä oltaisiin kustu hunajaa, jos olisin maininnut tapailevani tollasta tyyppiä, olemassaolevien kytköksien takia. Ja kun leikin nimillä, että mikä musta tulis jos päädyttäis naikkariin asti (kuten aina teen, kaikkien vastakkaista sukupuolta olevien tapailemieni tyyppien kohdalla, noloa myöntää. Pikkutyttö ja prinsessaunelmat! :D), niin vitu että olis ollut pähee nimi mulla. Kaikin puolin, olis pitänyt olla ihan toimiva yhtälö.

But no. Ihan floppi! Sovittiin treffit terdelle keskustaan. Kaunis ja kuuma kesäilta bissen ja mahdollisesti kiinnostavan uuden tuttavuuden parissa. Mä olin jopa melkein innoissani lähtemään noille treffeille. Mutta melkein vaan. Siihen takaraivossa olevaan tuntemukseen, että not really interested, kyllä siihen kannattais aina luottaa, ei oo vielä kertaakaan ollut väärässä. Tarttee olla The Tunne. Kihinä, kuhina, sihinä, suhina, sellanen ettei pysy omissa housuissaan ja päässä neuronit sinkoaa signaalia punasen puolella sen jutun takia, ennen kuin mun kannattais näköjään edes vaivautua.

Takasin niihin treffeihin. Tiesin, että se oli jo siellä terassilla mua odottelemassa, kun saavuin paikalle. Paikat ihan piukassa populaa, ja hetken siinä arvoin, että miten mä sen tyypin edes tunnistan kaikkien joukosta, ei yksi naamafoto niin tarkkaa mielikuvaa toisesta saa aikaseksi. Kunnes spottasin sen, ja tiesin, että tuohan se on, joka puhuu tuolla just puhelimeen. Valitettavasti. Sydän valahti melkein jonkunlaisesta pettymyksestä nilkkoihin, vaikka en mitään varsinaista adonista odottanutkaan tapaavani. Ei mitään varsinaista vikaa, mutta... Sillä oli lippalakki päässa! Sellanen New York Yankees -tekele. Junttia! Ja aurinkolasit samaan aikaan. Not cool.

Mä en tunnusta olevani mikään ylipinnallinen tyyppi, jolle oikeenlaiset kuteet ja lookki on SE ykkösjuttu. Eksähän esmes ei vastannut mun ns. miesihannetta ulkonäöltään sitten pätkääkään, ja se se vasta juntisti pukeutuikin. En mä itekään ole mikään bling-bling -pintaliitäjän perikuva, varmaan aika päinvastoinkin. Oma tyyli ja niin edelleen. Jotenkin siis toi ensivaikutelman luoma iiiiso pettymys oli jopa hämmentävä voimakkuudeltaan. Emmä osaa sitä edes selitttää, että miksi niin. Ehkä se oli vaan sellanen palapelin palojen yhteenloksahtamishetki, kun sai sen oman mielikuvansa, jonka oli muodostanut ennen treffejä käydyn kommunikoinnin perusteella, jäsenneltyä johonkin tiettyyn lokeroon, everything made sense sillä hetkellä, ja en tykännytkään siitä, mitä se kertoi. Tai sitten mä olen ihan vitun pinnallinen sittenkin, ehkä.

No siinä vaiheessa nyt oli liian myöhäistä peruuttaa enää. Joten kärsittiin ne treffit läpi siis. Tietty ajattelin siinä tyyppiä tervehtiessäni, että kerrankos ensivaikutelma on ollut väärässä, on niin mulle käynyt ennenkin, ja yritin ajatella positiivisia ajatuksia ja olla avoimin mielin ja kiinnostuneen oloinen etc. Mutta ei se kyllä ollut väärässä. Kaikista "muka-sopivista" spekseistä huolimatta tyyppi oli zero kiinnostava. Edelleen, se oli sopivasti hauska, sopivasti syvällinen, sopivasti fiksu, sopivasti kunnollinen ja kaikkee sellasta, mutta no sparks there. None, whatsoever. Mä tekonauroin se jutuille ja esitin kiinnostunutta ja pidin yllä keskustelua, joka ei napannut, ei sitten pätkääkään. Ja aina välillä vilkuilin vieraisiin pöytiin tehden vertailua ja saaden aikaseksi silmäpeliä ihan muitten kanssa kuin mun deitin. Ilta olis voinut olla jopa ihan hauska, jos olis vaan röyhkeesti lähtenyt kehittämään noita eye contacteja eteenpäin, mutta en mä sitten niinkään härski kehdannut olla. Viimesen metron menemisellä ja koiran pitkään yksinoloon vedoten liukenin paikalta himaan niin äkkiä kuin vain suinkin kehtasin, ja teilasin tyypin vikinät siitä, että olis ollut kauheen kiva vielä jatkaa iltaa mun kanssa. Joo, ei tänään enää pitempään. Tavattaisko huomenna sitte taas, sillä olis leffoja, voitais kattella niitä ja tehdä jotain ruokaa tai jotain? Uhm, joo kattellaan, voi olla, että mulla on huomenna kiireitä... (No ei tod. tavata enää!) Voi koiranpenikka, etkö oikeesti osannut lukea musta sitä, että ei kiinnosta, lopeta toi palvova asenne! Lähtöhetkellä se pääsi vielä yllättämään mut ja antoi pikku pusun suulle - mä taisin säpsähtää oikeesti taaksepäin ja lujaa, ja melkein oksensin.

Oli kyllä vitutus huipussaan, kun tein kotimatkaa, kivasta nousuhumalasta huolimatta. Kauhee nälkäkin, mutta en ehtinyt edes snägärin kautta. Yritin vielä kotikulmilla nuohota kebab- ja pizzapaikkoja, mutta kiinnihän nekin oli, ja siksi sain sitten vielä tehdä pidemmän kävelymatkan kotiin, nälkä vatsassa kurnien ja vitutus maximus aivoissa jylläten. Ei auttanut piristävästi edes kävely siirtolapuutarhan läpi, jossa sireenit ja jasmiinit tuoksui kesäyössä huumaavasti. Vaikka tosta muistikuvasta varmaan tuleekin yksi tän kesän muistoista.

En mä edes tiedä mikä illassa niin paljon kyrsi, onhan sitä floppitreffeillä ennenkin käyty ja selvitty voittajana. Ne oli ehkä ne kontrastit. Siihen, miltä tuntui esimerkiksi tavata ja olla tekemisissä Äksän kanssa, kaikesta siihen liittyvästä väännöstä huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Tai kontrasti esimerkiksi siihen edellisviikonlopun irtonumeroon; ei kiinnostais sekään tyyppi ollenkaan boyfrendinä, mutta sellanen jännite, kun kumpikin tiesi, että tästä kun lähdetään, niin mennään samaan sänkyyn seuraavaksi yöksi. Ilman mitään sanoja. Toi treffityyppi, se oli liian ennalta-arvattava, liian kiltti, liian kunnollinen. Tylsä. Ja just sellanen, jonka oikeesti tietäisin olevan ns. hyväksi mulle. Mutta. Se iso mutta.

Kyllähän toi One Night Stand:kin herätti mussa kaikenlaisia aatoksia ja pähkäilyjä, vaikka tyyppi oli/on kiva ja seks oli bueno. Ennen Eksää elin melkoisen löyhää elämää noitten suhteen, ja kyllä mä sen ittestäni tiedän, että jos taas menis samanlaiseksi, niin ei sekään hyväksi mulle olisi. Pähkäilytti se, että hiton helposti se taas tapahtui, vaikka olinkin ajatellut eron jälkeen, että sellasia en taida haluta ollenkaan. Mieluummin oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa, vaikka sitten ilman sen kummempia parisuhdeaatoksia, mutta ei tollasia hetkellisiä huuman hetkiä, läheisyydenkaipuuta ja hyväksynnän hakemista seksiin verhottuna, jotka kuitenkin jättävät monesti vieläkin alastomammaksi ja rikkonaisemmaksi, varsinkin jos kyseessä olisi tyyppi, johon voisi tutustua ihan oikeestikin. Mä en ole ikinä tutustunut tai alkanut parisuhteilemaan kehenkään, kenen kanssa olen päätynyt lakanoihin heti. Oli ihan morkkiskin tosta tapahtuneesta hetken aikaa.

Mutta mutta. Voi olla, että vika on mussa, mutta taitaa mennä ainakin ajatuksen tasolla tollanen irtoseksi edelle kuitenkin tollasista väkisinväännettyistä wannabe-kohtaamisista. Vitutus tapahtuneesta on ainakin ihan eri tasoilla, jälkimmäisen häviöksi, vaikka jollain tavalla kai tollaset epäonnistuneetkin treffit olis hyväksyttävämpi ja parempi tapa kartottaa markkinoita. Plääh, en mä tiedä.

Ehkä tää kaikki on taas kerran vaan Äksästä johtuvaa. Se pisti meidän välit poikki edellisviikonloppuna ja mä olen hyvin pettynyt ja hyvin surullinen siitä, yhä edelleen. Olo on kuin kakaralla, jolta otetaan tikkari väkisin pois, vaikka se olis sen vapaaehtoisestikin antanut. Lopputulos voi olla sama, mutta sen kakaran mielestä sitä kohdeltiin epäreilusti. Ehkä se sitten on noi kakaramaiset fiilikset, joita mun pitäis käsitellä. Grow up.

Seuraavaksi agendassa kertoa sille kymmenen vuotta nuoremmalle ihailijalle (eri kuin tää deittityyppi, se sai taas mun kylmää kyytiä, enkä vaan vastannu sille enää puhelimeen, ja sai itteekseen selvittää yhtälön ja tajuta - great), että ei me tavata, koska mua ei kiinnosta. Toisia floppeja en aio tähän hätään kärsiä.

Huonoa seuraa

2007-06-07T13:50:00.000+03:00

Testiä pukkaa.

Jos saat yli 45, olet huonoa seuraa.
Jos saat alle 15, on mahdollisuus että olet elänyt elämäsi tähän asti kiven alla vailla elämää ja kontaktia muihin ihmisiin - vielä pahempaa.

Säännöt
* Plussaa yhteen kaikki tekemäsi asiat.
* Ei ole pakko kertoa mitä olet tehnyt.
* Jos ihmiset haluavat tietää, kysykööt.
(Whatta hell, menkööt julki vaan mitä kaikkea kysyttyä on tullut tehtyä [x].)

Oletko koskaan...
1. Polttanut tupakkaa [x]
2. Juonut alkoholia [x]
3. Nukkunut samassa sängyssä vastakkaista sukupuolta olevan kanssa [x]
4. Nukkunut samassa sängyssä samaa sukupuolta olevan kanssa [x]
5. Suudellut samaa sukupuolta olevaa [x]
6. Harrastanut seksiä [x]
7. Ollut huoneessasi jonkun muun kuin perheenjäsenesi kanssa [x]
8. Katsonut pornoa [x]
9. Ostanut pornoa
10. Käyttänyt huumeita [x]
TOTAL: 9

1. Ottanut särkylääkkeitä [x]
2. Ottanut jonkun muun reseptilääkkeitä [x]
3. Valehdellut vanhemmillesi [x]
4. Valehdellut ystävällesi [x]
5. Livahtanut salaa ulos kotoa [x]
6. Tehnyt jotain laitonta [x]
7. Viillellyt itseäsi
8. Satuttanut toista tahallisesti [x]
9. Toivonut jonkun kuolevan [x]
10. Nähnyt jonkun kuolevan [x]
TOTAL: 9

1. Harrastanut kimppaseksiä [x]
2. Ollut ulkona koko yön [x]
3. Syönyt paketillisen jäätelöä yksin [x]
4. Ollut terapeutilla [x]
5. Ollut katkaisuhoidossa
6. Värjännyt hiuksesi [x]
7. Kielisuudellut [x]
8. Ollut auto-onnettomuudessa [x]
9. Ollut yökerhossa [x]
10. Ollut baarissa [x]
TOTAL: 9

1. Ollut villeissä bileissä [x]
2. Ollut strippiklubilla [x]
3. Juonut enemmän kuin kolme kaljaa yhtenä yönä [x]
4. Ollut kesälomalla Floridassa
5. Nuuskinut kaikkea
6. Käyttänyt mustaa kynsilakkaa [x]
7. Käyttänyt käsirautoja [x]
8. Käyttänyt bändipaitoja
9. Kuunnellut räppiä [x]
10. Omistanut 50 Centin CD:n
TOTAL: 6

1. Pukeutunut gootiksi/goottimaisesti
2. Pukeutunut pissikseksi/pissismäisesti
3. Pukeutunut punkkariksi/punkkarimaisesti
4. Ollut ulkona alasti päivällä [x]
5. Varastanut jotain [x]
6. Ollut liian kännissä muistaaksesi mitään [x]
7. Sammunut [x]
8. Pyörtynyt
9. Ihastunut naapuriin
10. Huomannut jonkun livahtavan salaa huoneeseesi
TOTAL: 4

1. Livahtanut salaa jonkun muun huoneeseen
2. Ihastunut parhaaseen ystävääsi
3. Ihastunut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävään [x]
4. Ollut konsertissa [x]
5. Ollut kutsuttuna huoraksi/lutkaksi [x]
6. Kutsunut jotain huoraksi/lutkaksi [x]
7. Omistanut auton [x]
8. Rikkonut ikkunan
9. Käynyt suihkussa vastakkaista sukupuolta olevan talossa [x]
10. Harjannut hampaasi jonkun muun hammasharjalla [x]
TOTAL: 7

1. Sanonut Tupacin olevan lempiräppärisi
2. Nähnyt K-15 elokuvan [x]
3. Nähnyt K-18 elokuvan [x]
4. Lintsannut koulusta [x]
5. Ollut leikkauksessa
6. Haavoittunut vakavasti
7. Joutunut oikeuteen
8. Livahtanut ulos ravintolasta maksamatta
9. Sammuttanut ison tulipalon
10. Valehdellut ikäsi [x]
TOTAL: 4

1. Omistanut/vuokrannut asunnon [x]
2. Rikkonut lakia poliisin läsnä ollessa
3. Pettänyt poika/tyttöystävääsi [x]
4. Joutunut ongelmiin poliisien kanssa [x]
5. Jutellut vieraan kanssa [x]
6. Halannut vierasta [x]
7. Suudellut vierasta [x]
8. Ollut vieraan autossa [x]
9. Ollut ahdisteltuna [x]
10. Ollut sanallisesti ahdisteltuna [x]
TOTAL: 9

1. Tavannut jonkun jonka tapasit netissä [x]
2. Ollut tietokoneella 12 tuntia putkeen [x]
3. Puhunut puhelimessa 4 tuntia putkeen [x]
4. Katsonut telkkaria 12 tuntia putkeen
5. Suudellut parhaan ystäväsi poika/tyttöystävää [x]
6. Ollut kutsuttuna huonoksi seuraksi
7. Ajanut kännissä
8. Haukkunut jotain [x]
9. Maannut sohvalla vastakkaisen sukupuolen kanssa [x]
10. Luntannut kokeessa [x]
TOTAL: 7

Eli siis tuomion mukaan huonoa seuraa, kokonaispisteet 64. Kaikenlaista sitä on näköjään tullut tehtyäkin elämän aikana. Aika harvaa juttua kadun, ja ne joista poden huonoa omaatuntoa, on onneksi tapahtunut kauan sitten, ja aika varmaksi voin sanoa, että never again.

En mä kyllä tunnusta olevani ihan huonoa seuraa, jos se seura jossa olen, mua kiinnostaa. Sitten voin ollakin, jos on ihan evvk. Kaikki noi jutut ja monet muutkin, jotka tosta ei tullut edes esille, on tehnyt musta sen joka olen.

Huonoa seuraa 19 pisteen verran - pyh! Tyhmä testi.

Dazed and confused

2007-06-06T18:12:00.000+03:00

Mikä viikonloppu. Mennyt siis. Ollaan jo keskiviikossa, ja mä en edelleenkään tiedä, mitä siitä ajatella, miten tästä eteenpäin. Ihan sekasin. Morkkis. Uupumusta. Jossittelua tilanteista, joille ei kuitenkaan mitään voinut. Miksi, miksi ja miksi? Epäreiluuden tunteita. Turhautumista. Riittämättömyyttä.

Kovin, kovin surullinen. :(

Kesän alku

2007-06-02T09:23:00.000+03:00

Aurinko.

Turku.

Pussikaljaa Vartiovuoressa.

Känni.

Irtonumeromies.

Krapula.

Aamukahvit vieraan kanssa.

Kävely kotiin halki aurinkoisen Turun räjähtäneenä, lakkiais- ja päättäjäisjuhlijoitten parveillessa juhlatamineissaan kaikkialla. Having a feeling that everyone is staring at me.

Mä en jaksa edes nyt miettiä, että mitä tästä nyt oikein mietin.

Rentun Ruusu

2007-05-31T17:04:00.000+03:00

Törmäsin täällä klik-klik-klikkaillessani johonkin kukkahoroskooppiin. Mä en ole mikään horoskooppiuskovainen ja varsinkin tollaset väännetyt miksi tahansa muuksi kuin perinteisiin horoskooppimerkkeihin yleensä vaan vituttaa, mutta tää on pakko laittaa tänne, kun menee niin nappiin kuin olla ja voi.

Rentun Ruusu. Jess! Itkettäis melkein jos ei naurattais. It's in the stars, or the plants, or whatever.

Horsma 2.3. - 4.4.
Arkisen tuntuista horsmaa on helppo vähätellä, mutta harva tulee huomanneeksi, kuinka kaunis ja komea se omassa arkisuudessaan on. Hoksaamattomat saavat syyttää itseään, sillä he jäävät paljosta paitsi. Onneksi horsma tietää itse oman arvonsa. Se pysyy pystyssä kovan vartensa avulla ja nostaa ylpeästi päätään. Horsma tunnetaan myös palokukan tai paloheinän nimellä. Nimet kuvaavat sen kasvupaikkoja, metsien palo- ja hakkuuaukeita, mutta nimitykset kertovat myös tulisesta luonteesta: hiljaisena pysytellyt horsma saattaa yht'äkkiä roihahtaa ja syttyä kukoistamaan sopivan tilaisuuden tullen. Pelkkä rentun ruusu? Ehkä, ehkä ei.
Horsma saattaa itsekin syyllistyä näennäiseen vaatimattomuuteen ja itsensä vähättelyyn. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Horsma tietää arvonsa, tekee itse omat valintansa ja kantaa pystypäin valintojensa seuraukset muiden mielipiteistä piittaamatta. Saat kutsua horsmaa rentun ruusuksi. Mutta älä suutu, jos horsma ei ole mielipiteestäsi kiinnostunut.

Keräyspaperia

2007-05-30T23:19:00.000+03:00

Pikkuveljet on parasta. Soitti tänään ihan vaan kysyäkseen, että kun mulla on ne pentuproggikset tulossa, että kääntäiskö hän Hesarin tulemaan mulle pariksi viikkoo. Kun tartteen siihen sanomalehtiä kuitenkin ja se ite on lähdössä Thaimaaseen toksi aikaa. Inana. <3

(Samasta syystä mulle muuten tulee se Turun Sanomat, jota aikasemmin pohdin joskus, että mitvit. Se oli sitten taas mun mummi, joka oli voittanut määräajaksi Turkkarin ja kääntänyt mulle tilauksen. Oli vaan unohtanut kertoa siitä mulle. Sekin on <3. Perhe on joskus paras.)

Tollasen pikkuvelimiehen kun saisi, sellasen mä tarttisin. Kiva ja fiksu ja söpö ja hauska ja huomioonottava ja empaattinen ja sympaattinen olematta tylsä tai nössö tai mitään sellasta. Pitää musta huolta, se jonka aina vaan ajattelen olevan se pieni poika, jonka vaippoja on itekin joutunut vaihtamaan kakarana. Jeps, valitse miehes paremmin, onhan tollasia olemassa paljonkin, I know. Ite sitä tuntuu vaan takertuvan kaikenlaisiin ongelmapesäkkeisiin. Mikä vitun aivokuolio mulla siinä kohtaa mahtaa ollakaan, jolla noihin ratkaisuihin aina päädytään. Syvä huokaus.

Edelliseen liittyen, mä olen nyt tehnyt päässäni ratkaisuja Äksän suhteen. Jonkunhan ne on tehtävä, jos ei aikuinen ihminen ite pysty ja kykene. Mä ratkaisen sitten kummankin puolesta. Enkä kyllä pelkästään oman itteni takia, vaan sen toisenkin. Paria erilaista skenaariota tässä pyörittelen, katotaan sitte kuinka käy.

Bring It On

2007-05-30T00:26:00.000+03:00

Oikeesti.

Jos mä sanon, että mä kestän kuulla ihan mitä vaan, niin mikä syy on jättää vastaamatta sillä verukkeella, että en mä, kun sä loukkaannut? Jos ei halua kertoa juttuja, niin voi olla kertomatta vaikka sanomalla, että ei kuulu sulle, en halua kertoa, none of your business tai jotain sellasta, ihan mitä vaan. Kaiken kattavaa ja ei olisi vastaanväittämistä. Mutta helvetti, eikö se nyt sentään ole mun vastuulla sitten kestää se vastauskin, oli se mikä vaan, JOS KERRAN ITE KYSYN? Loukkaantuisin asioista, joihin en mä, eikä se, joka tolla kiemurtelullaan ehkä ajatteli säästävänsä mun tunteita, ei voi edes vaikuttaa. Ei sellasista voi loukkaantua edes, mun ajattelun mukaan. Bring it on vaan, ite mä haluan tietää, ja ite mä kestän. Hyvinkin. Enemmän loukkaa tollasissa tilanteissa se luottamuksenpuute, ettei voi uskoa mun sanaa siitä, että tänne vaan kaikki, ihan just niinku se onkin, sitä mä just tarviin, en muuten kysyis. Puhu suoraan saatana!

Ja toi vastaus sinällään, tai vastaamatta jättäminen, loukkaantumiseen vedoten, siinähän se olikin, all the information I need, beibs. Toisaalta, koska tunnun tietävän kuitenkin, tai ainakin aavistelevan niin lähelle totuutta, ettei sitä kärsi ees kertoa, niin oikeestaan, lämpimiksenihän mäkin kai kyselen. En mä kaikkeen ees niitä sanoja tarvitse, ne vaan sekottaa.

And each time I tell myself that I, well I think I've had enough
But I'm gonna show you baby that a woman can be tough.

I want you to come on, come on, come on, come on and take it!
Take another little piece of my heart now, baby!
Oh Oh Break it!
Break another little bit of my heart now, darling, yeah, yeah, yeah.
Oh Oh Have a!
Have another little piece of my heart now, baby
You know you got it if it makes you feel good

(Janis Joplin - Piece of My Heart)

Rupesin miettimään tota loukkaantumista, millasista asioista sitä loukkaantuu. Joskus vedän herneet esimerkiksi jos jotain tekemääni duunia arvostellaan tahoilta, joilla on ns. varaa arvostella, mutta jotka ei osaa antaa kritiikkiä kehittävästi. Tai sitten sitä arvostellaan tahoilta, jotka eivät itse osaa sinnepäinkään. Mutta että loukkaantuisin? En oikeastaan, menee ohi tollasissakin tilanteissa hyvin nopeeta, kun tietää oman arvonsa ja asemansa. Kaikkein extremein tollanen keissi oli lyttyyn haukkuminen puhelimessa hysteerisen ihmisen toimesta. Puhelu, joka loppui siihen kun tää tyyppi kirkuu tappouhkausta mulle luuriin. En loukkaantunut, mun pesä oli puhdas.

Aidosti mua voi nykyään loukata vaan luottamuksen pettämisellä sellaselta taholta, jolta ei arvaa sellasta olevan tulossa. Se kyllä sattuu ja loukkaa sitten senkin edestä. Ennen oli toisin. Kun on kärsinyt huonosta itsetunnosta ja kaikenmoisista komplekseista siihen liittyen, niin oli helppokin loukata vaikka jollain ulkonäköön liittyvällä tai sellasella. Kyllä on elämä käynyt helpommaksi, kun on oikeesti hyväksynyt itsensä just sellasena kuin on, kaikin puolin mitä siihen kuuluukaan, ja jopa vähäsen tykkää ittestään. Sillon tajuaa, ettei kaikista asioista voi edes loukkaantua, ja hyvin harvasta kannattaa.

Päivän kehu mulle oli tänään sanottu "Sä olet piikki mun perseessä." Ou jees, niin oonki. Sitä se tarviikin.

Turrrrrbo

2007-05-24T20:04:00.000+03:00

Eilisen pähkäilypäivän jälkeen tänään on ollut pelkkää äksöniä. Parasta terapiaa, jos ajatuttaa liikaa! I won't, ei se sillä ratkee kuitenkaan, niinkuin ei koskaan ikinä ennenkään.

On siivottu, pyykätty, haettu graduun liittyvää matskua työstettäväksi, viimeistelty harrastustoimintaan liittyvää projektia. Haettu lääkekuuri sitä vitun tautia vastaan (sananmukaisesti :P) ja nyt podetaan niitten takia kuraista vattaa, syöty junk foodia ja hymyilty sen bonarina saadulle vaaleanpunaiselle kokislasille. Show me some pink! Huh, tällasta peruslaiskahkoa tytyä melkein tällanen vauhti hirvittää näin jälkeenkinpäin, mutta on kyllä rätti mutta itseensätyytyväinen olotila nyt.

Kaiken ton lisäksi vielä piiiitkä lenkki rantsussa dogin kanssa, joka heitti talviturkin. Eli siis ui. Mä en. Harmi ettei ollut kamera messissä.

Voiskin esitellä sen dogin. Tossa se on samoissa puuhissa about vuosi sitten keväällä. Samanlaiselta saukolta se tänäänkin näytti.

Mun. <3

(Siitä huolimatta, että se asshole oli levittänyt roskiksen, joka unohtui napata matkaan, ylt'ympäriinsä VASTASIIVOTTUUN kämppään, kun käväsin viemässä muutamaa valokuvaa skannattavaksi. Kyrsikö? No kyllä. Mutta onneks vaan hetken.)

Hallelujah

2007-05-24T01:19:00.000+03:00

Ihmisten välinen kommunikaatio, suhteet, ne on niin vaikeita välillä. Vai onko ne mulle vaan? En vaan osaa.

Pienet yökyynelet ennen nukahtamista tuli vuodatettua, kun mietti ajatuksia, että kuinka näennäisesti pienestä isojen ja tärkeiden asioiden menettäminen voi johtua. Ja kuunnellessa Leonard Cohenin/Jeff Buckleyn etc. biisiä (linkin versio Rufus Wainwrightin), joka mun mielestä kertoo just siitä, kuinka vaikeita ihmissuhteet voi ollakaan.

Luottamuspula sucks.

Hallelujah

Well I heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do ya?
Well it goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall and the major lift
The baffled king composing Hallelujah
Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

Well Your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
And she tied you to her kitchen chair
And She broke your throne and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah
Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

Well baby I've been here before
I’ve seen this room and I've walked this floor
(You Know)I used to live alone before I knew ya
And I've seen your flag on the marble arch
And Love is not a victory march
It's a cold and it's a broken Hallelujah
Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you?
But remember when I moved in you
And the holy dove was moving too
And every breath we drew was Hallelujah
Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

Well maybe there's a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who'd out drew ya
And it's not a cry that you hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken Hallelujah
Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah

Update

2007-05-23T14:39:00.000+03:00

Päivitystä edelliseen vähäsen.

Logiikka löytyi. Omasta mokasta johtuvaa. Menin eilen kysymään typerän kysymyksen, joka vei pohjaa keskusteluilta joita oltiin käyty ja sillä tavalla mitätöi kyllä sitä suhdetta, joka meillä on. Tiesin, että toinen loukkaantui siitä, otin asioista lisää selvää, koska toi typerä kysymys johtui omasta tietämättömyydestä, pyysin anteeksi ja kerroin mistä virheeni johtui. Kärsin paskoista fiiliksistä typeryydestäni johtuen.

Kommunikaatioprobleema tuli sitten siinä vaiheessa, kun ajattelin, että anteeksipyyntö oli hyväksytty ja selitys olisi ollut riittävä. Mun mielestä mulla oli syytä olettaakin niin. Toinen loukkaantui kuitenkin enemmän kuin tajusin, ja syy/seuraus -hommelit tuli sitten taas esille sen mykkyydessä. Vaikka olishan senkin voinut selkeemmin ilmaista, että sitä nyppii niinkin lujasti.

Sellasta. Tuntuu paremmalta ja ei tunnu. Vituttaa oma moka, mutta sitten taas toisaalta, silti ja niin edelleen, mä haluaisin pitää kiinni siitä ajatuksesta, että asiat olisi silti voinut toisellakin tavalla hoitaa. Tosin varmaan puolin ja toisin.

Josko keittäis vähän vahvempaa kahvia, ja maitoakin on kauppareissun jäljiltä. Kyllä tää tästä taas.

Elämä on tanssia

2007-05-23T11:43:00.000+03:00

Yksi askel eteen ja kaksi-kolme-neljä taakse taas. Vaihtoaskel hyppy. Tanssiminen, sehän on kivaa, kun kuviot osaa ja vauhti on kovaa ja musiikki vie. Mutta uuden tanssin kuviot, ne voi olla vaikeita opetella, varsinkin jos tuntuu ettei niissä ole mitään logiikkaa.

Ja täähän on tietenkin taas Äksä-volinaa. Voi perkele. Ystäviä ollaan, ollaanhan, olethan, pysythän sellasena, pitkään, hyvänä, läheisenä. Joo, olen tietty, I like you! Se on vittu suuri kunnia. My ass. Korva kelpaa kyllä, kun on sen tarve ja on se toiminut takasinkin päin. Kun sille toiselle sopii. Mitä helvetin motiivia on olla ystävä sellaselle, joka ei ole sitä oikeesti kaikissa tilanteissa takasin? Ei edes mitään ylisuuria juttuja, sellasia tekstariin mahtuvia. Se on hajottavaaa ja siksi, se menee pohdintaan.

Piti tavata. Koska näissä tapaamiskiekuroissa on koko ajan ollut ihan hitosti säätöä, sieltä toiselta puolelta, niin kyselin varmistusta, että onko vielä varmasti voimassa. Ei katsokaas tunnu pätevän se, että jos mun mielestä joku asia on jo lyöty lukkoon ja sovittu, niin se toinenkin pitäisi sitä sovittuna. Ja siksi ei tulisi mieleenkään vaan lähteä reissuun niiden omien käsitysten pohjalta, ilman vahvistusta. Mä en aio olla siinä tilanteessa ikinä, että tunkisin väkisin tai vastentahtoa, ja olisinkin ns. kutsumaton vieras, vaikka mut onkin kutsuttu, kuten taas tälläkin kertaa.

Varmistusta ei ole kuulunut, puoleen eikä toiseen, onko ok vai ei. Miksi se saatana ei voi tajuta, että jos nyt sitten ei oliskaan ollut ok, tuli jotain muuta, niin se on vaan ilmoitusasia? Oli se muu mitä tahansa, ja olen mä siitä mitä mieltä tahansa. En mä aio sen elämää ruveta rajoittamaan, se elää ja tekee ja säätää juuri niinkuin haluaa. I can deal with it, vaikka omasta puolesta vähän vois harmittaakin. Kunhan ei säätäis tähän suuntaan enää.

Pakko olla joku kommunikaatio- ja luottamuspulaongelma tässä nyt. Mitä siitä, että saatan olla ihastunut ja se toinenkin sen tietää? Miksei se voi vaan tajuta, että se on mun ongelma for time being, ei sen, ja että ei sen sen takia tarvii kiemurrella ja feidata? Tai tekeekö sen siksi, en edes tiedä. Että voisi olla ja PITÄÄ olla suora. Ainoa vaatimus. Mä tykkään siitä kuitenkin niin paljon ihan sinä ystävänäkin, että jos se on se, mitä sillä olisi tarjota mulle, niin fine. Enemmän kuin tyytyväinen siihenkin olisin.

Tätä säätöä ei vaan jaksais. Kun ei sitä tarvittais. Ei ystävien kanssa tarvitse säätää. Jos tuntuu että tarvitsee, niin get rid of such friends, nehän käy raskaaksi sellaset.

Ja aamukahvikin oli laihaa ja kahvimaito loppu. Vaikka aurinko paistaa, niin mun moodi on synkän pilvinen ja pettynyt. Mutta minäpä se jatkan tanssia vaan.

Terveisiä menneisyydestä

2007-05-22T13:17:00.000+03:00

Yksi pieni sähköposti, ja tuntui, että kivi, jonka en edes tajunnut painavan mun sisuksia, olis vierähtänyt pois.

Kuulin eilen, että eksä oli vihdoin viikonloppuna saanut sen koiranpennun Ruotsista. Haave, projekti, joka on ollut vetämässä jo monta vuotta tässä, ja joka aina meni karille joko eksästä riippuvista syistä tai sopivan pennun puutteesta. Mä olin sekotettuna kuvioon lähinnä kontaktinluojana ja yhteydenpitäjänä kasvattajalle, koska eksän ruotsinkielentaito ei ollut mikään häävi.

Pistin sille sähköpostilla onnittelut pennusta, että se sai sen vihdoin. Sehän on ollut hyvin vihamielinen kaikin mahdollisin tavoin eron jälkeen, ja nytkin ajattelin, että en saa vastausta ollenkaan tai sitten jotain haistatteluja taas. Aika epäuskoisin ilmein mä luin sen vastausta, jossa se kiitti onnitteluista, kertoi että pentu on mahtava, ja lopuksi vielä kiitti mua siitä, että mahdollistin penikan saannin ylipäätään. Poks ja kops, kuin oisin saanut halosta otsalohkoon.

Ja sitten, tuli vaan hyvä mieli. Me ollaan nyt varmaan molemmat yli tosta suhteesta. Se on loppuunkäsitelty. Ei tarvii enää vihata. Hyvä niin.

Crying Game

2007-05-21T11:54:00.000+03:00

"I know all there is to know about the crying game
I had my share of the crying game..."

Ja niin edespäin.

Paljon olen täälläkin vaahdonnut pelaamisesta ihmisillä. Että mua pelataan ja manipuloidaan ja kusetetaan.

Koira koiran tuntee. Reality Check pisti havaitsemaan, että peluri se olen minäkin.

Mä peruin ne perjantain treffit, sittenkin, vain pari tuntia ennen kuin piti tavata. Ja vielä säälittävällä tekosyyllä akuutista tilanteesta dogin kanssa. Hyi helvetti mua. Joo, vois selitellä lieventäviä asianhaaroja, että ei, ei tehnyt oikeesti mieli mennä, olin ihan koomaväsynyt valvomisesta, muutaman bissen kalsarikänni, puhelimessa mukavien höpöttely ja sen sellanen tuntui vaan niin paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta ennen petiin tuupertumista ja että jos ei taho, niin ei oo pakko. Joo joo.

Motiivit sinne deiteille lupautumisesta nyt oli alunperinkin huterat. Ei mua se tyyppi niin kovasti kiinnostanut, siis silleen oikeesti, vaan enemminkin se olis ollut tarpeeseen, jotta mä olisin saanut peilattua omia ajatuksia ja tuntemuksia ja haettua vahvistuksia tai tyrmäyksiä omille luuloille ja fiiliksille, jota ajattelin tarvitsevani. Mitäs muuta siis kuin peliä. Ja sitten vielä perääntyminen tekosyyllä... Ameeban selkärangalla täällä siis mennään, edelleen. Ymmärrys ja asian hyväksyminen ja tietty sitten, uusien deittien pyytäminen sieltä toisen puolelta, does not make me feel any better. Luikertelen. Tulkittavissa monitahoisesti.

Samanlaisia peliliikkeitä ovat oikeestaan olleet varmaan aika monetkin asiat, joita en oo ennen edes ajatellut sen kummemmin omaksi painolastikseni. Kuten vaikka oman vetovoimansa vahvistamiseksi itselleen tehdyt pikkuflirtit ja puhelinnumeroitten vaihdot ja ylimalkaan heitetyt "Joo, vois vaiks kahvilla käydä joskus" -jutut, vaikka tietää jo sillä hetkellä, että no way kiinnostaa, ei oo aikomustakaan mennä tai olla yhteyksissä. Jopa sopinut tollasten ei kiinnosta -tyyppien kanssa treffejä ja tehnyt ohareita ihan vaan ilmoittamatta mitään. Jättänyt vastaamatta puhelimeen ja yhteydenottoihin. Saanut miehet ostamaan drinksuja pitkin iltaa ja tehnyt oharit vessakäyntiin vedoten. Messengerissä vääntänyt puolivillasta juttua tyyppien kanssa, joista huomaa toisista, että ei hitto, noihan on ihan tosissaan ja haluaa ihan jotain muuta kuin mä, tai siis ylipäätään haluaa jotakin, mutta kuitenkin heittänyt niille aina sillon tällön jonkun vihjauksen siitä, että joo joo, messissä tääkin, vaan jotta ittellä olis luppoaikatekemistä ja juttu ei katkeis. (Ja vielä sortunut selittämään sitä ittelleen liialla kiltteydellä!) Antanut ymmärtää, mutta ei ymmärtänyt antaa. Ja noista nettideittipalvelun vedätyksistä, niistä olikin jo juttua... Kun voisi vaan sanoa, että ei, ei mua kiinnosta, sorry. Suoraan ja rehellisesti, silleen kun olen kaikkien hornankattila-ajatusteni kourissa vaikkapa kitissyt Äksää tekemään menneitten parin kuukauden aikana, sillon kun aattelin, että se oli niin.

Perustelu omille peleilleen sillä, että on itsekin joutunut vastaavien uhriksi, ei sekään ole mikään valoakestävä. Eräänlainen kosto viattomille ihmisille omista kolhuista, ei se ole mikään kantava tie kulkea. Kyynisyys ja skeptisyys ja siitä seuraava kusipäisyys ja kylmyys, se on eri asia kuin varovaisuus, vaikka rajoja voi ollakin vaikea määrittää.

No, toi deittityyppi, ei se ota siipeensä tollasesta, sen tiedän. Tuskin myöskään suurin osa, jotka on elämän varrella joutunut mun rattaisiin on menettänyt yöuniaan sen takia. Siten otsikko on vähäsen harhaanjohtava, tuskin nyt kauheesti on kyyneliä vuodatettu munkaan (hähä) takia. Parista hommasta on oikeastikin huono omatunto. Yksi osuu ihan mun omaan nilkkaankin silleen, että vaikka se olinkin minä joka feidasin, rumasti, siksi että pelästyin hommaa omien elämänsotkujeni takia, niin on tullut mietittyä, että sepä olisi saattanut olla vaikka se mun elämäni mies.

Pelurit häviää aina ittekin, jollain tasolla.

Irtiottoja

2007-05-18T12:47:00.000+03:00

Unohdiks mä muuten kertoa, että mulla on treffit tänään? EI Äksän kanssa, vaan tää olis nyt sitten se deitti nro 1. , jonka kanssa oltiin sovittu tapaamisesta ennen Äksää ja joka sitten joutui hyllylle, ennen kuin kerettiin edes tavata, kun rupes fiilarit nousemaan liikaakin Äksän suhteen. Oli sillon ymmärtäväinen tilanteeseen ja otti nyt taas muutama päivä sitten yhteyksiä ja kyseli kuulumisia ja lopulta halukkuutta lähteä treffailemaan. Ja mä vastasin sille että joo. Se oli silloin, kun oli kaikkein kovin lokerontarve ajatuksille Äksää koskien, ja siinä sitten ajattelin, että jep, ehkäpä muittenkin uusien "helpommin hahmotettavien" tyyppien tapaaminen voisi tehdä mun ajatuksille ihan hyvää. Irtiotto siitä ajatuskuviosta, joka eniten päätä vaivaa. Etäisyyttä, näkökulmaa ja niin edelleen.

Nyt taas en oo ihan varma, että mitkä fiilikset on edes lähteä deiteille. Mutta en kyllä toista kertaa voi peruakaan, samoihin syihin vedoten, joten menen. Uskoisin, että ihan kiva se on treffata face to face, juoda pari bischee ja silleen. Sen näkee sitten, ja toisaalta, pari tuntia elämästään nyt roikkuu vaikka hellässä hirressä, jos siltä sitten tuntuu, ettei olekaan kivaa.

Tää tyyppihän on se, jonka kanssa sovittiin periaatteessa ihan pelkästä mahdollisesta sekssuhteesta, molemmilla oli omat syynsä sillon ajatella asiasta niin. Sellanen nolo tilanne tässä nyt sitten odottaa, että vaikka siihen suuntaan vieläkin tuntuis asiat luistavan (mitä kyllä vähän epäilen muutenkin, mutta se ei kuulu tähän), niin tänä iltana mun on sille sanottava, että sorry, no go. Mulla on mitä suurimmalla todennäköisyydellä elämäni eka STD. Tai no, jotkut satiaiset sain muistoksi joskus melkein teininä, mutta ne nyt oli melkein niinku lemmikkejä, ja kun niihin kyllästy, niin koiran loishäätöshampoota vaan kehiin pari kertaa ja that's it.

Jee jee. Ämmä pääsee kolmikymppiseksi luovimaan kutakuinkin puhtain paperein kaikista seksielämän karikoista seksitautien suhteen, ja sitten saa tartunnan taholta, jolta sitä olisi ihan hyvin voinut odottaakin, noin niinkuin sillä kuuluisalla vitun järjellä ajatellen. "No, mutku, siinä nyt vaan kävi niin, ja ei se oo kumin kanssa nii kivaa kuin paljaaltaan, ja seli seli seli."

Taantumus.

Asennekasvatusta

2007-05-17T23:35:00.000+03:00

Päivällä oltiin frendin kanssa piknikillä ihanassa auringonpaisteessa Kaivarissa. Nice.

Se on ihan parhautta. Naurettiin ihan kippurassa loppujen lopuksi, vaikka alkuun (tietty!) kelattiin puolin ja toisin kummankin pähkäilyjä, suruja ja murheita.

Sen neuvo mulle asennekasvatukseen oli, että määritä ittelles hinta, 2500 €. Mene jonnekin baariin tyrkylle, ja kun joku tyyppi tulee juttelemaan ja tarjoamaan drinksuja ja sen sellasta (eli suomeksi siis iskemään ja vonkaamaan), niin jossain vaiheessa keskeytä tyyppi ja sano sille, että "Tää sitten muuten maksaa 2500 €, haluuks jatkaa?". Suurin osa äijistähän tietty tollasessa yllätystilanteessa taatusti perääntyisi, hiljaa tai huoritellen, mutta just se, että siinä olis se riski, että joku olisikin valmis maksamaan summan, ja sen hallinta (tilanteen lisäksi nyt tietty muutenkin) olis sitä oikeeta asennetta kohtaamaan ihan mitä vaan. Siitä ei ihan ees päästy lopputulemaan, että mitä sitten, kun on rahat handussa ja pitäis jakaa pesää, mut entä jos ei taho? Mutta asenteella sitten vaan, asenne kantaa! Kuinkahan pahasti sais turpiinsa, jos tyynesti ilmottais, että niin, hei, et kai sä kuvitellu, että tohon hintaan sisältyis pildeekin? Se on vaan mun seura tässä baarissa kun maksaa ton verran! :D

No joo. Mutta asenteella muutenkin mennään. Ja asioitten taas vähän saadessa edes jotain valoa, onkin helpompi määrittää sitä omaa jalansijaa ja sitä kautta taas löytää sitä asennettakin.

What friends are for

2007-05-16T22:39:00.001+03:00

Sielunhoitoa tuli saatua siltä ystävältä, josta oon täällä aikasemminkin jutellu. Monta näkökulmaa puolesta ja vastaan mun säätökuviosta. Teki terää.

Mutta sitten taas, enhän mä sille ees kertonut ihan kaikkee mitä kuvioihin liittyy. En vaan pystynyt, kun olis tullut aika kovaa noottia mun mielentilasta ja järkevyydestä, tiesin sen jo etukäteen. Suojelinko mä itteeni vai ketä siltä automaattituomiolta, että "Juokse ja kovaa", joka sieltä olisi ihan taatusti tullut?

No, nää menköön just näihin mun henkilökohtaisten valintojen piikkiin. Jokaisen on tietty itte elettävä niitten kanssa ja kannettava vastuu ittestään ja niin edes päin, ihan sama mitä muut sanoo. Vai meneekö sittenkin vaan sulan tyhmyyden piikkiin? Voi vittu ja pillu ja perse, kun täýtyykin nyppiä niin kybällä taas.

Mietelause:

"Jos sinä hallitset pimeää puoltasi, olet kinky.
Jos pimeä puolesi hallitsee sinua, olet kusessa.
Jos sinulla ei ole vihollisia, sinulla ei ole luonnetta."

Nii-i. Jotain pimeetä puolta tää homma mussa kuitenkin kutkuttaa. Kinky vai kusessa?

Mind Fucking

2007-05-16T12:30:00.000+03:00

Mäpäs ihan huvikseni sitten kaivelin vähän noista unista. En tullut kyllä hullua hurskaammaksi. Mutta se nyt tuskin oli odotettavaakaan :D.

"Unisanakirjojen" mukaan esim.

"Vetten ylitykset kuvaavat elämänvaiheesta toiseen siirtymistä. Joskus tummat tyynet vedet voivat kuvata masennustakin. Masennushan liittyy usein elämän kriiseihin, jotka vievät meitä henkisesti eteen päin. Pakottavat kääntymään sisään itseämme päin - masennuksen positiivinen merkitys."

No joo. Masentunut en myönnä enää olevani. Elämänvaiheesta toiseen, se sitten ehkä voisi pitääkin paikkaansa, onhan tässä tapahtunut ja tapahtumassa kaikkea, mikä vaatii siirtymään eteenpäin. Tosin noi vedet oli unessa juuri tummia ja tyyniä. Fuck!

"Vesi kuvaa unissa kaikkea mikä on tunteellista tai feminiinistä. Mysteerinen aine, koska se läpäisee, ylittää ja kiertää kohteet. Vesi kuluttaa kaiken tielleen osuvan. Vesi voi edustaa unennäkijän potentiaalia ja kykyä luoda uutta elämää sisäisten tarpeiden kautta."

Jep jep! Ja kun siihen uimiseen liittyi se kauhea pelko, niin mitäs tää sitten kertookaan musta? Tunnevammainen, pelkää omaa naiseuttaan ja potentiaaliaan? Niin no, voihan se olla. Fuck!

"Vene kuvastaa omaa suhdetta tunteisiin. Veneen pinnalla pysyminen kuvaa tasapainoa tunteiden kanssa, veneen keinuminen tai kaatuminen epävakautta tunteiden kanssa. Vene voi myös kuvata alkavaa parisuhdetta, varsinkin jos veneessä istuu toisen ihmisen kanssa."

I won't even go there, mitäköhän tässä on koko tämä vuosi kelattukaan, jossei just parisuhteitten ja säätöjen aiheuttamia traumoja ja päänsisästä kiehuntaa. Ja se mun unen vene, se oli pienoismalli, jossa ei tosissaankaan voi istua yksin eikä seurassa - ei parisuhteeseen sopiva siis lainkaan, vai? Fuck again. :D

"Delfiini on henkisyyden ja leikkisän puolemme ilmentymä. Intuitiivinen kyky lentää vapaasti ilmassa tai alitajunnan syvissä vesissä. Äly ja henkinen tietoisuus yhdistyvät delfiinissä."

Ja niitähän mä pelkäsin siinä unessa irrationaalisen paljon. Trallallaa, tehkää tulkintaa... Fuck!

"Sisko voi edustaa itseään ja ominaisuuksiaan jos sinulla on sisko. Lapsena jaetaan perheen sisällä roolit jotka muokkaavat jokaisen kasvavan perheenjäsenen kehitystä. Voi olla, että olet käyttäytynyt kuin siskosi tai vaihtoehtoisesti sinun tulisi käyttäytyä kuin hän. Jos sinulla ei ole siskoa, voi hän viitata unessa omiin piirteisiin, joita sinun pitäisi ottaa käyttöön."

No joo, myönnetään. Systeri on "elämänmenestyjä", mä olen ehkä vasta matkalla sinne kaikkien kompurointieni kautta. Vastakkainasettelua ja pätemisentarvetta, joo joo. Puolin ja toisin, kylläkin. Pus pus, sisko, jos tänne eksyt ;). Taas fuck.

Ylläripylläri ei noista teksteistä löytynyt mitään tietokilpailuun, sanomalehteen, kilpailuun ja voittamiseen verrastettavaa.

Jotain yleistä horinaa unien tulkinnasta kun selasi, niin vaikkapa tällasta tuli vastaan:

"Kun Freud katsoo, että uni on olennaisesti toiveen toteutumista, minä taas katson, että uni on spontaani symbolisesti esitetty kuva omasta itsestä ja alitajunnan todellisesta tilanteesta." - C.G. Jung

"Tunnetilat ovat se unien osa, johon vähiten vaikuttaa [vastustuksen luoma sensuuri] ja joka vain voi osoittaa meille, kuinka saada esiin puuttuvat ajatukset. Tämä näkyy vielä selvemmin psykoneurooseissa kuin unissa. Niiden tunnetilat ovat aina ainakin laadultaan oikeita, vaikka on otettava huomioon, että niiden intensiteetti voi kasvaa neuroottisen tarkkaavaisuuden siirtymien kautta." - S. Freud

(Kun taas jonkun teorian mukaan tunnetilat on tulkittava juuri vastakkaisiksi, kuin mitä ne unissa esiintyy.)

"Varsin tavallinen unien vääristymä on tapahtuman lopputuloksen tai ajatuskulun loppupäätelmän esittäminen unen alussa ja tapahtumaan johtaneet syyt unen lopussa. Jokainen, joka ei pidä mielessään tätä unien vääristävää tekniikkaa, tulee olemaan aivan ymmällä, kun hänen pitäisi tulkita uni." -S. Freud

Ja jos siis ton viimesen mukaan mennään, niin mähän voitin sen tietokilpailun -> eli mä olen voittaja! Aivan sekaisin, mutta voittaja kuitenkin...

Antaa olla, kaipa se lopputulos on sitten vaan se totally fucked up. :D

Outoja unia

2007-05-15T15:06:00.000+03:00

Oon nyt pari kertaa nähnyt ihan kummallista unta, jonka jostain syystä muistankin vielä herätessä. Pitkään aikaan en ole uniani muistanutkaan, vaikka kaipa niitä silti näkee.

Tuo uni ei ole varsinaisesti painajainen, mutta jotenkin ahdistava tunnelma siinä on, loppupuolella varsinkin. En tiedä uskoisko sitä unien selityksiin, että mitä niistä voi tulkita omasta päänsisällöstä, mikä vaivaa ja niin edelleen, mutta tarttee melkein yrittää ottaa tosta selkoa, että olisko edes jollekin sen elementille olemassa selvitys, niin härö se on. Ja ennen kaikkea se, että oon nähnyt saman unen suunnilleen identtisena kahdesti. Taidan vissiin olla sekoomassa kaikesta kelailusta, jota on tänä vuonna tullut tehtyä varmasti enempi kuin olisi terveellistä. Joku virtapiiri on aivoista kärähtänyt, no doubt.

Uni menee kutakuinkin siten, että alussa joku pitää mulle ja suurinpiirtein mun systerille (eihän unissa koskaan mikään paikka tai henkilö tai niin edelleen ole ihan justiinsa, ne on aina jotenkin modattuja versioita - niin että tunnistaa, mutta toisaalta taas ei sinne päinkään) jotain tietokilpailua, tai testiä sanomalehden kokoisesta julkaisusta. Monivalintatehtävillä. Ensin on systerin vuoro yrittää vastata kysymyksiin, ja periaatteena on se, että niin kauan saa jatkaa vastaamista, kun osaa vastata oikein. Systeri sitten juuttuu johonkin kysymykseen pohtimaan vastausta, ja minä kihisen kuin joskus ala-asteella, kun tiesi oikean vastauksen, ja oli pakko päästä pätemään opettajan silmissä ja keräämään irtopisteitä, kun joku toinen vastasi väärin. Lopulta kun oikein kiemurtelen siinä ja annan ymmärtää, että mä tiedän, mä tiedän, siirretään vuoro mulle. Vastaan oikein, tietty, koska tiesin sen vastauksen, ja kauheen omahyväisenä (hyi yök) teen sitten koko testin loppuun, systeri ei saa enää vastausvuoroa ollenkaan. Ja koska kyseessä oli kilpailu, mä voitan ihan suvereenisti. Myhäilen itseäni täynnä olevana, vaikeeta olla hymyilemättä ja vähän edes ajattelematta, että kuinka veetun hyvä mä taas olinkaan (sormet kurkkuun).

Sitten ihan irrationaalisesti se sama tyyppi (jonka henkilöllisyyttä en pysty hahmottamaan), joka meille piti tietokilpailua, vie meidät meren rantaan. On kauheen harmaata ja sateista ja sumuista, oikeen sellanen surullinen ilma, mutta kuitenkin kesä, sillä mennään uimaan. Siellä on menossa joku eksperimentti delfiineille (ja siis Suomessa ollaan :D), jossa purjeveneen pienoismalli hukutetaan kauko-ohjattavan avulla, ja tarkoitus on seurata niitten reaktioita. Miten me liitymme siihen, ei haisua, mutta kun näen, että pienoismalli alkaa uppoomaan, niin mulle tulee pakkoreaktio uida sinne ja pelastaa se hukkumiselta, ja tohon sekottuu taas vähän kilpailuviettiä ja pätemisentarvettakin, eli sinne olis pakko ehtiä ennen systeriä, vaikka en edes tiedä, onko sekin uimassa sinne vai ei. Siihen liittyy myös ihan törkee pelko, sillä mua inhottaa unessa tieto niistä delfiineistä, jotka myöskin ovat lähestymässä sitä uppoovaa laivaa. Yritän tsempata itteeni tiedolla, että ei delfiinit tule ihmisen iholle ja väistävät ja niin edelleen, mutta koko ajan lähestyessä paniikki kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi, ja uni loppuu siihen, kun ainakin mietin sitä, että teenkö uukkarin ja uin takasin. En siis tiedä miten uni loppuu. Mutta ah-dis-taa, enkä tiedä edes että miksi. Selkeissä painajaisissa on sentään aina selvästi syyt havaittavissa, että miksi ne tuntuu inhoilta.

Kyllä mä pystyisin tosta vetämään sellasen oman keittiöpsykologisen päätelmän, että huono itsetunto -> pätemisen tarve, vesielementti
-> epätietoisuus, uinti"kilpailu" -> yhdenlainen kilvoittelu elämässä nyt vaikka näissä perseen tunnekuvioissa, pelko on aika yksiselitteinen, ja liittyy aika moneenkin asiaan elämässä ja niin edelleen. Delfiineille en oo keksinyt mitään selitystä. :P Mutta; en ala kyllä nyt tästäkin runkuttamaan mun aivoja, täytyy perehtyä unien tulkintaan ja kattoa sitten, että löytyykö sieltä mitään.

Toivottavasti toi uni ei toistuisi kovin usein silti, se on ahdistava, vaikka ei näin kuvailtuna kuulostakaan yhtään miltään. Eivät ole olleet hyviä aamuja noi kaksi ton unen jäljiltä.

"Jäikö sua vaivaamaan joku?"

2007-05-14T17:04:00.000+03:00

Vastasin, että ei jäänyt.

Että jos tilanne olisi ollut mun liian nopeitten (taas kerran) johtopäätösten mukainen, niin olisi vähän vaivannut. Johtopäätösten, joita pää pyöritti punaisena pikkuirtiotossa siitä tilanteesta, koirien kanssa ulkoillessa, jossa oli keskityttävä hengittämään syvään ja rauhallisesti ja kiellettävä itteltään ylireagointi ajatuskuvionkin mukaiseen mahdollisuuteen. Eihän mulla ole "oikeutta" sellasista ylireagoida, ei mitään syytä ajatella edes siihen suuntaan. Noi ajatuskuviot ei ehkä olleet ihan niistä syistä, kuin se toinen ehkä ajatteli, mutta olisi vaivannut, sen myönsin sillekin. Mutta mitäs sitä ittellensä valehtelemaan, vaivaa kyllä nytkin. Syyt on ihan erilaiset ajatuskuvio ykköseen verraten, mutta vaivaa. Helevetisti. Ehkäpä vieläkin enempi, jos eka ajatuskuvio olisi ollut se, joka olisikin ollut se tosi. Ja se on kaikki ihan mun oma vika. Johtuu pitkälle ihan juuri noista mun omista ajatuskuvioista ja tarpeesta kehitellä niitä, sen sijaan että olisi vaan kärsivällinen ja odottelisi ja kattelisi. Turhaan kun niitä kehittelen joka tapauksessa, koska pieleen menee selkeesti koko ajan kuitenkin. Uudet aivot tai ainakin uudet kaavat, millä kelata asioita, tilauksessa. Tai sitten mun on vaan psyykattava itteeni aktiivisesti olemaan ajattelematta asioita ollenkaan. Not possible, though.

Mutta ehkä peruutetaan vähän, että lukijatkin pysyy jotenkin kyydissä, että mistä mä horisen. Äksästäpä tietenkin, mistäs muusta. Niinkuin tuolta aikaisemmasta postauksesta oli luettavissakin, mein kommunikaatio/suhde/säätö/vääntö/sutina/kutina, you name it, siirtyi uudelle levelille. Eteenpäin ja syvemmälle, luottamukselliseksi ja avoimemmaksi, kaikenlaisista Äksästä (etupäässä) johtuvista syistä johtuen. Loverboy -nimikkeen alla tapahtuva aktiviteetti loppui ennen kuin se alkoikaan. Pelkkää seksiä -termiä ei voida kyllä palata käyttämään, ennemmin sitten jää tekemättä se seks ja jää vaan se joku muu. Eihän sitä kai ole voinut periaatteessa käyttää tähän astikaan, koska kuten sanottu, never happened, oli olemassa vaan juttujen tasolla, ennen kuin tilanteet taas keikahti tähän uuteen suuntaan. Nyt mulle kerrotaan asioita, periaatteella kaikki. Kiitän tietenkin kunniasta, myönnän häpeäkseni erehtyneeni niin monessa asiassa, josta on tullut toista syytettyä, ja olen hyvin helpottunut ja tyytyväinen tilanteeseen. Mutta sitten taas, se hetken yllä ollut etäisempi lähestymistapa, muuri ja teflon, oli omalla tavallaan helpompi käsitellä. Ehkä se olisinkin ollut minä, joka niitä muureja olisi tarvinnut pidemmänkin aikaa, vaikka niitten olemassaoloon sieltä toiselta puolelta aika rajusti skitsahdinkin. Tunnevamppi, minä, olenkohan, kun tuntuu, ettei mikään ole sittenkään hyvä, missään en oo varma mistään sen enempää. Voi kyynel. No mutta, elähän vaan ämmä omien heikkouksiesi kanssa ja niin edelleen, ei siitä voi oikeesti muita syyttää, niinkuin olen tupannut tässä vähän tekemään viime aikoina(kin). Jos joku tyyppi toimii ja käyttäytyy niin eri tavalla kuin mun elämässä kukaan aikaisemmin, ei se ole sen tyypin vika, vaan ihan oma valintani, että miten siihen suhtautuu ja haluaako suhtautua ylipäätään.

Oikeastaan tarvisin vaan aimoannoksen lisää kärsivällisyyttä. Mutta sitten taas, mitäpä jos se on aina ollut niin, ettei kärsivällisyydellä ole tällaisten pähkäilyitten kanssa tullut yhtään mitään? Omat fiilarit kuolee ja tukahtuu pois, jos niitten tarttee liian kauan odottaa? Toisaalta, onhan se niinkin, että kuoleehan ne sitten kuitenkin, palaa vaan ehkä loppuun nopeammalla liekillä, jos ei tarvitse olla kärsivällinen. Ojasta allikkoon, vai mihin, who knows. Vastaus on tietenkin, että ei kukaan tiedä, eihän koskaan. MIKSI mä sitten aina välillä saan tällasen tuli perseen alla -olon aikaseksi tässä tilanteessa, miksi en voi vaan olla lunki. Perkele.

Lisää twistiä tilanteeseen tuo nekin päätään nostavat itsetutkiskelut, että mitä MINÄ sitten loppujen lopuksi haluan tästä. Ehkä tämä kärsivällisyyden pakkorako on siis loppuviimeksi ihan hyvä juttu, kai tollasetkin ajatukset voisi olla ihan ok käydä omassa päässään läpi ennen kuin syöksyilee. Ehkäpä se "vaatimus" asioitten mukaan heittäytymisestä ja aika paljon suoraviivaisemmasta etenemisestä onkin joku mun muuri, johon takerrun, koska tunnen sen kuvion, voin olla siinä "turvassa" ja tietää mitä on tapahtumassa. Vahva mahdollisuus.

Kuinka tahansa, ystävyys on aina voitettu asia. Olen siis kuitenkin voittaja.

Miksi maailmassa on lakeja?

2007-05-11T10:38:00.000+03:00

Kerran keskusteltiin yhden tyypin kanssa siitä, että miksi maailmassa on pakko olla lakeja. Se paasasi kaikesta sopimusetiikasta ja kulttuuriin sidoksissa olevasta moraalista ja niin edelleen. Kuten usein mun kanssa, koska on välillä pakko vääntää ihan vaan vääntämisen ilosta, niin saatiin melkein riita aikaiseksi, vaikka periaatteessa oltiin ihan samaa mieltä. Ja mun argumentitkin meni hihojen palamisen myötä sellaselle "järkevälle" tasolle, kuin: "Koska maailmassa on niin vitusti tyhmiä ihmisiä, niin on ihan pakko olla lakeja, eihän siitä tulis mitään, jos ne sais ite päättää mitä ne tekee.", ja sen sellasta brillianttia.

Jep. Kyllä siltä monta kertaa oikeesti tuntuukin. Nettideittipalvelun salaisesta maailmasta vaikkapa poimintoja. Ei vaan kyllä aina pysty edes ymmärtämään, että MITÄ ihmisten päässä aina liikkuukaan. Vai liikkuuko siellä mitään. No mutta, onhan tollanen monimuotoisuus varmaan toisaalta rikkaus, jokaiselle jotakin ja niin edelleen. Onneks saa itte kuitenkin päättää, vapaassa maailmassa.

Ärsylistalla ovat muunmuassa maamme maahanmuuttajapopulaatio. Onko se vaan kielimuuri, vai onko ne OIKEESTI kaikki ihan vatipäitä? Ennustettavia ainakin, samaa kaavaa toistaa ja toistaa, vaikka tyyppi oliskin eri. "Hi beautiful lady, i want your friendship." Kun kieltäytyy kohteliaasti, ja joskus jopa perustelee, että miksi, alkaa ruikutus: "Please don't say that, i feel love with you, you are close to my heart, i want to be with you." etc. Tossa vaiheessa alkaa jo naurattamaan, rakastuin sun valokuviin, way to go! Seuraava viesti onkin sitten AINA jotain: "You are rasist that's why you don't want to be with me. Sorry you think that the finnish people gods but its a pity." Joopa. Elä vaan ja kehity rauhassa tasapainoiseksi ihmiseksi ja onnea vaan elämääsi omiin harhaluuloihisi takertuen. Tekis mieli sanoa, että taatanan mutakuono rättipää, mutta en sano, koska en ole se rasisti. Tai taisin sanoa jo. Hups.

Hiukan kulmakarvoja kohottaa ja pistää hihityttämään myös tyypit, jotka oman kertomansa mukaan ettii jotain tositarkoituksella, hyvää ja kaunista, kestävää ja pysyvää, henkistä yhteyttä ja sielujen sympatiaa. Ja sitten lähestyvät viestillä, jossa ehdotellaan yhdessä runkkaamista, webcam-sessioita ja sen sellasta, osaatte varmaan kuvitella. Tai better yet, lähettävät viestin, jossa erityisesti alleviivaavat noita edellä mainittuja arvoja ja kertovat ittestään laveasti kehuen, miksi olisivat juuri sopiva mies mulle, mutta viestin pisin kappale kertoo hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillen siitä, että millanen kyrpä tyypillä on ja miten se toimii ja miten sitä käytetään. Juu, on seksillä keskeinen rooli tietty toimivassa parisuhteessa, mutta hei, too much information noin niinku itsensä esittelyyn! Saisko se jäädä sille "otetaan sitte selvää, jos tuntuu siltä että kiinnostaa" -osastolle. Tai no, tollasen elukan kanssa tuskin "pääsee" sitä edes mittailemaan ja kokeilemaan, kertoohan toi aika karua kieltään siitä, että millä tollanen tyyppi ajattelee. Jos vähän edes aivoilla välillä, pliide!

Omaa luokkaansa on mun kestoihailija, joka ei vaan tunnu muistavan sitä, että ihan eka viesti, jonka se mulle lähetti, sisälsi vain kysymyksen, että ottaisinko siltä suihin, jos se sivelisi suonikkaan kyrpänsä kerroksella paskaa. No, minäpä kohteliaasti kieltäydyin kunniasta, ja sen jälkeen on kyllä huvittavaa saada tasasin väliajoin siltä viestejä, joissa se esittelee itsensä uudelleen ja uudelleen luotettavaksi, reiluksi, rehdiksi, huumorintajuiseksi, kivaksi ja tasapainoiseksi tyypiksi, jotta treffattaisko. Ja vetää sitten aina ihan törkyset herneet kaikkien mahdollisten huorittelujen kera, kun kerron, ettei mua edelleenkään kiinnosta se paskanen kikkeli. Vaan palatakseen pienen ajan kuluttua taas esittelemään itsensä - muisti hyvä mutta lyhyt. Toi kuvio on toistunut sellaset 6-7 kertaa, ja mulla on ollut profiili tossa mestassa alle kolme kuukautta :D.

Toplistalle kärkeen kiilaa suurimman "Say what?" -reaktion aiheuttanut tyyppi, joka lähestyi profiiliani jo ekassa viestissä kysymällä, että haluanko lapsen? Koska muhun iskee aina se vittuilupiru tollasten äärimerkillisten tyyppien kanssa (ja taitaa se iskeä monta kertaa ihan ei-niin-merkillistenkin tyyppien kanssa, eli olen siis vittumainen usein), niin pitihän tota lähteä tietenkin höykyttämään, että joo, periaatteessa kyllä. Tämä surullinen, kuvattoman profiilin omaava hahmo vaan oli ihan tosissaan; se tekis mulle lapsen, jonka kohtalosta mä saisin ihan ite päättää, jotta maksaisko hän elatusapuja vai haluisinko pitää ihan ittelläni, ja että hänellä on hyvät geenit ja saisin taatusti terveen lapsen (missäköhän toikin tyyppi on ollut peruskoulun bilsantuntien aikaan?). Kun kerroin taas vähän faktaa siitä, että no joo, lapsi siis joskus olis ihan jees, mutta että mä nyt vielä naiivisti takerrun sellaseen unelmaan, jossa olis toi parisuhde eka, ja sitten vasta jälkikasvua, ja muutenkin, että elämäntilanne ei välttis just nyt oo paras mahdollinen pukata kersaa maailmalle ja että ylipäätään, mun kanssa petiin pääsee vaan jos päänsisäset aallot kolahtaa edes auttavasti samalle taajuudelle, niin tää tyyppi tarjos vastaukseksi treffejä, jossa voisin tarkastella hänen alastonta bodiaan, jotta voisin vakuuttua siitä, että onko kemiaa ja että hänellä on ne hyvät geenit. Ou jeeee! Ei olla tavattu.

No joo. Voishan sitäkin tietty hiukan pohtia, että kuka se tyhmä ja vajukki ihminen sitten loppujen lopuksi onkaan, kun mun nettideittailun ihan parhautta on, yhtä irl-helmipoikkeusta ja kahta ihan "OK"-tyyppiä, joiden kanssa ihan oikeesti joskus suunnitteli tapaavansa, kun saa höykyttää ja vittuilla ja nauraa noille omasta mielestään ei ihan täysii käyville tyypeille. Aika perseestä olevaa yhdenlaista ihmisten hyväksikäyttöähän tuokin. Ei välttämättä kerro musta mitään positiivisia asioita. Täytyy toivoa, että noi tyypit on sitte edes niin tyhmiä, että ne ei tajuu sitä, että niitä käytetään hyväksi. Armeliasta multa, eikö?

Hahmotushäriö

2007-05-09T11:37:00.000+03:00

Onpas taas sekavaa.

Tilanteet muuttuu kauheella vauhdilla ja mä en ihan pysy perässä. Vähän vaikeeta taas yrittää hahmottaa, että mihin tää kaikki viekään. Mutta toisaalta, niin se kai nyt elämässä on ylipäätään, ei sen kulusta voi tietää kuitenkaan, vaikka kuinka yrittäis suunnitella ja hahmotella. Tietenkin voihan sitä aina takertua niihin pläneihin kouristuksenomaisesti, mutta sitten se vasta pieleen meneekin; joko vois sanoa, että jää elämä elämättä kokonaan tai sitten on yksi hukassa oleva ihminen lisää, jos suunnitelma ei toimikaan. Joten, hapuillaan tässä sitten vaan eteenpäin - kai mä jossain vaiheessa taas törmään johonkin sellaseen, jonka avulla itekin pystyn vähäsen määrittelemään, että missä mä oon ja mitä tapahtuu.

Pinnasta kaavittiin teflonit kertaheitolla. Luovuinko niistä liian helposti, en tiedä, mutta ne on mennyttä enivei. Vähän tää vereslihafiilis hirvittää kyllä.

Mun mantra "tieto lisää tuskaa" on myös vähäsen keikahtanut päälaelleen. Kyllä se tieto näköjään helpottaakin, mutta tietenkin, toi taas mukaan noita edellä mainittuja pinnotepulmia ja siitä seuraavaa pähkäilyä. Kuin myös morkkista asioista, joihin oikeestaan en ole edes syyllinen. Sellastenkin ihmisten suuntaan, joita en edes tunne... Joten en mä kai sitte tosta luovu, pitäähän se tavallaan paikkaansa vieläkin.

Kyllä taas meinaa pää poksahtaa, mutta silti - mä olen merkillisen onnellinen. Joo, mähän sanoin, että sekavaa! :D

Korneja biisinsanoja taas

2007-05-05T22:02:00.000+03:00

Tällästä sisällyksetöntä biisinsanojen bloggausta taas, mutta mitä sitä hyvää muotoilemaan enää uudelleen. Osuu vaan just eikä melkein. Mutta se siitä, for good.

Aerosmith - Cryin'

There was a time
When I was so broken hearted
Love wasn't much of a friend of mine
The tables have turned, yeah
Cause me and them ways have parted
That kind of love was the killin' kind
Now listen
All I want is someone I can't resist
I know all I need to know by the way that I got kissed

I was cryin' when I met you
Now I'm tryin' to forget you
Love is sweet misery
I was cryin' just to get you
Now I'm dyin' cause I let you
Do what you do - down on me

Now there's not even breathin' room
Between pleasure and pain
Yeah you cry when we're makin' love
Must be one and the same

It's down on me
Yeah I got to tell you one thing
It's been on my mind
Boy I gotta say
We're partners in crime
You got that certain something
What you give to me
Takes my breath away
Now the word out on the street
Is the devil's in your kiss
If our love goes up in flames
It's a fire I can't resist

I was cryin' when I met you
Now I'm tryin' to forget you
Your love is sweet misery
I was cryin' just to get you
Now I'm dyin' cause I let you
Do what you do to me

Cause what you got inside
Ain't where your love should stay
Yeah, our love, sweet love, ain't love
'till you give your heart away

I was cryin' when I met you
Now I'm tryin' to forget you
Your love is sweet misery
I was cryin' just to get you
Now I'm dyin' just to let you
Do what you do what you do down to me, baby, baby, baby

I was cryin' when I met you
Now I'm tryin' to forget you
Your love is sweet misery
I was cryin' when I met you
Now I'm dyin' cause I let you
Do what you do down to , down to, down to, down to
I was cryin' when I met you
Now I'm dyin' to forget you
Your love is sweet
I was cryin' when I met you

(Biisi taas kuultavana linkin takana tuolla: ->
http://www.youtube.com/watch? )v=yROJuGAY0KI

Tekstiviesti

2007-05-05T12:22:00.000+03:00

"Tiedätkö mietin eilen illalla, et olet kullan arvoinen ystävä. Mitä enempi ajatusta mietin sitä enempi keksin hyviä syitä siihen että pitää muistaa se sinulle sanoakin.. Sitäpaitsi nykyään on niin harvassa ne suorat ihmiset jotka sanovat asiat niin kuin ne omassa mielessään ajattelevat ja ehkä eniten arvostan juuri sitä. On mukavaa kun olet ystäväni!"

Tällaisen aamuherätyksen sain tänään. Voiko ihminen siis olla mitään muuta kuin iloinen tällaisen jälkeen?

Toi tuli siltä frendiltä, josta aikasemminkin olen täällä blogissa vähäsen jutellut. Ollaan tunnettu vasta vuoden alusta, eli hyvin lyhyen aikaa. Ja se on sellanen ihminen, jonka ensiarviolla arvioin jotenkin niin erilaiseksi ihmiseksi kuin minä, että ajattelin, ettei sen kanssa ehkä pintaa syvempää ystävyyttä edes muodostuisi. Mutta väärässä olin (taas kerran); siitä on tullut niin tärkeä ja rakas ihminen mulle. Jalokivi, aarre, lottovoitto ja mitä tahansa tollasta arvokasta kuvaavaa. Se joutui valitettavasti sotketuksi korviaan myöten mun ja eksän skitsoon eroon, ja sehän olikin varsinaisesti eksän kaveri ennen tota prosessia. Eksä teki sillekin sittemmin paskat ja käänsi sille selkänsä, koska kuuli, että se on munkin kanssa tekemisissä, ja sen oli pakko katkaista kuulemma kaikki välit niihinkin ihmisiin, joilla on mitään kytköksiä muhun. Ihan törkynen angsti kyllä sillä ihmisellä musta. Voi voi, taisin aiheuttaa sille aika syviä haavoja, vaikka ne haavat se kyllä kehitti pitkälle ihan omassa päässään. Ja kun ei niistä edes voitu keskustella, niin se takertuu niihin haavoihin ihan omasta tahdostaan. Kai sen on pakko, jotta se voi olla edes auttavasti varma siitä, että teki oikean päätöksen oikeilla perusteilla, ja on nyt onnellisempi elämässään. No joo, täytyy kyllä tähän lisätä, että en mä mikään pulmunen ollut, ja syyt kyllä eksän harhaluulojen syntymiseen tajuan. Asiat ei kuitenkaan ollut oikeesti niin mustavalkoisia, kuin se päätteli, ja se syyttää mua monesta sellaisestakin asiasta, joissa ei ole totuutta edes nimeksi.

Mutta alkaa olla ihan sama. Kun mulle oli eka mennyt jakeluun, että mein suhde on ohi, niin kaipasin sitä ihmistä ihan törkysesti vaikka ihan ystävänä. Kenenkään kanssa en oo ikinä ollut niin samalla aaltopituudella jutuissa kuin sen kanssa, vaikka mielipiteet monissa asioissa saattoi mennä ristiinkin. Noita jutteluhetkiä kaipasin, jopa enempi kuin sitä suhdetta. Eipä tuo homma varmasti muuksi olisi muuttunut vieläkään, mutta liikaa kaikkea rumaa puolin ja toisin on tapahtunut tässä eron tiimellyksessä, jotta tuskin me enää koskaan vaihdetaan sanaakaan. Toiveet ystävyydestä voi siis heittää, vaikka se ei mun mielestä ollut mitenkään mahdoton ajatus ja oltiin siitä kyllä vähän niinkuin puolin ja toisin "sovittukin", sinä aikana kun seurusteltiin, koska noi tuntemukset aaltopituuksista ja sielujen sympatiasta oli molemminpuolisia. Että jos joskus erotaan, niin yhteyksissä pysytään joka tapauksessa, koska täysin ilman sitä toista ihmistä ei halua elää kuitenkaan. No, toisin kävi, ja alkaa mustakin tuntumaan ihan ok jutulta. Turha jossitella enää sellasen perään, mikä on mahdotonta. Ja ton edellisen tajuaminen ja hyväksyminen on avannut silmät myös siihen, että aika paljon kaikkea hyvääkin tää ero on jo tuonutkin tullessaan. Kokonaisuudessaan alkaa saldo olla jo positiivisen puolella.

Mutta takaisin asiaan. Hyvä päivä tänään:

Tuo frendi ja sen kauniit sanat <3

Aurinko paistaa <3

Tänään (kai?) deitit loverboyn kanssa <3

Toi "kai" on ainoo asia, joka pikkasen meinaa kaivaa, mutta ei anneta senkään häiritä. Selvinnee sekin.

Euroviisuhuumaa

2007-05-04T00:59:00.000+03:00

Löysin tänään netistä euroviisuradion. Jeees!! Mussa sykkii kyllä jossain sopukassa sellanen ruåtsalainen håmppelisydän, mä olen ihan yhtä varauksettoman ihastunut euroviisukamaan vuosien varrelta, kuin tuo em. kansanryhmä, joka on genren ehkä näkyvin fanittajajoukkio. :D

Tolta kanavalta tuli just yksi ihan rakkaimmista biiseistä ikinä, euroviisu sekin. Pakko laittaa sanat tähän, ne on vaan niin kauniit. Tulee aina pappan naama mieleen, kun tuota kuuntelee. Siellä se jossain on, enkelinä. <3

Jill Johnson - Kärleken är

Här, i den stilla gryningen
Kan jag känna, allting andas igen
Dom tunga molnen,
drev iväg med vindarna
Inga tårar ifrån himlen
blir till regn
Vi hör orden i en sång,
som finns kvar här i våra hjärtan
Nu, i lugnet efter storm

En ängel flög förbi,
Mot himmelen så fri
Men hon lämnade sitt leende
på vår jord,
Som en sol som värmer oss
Och som en himmelsk stjärnebloss
Så vi kan betrakta livets
skeende - med en tro:
Kärleken är

Och när natten sänker sig
Är vi trygga i varandras
andetag
En vind, som smyger sig
hit in, bär en doft
utav vilda rosor

En ängel flög förbi,
Mot himmelen så fri
Men hon lämnade sitt leende
på vår jord
Som en sol som värmer oss
Och som en himmelsk stjärnebloss
Så vi kan betrakta livets
skeende - med en tro:
Kärleken är

(Biisin voi kuunnella tuolta:
http://www.youtube.com/watch?v=rrYfnjQVoUU )

Hyvää yötä ja huomenta

2007-05-03T00:13:00.000+03:00

Tollaset fiilikset vähäsen. Vappu alkaa vasta poistumaan elimistöstä. Velvollisuuksien jälkeen vaan viettänyt aikaa punkan pohjalla torkkuen - on ollut kohtuu hyytyneet olot tänään. Zombi. Hitto, krapulat kyllä on pahempia kun nuorempana.

Muuten on sellasia hellyystuntemuksia oikeestaan melkein kaikkia ihmisiä kohtaan; kaverin kanssa tossa just juteltiin maratonit, se on niin ihana ihana ihana, ja lässytin sille kaikkii tykkäämishommeleita. Äksälle oli pakko laittaa hyvän yön toivotukset. Parille "kahvikutsulle", joita olis vetämässä vaikka miten, jos vaan lähtis, vastailin kanssa ilman juurikaan vittuilua, joka on vähän sellainen mun TM (miksiköhän muuten olenkin niin vittumainen useasti, hmmm). Monille joitten kanssa en oo ollut yhteydessä pitkään aikaan, kirjottelin just meilejä kuulumisista, ja jopa käväs päässä, että kirjottaisko eksällekin vähäsen, mutta siinä meni sittenkin raja. Ei jaksa sitä marttyyripaskaa sittenkään, mitä sieltä kuitenkin tulee takasin. Ei se vaan osaa suhtautua varmaan edelleenkään, vaikka se ite nää päätökset tekikin, joten olkoon sitten takertuneena omiin harhaluuloihinsa, jos se ne tarttee panssarikseen. En mä kyllä sillekään mitään pahaa oikeesti toivo, päinvastoin. Onhan se kuitenkin aika mahtityyppi monellakin tapaa, vaikka meidän loppu olikin ihan shittiä.

Todistettavasti viuna pehmittää päätä ja näköjään sydäntäkin - on ihan sellanen maailmoja syleilevän lempee olo koko kaikkea olemassa olevaa kohtaa, kutakuinkin. :)

Jee jee

2007-04-29T16:50:00.000+03:00

Päivän jee jee on, että menkat alkoivat. (Ei, en ollut huolissani, että ne ei alkaisi, vaikka onhan kaikki tietty aina mahdollista, kun miehiin sekoaa, tai ainakin niitten eritteisiin). Vaan ajoitus on taas kerran perfect, täydellinen.

Tohon täydelliseen ajotukseen liittyen eksyi pikkupikkupäiväunelmoinnit Äksän rintakarvoihin - se on vaan niin Tarzan(*)/luolamies/testosteroni/macho niitten kanssa. Ja siis sehän tietty vetoo mun kaikkiin vietteihin ihan kybällä. Grrrrr.

( *Tarzan tais kyllä olla aika posliini rinnuksistaan, mutta you get the picture.)

Nykyään. Ihan selkeesti on alkanut ulkoisesti miehisemmät miehet putoomaan. Nuorempana moni asia, mitä nyt pidän yliseksikkäänä ja vetoavana, oli lähinnä naurettavaa ja jopa turn-off. Sillon ei olis rintakarvat uponnu. Ei ne sopinut siihen söpö poika -imagoon, joka sillon oli in ja pop. No, sillon olin tyttö, nyt nainen, johtuisko siitä. Tai varmempi ittestäni seksuaalisesti, onhan se niinkin, että hyvin korostunut maskuliinisuus voi olla pelottavaa yhdellä tavalla, too hard to handle tai jotain sellasta.

Sekin on jännää, että joku toinen äijä tekee lähinnä apinavaikutelman kauheen rehotuksen kera, kun taas joku on vaan just täydellinen juuri siksi. Go figure. Ja nyt puhun ihan vaan ulkoisista seikoista, enkä mistään, että kun ihmisen oppii tuntemaan on rumakin kaunista jne. (Joo, olen puutteessa, kun tälläsiä TAAS VAIHTEEKSI pohdin. :P )

12.5 olis Euroviisut. Pakko lähtee kyllä Senaatintorille pörräämään siihen tapahtumaan, joka siellä on kilpailun ajan. Saattais olla tunnelma kohtuu korkealla.

Ja huomenna sitte vappu. Sais olla kyllä vähäsen lämpimämpää, mutta tuskin on. Sisäsesti sitten vaan lämmikkeet - rai rai. En ihan tiiä, että oonko innoissani vai en, mutta yleensä sitä nyt kuitenkin on ees auttavasti mukavaa, joten eiköhän huomennakin. Pitkästä aikaa taas kaverivappu, monta mennyttähän tuli nyhjättyä eksän kanssa. Missäköhän mun yo-lakki on muuton jäljiltä? Se tarttee kaivaa esiin. Pääsee taas pitkästä aikaa pällisteltäväksi, kun kaikki ihmettelee, että miten se voikin olla niin törkysessä kunnossa. No, shamppanjan juonti lakista, vaaleanpunaisessa shamppanjasateessa seisominen, kuraan tippuminen, nurmikolle sammuminen jne jne mitä se ressu on vuosien varrella joutunut kokemaan, jättää kyllä jälkensä... Oon pohtinut, että pitäiskö se käyttää pesulassa, koska se on TÖRKEÄ. Toisaalta, autenttinen sen olla pitää, ja kantaa muistot mukanaan.

On the road

2007-04-28T22:01:00.000+03:00

Tänään taas muistin, että yksi elämän simppeleistä iloista on ajaa jonnekin matkan taa yksin. Ehdottomasti yksin, ettei kukaan ole vieressä arvostelemassa, että ajan ihan liian lujaa, ohitan välillä suorastaan törkeän pienellä marginaalilla vastaantulijaan, ja kun kaikenlaiset kauhukuvat, että mihin tilanne olis voinutkaan johtaa (sellasia runsaalla verellä varustettuja "jauheliha"mielikuvia lähinnä :P), niin en ohita välttämättä helpossakaan kohdassa, mutta "liian hitaasti" ajajan perseessä on pakko roikkua silti. Jne. Ajotyylin arvostelu vituttaa, "mikset ohita", "onks pakko roikkua edessä ajavan hanurissa kiinni?" tai "mitä helvettiä teeeeet, sä tapat meidät???!!" -kitinät, ja tekee myös musta potenssiin sata huonomman kuskin, koska sillon kiinnitän huomiota ihan liikaa siihen, että kaiken on mentävä tosi smoothisti... Ja sillon se ei just mene. (Teidän on vaan uskottava mua, että oon ihan helevetin hyvä kuski, kun ajan yksikseni. ;) Vaiks onhan se kait menny ihan ok muutenkin, kyytiläisten kerakin, koska vaan yhden kolarin olen ajanut - toisaalta sillon oli auto liki lunastuskuntoa, mutta toi nyt on toinen juttu, ja kuulostaa dramaattisemmalta kuin onkaan.)

Yksin myöskin siksi, että voi popittaa musiikkia sellasella volyymillä, että kuurotkin kuulee. Laulaa mukana täysii, jos siltä tuntuu ja painaa kaasua vähän vielä. Fiilis plus-plus. Kivaa. :) Aurinko paistoi tänään, lanta haisi pelloilla ja matka taittui. (Ja sen oli taituttavakin, koska olenhan krooninen myöhässäolija...) Musta tulis oikeesti varmaan tosi hyvä tekemään jotain reissutyötä, en ihan heti kyllästyis ajelemaan.

Tuli myös kauhee hinku päästä pitkästä aikaa tanssimaan! Johonkin kunnon disco-tekno-trance -mestaan - pakko päästä ennemmin kuin myöhemmin! Viime aikoina ollaan käyty ulkoilemassa lähinnä keikoilla, baareissa, pubeissa, terassseilla ja sen sellasissa. Tanssimassa ei piiiiiitkääääään aikaan. Tahtoo! Kunnon hikimeiningit ylle.

(Ja joo, mä bloggaan täällä, eli ne deitit peruuntui, aikataulut vaan meni niin puihin. Mutta ei ees harmita ylikovaa - viikon päästä sitten. :) Sen sijaan, että saisin loverboylta tlc:tä, mä vedän kalsarikännejä keskenäni ja kuuntelen Suomipopin FinnHitsejä, joita sieltä tulee joka lauantai-ilta - yksi pahe. :P Uudet poppivehkeet vanhojen rikkoontuneitten tilalle hankintalistalle sijalle yksi.)

Omaa lomaa

2007-04-27T14:38:00.000+03:00

Skippasin omakätisesti aikaisen aamuherätyksen ja nukuin PITKÄÄN. Paljon parempi fiiwis, en mä sairastunutkaan. "Uni paras lääke on..." (Karhunpoika sairastaa -biisistä, jota en voinut kuunnella lapsena vollaamatta)

Ja muutenkin. "I feel stronger, than yesterday..." (Hanna Pakarinen)

Tarttis noita pehmoilupuheita tossa edellisessä postauksessakin vähän purkaa lisää, mutta some other time, nyt kamat kokoon ja reissuun.

P.S. Miksiköhän mulle on ruvennut tulemaan Turun Sanomat? Kaksi vaihtoehtoa varmaan, joko joku on sen mulle tilannut tai sitten se on joku niitten oma kampanja, mutta ei kai tollasia kampanjoita toisen kaupungin asukeille tehdä? Vai tehdäänkö? Jos ei, niin kukakohan sen olis sitte tilannu? Miksei se olis ilmottanut siitä mulle? No, selvii kai in due time.

Väsyajatuksia

2007-04-26T23:23:00.000+03:00

Yritin mennä ajoissa nukkumaan, mutta en mä unta saanutkaan. Yökukkuja mikä yökukkuja, vaikka nytkin on niin väsy, että päässä surisee. Ja ajatukset kiertää kehää, siksi täällä taas kirjoittelenkin. Horkka meinaa iskeä kunnolla päälle, kai mä olen sitte tulossa kipeeksi ja kunnolla. Voe paska. :(

Kun oon väsynyt, niin sitä on automaattisesti heikompi ja mieleen iskee kaikenlaiset pehmoset ajatuksetkin helpommin. Negatiivisetkin. Vaikeampi terästäytyä niihin "mä pärjään, mä kestän" -psyykkauksiin. Sillon sitä on aika pieni. Siitä tuo mun nikki täälläkin, suuri ja kestävä, alan mä olla sitä nykyään, mutta oikeesti jossain sopukoissa niin pieni ja heikko.

Täällä on ollut kovin keskeisenä teemana nuo ihmissuhdemietinnät, ja niistä kirjoitan nytkin. Niistä toiveista, millaisen parisuhteen joskus haluaisin. Vaikka olenkin kauan sitten itselleni myös tehnyt selväksi, että pärjään mä ilmankin, vaikkei elämä sellasta mun tielle heittäiskään, niin jos toivoa saa, en mä haluais pärjätä ilman.

Ensimmäisenä on se, että rakastuu. Ilman sitä en pysty edes ajattelevani sitoutuvani toiseen ihmiseen, en halua sitoutua toiseen ihmiseen. Kuolee alkuunsa jutut, joissa ei ole tota ihastumisen ja rakastumisen tunnetta mukana. Vaikka tiedänkin kokemuksesta, että ajan kanssa sitä voi kehittää kiintymyksen sellaiseenkin, johon ei alunperin rakastunutkaan. Kiintymyksen, jota voisi kai kutsua jonkinlaiseksi rakkaudeksikin, ja se voisi ehkä tunteena kantaa pitkällekin. Tollaseenhan varmaan perustuu ns. järkiliitot, jotka voivat olla pitkäikäisiä, jossei elinikäisiäkin. Mutta, not for me. Jos tollaseen olisin kykeneväinen, mä olisin varmaan jo ollut naimisissa pitkät tovit. Mä tartteen ihmissuhteen kaikki tai ei mitään -periaatteella, vaikka se ehkä aika mustavalkoista onkin. Elämä on valintoja.

Rakastuminen ei sinällään kanna kuitenkaan vielä kauhean pitkälle, sen jälkeen täytyy tulla luottamus siihen toiseen osapuoleen. Että se on myöskin rakastunut minuun samalla tavalla kuin minä siihen. Että mulla on luottamus siihen sillä tavalla, että se hyväksyy ja tykkää musta ihan juuri sellasena, kuin mä olen. Ilman, että täytyy yrittää olla yhtään sen enempää tai vähempää, kuin mitä on. Että riittää ja kelpaa, kaikkinensa. Ja sama toimii tietenkin toiseen suuntaan. Mä en ole ikinä tajunnut ihmisiä, joilla on kova tarve joko etsiä kumppania, jonka mielenkiinnon kohteet ja harrastukset ja työ jne ovat ihan täysin identtiset kuin omatkin tai sitten niillä on kova tarve yrittää muuttaa sitä ihmistä mieleisemmäksi. Vielä vähemmän taidan kyllä tajuta ihmisiä, jotka menee siihen muuttamiseen mukaan. Perustavanlaatuiset elämänarvot ja ajatukset niiden tiimoilta ja se sielujen sympatia ja viihtyminen ja seksuaalinen vetovoima kun natsaa, niin mulle on oikeastaan noi edellä mainitut ihan sama. Päinvastoin voi olla ihan plussaa, jos jokaisella on ns. oma juttunsa. Mulla on niin syväänpiirtyneenä ja vankkumattomana ne mun jutut, ja niistä en halua luopua parisuhteen takia, joten tasapainoisempaahan se olisi, jos toisellakin osapuolella olisi samalla tavalla. Parisuhteessa ollaan tiimi, kaikin puolin ja loppuun asti, mutta ei sen tarvi tarkoittaa liian tukahduttavaa symbioosia. Se parisuhteen symbioosi toimii mun näkemyksen mukaan enempikin siellä tunnepuolella. Ei omaa itseään saa menettää sen takia, että on pari jonkun toisen kanssa, ruveta elämään omaakin elämäänsä sen toisen kautta. JOS intressit sattuvat yhteen, niin sitten se on niin, hyvä juttuhan se on, mutta ei se ole missään tapauksessa mulle mikään onnistuneen parisuhteen edellytys.

Luottamuksen jälkeen, tai oikeestaan varmaan aika käsi kädessä sen kanssa tulee rakkaus. Rakkaus, sen toteaminen, myöntäminen ja sen tunnustaminen toisellekin ei oo mulle ollut koskaan mikään ihan helppo juttu. Eikä itsestäänselvä. Mutta toisaalta rakkaus, aito sellainen, on asia, jota ei saisikaan "tuhlata" uskottelemalla itselleen ja toiselle, että esimerkiksi jo ihastumisen huuma olis rakkautta. Rakkaus on sellaista, että paitsi noi edellä luetellut luottamukseen kuuluvat asiat kuuluu osana sitä, niin myös se, että kun rakastaa, sen kohde tulee automaattisesti aina ja kaikessa ensimmäisenä, alitajuntaisesti. Rakkaudessa on hienoa se, että tietää, että sama toimii myös sieltä toiselta puolelta - se on turvallisuutta. Se on rauhaa ja uskoa. Voi olla pieni ja heikko, ja se toinen on siinä ja taistelee sun puolesta. Ja toisaalta, saa myös olla vastaan se, joka antaa sille toiselle, ihan kaiken.

Rakkauden jälkeen tulee sitten "järkipäätökset" mukaan kuvioihin; päätös heittäytyä siihen suhteeseen, päätös sitoutua siihen suhteeseen vaikka tulisi vastoinkäymisiä, päätös tehdä töitä sen suhteen eteen. Elintärkeitä juttuja, jotta olisi edes auttavasti mahdollisuus selvitä, sillä suhteella.

Tällasina heikkohetkinä sitä ehkä ensimmäisenä aina aattelee, että voi kun tossa rinnalla olis nyt joku, joka ottais syliin, kun mulla on huono olla, sais olla luvalla pikkunen ja joku silittelis suuremmaks ja vahvemmaks. Mutta ihan yhtä paljon kaipaan kyllä sitäkin, että saisi olla jollekin toiselle se vahva ja suuri. Ottamista ja antamista. Rakkautta.

Ihan ok blääh -fiiliksiä

2007-04-26T17:02:00.000+03:00

Kaikki on ihan tosi ok, paremmin kuin pitkään aikaan oikeastaan, moniin suuntiin, mutta silti on jotenkin aika blääh -fiilis. Mä oon muutaman päivän ajan ollut ihan yliväsynyt, johtuen liian lyhyistä yöunista ja toisaalta varmaan siitäkin, että joku tauti uhkaa pukata ylle. Kurkku on kuin raastinrauta, kipee ja karhee. Kunhan ei nyt ihan totaalisesti sairastuis, kuumeet ja kaikki. Sillä tavalla kipee mä en oo pitkään aikaan ollutkaan, vaikka sairas olenkin. Muhun ei flunssat ja sen sellaiset iske juuri koskaan petiin asti vievinä versioina.

Blääh-osastolle menee myös yhdistysaktiivin (=minä) pakollinen paskaa niskaan -kuorma, joka tässä velloo yllä, taas vaihteeksi. Ei ihan syyttä, aikataulut joittenkin hommien kanssa on vähän venynyt ja niin edelleen, mutta enivei. Ei ehkä ihan kuohunnan verran kuitenkaan... Mutta tähän puoleen olen kyllä jo niin tottunut ja hommassa kovettunut, että kyllä tää tästä, tiedän sen, ja siksi ei vitutakaan ihan niin lujaa kuin joskus ekoja kertoja tällaseen törmätessä.

Hyvin blääh on myös se, että lauantain deitit loverboyn kanssa on vaakalaudalla peruuntua. Ja ennenkuin kaikki lukijat aattelee, että anna nyt jo tollasen kuspään olla, taas se peruu, taas se muuttaa, niin ei nyt oo kyse mistään sellasesta hatarasta, vaan on ihan kunnon syy. Sille tulee koiranpentu, ja sen hakureissuun voi tuhraantua aikaa sen verran, että aikataulut mun tulon suhteen kusasee. Ja kun kuitenkin joka tapauksessa kerkeisin olla siellä hyvin lyhyen ajan, niin eipä se nyt oikeesti maailmaa kaada, vaikka deitit siirtyiskin viikolla eteenpäin. Mutta kaataa se vähän kuitenkin. Olis niin kiva tavata enemmin kuin myöhemmin. Saada sitä seksiä, joo kyllä, sehän on tän meidän homman virallinen määritelmä, on on. Mutta myöskin, ehkä, päästä vaan jonkun syliin hetkeks, tuijotella silmiin, halailla ja sen sellasta lämpöä ja läheisyyttä... (Joo, voi HITTO taas näitä ajatuksia!)

Kuten eilisestä bloggauksesta voitte ehkä lukeakin, mun vakaa usko mun omaan teflonpinnoitteeseen vs. Äksä alkaa ihan vähäsen taas horjua. Joku anonyymi aikasemmin tuolla kommentissaan toivotteli, että osaisin pitää tän homman tosiaan vaan seksin asteella, että ei Äksä ole poikaystävämateriaalia, älä polta näppejäs siinä sillä asenteella, että sellasta toivoisit. Juu, voi olla, ehkä, maybe ja niin edelleen. Toisaalta, kaikissa ihmisissä on materiaalia poika-/tyttöystäviksi, jos vaan ne ite niin haluaa, ja sellanen sopiva halun kohde osuu paikalle. Mun yleisen näkemyksen mukaan siis, en nyt varsinaisesti viittaa tähän mun ja Äksän säätöön.

Miksi mun mieli sitten taas horjuu? Siksi, että se on ollut taas niin ihana, kiva, fiksu, ja jopa lämpösen olonen tähän suuntaan. Siksi, että ollaan puhuttu maratonpuheluita ja oltu tiiviimmässä yhteydessä ja oon jopa ihan vähän taas saanut oppia siitä lisää juttuja. Pikkumuruja, jotka tekee siitä entistä kiinnostavamman ja haluttavamman. Siksi, että mulla on sellanen olo, että sekin on ollut jotenkin avoimempi jutuissaan, eikä luikertele enää. Siksi varmaan myöskin, että mussa on tää "valuvika", että miehen, josta kiinnostuu, sen tarttee olla hyvin haastava, jopa mahdoton saavuttaa ja niin edelleen. Jotta olis mahdollisimman suuret tsäänssit saada näpeilleen. Ja tietty siksi, että se puhuu tasaseen tahtiin hempeitä mulle (vaikka tollaset pitäiskin olla kaikkein helpoin teilata, niin kyl ne vaan vähän ujuttautuu sisuksiinkin asti, ei voi mitään...).

No joo. Anonyymille huolehtijalle tiedoksi, että kyllä mä yritän edelleen parhaani mukaan suhtautua tähän tilanteen vaatimalla kepeydellä. Ei siis vakavuudella. Toi ehkä eniten mun päänsisässä tapahtunut paniikkihepuli oli ihan hyvä sellasena silmien avauksena, ja mä en ole enää mikään ihan naiivi pikkutyttö. Kyllä mä osaan pitää huolen ittestäni.

Kai?

Hmm

2007-04-25T22:38:00.000+03:00

You did not know me
but the way you held your head up high
made me believe in goodness of life.

Mielenrauha meinaa taas ruveta järkkymään. Hmm. Hmmmmmmmm.

(Joo, toi oli siis meilissä Äksältä...)

Kiimaa

2007-04-24T09:34:00.000+03:00

Onpa se oikeestaan rasittavaa. Ja hallitsevaa, liikaakin. Ajatukset pyörii kokoajan siinä panetuksessa. Kaikki muu uhkaa jäädä jalkoihin. Ja joko mielessä tai sitten ihan konkreettisesti kitisee ja vitisee ja puhkuu sen himon tyydyttymisen perään. Ja kun se on hetkellisesti tyydytetty, sitä kitisee ja vitisee vielä kovempaa sen perään silti - nälkä kasvaa syödessä. Miespuolisilla tuntuu olevan astetta näkyvämpää (ja rasittavampaa) ulospäin kuin naispuolisilla.

No koirien kiimasta tässä nyt oli oikeestaan kyse, olis yritys päällä laittaa pentuja alulle. Mutta onhan toi sovellettavissa aika suoraan verrannollisesti ihmisiinkin, itseenkin. Eläinhän ihminenkin on. ;)

Liian kiltti

2007-04-22T20:16:00.000+03:00

V*ttu-perkele-saatana, miks pitää olla liian kiltti, suorastaan nössö, oman ärsyyntymisenkin kustannuksella?

Messengerissä tyyppi jostain helvetin susirajalta, jolle jonain nössöhetkenä menin antamaan oman osoitteeni, nyt jauhaa siitä, että miten meistä vois tulla pariskunta. Kun mä olen kuulemma "söpöliini ja ihan nättikin (kahden nähdyn valokuvan perusteella) ja olis kiva varmaan nukkua vierekkäin ja halia (hyi helevetti. *puistatus*) ja sulla on ystävällinen luonne..." No ei TODELLAKAAN vois tulla pari! Ei oikein riitä edes lähemmän tutustumisen perusteeksi, mulle ainakaan.

Tyyppi ei tajuu, vaikka sille ihan kohtuu suoraan vittuilee päin naamaa. "Jos ajelis Helsingissä käymään, niin sopisko nukkua sun luona? Ai ei vai? Eikö pääsis sänkyyn, siis ihan vaan nukkumaan, ai sohvalle korkeintaan, viu-viu-viu-VITTU-viu!!!11!" Ärrrrsyttävää. Kun on liian kiltti ja ystävällinen, kuuntelee kuinka se ei löydä naista, vaikka se haluis naista, tai oikeestaan se ei edes haluis naista, kun on vieläkin kiinni eksässään, vaikka siitä on jo kolme vuotta, mutta kuinka se sitten jonkun baari-illan jälkeen pääsi painamaan jotain akkaa, ja kuinka sillä oli siitä hyvä fiilis, mutta ei sitten kuitenkaan ollut, kun ei ollutkaan jatkoa siitä, ja sen sellasta RUIKUTUSTA, ja kun sen messengeri on loudattu kaikenlaisilla vilkkuvilla ja välkkyvillä ällöhymiöillä, jotka tekee sen, että tekstistä ei ainakaan saa mitään selkoa, ja melkein saa epileptisen kohtauksen yrittäessään lukea, ja kun se on vielä tyhmä kuin saapas, niin jumalauta. Get a life, get a grip ja niin edelleen. Ruikutus on ehkä suurin turn-off mitä olla ja voi. Toinen on tyhmyys.

Nössöminä en vaan kehtaa sitä torjuakaan. Tai miksen perkele kehtais? Tekoihin ---->

(Tietääks joku muuten, että näkeeks se toinen osapuoli jotenkin, että se on torjuttu? Vai eiks se vaan näe mun tekemisiä mesessä sen jälkeen, vai miten se menee?)

Noinkohan Äksäkin aattelee musta, sillon kun yhteydenpito"pakko" iskee? Voi olla. :D

Tai no, ei voi, koska mä en oo tyhmä kuin saapas. Vaikka, yhtä anti-cool mä varmaan olenkin, mutta kuka sitä nyt viilee välittäis ollakaan, kun on kuitenkin näinkin hot! :P

Ongelma!

2007-04-22T18:22:00.000+03:00

Yksi mun elämän "suurista" ongelmista on aina ollut aamu-unisuus. Eli siis toiselta nimeltä sitä voi varmaan kutsua myös itsekurin puutteeksi. Niin monta kertaa on tullut nukuttua "vähän" pidempään, missattua luentoja, myöhästyttyä kouluista ja töistä ja niin edelleen.

Tänä aamuna taas; toinen kurssipäivä ja ylösnouseminen oli jälleen kerran ihan tervaa, koska kurssi nyt ei sinällään ollut mikään ylimielenkiintoinen (motivaattorina tekemisen mielekkyys ja "hauskuus" lisää kyllä sitä heräämis- ja sängystänousemis -kykyäkin). Joten, kuten niin usein ennenkin, lähtö oli niin myöhässä, että turvauduin taksikyytiin. Mä ajelen tosta syystä taksilla luvattoman usein. Joten siis aamu-unisuus on tullut vuosien mittaan myös kohtuu kalliiksi. Kuinka satuinkaan eilen kirjottamaan omasta aivonipotuksestani ruokaostoksilla; "En osta tota, kun se on 15 senttiä kalliimpi kuin toi toinen... Tai vertaillaan vielä kilohintaa..." - mutta sitten, 18,40 € matkustukseen aamulla, josta ei periaatteessa olis tarvinnut maksaa mitään, no problem. Puolesta tunnista kiinni. Puoli tuntia, jonka ei todellakaan voi varmaan sanoa tehneen musta sen levänneenpää. Huono, huono ja tyhmä ihminen. Minä siis. No, ehkäpä mulla on just siksi varaa matkustaa taksilla ristiin rastiin säännöllisin väliajoin välttääkseni katastrofaalisia myöhästymisiä, kun säästän niin hitosti noissa ruokaostoksissa! Not. :D

Taas kerran osui kohdalle taksikuski, joka ei tiennyt minne ollaan menossa osoitteen tai edes kaupunginosan perusteella, ts. mä neuvoin se oikealle, vasemmalle -metodilla perille. Onneks tiesin tällä kertaa reitin, että mitä ajellaan ja minne ollaan menossa - aika usein varsinkin täällä Helsingissä ei mulla ole hajuakaan, miten jonnekin ajetaan. Oon aina ajatellut, että se kuuluu ikäänkuin osana taksireissun hintaa, että kuski myös löytää perille, eli en maksa pelkästään kyydistä, vaan myös siitä suunnistuksesta. Mun mielestä tollasesta vois jo melkein antaa alennusta, oikeastaan, jos mä ite hoidan osan hommasta.

Harmi, etten osaa olla härski, enkä tinkiä. Menisköhän läpi, jos kysyis?

Joskus aina iskee ikävä

2007-04-22T00:17:00.000+03:00

Ostin pitkän ja ylitylsän kurssipäivän päätteeksi kaupasta tavallisen Valion tai Ingmannin raejuuston sijaan ruotsalaista Arlan Kesoa. Koska se on vähäsen kalliimpaa täällä, ja musta on vanhemmiten tullut just tollasissa mitättömissä pikkusäästöasioissa ihan törkeän pihi (kun sitte taas joihinkin juttuihin palaa helposti rahaa ihan kepeästi, isoja summia, ei tunnu missään), niin en oo sitä varmaan ostanut Suomesta ikinä. Siinä hyllyn edessä mulle iski kuitenkin joku ihme nostalgiakohtaus, ja oli ihan pakko ostaa just sitä, ruotsinvuosien "muistoksi" ja koska Keso on vähän erilaista verrattuna suomalaiseen versioon.

Tai niinhän mä luulin - ne on muuttaneet sen! Pettymys oli ihan käsinkosketeltava, jopa huvittavan suuri näin jälkikäteen ajatellen, kun se olikin melkein samaa tavaraa kuin suomivastineensa. Höh ja pöh.

Tosta sitten intouduin kaipaamaan muutamaa muutakin elintarviketta, mitä ruotsalaisista putiikeista löytyi ainakin silloin, mutta joita ei Suomesta saa. Kaksi lempparia, joita voisin melkein vaikka ruveta itte maahantuomaan, niin kovaa haikailen niitten perään, on Abban kalapullat erilaisissa kastikkeissa, ja eri valmistajien valmisriisipuuro sellasiin "muovimakkaroihin" pakattuna (ja ihan turha tulla ehdottelemaan mitään Nalleriisivanukasta tms, ei oo sama asia lainkaan!). Noi kalapullat varsinkin, on mun mielestä ihan ihmeellistä, ettei niitä Suomen markkinoilla ole, kun tosta tuotemerkistä kuitenkin kamaa tuodaan tänne. Hmmm, pitäisköhän ruveta lobbaamaan kalapullien puolesta? Ne on hyviä, on oikeesti, paljon parempia kuin ehkä kuulostaa!

Noista ruokahaikailuista sitten tietty ajatukset hiipi taas siihen jossain sisuksissa aina olemassaolevaan pieneen ikävään Ruotsiin. Niihin aatoksiin, että millainen tää elämä olisikaan, jos olisin yhä siellä? Monella tapaa viihdyin siellä paremmin kuin Suomessa, vaikka elämä siellä ollessa taas toisaalta menikin ihan vituiksi. Mutta kuitenkin. Ei se koko ajan ollut synkkää, mahtui paljon riemukkaita muistoja niihin vuosiin. Osittain se on ihan varmaan sellasta aika kultaa muistot -systeemiä, kuin tietenkin myös, olin sillon villi ja vapaa, tai siis korjaus, ehkä villimpi ja vapaampi olis se oikea versio nyt taas. Tervekin olin, asia joka sillon oli ihan itsestäänselvä, mutta nyt näkee miten arvostettava asia se onkaan. Mutta ei se pelkästään ole selitettävissä noillakaan. Mulla on se pieni ikävä ihan myös Ruotsiin, ilman mitään noita selittäviä kuvioita.

Mutta turha surra, koska mun elämä on nyt Suomessa, ja tuskin muualle muutankaan. Ainakaan hetkeen, pätee varmaan mun tapauksessa. Pääsenköhän mä koskaan eroon tästä yhdenlaisesta matkalaukkuelämästä? Aika kova kaipaus olisi jo löytääkin sellainen ihan oma pikku lokero, johon ihan oikeesti vois juurtua. Mutta sitten, juurtuisinkohan mä? Kuinka paljon tästä resuamisesta johtuu mun omasta kaipuusta siihen, vaikka se väsyttääkin? Tai onko se pakoa?

Loverboy

2007-04-20T23:27:00.000+03:00

No niin. Säätö jatkuu. (Toim. huom., jos jatkuu, en mä siitä ihan 100% vakuuttunut ole, mutta jos ei jatku niin sittenpä ei. Enää ei tunnu niin kyrpiintyneeltä vaikka kaikki meniskin puihin).

Tapahtui siis tänään; Äksä oli online ja mä olin online. Pitkään kitkuttelin siinä itteni kanssa, että en avaa sen kaa mitään keskustelua, koska siis asiaanhan kuuluu, ettei se kommentoinut mitenkään siihen mun viimeseen(kään) yhteydenottoon mitään. Vaikka esitinkin siinä pyynnön, että sanois sitte suoraan sen "juokse huora mutkia" -messagen, tossa tai jossain muussa muotoilussa, koska oli alleviivannut, että se kyllä sanoo asiat aina suoraan, jos ei nappaa. Mutta, mun itsehillintä sen suhteen on ollut suht' olematon. Tai mitä toi "suht'" sana tossa oikeestaan edes tekee. Pelkkä olematon kuvaa parhaiten. Non-existent. Joten, rupesin sitte juttelemaan sille. Of course, kuinkas muuten.

Piti vaan päästä sanomaan, että mua kyllä kyrpi oma hötkyilyni mein jutussa. Että olishan sitä voinut pidemmälle kattella, ei mun olis tarvinnu heti panikoida liian vakavien pohdintojeni kanssa liian pian. Ja että tää ei ollut mikään second tsäänssin kerjäysoperaatio, koska sen tekemisistä, tai oikeastaan ei-tekemisistä kyllä tajusin ihan selkeesti, että eiköhän tää ollut tässä. Vaan oli sellanen "ihan vaan tiedoks" -tyyppinen tiedonanto. Ja että mä olisin niiiiiiin kiitollinen, jos se Silent Treatmentin sijasta vois mulle nyt sitte esittää sen "sudi v*ttuun, poistu elämästäni, ei kiinnosta" -pyynnön. Jotta voisin sitten edes tossa kohtaa tulkita sitä aukottomasti. Ja sen sellasta yksinpuhelua harrastin tovin jos toisenkin messengerissä keskenäni. (Toim. huom. taas, että ei ollut edes ihan lyhyt tovi, purin sinne sydäntäni ihan huolella, kun jossain vaiheessa olin ihan totaalisen mielenhäiriön kourissa ja annoin mennä vaan, kun rupes taas vaihteeksi vituttamaan, ettei se voinut vastata edes sillä haistattelulla, vaikka a) oli onlinessä b) tein sen sille niin kovin helpoksi. Juu juu, ei ole enää sen silmissä ainakaan minkäänlaisia cooliuden ja katu-uskottavuuden rippeitäkään jäljellä, mutta who cares, not me, ne meni siinä vaiheessa oikeastaan jo, kun rupesin hötkyilemään sillä junareissulla. Tai sitte jo paljon aikasemmin. Joo, nauroin itte ittellenikin ihan ääneen, että ämmä olis tyytyväinen, kun sille edes haistateltais, ei mee hyvin ei! :D )

No sittenpä se ilmaantu sinne mun monologien jälkeen jossain vaiheessa. Heittämään jotain pientä kevyttä läppää, jotta mitähän sitä mun kanssa sitten oikein tekis, iski silmää ja sen sellasta "merkityksellistä". Mua nauratti ittenikin jo tossa vaiheessa niin kovaa, että naureskelin vaan sen jutuille. Eihän se oikeestikaan ollut sen vika munkaan ajatusmaailmassa kokonaan, että mä pillastuin näin alkumetreillä, vaikkakin edelleen kyllä sen paskanjauhannasta se on "syytetyn penkillä". No juttuhan kääntyi sitten siihen seksiin, joka siis oli loppujen lopuksi kivaa ja nastaa ja sen sellasta. Että jos sitte tavattais sillon tällön vaan ihan seksin merkeissä. Ajatus, jolla lähdin sillon alun alkaenkin liikkeelle ton kanssa, ennen kuin se alko horjuttamaan mun ajatuksia muillekin urille. Tarkistakaa vaikka aikasemmista postauksista, pleijeriksi mä sitä epäilinkin, ja en siis ollut mitenkään väärässäkään, kai. Ja pleijereitten kanssa voi just hurvitella, kun itekin on samalla aallolla, onhan niin tullut tehtyä ennenkin, ja tässä tilanteessa se oliskin ollut vaan paljon paljon viisaampi ja kantavampi ratkaisu. Ja joku sen suuntanen sopimus sitte tehtiin - ekat panodeitit viikon päästä.

Hyvä veto vai huono veto, senpä näkee sitten. Jos näkee, en mä oo siitäkään vielä mitenkään ylivakuuttunut. Mutta mutta, suoremmalta ja paremmalta tuntuu kyllä, vaikka se edelleenkin suoltaa sitä ihan samaa tunneskeidaa. Nyt mä vaan osaan olla teflon, ja otan vaan sen hauskan irti, mitä mahdollisesti on tarjolla, ja irtaannun sitte, jos alkaa tuntumaan liian raskaalta. Mutta ei se välttämättä ala.

Rupesin tossa myös kelaamaan, että jos tää homma oikeesti toteutuu, niin tuo on sitten virallisesti mun ensimmäinen suomalainen loverboy. Muut ovat olleet ruotsalaisia siellä asumiseni aikoihin. Historian lehtien havinaa, hähä.

No joo, ainakin tulee blogiin täytettä, jos ei muuta. :P

Paheita

2007-04-20T11:33:00.000+03:00

Kauhistus, oon taas alottanut tupakoimisen sillon tällön, sen about viisi röökiä päivässä. Menikin ihan älyttömän pitkä aika, kun en tehnyt sitä ollenkaan.

Paradoxi on, että tiiän kyllä, että se johtuu siitä, että olen ollut jonkun aikaa taas niin paljon paremmassa kunnossa kuin pitkään. Ja sitten mä tuhoan ehdoin tahdoin sitä terveyttäni tollasella paskatavalla. :D

No, kun joku puoli vuotta joutui elämään kipuihinsa kietoutuneena, jolloin ihan kaikki tuntui välillä ylitsepääsemättömän vaikeelta; sängystä ylös pääseminen, vaatteitten päälle pukeminen, koiran kanssa pihalla käyminen, ja niin edelleen, ihan tollanen peruselämä, ja siksipä se vaikutti kyllä automaattisesti siihen mieleenkin. Tunki väkisinkin synkkyys ylle. Ja mikään ylimääräinen ei käynyt mielessäkään, kuten vaikka just sitte tupakointi. Sillon kyllä tuntu vaikkapa eksänkin polttaessa suorastaan ällöltä koko haju ja maku, mutta se nyt polttikin ihan älyttömästi, ja siihen ällötykseen vaikutti kyllä moni muukin asia, koska ei oo koskaan muitten tupakointi silleen etonut. Joten, jos nyt tuntuu kivalta tupsutella sillon tällön, niin sitten mieluummin lyhennän elämääni tollasella, joka sentään tuntuu kivalta, kun joka tapauksessa voi olla odotettavissa enemmin tai myöhemmin taas joku paskakausi, jolloin taas tapellaan eteenpäin ihan vaan selviytyäkseen ja mikään ei oo sen takia kivaa. Vähän samaan kategoriaan menee myös alkon käyttö, jota taas on kulunut aika määriä. En mä yksikseni juo kuin jonkun bissen sillon tällön, mutta on tultu oltua viihteellä. Sillon kun oli kipeä, ei voinut ajatellakaan, seuraavan päivän entistä tuskasemman olon takia. Eli nyt sitte, kaikki paheet kerralla taas isoissa annoksissa, sex'n'drugs'n'rockenroll -meiningillä vaan, niin kauan kuin on kivaa!

Tarttis muuten tehdä vähän asioita ton sairauden hoidossa; toivo olis siinä mutsin uudessa lääkärikontaktissa, ja sen ehdottamissa väylissä ja hoidoissa - olishan se aika huimaa, jos oikeesti toimis niin hyvin kuin se jutteli. Hehe, taas asia, joka oikeesti pitäis ottaa omaksi prioriteetikseen, terveytensä, ja jättää esimerkiksi miessutinat ja niitten kelaaminen tosi paljon vähemmälle energialle just nyt. Toisaalta, niistä kyllä sitten tuleekin sitä energiaa, on sekin huomattu. ;)

Asiasta ihan toiseen, tuli tosta rockenrollista mieleen, että tartteekin ruveta miettimään niitä Aerosmithin keikkahommeleita, jos ei se mun frendi kenen kanssa ne liput ostin, nyt haluukaan tulla sinne keikalle, kun se on nyt sitte raskaana. Ei olla kyl puhuttu tosta vielä, luulen kyl että se lähtee messiin enivei, jos vaan on silleen, ettei oo pahoinvointeja jne. Ei kait sillä sillon enää pitäis olla. Vähän näin itsekkäästi ajatellen "tylsää" seuraa se on tietty siinä mielessä, että sen on oltava kuivin suin, mutta ei sitä kyllä tuu haittaamaan, vaikka mä haluisinkin olla pikkuhiprakassa.

Tunnustus noitten lippujen suhteen, että olin jo ajatellut, että ehkä vaikka toi Äksä tulis messiin, jossei frendi tuu, ois ollut varmaan aika kivaa. No mutta, taas, ite se aloitti kaikenlaisista kesä- ja tulevaisuudensuunnitelmista jauhamisen, ennen kuin mä todellakaan olin edes ajatellut ajatusta mihinkään sen suuntaseen. Ei sais ottaa niin vakavasti, että se vaikuttaa omaankin ajatusrakenteeseen!

Nyt velvollisuuksien eli opiskelun kimppuun - yöks.

Kevät se on silti

2007-04-19T14:40:00.000+03:00

Ja siksipä loppuu nyt ton asian analysointi ja miettiminen ja siitä vittuuntuminen kokonaan. Sepä ehkä siinä olikin vikana, mun puolelta, että otin liian vakavasti. Vaiks oikeesti olin kepeä kuin höyhen verrattuna alkuvuoden syväluotaaviin synkistelyihin, mutta en tarpeeks kuitenkaan. Kivaa voi pitää vain pitämällä kivaa. Ei se ole niin vakavaa, hei! Aurinko paistaa, ja positiivisella ajattelulla pääsee vielä paljon pitemmälle kuin vitutuksen adrenaliineilla. Kun koko ajan kuitenkin ehkä keuhkotessani tosta tyypistä ajatusmaailma lähti siitä, että mun menetys, mun moka, niin oikeesti, toistepäinhän se on, tietenkin! ;)

Mietelause, joka osui silmään, ja sopii näihin kuvioihin ja ylipäätään kaikkeen kuin nyrkki silmään - noinhan se just on.

Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat;
näemme ne sellaisina kuin itse olemme.
- Anais Nin

Jotenka siis, pikku asennemuutosfiilaus kehiin tälle, ja pelittää vielä paremmin.

Hmmm. Se sekssuhdemies, deittinro 2, tai oikeestaan 1, jonka dissasin tän jutun takia, vieläköhän se lämpenis? Koska mä kyllä lämpenin noihin petipuuhiin taas kooman jälkeen. Tai antaisko (edelleen) vaan hetken olla, koko miessäädön. Keskittyis muuhun elämäänsä taas vähän täyspainosemmin. Eksästä eron jälkeen kaikki muu on vähän roikkunut. No kattellaan.

Kirosanavaroitus

2007-04-18T20:12:00.000+03:00

Jatkoa tohon aikaisempaan postaukseen. Töitä tehdessä olen vaan kerännyt vitutuksen määrää koko tähän tilanteeseen. Se pyörii ja pyörii mun päässä, ja keittää ja keittää enempi ja enempi. Että voikin tollanen kuitenkin ihan pintapuolinen tuttavuus mennä näin totaalisesti mun systeemeihin, niin että mä en enää itekään tiedä, että onko se mind gameissaan oikeassa pistäessään kutakuinkin kaiken mun kontolle, että mä olen se epävakaa ja pelkuri, kun en kattonut hommaa pitemmälle, vai pidänkö mä mun oman linjan, että ite se luikertelee (luikerteli), koska ei vaan osaa/halua olla suora kaikissa peleissään? No, itseasiassa, taidan kallistua kummankin teorian puoleen. Eikä sillä ole oikeastaan enää helvetinkään väliä, mutta tää blogi on olemassa just sitä varten, että tänne voin vuodattaa ja siten ehkä saada omia ajatuksiani jäsenneltyä lukemalla näitä myöhemminkin, joten tänne nyt se sitten tulee kaikkinensa, ja sitten saa olla. Oman mielenrauhani takiahan mä ton pelivedon tein, että en haluu enää tavata Äksää (ks. edellinen postaus). Joten, tulkoon mielenrauha sitten, pliis jostakin. Helvetti. Tää on sitte pitkä, eli hypätkää suosiolla yli, jos ei tekstiblogit inspaa.

Kertaanpa vähän mitä siis tapahtui. Lauantaista tai sunnuntaista sovittiin treffipäiväksi, ja perjantai-illalla vitutti siis se, että ei se voinut ilmoittaa, että kumpana päivänä olis passeli tulla. Edelleenkin, mind you, se oli se, joka kysymyksen esitti, että koska nähtäis taas. Mä itteeni sinne änkenyt, vaikka toki, teinkin hyvin selväksi, että haluan nähdä kovasti uudelleen. Mitä sellasia peittelemään. Mutta jo aikaisemminkin viikolla, mutta erityisesti perjantaina aloin pyörittelemään päässäni ajatusta, että antais olla, nähdään sitten kun siitäkin suunnasta tulisi vähän selkeempää signaalia, että se OIKEESTI haluaa nähdä, eikä vaan nähdä siksi, että mä roudaan alttiisti itteni sinne ja sille sattuu sopimaan, ts. ei oo mitään muuta. En tiiä, näkeekö kukaan muu noissa kahdessa mitään nyanssieroja, mun fiiliksissä ne on ihan selvästi erotettavissa. No, kuten koko ajan ton kanssa, niin mun itsehillintä on sen suhteen ihan olematon, joten kun sitten taas lauantaina oltiin messengerissä jutuissa, niin "tietty" mä sitten päädyin siihen, että menen. Ärisin vähäsen, että olis ollu kivaa tietää jo perjantaina, kun kuitenkin on kaikenlaista muutakin tekemistä elämässä, kuin vaan odotella jonkun työttömän tamperelaisen (jess, meni ilkeen puolelle, ja voi olla ettei ole tottakaan, koska eihän sitäKÄÄN voinut sitten kertoa, että mitä vittua se oikein teki) pikkusormen koukistusta, että koska sille sopis, että tulen. Ja se että voin tulla, taas vaatii sen oman säätönsä kaiken muun kanssa. Olis voinu ottaa hommia, joita on jonossa pilvin pimein. Hommia, joita sitten taas on pakko levittää mun paskojen käsien takia niin usealle päivälle ja tasasesti kuin vain mahdollista. Eli kaikki mahdolliset työajat olis kiva käyttää hyväkseen, nyt kun on kiire aika. Ja kaikkia muitakin juttuja olis voinut järjestellä, jos olis vaan tiennyt ajoissa. Siitäkin tuli myöhemmin noottia, että se oli projisointia. Mutta että mä tulkitsen väärin, kun sanon, että se on itsekeskeinen tyyppi. Jep. Tässä vituksen tilassa on sanottava, että olkoon sitten niin, että tulkitsen väärin, mutta että ihan sen saatana oma moka, jos ei voi ittestään antaa, ei sitten yhtään mitään. Miten muuten mä voisin oikeesti tulkitakaan? Naureskelee vaan partaansa, heittää jotain kommenttia, että "Mä tykkään kuunnella ihmisiä" ja niitten kuunteluittensa perusteella sitten heittää jotain vitun arvioita, kuinka epätasapainoinen ja henkisesti sairas sitä onkaan. (Nää menee sitten vähän kärjistäen, jota ei myöskään olis "saanut" harrastaa. Emmä ehkä ihan noin raskaasti ja tosissaan kaikkee sen sanomaa ottanut, mutta suuntaa-antavaa toi on kyllä. Ja aivan helvetin samahan se nyt enää on, kärjistänkö vai en.)

Enivei, sunnuntaina sinne sitten menin. Aamulla puoli kuusi tuli kännisoitto, ja pälistiin kaikkea shittiä, ja olin kyllä oikein hyvällä tuulella ton takia. Että se soitti ylipäätään, oli jo aika ihme, sehän oli vähän niinku pistetty mun "hommiksi". Mutta kyllähän mä sen nyt kutakuinkin tän vierailun siellä tehneenä hahmotankin, että miksi niin - eihän sen oikeestikaan tarvii niin hirveesti vaivautua, koko ajan sille pukkas soittoa ja viestiä jne jne, toisilta samanlaisilta säädöiltä kuin tämä. Tietty se tekee välinpitämättömämmäksi pitää itte yhteyksiä yhtään mihinkään, kun tarjokkaita on kyllä. Niinpä, sehän EI ollut pleijeri, omaa väittämäänsä kerraten. Voi että, mä olen sitten tavannut ihan just tollasia tyyppejä ennenkin, jotka just nimenomaan käyttäytyy kuin tuo. Juuri niitä pleijereitä. Mutta taas varmaan sitten mun vika, koska minä tulkitsen väärin... Mitä vittua tollasestakin väittämään vastaan? Olisin mä sinne lähtenyt pantavaksi varmaan joka tapauksessa, moneenkin otteeseen luultavasti, mutta paljon kevyemmällä ajatuskuormalla lastattuna, ja siksipä tässä tilanteessa paljon paljon vähemmän vittuuntuneena, kun olis ollut selvät sävelet. "Naisille kun puhuu mitä ne tahtoo kuulla...". Jne. Hahah, sucker! Minä siis. Mullekin puhuttiin kaikenlaista mitä varmaan sitten halusin kuulla, kun nyt tässä hyperventiloin ton tyypin about kolmen viikon "tuntemisen" ja kahden tapaamiskerran takia. Oikeesti. Mitä se olis hävinnyt aina sillon tällön tunnustamalla, kun osuinkin oikeeseen? Tuskin sen oikeesti tarttis puutteessa elää, vaikka joku sitten peruiskin deitit ja sänkyhommat, jos se ei oliskaan niin "sweet talking guy" ja muuta sellasta paskaa. Tai sitten vaihtoehtoisesti, jos mun oletukset meni aivan metsään, niin kertomalla, että miten se asia sitten oikeesti oli. "Älä oleta, vaan kysy". Jeps taas. Sitten kun kysyi, niin tuli noottia, että ei pitäis koskaan kertoa mitään, koska tulee vaan lisää ja lisää kysymyksiä. Miten vitussa sitten ihmisiin tutustutaan? Mä kun en edelleenkään osta sitä sen bullshittiä siitä, että silmiin katsomalla kaikki oleellinen selviää. Ei mulle ainakaan.

Takasin tapahtumiin. Menin sinne, ja kämpillä oli sen serkkukin niitten oltua viihteellä, oikein kiva tyyppi. Ja meillä oli ihan kiva päivä, aurinko paistoi ja juotiin bisseä, oltiin vaan ja hengattiin jne. Käytiin baareilemassa. Seksi oli yöllä kerrassaan ihanaa verrattuna viime kertaan. Ihan niinkuin arvelinkin, kehityskelpoista sillä saralla siis. Ei valittamista. Paitsi että, minäpä sitten jouduin taas maksumieheksi lähes kaikessa (kaljat, tupakat sekä Äksälle että sen serkulle, jotain pientä safkaa kioskista, maanantain safkat jne.) vaikka olin jotenkin siinä käsityksessä meidän juttelujen perusteella, että kun viime kertakin meni mun rahoista, plus että tietty mä maksoin matkustuksen sinne, niin tää kerta olis sitte ollut tosiaankin free of charge mulle. Me ollaan mun arvion mukaan (taas ei tietoa) kuitenkin varmaan about yhtä "köyhiä", eikä sen pitäis olla missään illuusiossa, että mulla olisi sen enempää fyffeä kuin silläkään. Mutta eipä. Kun tosta juteltiinkin, kun en vaan sitte loppujen lopuksi voinut olla hiljaakaan, niin ei se jumalauta edes tuntunut tajuavan mun ajatusta siitä, että sekin olis jotain voinut maksaa. Mutta taas, miksi sen pitäisikään vaivautua, tollasissakaan asioissa, eihän "sota yhtä miestä kaipaa" niin sanotusti. Eli siis mua. Joku muuhan siinä mun sijalla olis ollut jos en mä ja mun rahat. Mutta ei, ei se ole itsekäs, eikä se ole pleijeri, ja se oli kyllä kanssa ihan yhtä kiinnostunut ja innostunut tutustumaan muhun ja ihan oikeesti se tykkää musta vähän liikaa, jota se on hokenut ja joka on ihan oikeasti totuus. Ja mä olen se, joka tulkitsee liikaa ja väärin. Voi perkele meinaa kyllä pää räjähtää tähän vitutukseen.

Vierailu jatkui maanantaille, joka oli kanssa "ihan ok" päivä. Äksällä oli "kaamee kapula", sitä surtiin suurin osa ajasta. Ihan ok sekin, ei siinä, onhan se ymmärrettävää. Mutmut. Jos olis kiinnostunut, jotenkin siis siihen nähden mitä sen suu suoltaa, niin sellanen ihminen käyttäytyisi eri tavalla. Mun tulkinnan mukaan. "Action speaks louder than words", niinku sen paita väitti. Vaikka olisikin muita deittejä olemassa samaan aikaan (joka ei siis ole mulle ollut mitenkään epäselvääkään koko aikana, eikä sillä ollut varsinaisesti sinällään väliä - vielä). Mutta kun ne kuviot tai sitten vaan se, että oikeesti mä olin sille aika evvk, niin selvästi näky kyllä sen viestissä, mitä se antoi. Esimerkiksi ne suudelmat, joita tuolla jossain aikasemmin hehkutin, ei se lähtenyt mukaan sellasiin just ollenkaan, vaikka vähän kiehnasinkin siihen suuntaan. Mä olin vaan kuulemma kauheen huomionkipee. No joo, maybe. Jos on kiinnostunut toisesta, ja vähän niinku silleen hotsittaa, ja on siellä just sitä varten, että tutustuis ja näyttäis sitä kiinnostustaan, niin miten sitä sitten pitäis olla? Koko mein kommunikaatio oli muutenkin sellasta ihme vastakkainasettelua koko ajan, vääntöä millon mistäkin, mikä on sinällään ihan ok mullekin, JOS se olis johtanut jotenkin siihen, että mä olisin edes jotakin tuntenut saavani tosta tyypistä irti sen myötä. Muutakuin niitä fraaseja. Lopputulos oli kai tostakin sitten taas, että mä olen ihan vitun sekasin koko ämmä. No kieltämättä, olenkin, miksi pitää tollasen tyypin tekemisten ja sanomisten ja olemisen antaa kaivaa mun persettä näin kovaa? Kyllähän se kieltämättä itteenikin ihmetyttää, että mihin helvetin haavekuvaan mä olen sitten niin muka kovaa tykästynyt, jos pelkästään näin kirjattuna löydän siitä näin paljon negatiivista. No ei se niinkään ole, siinäpä se. Siksi tää kai jollain tasolla jää ehkä hetkeks kaivamaankin, koska nyt sitten kaikkien näitten jo kirjattujen ja tulevien, syitten takia sitten päätin, että antaa olla. En uskaltanut/halunnut/kokenut mielekkääksi kattoa hommaa pidemmälle. Se tulkittiin peloksi. Itekin aattelin siitä niin hetken. Mutta enempi kai oikeesti on kyse siitä, että usko vaan loppu ton toisen oikeisiin tahtomisiin ja haluihin. Ja sitä kautta tietty, joo, tulee mukaan pelko siitä, että lopputulos on se, että olisin vielä enempi kines tossa tyypissä, ja sitten vois jo ihan oikeesti sattua, vitutuksen ja harmistuksen sijaan. Ehkä se on liikaa varovaisuutta, on varmaan ihan totta, että voi menna kauheesti kaikkee sivu suunkin sen takia, että alkaa tollasen takia jarruttelemaan. Mutta olen kyllä siitä ihan varma, että en mä opi ittestäni enää yhtään mitään uutta, jos ihan ehdoin tahdoin intuitiosta huolimatta juoksen päin seinää. Enkä vielä pysty taas keräilemään kaikenlaisia sirpaleita kokoon, tää on liian hatara kokoonpano vielä eksästä eron jälkeen. Se oli kuiteskin vasta tammikuussa. Lyhyt aika mulle. Ehkäpä siinäkin suuri syy mun angstiin tän takia - kyllä mä tiesinkin, että too soon. Olis pitänyt vaan kuunnella itteensä, ja sanoa sitten vaikka ite sille toiselle, että tää on vaan seksii sitten, kun siihen suuntaan kuitenkin alkoi kuumottamaan.

Siitä seksistä. Koko päivä oltiin vaan kahdestaan, ja jos sitä nyt olis niin kovasti panettanut, niinkuin se oli etukäteen mainostanut, niin olishan siinä ollut mahis. En voi mitenkään "kehua" olleeni mitenkään ylivaikea siinä suhteessa - olisko pitänyt? Ne kerran kun naitiin, niin oli mulle tällä kertaa hyvää seksiä, sen kerroinkin sille. Mulla nyt taas ei ole siitäkään mitään hajua, että tykkäskö se vai ei. Joten teinpä tulkintani, että "sitä sähköä", ei sitä ollut tarpeeksi. Joko se, tai sitten taas, se oli jauhanut siitäkin jotain scheissea etukäteen. Toikin vaikutti aika vahvasti mun tekemisiin kyllä, yhdistettynä siihen, ettei sillon ihan ekalla "yrityksellä/mahdollisuudella" sitä aktia suoritettu ollenkaan - sillon se selitti sen silleen, että kun sekin oikeesti vähän hämmästy siitä, että miten paljon se tykkää, niin meni jäihin. Juu, kuulosti sillä hetkellä ihan mannalta sellasen tyypin korvissa, joka oikeesti tykästyi tyyppiin kovempaa ja kovempaa ( = minä), ja sitten vaan maattiin sylikkäin ja tuijoteltiin silmiin ja suudeltiin ja siliteltiin. Jep. Ihan karseeta nyt tässä tilassa epäillä ihan joka ainoaa sanaa ja sen tarkoitusta, jota se suustaan päästi, mutta oma mokansa se on, jos se oikeesti muka puhui totta. Olis ollut niin paljon helpompaa nyt, kun se olis sanonut, että on liian kännissä, tai sitten ihan suoraan sen, että ei, mä en kiihota sitä tarpeeksi. Se olis ollut reilua. Nyt tää homma mun mielestä ei ole. Jos se siis vaan puhu tollasia lämpimikseen. Jos taas ei, niin miten muka voi ihmisen signaalit olla niin ristissä sanojen kanssa? Kuten on ollut luettavissakin, seks lähti ainaskin mun näkökulmasta ihan hienosti liikkeelle sitten "uusintojen" yhteydessä, ja sinällään harmillista, että tästä piti tulla tällanen vaikea homma. Seksin suhteen jäi vielä niin paljon tekemättä, joka olis ollut varmaan ihan kivaa ton tyypin kanssa. Olis siis vaan ollut viisas tyttö, ja määritellyt tän vaan seksiksi. Olis ollut ihan eri tavalla mahiksia hurjastella sillä saralla (edellyttäen tietty, että se toinenkin olis ollut geimeissä mukana, siitähän mulla ei ole varsinaista käsitystä, että olisko, niinku ei mistään muustakaan). Ihan selkeen plussan puolelle koko tässä hommassa menee se, että seksi oli kivaa, ja tää osoitti, että oon eksästä siinä mielessä irti kyllä, että sitä pysty tekemään noin tyydyttävästi jonkun muun kanssa. Onhan toikin hyvä juttu sinällään, kun vaan tää vitutus tästä hälvenee.

Tiistaina sitten himaan sieltä. Viimenen mitä se taas kyseli, oli että koska tavataan taas, ruvetaanhan varmasti kattelemaan sitä. Soitti perään bussipysäkille (about sen parvekkeen alla), että hän ihan oikeesti tykkää ja kovaa. Junassa mulla iski kuitenkin sitten ihan pakko avautua miljoonalla tekstarilla, joiden sisältö oli se, että ei me tavata enää, koska mä en usko sen oikeesti tykkäävän. Ei pihahdustakaan sen jälkeen. Jonka tulkitsen vain siten, että olin oikeassa siinä, kun sanoin sille, että mä tein vaan homman sille helpoksi, kun sanoin sen puolesta noi jutut. Ettei sen tartte. Jonka se sillä hetkellä kiisti, mutta nyt kun epäillään kaikkea mitä se sanoi, niin menkööt samaan piikkiin sitten vaan. Varsinkin kun oletan, ettei se ole niin tyhmä, etteikö se tajuaisi, että sillä olis ratkaisun avaimet hallussa myös ehkä neuvotella mun päätöksestä. Jos siis haluis, jne.

Tää loppukoon tähän nyt. Voi olla, että on pakko jatkaa, mutta paisuu kuin pullataikina, enkä edes minä kunnolla pysy perässä tässä mihin tää vie enää. Tarttee vähän taas kiehuttaa vissiin yhäkin näillä ajatuksilla tota pollaa.

Yhden kerran vielä pelaan sen pussiin ja pistän tonne meseen tän blogin osoitteen. Jos sillä on vielä jotain haluja meidän jutun suhteen, niin sitähän se varmaan venaakin, että otan siihen yhteyttä. Lukekoon täältä, jos kiinnostaa. Oikaiskoon juttuja, jos niillä on väliä. Nyt sillä ei ole enää oikeestaan niin väliä, että millasen vaikutelman mä teen, vaikka en mä mitenkään teeskennellen ollut liikkeellä aikasemminkaan sen suhteen. Tietää se jo muutenkin musta kaikkee sellasta, mitä ei moni edes tiedä. Ja toisaalta, vaikka nää tekstit antaakin eittämättä musta ihan sekopään kuvan, ehkä, niin eipä sekään ole sille mikään ylläri enää.

Ottamisia

2007-04-18T16:28:00.000+03:00

Puolikuu - Ota Minut

Ref.:
Ota minut nyt
Ota vaikka väkisin
Hämärässä että minä näkisin
Vie minut pois
Älä tuo ikinä takaisin

Ota minut nyt
Puhu mulle jotakin
Pimeässä parempi on sotakin
Mielelläni miten hulluuteni pois jakaisin

Olen valvonut iltoja äksät ja montako yytä
Näinä tuskani tunteina itsestäni etsinyt syytä
olen parannusta tehnyt ja luopunut taas tupakoista
Mitä palkaksi saanut oonkaan kaikista noista

Ref.

Olen täyteen kirjoittanut nämä vihkot ja kankaat
Mutta mieltäni ain sinä vain vieläkin hankaat
Nämä erheet ja paljon niin paljo muutakin roskaa
Ne ei mielestä tästä pois mene milloinkaan

Ref.

Olen pakon eessä mä veessä ja pinnan alla
Sinä korvaani sataan lasket minä sukellan

Ref.

Ota minut nyt
Ota minut nyt
Vie minut pois
Älä tuo ikinä takaisin

Toi soi sen tyypin, joka nyt on viime aikoina täyttänyt tän blogin rivejä (kutsutaan sitä nyt vaikka Äksäksi, kun ei se mikään eksäkään todellakaan ole) luona pariin otteeseen. Joskus mesessä se kirjotti, että se vaatii vähän sellasta ottamista. Well, I didn't. Olisinkohan pystynyt? No, sepä jäi nyt sitte näkemättä. Ihan julma vitutus ittellenikin päällä just nyt tällä hetkellä niistä peruutusmuuvsseista. Olishan sitä voinut tietty pitemmällekin kattoa, että mitä tulee. Vaikkapa, hermoraunio mä olisin siinäkin tapauksessa, jos olis ollut yhtä häilyvää. Ehkä mä sitten olenkin vaikee.

Ja sitten taas, enpä aio itteeni soimata tuntemuksistani - on munkin pakko saada tuntea, että joku haluu ottaa mua. Silleen sopivasti tasapainossa puolin ja toisin. Ei musta ole olemaan tyrkyllä, vaikka se voi ollakin kaikille osapuolille häviö. Eniten tietty niille, jotka ei tajuu ottaa. Hahahah.

Lainasanoja

2007-04-17T20:52:00.000+03:00

"Peruutin perse edellä puuhun".

Lainasanoja siltä tyypiltä, jonka kanssa nyt kun tavattiin (joo, tavattiin, edellisen postauksen tunnelmista huolimatta) tunsin olevani niin vaarallisilla vesillä, ettei mun kantti kestä enää jatkaa tätä. Ilmotin, että ei enää tavata.

Voi vittu. Nyt harmittaa toikin, vaikka mikään muu ei sitten taas tuntunut oikein mahdolliseltakaan. En jaksa noita tuntemuksia ja tapahtumia nyt edes blogata, palataan niihin. Uppoudun sen sijaan sipseihin ja suklaaseen. Lohduttaako? No tuskin, mutta ei tässä oikeesti niin suurista suruista vielä ole kysekään. Kunhan vaan päässä keittää taas pähkäilyistä. On hyvä siis antaa edes leuoille työtä - josko tollanen tekeminen sais ajatukset edes pikkasen hälvenemään. Nukuttu yö tekee sen aika varmasti, joten aikaisin petiin tänään.

Öi öi. :(

Vitutuksen multihuipentuma

2007-04-14T13:01:00.000+03:00

Mitä mä nyt oikeen tekisin? Mua vituttaa tää tapaamishomman antisignaalit sieltä toisesta päästä niin kovaa, että olen ihan kahden vaiheilla, että ilmotan sille, että ei tavatakaan. Katotaan sitten, kun kumpaakin tuntuis kiinnostavan. Toisaalta, se vois olla kuolinisku sille pienellekin mitä ehkä on jos on. Mahdollisuus, että minä ylireagoin on myös hyvin olemassaoleva. Ylireagoin, koska kommunikoidaan ristiin. Tai jotain sellasta.

Mutta, vituttaa, vituttaa, vituttaa. Mitäs läksin, niinpä.

Deittiraportti aka perseparanoiaa

2007-04-13T21:43:00.000+03:00

Kyllä mä sen tiesinkin, sillä kuuluisalla järjellä ajateltuna, että helpompaa olis, jos asiat ei olisi luisunut taas tähän jamaan näin pian sen The Ihmissuhteen jälkeen (se viisivuotias, joka päättyi tammikuussa). No mutta, järjen ääni ei oo tehty kuunneltavaksi tällasissa hommissa, ja siksipä, nyt jo, kärvistellään taas kaikenlaisten mieltä kovertavien aatosten kynsissä.

Mutta kerrotaan nyt eka niistä treffeistä. Kivaa oli. Ihanaakin oli. Vaikka, taas, kyllä sitä tässäkin tapauksessa mieli oli tehnyt hiukkasen tepposet ja täyttänyt joitakin aukkoja, joita automaattisesti itselle tuntemattomasta ihmisestä jää, vaikka luulinkin, ettei niitä tässä tyypissä niin ole. Olihan niitä siinäkin. Ensinnäkin se oli paljon isompi tyyppi kuin mä olin ajatellut (toi nyt ei ollut mitenkään negatiivista, päinvastoin kun ei ittekään ole mikään ihan keiju, niin tuntuipa ihanan pikkuselta = naiselliselta sen vierellä ;) ). Sitten se ei ollutkaan ihan niin itsevarma ja rauhallinen tilanteessa kuin se oli antanut ymmärtää, että se olisi - mähän olin sentään ihan suoraan sanonut, että mä olen sitten aivan hermona, mutta alkuun tuntui jopa, että se oli jollakin tavalla jopa hermostuneempi kuin mä. Mutta ei huono juttu sinällään tietty sekään, tekee siitä inhimillisemmän. Enemmän samalla aaltopituudella olevan. Joistakin jutuista päätellen, se taitaa loppujen lopuksi olla aikakin ujo tyyppi, ainakin joissakin asioissa.

En mä varsinaisesti päässyt yhtään sen enempää selvyyteen siitä, että mikä se on miehiään. Salaperäinen ja pidättyväinen se on. Pikku varotussignaalit soi päässä siitä, että en vaan joudu taloudellisesti "hyväksikäytetyksi" tässä hommassa. Ei sillä muuten niin väliä olis, mutta kun ei mulla ole sellaseen varaa. Mutta sepä on asia, josta mun on ite saatava suuni auki, kun rupee risomaan liikaa - ja senhän näkee sitten, että mitä siitä sitten seuraa. Se on aika selvää, että se on hyvin rehellinen tyyppi, ei mua valehtelemalla tulla kusettamaan. Which is good. Toisaalta sitten taas sillä voi olla taipumusta selittää omia negatiivisiakin puoliaan kaikennäköisellä psykologisilla ajatuksilla. Tota en ihan tiedä vielä, kun en tiedä tyypin elämästä tarpeeksi, mutta voi olla, vahva mahdollisuus. Noi sen psykologiset ajatelmat ovat taatusti myös tulevaisuudessa riidan avaimia, tuntien itteni, sen verran silitti niitten esille panolla, ja ennen kaikkea sillä mun sanomisten dissaamisella, vastakarvaan jo tällä ensimmäisellä tapaamisella.

Se oli mies, jonka kanssa vois suudella vaikka maailman ääriin - se oli ihanaa! Mä olenkin elänyt ihan suudelmatyhjiössä sen koko 5 vuotta, kun eksän kanssa hengasin, koska eksä ei ollut suutelijatyyppiä, ja oli aika huono siinä, jos nyt sellasta voi arvioida. Senkin kanssa oppi elämään, vaikka (melkein) mikään ei ole niin ihanaa kuin toimivat suudelmat, ja muutenhan lämpö ja läheisyys pelasi eksän kanssa. Mutta nyt nämä suudelmat - hrrrrrrrrr. Pehmeitä huulia, pikkuhipaisuja, samaan tahtiin hengitystä tekemättä mitään, varovaisia kielen kosketuksia, ja sitten syvempiä, intohimoisempia, toiseen uppoavia... I-HA-NAA. Muu fyysinen homma (juu, menihän se sinne asti, vaikkei ihan silleen, kuin olin kuvitellut) sujui "ihan ok" siihen nähden, että ekat kerrat nyt yleensä onkin hiukan haparoivempia. Tyypin oma "etukäteismarkkinointi" oli ehkä luvannut vähän erilaista meininkiä, mutta toisaalta, se saattaa taas olla niitä mun aivojen paikkaamia aukkoja enempi kuin suoranaista "harhaanjohtamista", ja jos ja kun kyseessä ehkä kuitenkin oli aika ujo tyyppi, niin sekin saattoi olla vähän hileessä tilanteessa, vaikka luulin, ettei se olisi. Kokonaisuudessaan uskoisin, että ihan kehityskelpoista vois olla - ellei sitten jotkut jutut johtunut siitä, ettei ton tyypin paljon etukäteen jauhamaa "sähköä" ollutkaan tarpeeksi... Toi viimeksi mainittuhan on se huonoin vaihtoehto, mun kannalta.

Ihastuinko enemmän? Kyllä ja en. Alan enemmän ja enemmän ajattelemaan, että tämä tulee kuitenkin liian pian eksän jälkeen; en voi sille mitään, että teen vertailuja, ja se taas ei ole reilua eikä varmastikaan mikään hyvä perusta ehkä kehittymässä olevalle suhteelle, vaikka en tietenkään niitä ole ääneen puhunutkaan. Sellasta välitöntä sielujen sympatiaa tässä ei ole niin vahvasti ilmassa, kuin oli eksän kanssa tavatessa ekaa kertaa, mutta toisaalta se voi johtua siitä, että tuo tyyppi ei jaa itsestään niin avoimesti - omien sanojensa mukaan ihastuessaan/rakastuessaan on sitten ihan eri meininki. Ja kyllä tollasenkin ajatusmaailman ihan pystyy käsittämään - se on vaan niin kontrastissa eksän hyvinkin avoimeen tapaan kertoa kaikesta ihan heti. Lisäksi mä en ihan tiedä, että kuinka innoissaan toi on tästä jutusta, jotenkin siihen toivoisi yhden vaihteen lisää efforttia ja sellasta näyttämistä, että sitäkin kiinnostaa ja kovaa! Ja sitten taas, kun olin sieltä lähtenyt, tuli perääni tekstari, jossa kerrottiin, että se tykkää musta ehkä ihan liikaakin. Otapa tosta sitte selvää.

Tosta päästään otsikon perseparanoiaosastoon. Tuo mies esitti ensimmäisenä kysymyksen, että koska nähdään taas. Joo, mäkin haluan ehdottomasti nähdä, paljon! Sovittiin, että huomenna, ja että järjestäisin aikaa mahdollisuuksien mukaan olla vähän pidempäänkin. Jo sitten eilen jutellessa tuli jotenkin vähäsen sellanen olo, että minäkö itteeni sinne liian innokkaasti tungen. Tänään sitten tuli versio, että joo, lauantai tai sitten sunnuntai on ok, tulee ilmoitus. No eipä ole kuulunut. Ja enpä kyllä kysy, kuin en myöskään (varmaan) sinne sitten huomenna lähde, jos se sitten yht'äkkiä sopisikin... Persettä ja paskaa, että tästä täytyy tulla tällasta peliä taas. Ketuttaa kyllä aika lujaa just tällä hetkellä, koska mä joudun tekemään kaikenlaisia järkkäilyjä töitten ja opintojen kanssa, jotta tolle reissulle taas pääsen - enkö oo tarpeeksi selkeesti sitä sille kertonut vai eikö se vaan välitä? Ja kun sen verran ainakin luulen tietäväni, että sen syyt olla tapaamatta mua on joko se, että bilettää kavereittensa kanssa tai sitten sillä on treffit sen yhden toisen kanssa (vai onko niitä useampiakin, todennäköisesti), jonka kanssa se on myös pitänyt yhteyksiä, niin niin niin... Onko ne tarpeeksi hyväksyttäviä syitä? On ne oikeestaan, ei sillä, ei tässä oikeesti olla vielä päästy puusta pitkään, mutta jos ajattelee siltä kannalta, että sekin muka olisi ihan oikeesti tai edes vähän ihastunut? Nii-i. Enpä tiedä.

Joten istun ja simppailen itsekseni, ja olen päättänyt, että en ota yhteyttä siihen. Nou vei. Oonhan muutenkin ollut aktiivisempi osapuoli yhteydenpidossa. Katotaan nyt sitten miten tää tästä menee.

SE tiistai

2007-04-10T09:14:00.000+03:00

... on nyt. Voi helvetti. Ihan hysteerisessä tilassa, mutta hauskaa tästä tulee kuitenkin, oikeesti. :)

Mojova finni leuassa tietty just tänä aamuna, kuin myös turvonneet silmät (p*llusilmät, kuten pikkuveljeni niitä kutsuu) pääsiäisen syöpöttelyjen jäljiltä, osatekijänä edelliseen olemassaolostaan ilmoittava siitepölyallergia, jonka main target mussa on just silmät, kuin myös mitä mä panen päälle -paniikki ja sen sellasta. Kylppärin lavuaarikin on tukossa, lilluu täynnä vettä, mutta se on tosiaan huomisen murhe.

Mulla on tänään treffit ehkä ihanimman miehen kanssa ikinä!!1 Iik.

Pääsiäinen

2007-04-07T10:51:00.000+03:00

(EN kirjota nyt mitään siitä yhdestä. Se juttu on vieläkin ihan muuttumaton ihastumisen pattitilanne, eikä selkiäkään ennen tiistaita, joten turha sitä jauhaa. Vaikka onkin aivoista ottanut aika siivun niitten ajatuskapasiteetista, ihan pelottavan... Ja että se eilinen kuva siitä, se on ihana, se on pelottavan ihana, mä tulen luhistumaan niitten silmien alla. Vaikken ees tykkää ruskeista silmistä, noin defaulttina. No joo, toi vimppa kuvaihkutus nyt oli aika teinix, mutta just siltä tuntuukin. Karmeeta muuten, lupasin sille joskus kertoa tän blogin osoitteen, ja nää tekstit nyt on vähintäänkin naurettavia. Musta tulee sillä hetkellä pelle, kun se nää lukee, mutta en kyllä toisaalta rupee sen takia sensuroimaan. Sehän just oli tän blogin idea. Ollaan pellejä sitten enemmin. Olenhan muutenkin päättänyt, ettei mikään tuleva ihmissuhde kaadu enää siihen, että mä olisin liian sulkeutunut mun asioista, as I used to be.)

Pääsiäinen on siis. Aurinkokin taas paistaa, vaikka edelleen on melkoisen kylmä. Illalla lähdetään mutsin kanssa Ruotsiin. Reissu, joka on ihan pakko tehdä, koska siihen liittyy velvollisuuksia kolmansia osapuolia kohtaan. Niin, varmaan tostakin on jo rivien välistä luettavissa, että jos vain olisi mahdollista, luistelisin tosta reissusta. Mutsin kanssa välit taas aika mielenkiintosessa tilassa. Mun vika varmaan, on on, ja surettaa kyllä mutsinkin tilanne. Ihan niin, että itku tulee, jos ne ajatukset päästää valloilleen. Minä tökerösti suljen sen elämästäni liian ulos, ja se huolettaa sitä. Ja ei, ei mulla olisi oikeutta, olen sille niin paljosta kiitollisuuden velassa. Mutta siksi kai just tää tilanne onkin niin ahdistava, mullekin. Se on ensimmäinen ihminen, joka on aina mua auttamassa, kun kompuroin, mutta se on ihminen, joka on kaikkein vaikein päästää lähelle niihin mun kipukohtiin.

Mutta siis reissuun illalla, se ja mä. Mitäköhän siitäkin tulee. Mulla on maha kipee sen takia. Positiivisesti jos ajatellaan, niin voihan ne asiat just tällä tavalla selvitäkin, ken tietää. Kohta sen näkee.

Menetetty

2007-04-06T11:11:00.000+03:00

Mä olen mennyttä naista. Mä en ole sitä tyyppiä edes vielä tavannut livenä, mutta mä olen silti mennyttä. Tiiän, että kun tavataan, niin pahenee entisestään. Voi perse.

Tässä on samaa fiilistä ilmassa, kun sillon kun eksän kaa venattiin ekaa tapaamista. Eron tähän tapaukseen tekee se, että eksän ulkonäöstä mulla oli hyvin hatara kuva ennen kun nähtiin, ja se olikin sillä ekalla hetkellä pieni pettymys, kauheeta myöntää. No, se meni aika nopeeta ohi, ja sitten sillä ei koskaan enää ollut mitään väliä. Mutta siis, tästä tyypistä oon sen verran nähnyt fotoja, että se ei tuu tuottamaan mitään negativista tuntemusta kun tavataan. Se on aivan helvetin hyvännäköinen. Ihan vähän jopa kerää paineita mun ylle, että oonko ite riittävä, tuotanko ite pettymyksen kun tavataan, kaikin puolin. (No niin, hus taas huono itsetunto sinne sielun syövereihin, josta käsin hallitset mun elämää - se katotaan sitte, että riittääkö vai ei, katotaan sitte, että tarvitaanko sua vai ei....). Eli siis, jos vaan vastapuoli vähänkin oikeesti lähtee messiin fiiliksissä, niin se on menoa nyt. Sen tiiän (tai luulen tietäväni, en mä oo vieläkään ihan 100% vakuutettu, että sen sanomaan voi täysin luottaa, vaikka se kyllä enemmän ja enemmän mua vakuuttaakin), että se kyllä tykkää mun "sisuksista", ajatuksista ja keskusteluista, ja sehän on tietty jo paljon se. Mutta siis tietty tarkennus, kaksi viikkoa tässä vasta ollaan toisiamme tunnusteltu. Kaikki voi muuttuakin. Kylmää vettä mun niskaan, hillitse ittes, jotain, nyt, heti! Kyllä mun aikuisen akan pitäis tajuta ottaa iisisti ja coolisti ja kaikkee sellasta. Teoriassa niin - käytäntö kusee nyt big time.

Tää meinaa lähtee hanskasta. Vaikka yritän olla ihan kiveä, epäillä kaikkea kyynisemmän kautta, uskotella ittelleni, että pikku hurvittelukin on ihan ok. Ja toi jälkimmäinen, niin se tietty onkin. Jos sille asteelle jää, niin fine, se on niin sitten, vaikka nyt jo tiedän, että enemmän mä toivoisin. Ja siis olisin pettynyt.

Hirvittää ja hymyilyttää. Naurattaa ja panikoittaa. Kynsien pureskelua ja ryhdin paranemista itsetunnosta. Ihan skitsoa meininkiä. Voe elämä.

Ne toiset treffit aion perua, ei tee enää kyllä ollenkaan mieli mennä niille, vaikkei tästä hommasta sitten sen enempää tuliskaan. Voishan olla kivaakin, en epäile, mutta mä oon ihan liikaa kiinni tässä nyt.

Niin, ylläolevasta on varmaan luettavissakin muuten, että sekä sen viisivuotisen eksän että nyt tämän tyypin (ja sen toisenkin) oon tavannut netin kautta. Eksän kanssa juututtiin toisiimme samalla keskustelupalstalla kun kirjoiteltiin, nää 2 tyyppiä sitten taas on tulleet tietoisuuteen deittisaitin kautta. Deittisaitin, jonne laitoin ilmon vaan siksi, että voin kurjuuden maksimoinniksi ja itsesäälissä rypeäkseni selailla muitten ilmoituksia ja olla vakuuttunut siitä, ettei maailmassa ole ketään sellasta miestä kuin eksä, niin sopivaa mulle, sellasta jonka haluisin. Sick, I know. Ja kuinkas sitten kävikään, siellähän olis vaikka mitä! Kun karistaa sen takaraivossa olevan lihatiskifiiliksen, jossa kaikki enemmän tai vähemmän yrittää tyrkyttää ja myydä itteensä, joka taas tuo siihen vähäsen sellaisen epätoivoisia ihmisiä -tuntemuksen, niin ei se systeeminä hullumpi ole. Omasta asenteestakin se on ihan täysin kiinni. Ihan vaihtoehtoinen tapa tavata ihmisiä. Vaikka tietenkin, tähän raporttiin mun täytyy ehkä kirjottaa täydennystä vasta sitten, kun olen jonkun ihmisen sieltä oikeesti nokakkain tavannut.

Eli siis tiistain jälkeen, vaikkapa.... Hui!

(Tästä blogista uhkaa tulla vuodatus mun deittisäädöstä vaan, mutta eiköhän tänne joskus jotain muutakin ilmaannu, tiedoksi lukijoille, jos tätä nyt joku lukee. Kyllä tällasen kevätkihinän on pakko joskus palata normaalimmaks olotilaksi, ei tuu muuten elämästä yhtään mitään ;) ).

Suunnitelmat lipsuu. Edelleen.

2007-04-04T17:21:00.000+03:00

Eli siis.

Edellä mainitut kahdet treffit peruuntui kummatkin, tai siis siirtyi. Ihan hyväksyttävistä syistä, luulisin. Perjantaitreffit olikin luojan lykky, että meni puihin, koskapa oli elämää suurempi krapula edellisen illan keikkakäynnistä frendin(*) kaa. Ihan ihmeellisen pienestä määrästä ja kaikkee sellasta selitystä... Joko oon tulossa vanhaksi tai on harjotuksen puutetta tjsp. Joku selitys on aina keksittävä, ei tollasta voi muuten tulla. Oksut ja kaikki. Eli siis, uuden tyypin hurmaamiseen vois olla ollut vähän turhan hutera olo.

Tohon perjantain tyyppiin on kyllä tapaamisfiilikset vähäsen laantunut. Hyvä tyyppi varmaan, ei siinä. Oletettavasti siitä olis tulossa vaan pelkkä sekssuhde (vaikka eipä sellanenkaan tällasessa elämäntilanteessa ois mitenkään hassumpi - might be just what doctor ordered). Mutta, mutta...

Syy tohon em. tapaamisinnon laimenemiseen löytyy sitten taas siitä peruuntuneitten lauantaitreffien (joiden peruuntuminen harmitti huomattavasti enempi) tyypistä; mikä hitto se oikein on? Lähdin liikkeelle asenteella, että se on aivan täysin player, mutta nyt mä en enää tiedä yhtään mistään yhtään mitään. Sanoo sellasia asioita, että mun sukat, joitten piti olla tosi tukevasti kiinni jaloissa, meinaa lähtee huimaan kierteeseen. Ja sitte taas se välillä (mun tulkinnan mukaan, ja oh boy, voitte olla varmoja, että olen tulkinnut! :D) tekee ihan jotain muuta mitä sanat antais ymmärtää. Joo, tiedän kyllä tähän elämänkolhuiseen ikään ja varsinkin kokemukseen mennessä, että senhän nuo pleijerit just osaa, puhua, mutta miksi mä en vaan osaa silti suhtautua kokonaan "tilanteen vaatimalla" distanssilla kaikkeen tohon? Tässä on ihan suurkatastrofin ainekset ilmassa, I know, voi sydän ottaa hittiä, mutta ei voi mitään - sen ajan murhe. Hämmästyttää vähäsen myöskin ittessäni se, että tää tällanen tapahtuu aaaaaivan liian äkkiä mun 5-vuotiaan suhteen eron jälkeen - ei mun pitäis itteni tuntien olla valmis ollenkaan vielä tällasiin kutkiin, enkä mä oo laastarityyppi laisinkaan. Missä mennään, keltä mä kysyn kun en itekään tiedä?

Kevät tekee kuitenkin tämän sen verran hulluksi, että mä aion nyt vaan heittäytyä - den dagen den sorgen!

Eli siis; uudet treffisuunnitelmat ko. herrojen kanssa olis tiistaina pääsiäisen jälkeen ja torstaina pääsiäisen jälkeen (tuo pääsiäisen jälkeen johtuu sitten taas mun jo buukatuista suunnitelmista). Ehkä mä sitten rupeen paremmin tajuumaan jostain jotain.

Lopuksi sitten siitä (*) frendistä: miten voikin joku ihminen olla jo niin rakas kuin se, ihan todella lyhyellä tuntemisajalla, ja siihen nähden, että se on kuitenkin hyvin erilainen ihminen monessa asiassa kuin minä? Tämän vuoden 2007 ehdottomasti paras mulle tapahtunut asia so far. Jos se tietäisi tätä lukiessaan tai lukisi tätä ylipäätään, että tarkoitan sitä, niin lähetän sille yhden lovetuksen kuitenkin. Varmuuden vuoksi. <3

Uusiksi meni

2007-03-27T23:44:00.000+03:00

Mun ajatuksissa aloitin kirjottamaan tähän blogiin ihan erilaisia juttuja. Tän piti olla syvä ja synkkääkin synkempi luotaus mun sisuksiin, juttuihin, joista jotkut tietää, mutta joita en enää niille harvoille viitti vuodattaa. Ja jopa ehkä juttuja, vieläkin synkempiä, mustempia ja rumempia, joista ei tiedä kukaan.

Mutta niin se elämä heittelee. Yht'äkkiä mä en enää olekaan mustassa moodissa. Yht'äkkiä mulla on pitkälle omasta aloitteesta kahdet treffit tulevana viikonloppuna, joita odotan iloisella joskin jännittyneellä mielellä. Skeptisesti ajateltuna mulla on yht'äkkiä taas kulissi, johon turvaten voin jatkaa uskottelemista ittelle ja muille, että mä oon ihan normaali.

Mutta mihin ne synkät, mustat ja rumat mun sisältä mihinkään lähtisi? Kyllä niittenkin aika tulee ittensä ulos löytää, vaikkapa sitten tänne.

Mutta just nyt olen vain keväthuumassa tai jossain muussa huumeessa, ja taidan olla ihan oikeasti iloinen! :)

Alku. Ehkä.

2007-03-15T16:17:00.001+02:00

Pari päivää jo miettinyt, että rupeisko pitämään blogia ja vuodattamaan tänne. On paljon vuodatettavaa. Saako nämä pois, jos ei tää otakaan tuulta alleen? (Ihan tyypillinen piirre mun projekteille). No katotaan sitä sitten.

Just nyt: ulkona ihana mutta paskainen kevätsää. Mä istun sekasessa kämpässäni ja poden huonoa omaatuntoa, että pitäis olla ulkona nauttimasta tosta ilmasta, tai ainakin antaa koirien nauttia. "Pitäis" on tän päivän teema, sillä pitäis myös olla yhteydessä kotiinpäin huomisesta Englannin reissusta faijan kanssa, pitäis päättää lähdenkö Turkuun tänään vai lähdenkö täältä Helsingistä aamulla (lento lähtee Tampereelta, cheappi Ryanair). Pitäis pyykätä ja pakata matkaa varten, pitäis järjestää koirien hoito loppuun asti, pitäis varmaan vähän kai innostua koko matkasta... Alkuasetelmaan viitaten tietty pitäis siivotakin, pitäis maksaa laskuja, pitäis hoitaa kaikenlaisia projekteja loppuun, Jii Än Ee, mutta ne saa jäädä viikonlopun ja matkan jälkeen hoidettaviksi.

Mutsiin täytyy olla nyt ihan ekana yhteydessä - aina vittumaista, kun potee huonoa omaatuntoa sinne suuntaan. Kynnys soittaa kasvaa kasvamistaan.

Eka postaus. Jatkoa seuraa ehkä.